MARYAN ABDULKARIM & EVELIINA TALVITIE :
NOIN 10 MYYTTIÄ FEMINISMISTÄ
NOIN 10 MYYTTIÄ FEMINISMISTÄ
160s.
SKS 2018
Arvostelukappale
Lähtökohtaisesti feminismin vastaista retoriikkaa pitävät yllä ne, joille feminismi on kaikkein vierain asia. Tietenkin. Ihmisillä on pöhkö taipumus vastustaa kaikkea itselleen tuntematonta. Tai sellaista, joka uhkaa heidän ajatustaan siitä minkälainen maailma on ja minkä päällä se lepäilee menemään.
Mutta tiedättekö mikä ihmisyydessä on ehkä kaikkein paras juttu?
Sitä voi kehittää loputtomasti ja siinä voi todella mennä eteenpäin. Tulla paremmaksi. Tunnistaa syitä omien reaktioidensa takana. Opetella tulemaan niiden kanssa toimeen. Ja heivata ne haitalliset lopulta suohon, koska kuka nyt lähtökohtaisesti tarvitsee tuntemattoman pelkoa asiassa, jossa kyse on inhimillisyydestä ja kaikille paremmasta yhteiskunnasta?
"Kuinka moni feministejä vastustava sanoisi, että kannattaa lähisuhdeväkivaltaa, vammaisten oikeuksien polkemista tai sitä, että ihmisille maksetaan huonompaa palkkaa sukupuolen tai kehitysvamman vuoksi?"
Tällä kertaa patriarkaatin kaatotalkoisiin lähdetään myytinmurtaja-asenteella. Murtajina toimivat mahtavat Maryan Abdulkarim sekä Eveliina Talvitie, jotka jo esipuheessaan kertovat hulvattomasti järjestävänsä myyttikestit eli myyttärit. Myyttäreissä edetään myytti kerrallaan keskustellen ja näkemyksiä vaihdellen. Rakenne on minulle tuttu jo Meriläisen & Särmän Anna mennä -oppaasta, josta on sattuneesta syystä muodostunut itselleni tässä aikojen mittaan eräänlainen henkikirja. Kansien väliin muotonsa saanut toteemieläin. Tai jotain. Joka tapauksessa, Anna mennälle Myyttärit eivät siis kalpene, ne ovat sen ihanan taitavasti ja paikoin jopa terävämminkin keskusteleva pikkusisko. Kuin podcast kansien välissä. Sellainen, jonne tekisi mieli päästä huutelemaan väliin, että "hei mäkin oon huomannut, mäkin oon tota mieltä! Tai ihan eri mieltä, mutta se ei haittaa, jutellaan lisää!"
Onneksi on blogi.
Noin 10 myyttiin mahtuu paljon. Abdulkarim & Talvitie käsittelevät aiheita aina oletetusta miesvihasta siihen, ettei feministi tahdo hänelle avattavan ovia. Keskustelut ovat oivallisia, ja paikoin hurjankin samaistuttavia, ja etenkin "feminismi tappaa ilon elämästä" -osuus oli hulvaton. Ei ehkä ihan Meriläinen & Särmä -hulvaton, mutta niin osuvaa tosikkoilua, ettei tiedä kuuluiko nauraa vai ei. Ja se jos mikä aina välillä naurattaa. Tuo osuus oli ehkä mielestäni teoksen paras, mutta tärkein ja osuvin ehkä oli myytti numero 10, "mies ei voi olla feministi eikä nainen seksisti". Siinä keskustelu oli terävää ja esimerkit selkeitä ja tätä päivää. Lähes kirjaimellisesti, kirjaan kun on ehtinyt mukaan niin loppuvuoden #metoo-heitot kuin Aamulehden esiin nostama keskustelu kielilinjauksesta kaikkine kyseenalaisine noitavainoheittoineen. Kenen puolella oikeasti olet, jos vastustat kiivaasti tasavertaisuutta lisääviä tekoja? Et toimittajaihmisenä tunnista kielen valtaa?
Myyttärit etenee jouheasti ja sen lukee lähes yhdeltä istumalta. Väliin nostetut lainaukset aina Södergranin runoista Minna Canthin lausahduksiin laittavat keskustelut oivalliseen mittasuhteeseen: miksi esimerkiksi kotimaisen feminismin pioneeri Canth on joutunut tuskailemaan 1800-luvulla samojen asioiden kanssa, joiden kanssa feministit edelleen taistelevat? Mitkä ovat olleet feminismin aaltojen vaikutukset aatteen kehitykseen, ja mitä tarkoittaa toisen aallon feminismi? Mitä on intersektionaalinen feminismi ja miksi kulttuurin omiminen ei ole ok? Monissa kappaleissa historiallinen tausta avaa oikeasti yllättävänkin paljon uusia keloja itsellenikin, ja toisaalta taas paikkansa on myös tilastoilla sekä termien avaamisella. Abdulkarim & Talvitie edustavat myös keskenään hieman erilaista feminismiä - tietenkin, onhan feminismi aina kantajansa näköistä, kuten kaikki muutkin aatteet koko maailmassa. Heidän vuoropuhelunsa on virkistävää, toisiaan täydentävää ja uusiakin ajatuksia esiin nostavia. Talvitie oli itselleni entuudesta hieman tutumpi nimenä, mutta Abdulkarimia olin kuunnellut vain muutaman haastattelun verran, ja täytyy sanoa, että tässä on kyllä tämän päivän kotimaisen feminismin yksi upeimmista äänistä. Myös siis kirjan sivuilla.
Onneksi on blogi.
Noin 10 myyttiin mahtuu paljon. Abdulkarim & Talvitie käsittelevät aiheita aina oletetusta miesvihasta siihen, ettei feministi tahdo hänelle avattavan ovia. Keskustelut ovat oivallisia, ja paikoin hurjankin samaistuttavia, ja etenkin "feminismi tappaa ilon elämästä" -osuus oli hulvaton. Ei ehkä ihan Meriläinen & Särmä -hulvaton, mutta niin osuvaa tosikkoilua, ettei tiedä kuuluiko nauraa vai ei. Ja se jos mikä aina välillä naurattaa. Tuo osuus oli ehkä mielestäni teoksen paras, mutta tärkein ja osuvin ehkä oli myytti numero 10, "mies ei voi olla feministi eikä nainen seksisti". Siinä keskustelu oli terävää ja esimerkit selkeitä ja tätä päivää. Lähes kirjaimellisesti, kirjaan kun on ehtinyt mukaan niin loppuvuoden #metoo-heitot kuin Aamulehden esiin nostama keskustelu kielilinjauksesta kaikkine kyseenalaisine noitavainoheittoineen. Kenen puolella oikeasti olet, jos vastustat kiivaasti tasavertaisuutta lisääviä tekoja? Et toimittajaihmisenä tunnista kielen valtaa?
Myyttärit etenee jouheasti ja sen lukee lähes yhdeltä istumalta. Väliin nostetut lainaukset aina Södergranin runoista Minna Canthin lausahduksiin laittavat keskustelut oivalliseen mittasuhteeseen: miksi esimerkiksi kotimaisen feminismin pioneeri Canth on joutunut tuskailemaan 1800-luvulla samojen asioiden kanssa, joiden kanssa feministit edelleen taistelevat? Mitkä ovat olleet feminismin aaltojen vaikutukset aatteen kehitykseen, ja mitä tarkoittaa toisen aallon feminismi? Mitä on intersektionaalinen feminismi ja miksi kulttuurin omiminen ei ole ok? Monissa kappaleissa historiallinen tausta avaa oikeasti yllättävänkin paljon uusia keloja itsellenikin, ja toisaalta taas paikkansa on myös tilastoilla sekä termien avaamisella. Abdulkarim & Talvitie edustavat myös keskenään hieman erilaista feminismiä - tietenkin, onhan feminismi aina kantajansa näköistä, kuten kaikki muutkin aatteet koko maailmassa. Heidän vuoropuhelunsa on virkistävää, toisiaan täydentävää ja uusiakin ajatuksia esiin nostavia. Talvitie oli itselleni entuudesta hieman tutumpi nimenä, mutta Abdulkarimia olin kuunnellut vain muutaman haastattelun verran, ja täytyy sanoa, että tässä on kyllä tämän päivän kotimaisen feminismin yksi upeimmista äänistä. Myös siis kirjan sivuilla.
"Naista vihaava mies löytää aina vihalleen syyn naisesta, uskontoa vihaava löytää samalla tavalla uskonnosta syyn vihalleen. Välillä ihmisille tekisi hyvää miettiä omaa suhdetta toisiin ja maailmaan eri näkökulmista. Miksi asia, joka ei vaikuta omassa elämässäni, herättää minussa näin vahvan reaktion?"
Ainoan selkeähkön pettymyksen kirjassa aiheutti "Feminististä ei ole puolisoksi" -myytin purkaminen. Tai siis se, että se jäi minun mittapuullani purkamatta. Kappale jäi ensinnäkin hyvin pintapuoliseksi ja ohueksi, mutta ei myöskään syventynyt siihen, mikä ylipäätään patriarkaalisessa normistossa parisuhteesta on tehnyt niin suuren ja pyhän, että sen tavoitteleminen tuntuu olevan meille yksi yhteiskuntamme tärkeimpiä asioita. Mikä naisen asema tässä kuviossa on? Miten tietynlaisen ydinparisuhdemallin ajatus voi olla uhka moninaisuudelle? Miten patriarkaatti näkyy esimerkiksi avioliiton paksuissa rakenteissa? Kun historia ja taustoitus toimii muissa osastoissa niin mainiosti, sen puuttuminen tässä nimenomaisessa on jotenkin niin suuri huutomerkki, että jään jopa ihmettelemään koko myytin mukaan ottamista. Välillä keskustelua viedään myös hitusen hämmentävillekin vesille ensinnäkin niputtaessaan kaikki feministit yhdeksi massaksi, tietyllä tapaa parisuhteessa käyttäytyviksi ja näyttäytyviksi, ja toisekseen lähtiessään tässä keskustelussa varsin vahvasta olettamuksesta, että feministi "menee" automaattisesti parisuhteeseen ei-feministin kanssa, eli toisintaa tavallaan siis itsekin myyttiä siitä, että mies ei voi olla feministi. Ongelmaa ei kuulemma ole kahden samaa sukupuolta olevien parisuhteessa, mutta onkohan nyt ihan näinkään?
Pientä terävyyttä olisin kaivannut myös lisää esimerkiksi uhriutumiskeskusteluun. Siinä missä Abdulkarimilla & Talvitiellä oli (jälleen tosin harmillisen lyhyeksi jääneessä luvussa) tarve puolustaa tietynlaisen uhriuden lähtökohtia, olisi mielestäni ollut ihan aiheellista nostaa myös tuo ulkoa tuleva uhriksi leimaaminen näkyvämmin vallankäytön välineeksi, minkä esimerkiksi Omppukin tuo esiin mitä mainioimmassa postauksessaan tästä kirjasta. Koska mitä muuta se uhriksi syyttäminen on kuin vastustajan puolelta tapahtuvaa mitätöintiä, valittajaksi leimaamista ja ylipäätään pienentämistä pönkittäen valmiiksi omaa suurenmoisuuttaan, kun omaa valta-asemaa käyttäen typistetään jonkun taistelu tasavertaisuudesta uhriutumiseksi? Olen siis kirjan kanssa hieman eri mieltä siinä, kannattaako uhrius ottaa haltuun, sillä se ei vielä poista sitä rakennetta, joka tällaisen ajatus- ja toimintamallin mahdollistaa. Ennemminkin olisin kaivannut laajempaa pohdintaa ylipäätään mitätöintikulttuurista, joka myös herruustekniikoihin liittyy. Niistä toki saa tietää lisää muun muassa tässä Saara Särmän terävässä kolumnissa sekä tammikuisesta Omaa luokkaa -podcast-jaksosta, mutta erityisen hyvää näiden käsittely olisi tehnyt myös kirjassa esiintyvälle keskustelulle.
Pientä terävyyttä olisin kaivannut myös lisää esimerkiksi uhriutumiskeskusteluun. Siinä missä Abdulkarimilla & Talvitiellä oli (jälleen tosin harmillisen lyhyeksi jääneessä luvussa) tarve puolustaa tietynlaisen uhriuden lähtökohtia, olisi mielestäni ollut ihan aiheellista nostaa myös tuo ulkoa tuleva uhriksi leimaaminen näkyvämmin vallankäytön välineeksi, minkä esimerkiksi Omppukin tuo esiin mitä mainioimmassa postauksessaan tästä kirjasta. Koska mitä muuta se uhriksi syyttäminen on kuin vastustajan puolelta tapahtuvaa mitätöintiä, valittajaksi leimaamista ja ylipäätään pienentämistä pönkittäen valmiiksi omaa suurenmoisuuttaan, kun omaa valta-asemaa käyttäen typistetään jonkun taistelu tasavertaisuudesta uhriutumiseksi? Olen siis kirjan kanssa hieman eri mieltä siinä, kannattaako uhrius ottaa haltuun, sillä se ei vielä poista sitä rakennetta, joka tällaisen ajatus- ja toimintamallin mahdollistaa. Ennemminkin olisin kaivannut laajempaa pohdintaa ylipäätään mitätöintikulttuurista, joka myös herruustekniikoihin liittyy. Niistä toki saa tietää lisää muun muassa tässä Saara Särmän terävässä kolumnissa sekä tammikuisesta Omaa luokkaa -podcast-jaksosta, mutta erityisen hyvää näiden käsittely olisi tehnyt myös kirjassa esiintyvälle keskustelulle.
"Feminismi ei tavoittele matriarkaattista yhteiskuntaa. Miesten alistaminen olisi työlästä ja vaatisi jatkuvaa rakenteiden ylläpitoa ja toistoa. Haluamme kaikille vapauden sellaisesta."
Mutta niin, pakollisesta kriittisestä osiostani huolimatta onhan tämä nyt joka tapauksessa loistava ja etenkin loistavan kattava perusteos feminismistä. Mahtavia myyttejä, mahtavaa myytinmurtamista. Kirjan rakenne tekee siitä varsin kevyen lukea, ja vaikka tämä vähän nyt on sellainen samanmielisiltä toisille samanmielisille -kirja (koska mikäpä nyt lopulta ei olisi), tällä on silti potentiaalia avata feminismin käsitettä sellaisille, jotka ovat sen määreitä kuulla lähinnä loanheittomielessä aiemmin. Ja ehkäpä joku tämän myötä vaikka rohkaistuu itseään vahvemmin kutsumaan feministiksi, olemaan rohkeasti ja ääneen yhteisen hyvän puolella.
Ja koska aihe on niin herkullinen, haluaisin murtaa lisäksi vielä kaksi muuta myyttiä. En muista tiedä, mutta nämä ovat olleet aikoinaan minulle ne, joiden vuoksi koko feminismi on hieman epäilyttänyt.
12. Feministit vaativat yhdestä (/patriarkaalisesta) normijärjestelmästä toiseen normijärjestelmään siirtymistä. Tällä voidaan tarkoittaa toki sitä perus "feministit ei käytä rintsikoita/ajele säärikarvoja/meikkaa/ota hiustenpidennyksiä" -höpötystä (ja okei, tätä sivuttiin toki myös kirjan myytissä 6. Feministillä ei voi olla huivia eikä pitkiä hiuksia & toki myös kohdassa 9. Feminismi tavoittelee naisten ylivaltaa), mutta omalla kohdallani törmäsin siihen hieman erilaisena mennessäni naimisiin vajaa neljä vuotta sitten. Keskustelin aiheesta siitä näkökulmasta, että nautin hurjasti vapaudestani valita itselleni uuden sukunimen: ottaa siis jos mieli tekee, mutta jättää vanha, jos siihen päädyn. Päädyin ottamaan puolisoni nimen monistakin eri syistä, mutta ehkäpä päällimmäinen oli vanhan nimen painolastista luopuminen: olin muutenkin häiden aikaan niin vahvassa murroksessa itseni kanssa, että uusi nimi alleviivasi sen muutoksen parempaan ihanan voimaannuttavalla tavalla. Olkoonkin, että se on samalla myös puolisoni nimi.
Silti, oli syyni mikä tahansa, vierastan hurjasti sitä keskustelusävyä, joka tästä mielipiteen julkituomisesta nousi. Oli hämmentävää, että feminismin varjolla minua pidettiin vääränlaisena, koska alistun tällaiselle patriarkaaliselle ja rakenteelliselle syrjinnälle. Että syön muiden kuormasta, jos en pidä omaa nimeäni. Että pilaan vähän koko naisasian nyt, jos annan itseni alistua tämän nimikuorman alle.
Kyllä, olen itsekin miettinyt tätä asiaa paljon. Ja kyllä, jos nyt neljä vuotta myöhemmin tekisin ratkaisun uudelleen, ottaisin ehkä todennäköisemmin samassa paikassa esimerkiksi äitini tyttönimen käyttöön. Normit pitää tunnistaa, etenkin patriarkaaliset. Ja kun ne on tunnistanut, ne pitää kyseenalaistaa. Ja kyllä, tiettyjen rakenteiden toisintaminen ylläpitää niiden olemassa oloa. Mutta se, että joku tulee feminismin varjolla minulle sanomaan, että oma vapaaehtoinen ratkaisuni on väärä, ei istu minun käsitykseeni feminismistä. Ylipäätään syyllistäminen ei istu minun käsitykseeni feminismistä. Sillä jos me vain siirrymme noudattamaan uutta pakollista koodistoa vanhan alta, olemmeko me silloin vapautuneet lopulta yhtään mistään? Kannattaako se valta oikeasti käyttää siihen samaan asiaan, eli toisen tilan kaventamiseen, mihin se tähänkin asti on käytetty? Onko se silloin aitoa, niin sanotun puhdasta feminismiä, jos se johtaa vain yhdestä ainoasta totuudesta toiseen ainoaan totuuteen?
"A huge part of a being a feminist is giving other women the freedom to make choices you might not necessarily make yourself." -Lena Dunham
Niin, ja se viimeinen myytti, jonka haluaisin murtaa:
13. Voit olla feministi vasta kun olet valmis ja täydellinen ja osaat kaikki termit ja et koskaan mokaa. Ihan vain kysyisin, montako valmista ja täydellistä ihmistä sinä olet elämäsi aikana kohdannut? Itselleni tähän on parasta lääkettä ollut sekä aiemmin mainittu Meriläisen & Särmän Anna mennä -opas sekä Roxane Gayn Bad Feminist. Muita saa vinkata kommenttiboksiin.
Minkä feministisen myytin sinä haluaisit purkaa?
