perjantai 8. syyskuuta 2017

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

HANNA HAURU : JÄÄKANSI
117s.
Like 2017

Hauru on yksi niistä kirjailijoista, joista olen kuullut vasta kirjablogien kautta, vasta tänä vuonna tämän uusimman kirjan myötä. Se odotteli minua alkuviikosta Joensuun pääkirjaston uutuushyllyssä, valikoitui pian lukuvuoroon lyhyytensä vuoksi, ja tulikin luettua alle vuorokaudessa. Vaikka Hauru kirjoittaa hyvin tiiviistä ja pelkistettyä kieltä, kepeä tai helppo lukukokemus tämä ei ollut.

"Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistelin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti."

Haurun nimettömäksi jäävä päähenkilö odottaa isäänsä sodasta, mutta junasta tuleekin äidin uusi mies, ja isä seuraa perässä vasta myöhemmin tikkuisessa lauta-arkussa. Tyttö on ollut aina enemmän isänsä, äitikin on vain Betti, joka oikoo lettejä, kun ei julkisella paikalla kehtaa tukistaa. Tyttö on äidilleen vain kipeä muistutus ensimmäisen miehensä kasvoista, yhteisestä lapsuudesta huutolaisena. Uusi mies, tytön Pahaksi nimeämä, taas hukkuu lähinnä kuusen juuresta löytyvään pirtukätköön ja sotatraumojensa muistoihin. Tarina on tiivis läpileikkaus tytön nuoruusvuosista, arasta nyrjähtäneisyydestä, jonka keskellä hän joutuu kasvamaan ilman kenkiä ja emakon nisistä maitonsa saavine vauvoineen.

Hanna Haurun pienoisromaani lakoninen ja karu, kuin yksi pitkä toteamus elämän kauheudesta pahimmillaan. Se oli minulle inhorealistinen ja äärettömän toivoton, ainoita pienen pieniä valonpilkahduksia tarjoili äidin satunnaiset, yönpimeydessä antamat inhimillisyyden merkit, jotka nekin jäivät yhden käden sormilla laskettaviksi. Se oli väkevä ja paikoin todella inhottava, mutta silti sen imussa huomasi ensin lykkäävänsä jatkuvasti nukkumaanmenoa ja seuraavana päivänä lähes myöhästyvänsä junasta. Se imi, mutta jaloissa oli jatkuvasti raskas rautakettinki, joka upotti ohuen jääkannen alle yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Mietin pitkään miksi tämä ei oikein tuntunut minun kirjaltani. Yleensä tällainen hieman katjakettumainen inhorealismi ja rouheus puree, mutta Ketullakin on yleensä kaikessa nyrjähtäneisyydessään vastavoima, jokin väläys, intohimo tai edes pakkomielle, jota kohti syvissä vesissä vaelletaan. Tässä se puuttui, ankeus, pahuus ja Pahuus vain rämpi syvemmälle ja syvemmälle metsään, ja kun se ei sieltä lopussakaan kotiin löytänyt, en oikein saanut tästä raadollisuudesta muuta otetta kuin tietynlaiset kylmät väreet ja inhonvärähdykset. En toki inhoa kirjaa kohtaan, mutta jokin siinä karkoitti sen vaikuttavuuden tunteen ja jätti vain hieman tyhjän olon jälkeensä.

Huono tämä kirja ei ollut, väkevä ja ajatuksia herättävä. Sen tiivis ilmaisu jätti väliinsä niin hurjan paljon kaikkea muuta, että sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Toisaalta taas se oli paikoin liiankin riisuttu, asiat vain tapahtuivat ilman siltoja toisiin, ja se on yleensä yksi seikka, joka minut pitää etääällä. Rakastan enemmän yhteenlimittymistä ja elämän arvaamattomuutta kuin tällaista pahan keskellä vaeltamista. Toisille se taas antaa juuri sen, mitä en itse tämän parista löytänyt.

Helmet-haaste 2017: 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

6 kommenttia :

  1. Mä vähän rakastuin tähän kirjaan, vaikka ankea ja kurja olikin. Haurun teksti hengittää ja on todella kaunista, vaikka tiivistä onkin. Täytyykin lukea lisää hänen kirjojaan, muutama on odotellut pinossa jo ihan tarpeeksi kauan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä miksi tähän saattaa rakastua! Tätä olisi voinut yrittää lukea hieman hitaammalla tahdilla, sekin olisi ainakin omalla kohdalla saattanut kasvattaa tätä hieman suuremmaksi, nyt meni niin pian, että tunnelmakin jäi latteahkoksi.

      Poista
  2. Hyvin tiivistit! Niin aion minäkin lukea Haurua lisää, mutta vähän kerrallaan, niin rankkaa teksti on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää minunkin kokeilla jotain muuta Haurulta myös. :)

      Poista
  3. Minä pidin tästä kovasti, kuten kaikista lukemistani Haurun romaaneista. Vaikuttavin ja lempparini on edelleen Haurun Tyhjien sielujen saari, jota olisin mielelläni lukenut vaikka suurromaanin verran. Mutta sehän ei ole haurun tyyli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu Haurun vahvuus on hyvin selvästi tässä tiiviissä ilmaisussa. Pitänee tutustua hänen muihinkin teokseen, jospa niistä joku osuisi itsellekin hieman paremmi. :)

      Poista