lauantai 22. joulukuuta 2018

PONTUS PUROKURU : TÄYSIN AUTOMATISOITU AVARUUSHOMOLUKSUSKOMMUNISMI


PONTUS PUROKURU : TÄYSIN AUTOMATISOITU AVARUUSHOMOLUKSUSKOMMUNISMI
269s.
Kosmos 2018
Arvostelukappale

Kuten aiemmin syksyllä suositusten parissa olen maininnutkin, on Veikka Lahtisen & Pontus Purokurun luotsaama Mikä meitä vaivaa? -podcast yksi lemppareistani. Yhteiskuntakritiikki ja luksuskommunismi kiinnostelee, ja lähiaikoina kaikki koiralenkit ovat muuttuneet varsin mahtavaksi älylliseksi ilotulitteluksi, kun kuulokkeista olen saanut Lahtisen & Purokurun ajatuskulkuja kuunnella. Näiltä pohjilta lähdin myös lukemaan jälkimmäiseltä tänä syksynä ilmestynyttä esseekokoelmaa, joka pureutuu paitsi siihen täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin, myös yhteiskunnallisiin ongelmiin sekä esimerksi Paperi T:n post-alfa-runokirjaan ja miesten itsepurkutalkoisiin.

"Laiskottelussa ja pakenemisessa on voimaa. Aikana, jona meitä aktivoidaan yrittäjiksi ja hyviksi kansalaisiksi, pysähtyminen on vastarintaa. Kun jokaista vaaditaan osallistumaan keskusteluun ja ryhtymään oma-alotteisesti luovaksi markkinatoimijaksi, hiljentyminen on raju ele. Kun jatkuvasti pitäisi treenata maratonille, veistää itselleen vatsalihaksia ja ajella sääri- ja häpykarvojaan, laiskottelu, velttoilu ja kaikenlainen muu kansanterveystieteen siveettömäksi leimaama toiminta on törkeää ja tärkeää protestointia."

Purokurun esseet lähtevät liikkeelle joutilaisuuden voimasta. Essee Kieltäytyminen ja laiskottelu toimii mainiona johdantona tulevalle, mutta myös erityisen hyvin se onnistuu ihan itsenäisenä tekstinäänkin. "Jos koko elämä on aloitteellista aktiivisuutta, vaatii paljon olla lisäksi poliittisesti aktiivinen. Siksi laiskottelu, ja siksi kieltäytyminen." -lainaus tekstistä kiteyttää hyvin koko jutun juonen: yhteiskunnan toimijuusvaatimukset ovat jo sillä tasolla, että luovutamme elämämme ilmaiseksi kapitalismille. Jos haluamme jotain myös itsellemme, tulee meidän pysähtyä, jotta sitä edes ehdimme haluta ja vaatia. 

Tälle vaatimukselle loppukirja oikeastaan perustuu, ja Purokuru avaa esseissään hyvin miksi näin on. Vaikka alkuun ajattelin, että hänessä on jotain Muumipeikon ja pyrstötähden filosofia Piisamirottaa (onhan tuokin aivan mahtava hahmo varsinainen pop-filosofi hänkin), osoittaa Purokuru kirjan edetessä, että tässä ei jäädä vain makaamaan maailman kurjuudessa ja syödä kakkua maailmanloppua odotellessa. Ehkä tosin vähän sitäkin, mutta jotain voimakkaan toiveikkuutta antavaa tässä kirjassa on. Jos ei sinällään ihan utopiamuodossa, niin ainakin vaihtoehdon tarjoamisessa sille, mitä nykyään on totuttu pitämään kyseenalaistamattomana normina. Kapitalismi on vain ihmisten yhdessä toteuttama yhteiskunnallinen illuusio, joka perustuu yhteisen jakautumisesta hyvin pienelle osalle väestöä. Siitä on mahdollista irtaantua, mutta toiveikkuutta se pohjalleen kaipaa. Tai ainakin realistisia vaihtoehtoja.

Purokuru jatkaa Toisenlaisten maailmanloppujen avulla kuripolitiikkaan ja siirtyy sieltä Tornadon keskelle, Miki Liukkosen O-romaaniin. Tekstit ovat jotenkin niin tuttua Purokurua, että kuulen itse jatkuvasti nämä hänen omalla äänellään lukemina jossain pääni sopukoissa pyörivän. Tässä kohti tosin törmään pieneen epäkohtaan: olen juuri lukenut Silvia Hosseinin Pölyn ylistys -esseekokoelman, ja joudun ryhtymään ajatusleikkiin, jossa näin ei ole. Teen sen siksi, ettei minun tarvitsisi verrata näitä kahta peräkkäin luettua esseekokoelmaa toisiinsa; edellisen rakkauskokemuksen jälkeen kun kenellekään ei voi olla kovin eduksi tulla määritellyksi Silvia Hosseinin kautta. Ja silti on ihan vähän pakko sanoa näin: Hosseini on asettanut asioiden yhdistelyn ja kulttuurista kirjoittamisen riman niin valtavan korkealle, että tätä Purokurun teosta lukiessa väkisinkin kaipaa hieman terävämpiä teemojen yhteenkietoutumisia. Se tosin on äärimmäinen taitolaji, etenkin jos kyseessä on kulttuurituotteet, jotka ovat esseistille tuttuja mutta lukijalle vieraita. On hurjan haastavaa saada ne aukeamaan kaikille yhtä vahvasti, ja valitettavasti Purokuru ei ihan täysin tässä onnistu. Toisaalta voisin kyllä myös väittää tämän ongelman olevan hyvin marginaalinen: olen todennäköisesti maailmankaikkeuden toiseksi viimeinen ihminen, joka ei ole koskaan yhtä ainoaa Star Wars -elokuvaa nähnyt. Että ei ehkä ihme, jos kyseiseen elokuvasaagaan poliittisesti viittaaminen ei ihan täysin aukea täällä suunnassa.

Star Warsista ja muista itseni hilseen ylittävistä kulttuurituotteista pääsee kuitenkin verraten mainiosti eteenpäin, ja osa näistä esseistä on niin nykykielisesti ilmaistuna, 5/5, että pienen epätasaisuuden antaa hyvin mielellään anteeksi. Kaikkein vahvimmillaan Purokuru on henkilökohtaisimmissa aiheissaan, ja niissä, jossa teksti ei lipsu liikaa tietokirjaksi tai viitattujen teosten referoinniksi. Jostain syystä kirkkaimmaksi tähdeksi itselleni nousi Slush, pääoman edistyksellinen siipi -essee sekä Itseään purkavat miehet. Ja toki myös kokoelman lopettava Sairaus ja voima, joka antaa myös omaan (ajatus-)työhön hurjasti uusia näkökulmia. Ja se lipsuminenkin taitaa harmittaa lähinnä siksi, että Purokurun oma ääni on niin mielenkiintoinen ja vahva, että sitä olisi mielellään kuullut enemmänkin. Vieläkin enemmän olisi saanut vain antaa palaa ja mennä, vaikka perustelemattakin. Sen verran hyvin Purokuru ajatuksiaan kuitenkin ympäröivään maailmaan peilaa.

Joutilaisuudessa on voimaa ja maailmasta riittäisi tasaisemmin jaettavaa kaikille. Purokurua tekee mieli suositella vähän joka suuntaan, mutta alkajaisiksi taidan valita itse täältä esseet, jotka tuputan läheiseni yksitellen lukemaan. Jos innostuvat käymään muunkin kirjan läpi, mahtavaa. Tämä täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiinkin kannustava teos on sellainen, jonka sisällön tahtoisi nähdä yleisemmässäkin keskustelussa. Olisipa virkistävää, kun joku muukin kuin post-vaihetta elävä alfa ymmärtäisi itseään purkaa tai ihmisten tasaisesta hyvinvoinnista puhuttaisiin muulloinkin kuin vaalien alla. Muutos on tahtotila, poliittinen sellainen. Ehkä toisten yksittäisten valintojen kyttäämisen sijaan kannattaisikin ottaa luksuskommunismista mallia ja kilistellä skumppaa matkalla yhteiseen parempaan. Ehkäpä meillä perustuloaikana olisi kaikilla enemmän varaa myös onnellisuuteen.

8 kommenttia :

  1. Itse pidän Hosseinin Pölyn ylistystä malliesimerkkinä nykyisestä post-Nylén-koulukunnan aika sisäänpäinlämpiävästä popkulttuuriesseistiikasta, jossa pääasia tuntuu olevan oman maun estetisointi. Se toteutetaan Antti Nylénin estetiikan keinoin, mutta täysin riisuttuna siitä poliittisuudesta ja hengellisestä kontekstista, johon Nylénin esseiden tyyli perustuu. Lisäksi en pidä tällaisessa popesseistiikassa yleistyneestä poseeraavasta häpeän ja itsetyytyväisyyden leikistä, josta bloggari kangasvalo kirjoittaa tässä (Hosseinia mainitsemattomassa mutta aika selkeästi Pölyn ylistykseen viittaavassa) tekstissä aivan loistavasti. Ehdoton lukusuositus kaikille esseistiikasta kiinnostuneille:

    https://valoajamustetta.wordpress.com/2018/12/01/8657/

    Purokurun teos on vielä minulla kesken, mutta pidän erityisesti tavasta, jolla hän tuo popkulttuurin mukaan poliittiseen kontekstiin. Hyvä esimerkki on esim. essee "Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen". Siinä hän käsittelee nykyistä poliittisesta mielikuvituksesta riisuttua yhteiskuntajärjestelmää hauskasti Edu Kettusen ja Anssi Kelan biisien kautta. On vaikea uskoa, että kumpikaan artisti tai kappale olisi Purokurun ehdottomia suosikkeja, mutta juuri sen takia valinnat toimivat. Ne ovat suurimmalle osalle entuudestaan tuttuja, ja Purokuru tuntuu juuri sen vuoksi käyttävän niitä vain välineinä painavien näkemystensä välittämiseen "kevyemmällä" tatsilla. Popkulttuuri on näissä teksteissä vain alusta perusteltujen, analyyttisten ja hyvään lukeneisuuteen pohjaavien näkökulmien esittämiseenn, jotka todella pyrkivät johonkin muuhun kuin Purokurun henkilöbrändin rakentamiseen. Henkilökohtaisetkin jutut tukevat tätä teosta läpäisevää poliittisen mielikuvituksen ja kansalaisaktiivisuuden lisäämisen ihannetta. Se on musta niin paljon taitavampaa, kunnianhimoisempaa ja ennen kaikkea älykkäämpää esseistiikkaa kuin tällainen "kerronpa nyt teille lempilevyistäni ja samalla viittaan prerafaeliitteihin."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurjan mielenkiintoinen kommentti, ja linkkaamasi postaus myös, kiitos siitä! Tällaiset ilahduttaa aina. :)

      Tuohon Hosseiniin haluaisin tarkentaa omalta kohdaltani, että en varsinaisesti vertaa näitä sisällöllisesti tai edes varsinaisten ajatusketjujen keskenään, vaan ylipäätään Hosseinin loistokkaaseen viittaustapaan ja kykyyn sitoa niitä ajatuskelojaan yhteen. Hosseinilla se on niin notkeaa, että esimerkiksi juurikin tässä Purokurun versiossa ne liitokset tuntuivat vähän kankeilta ja osin jopa pakotetuilta, vaikka itse ajatussillat ovatkin mainioita. En tosin tiedä, miltä ne olisivat tuntuneet, jos näitä kahta kokoelmaa ei olisi lukenut peräkkäin, ja siksi myös maininta vertailun epäreiluudesta. Tässä taidossa Hosseinin vierellä taitavampikin kalpenee, mutta tokikaan se ei sisällöstä vielä kerro mitään.

      Mitä taas pop-esseistiikkaan tulee, sain sekä tästä kommentistasi että tuosta bloggauksesta hurjasti lisää ajateltavaa. Mielenkiintoisia näkökulmia, ja kritiikki on aina tervetullutta. Oma ajatus aiheesta on ehkä hieman kesken edelleen, mutta jotenkin alkufiilis kallistuu hieman sille puolelle, että on myös osittain ongelmallista lähteä "omimaan" esseistiikkaa pelkästään tietynlaisen poliittisen ja jopa ehkä elitistisen kirjallisuustyylin suuntaan. Kliseisyys ja tiedostamaton tietyn tyylin kritiikitön jäljentäminen on toki varmasti tällaiselle pop-esseistiikalle tyypillistä, mutta toisaalta jos nauttii nimenomaan kielen estetiikasta, on Hosseini ja tuolla linkkaamassasi bloggauksessa mainittu Roxane Gay esimerkiksi itselleni jo siltä kannalta tärkeitä kirjoittajia. En myöskään näe, että kaiken poliittisen tulee ilmentyä samalla suoraviivaisella tavalla, vaan feministisen tradition mukaan voisin väittää, että henkilökohtainen on myös edelleen poliittista. Esimerkiksi lempilevystä kertominen on nimenomaisessa kokoelmassa juurikin itselleni varsin poliittinen, tietynlainen feministinenkin kannanotto. Samasta näkökulmasta koen, että poseeraava häpeäkin voi olla tärkeää, jos se häpeä on jotain sellaista, jota useampi marginalisoitu ryhmä elää. Silloin sen kautta myös lukija voi tunnistaa saman häpeän, jonka kautta asiaa ylipäätään kykenee käsittelemään.

      En silti kiellä tai tyrmää esitettyä kritiikkiä, lähinnä tämä nyt jonain hyvin epäjäsentyneenä jatkoajatuksena sille. Minulle esseistiikka ylipäätään on aika uusi kirjallisuuden laji, ja tavallaan siihen olenkin vasta tutustumassa. Ehdottomasti sitä haluan lukea lisää, syvemmin ja aina vain parempia kokoelmia, mutta vierastan ajatusta, että tässäkin olisi olemassa joku hyväksytty, elitistinen maku, jossa kevyemmät tuomitaan riisutuiksi versioiksi. Esseistiikka, kuten kirjallisuus ylipäätään, tarjoaa eri ihmisille erilaisia asioita, ja tekemällä hierarkioita kategoroiden sisäpuolelle pahimmillaan karkoitetaan niiltä lukijoita kokonaan sen sijaan, että saataisiin kutsuttua uutta yleisöä sen äärelle. Se jos mikä minusta on hieman sisäänpäinlämpiävää. :)

      Poista
    2. Joo, mielestäni mitään "oikeaa" tapaa kirjoittaa kaunokirjallisia esseitä ei ole. Mitä tulee "elitismiin", mielestäni esim. Koko Hubaran esseistiikka törmäsi vastaanotossaan juuri sellaiseen elitismiin, joka perustui ensisijaisesti tyyliin. Häntä syytettiin anglismeista ja liiasta "aktivismista". Tästä kirjoitti Laura Hautsalo aivan mahtavan esseen Nuoreen Voimaan, lisää lukusuosituksia:

      https://nuorivoima.fi/lue/kenelle-tyyli-kuuluu

      Moni pop-esseisti handlaa musta erittäin hyvin sekä tuon vakiintuneen ylevän tyylin että tuon ajatusketjujen rakentelun, ideoiden villin kieputtelun ja assosioinnin, Hosseini on tässä taitava, kuten myös esim. Antti Hurskainen ja Jantso Jokelin. Monista heidän kirjoistaan vain tulee aika mitäänsanomaton vaikutelma, koska ne tuntuvat paaluttuvan niin tiukasti henkilökohtaiseen kulttuurin kuluttamiseen. Niin tuo "oman maun estetisointi" jää mulle niistä päällimmäieksi vaikutelmaksi. Mielestäni esim. Hosseinin yksi parhaimmista esseistä, seuraava Nuoreen Voimaan niinikään kirjoitettu, on jäänyt kansien välistä pois:

      https://nuorivoima.fi/lue/essee/laylassa-puhuu-didaktinen-kirjailija-oneiron-nojaa-stereotypioihin

      Tuo analysoi mielestäni aivan eri tavalla kuin mikään mitä Pölyn ylistyksessä oli, paljon freesimmin ja oivaltavammin. Polemisoikin, muullakin kuin kovin kuluneella "korkea vs matala maku" -vastakkainasettelulla.

      Poista
    3. Ihanaa, kiitos näistä, silmäilin nyt jo läpi mutta pitää lukea ihan ajatuksen kanssa uudelleen! Kuten tosiaan mainitsinkin, esseiden lumo on vienyt vasta lähiaikoina mennessään, ja ehkäpä juuri näiden pop-esseistien kautta. Liekö osin siksikin tuntuu jostain syystä tarpeelliselta osin myös puolustaa niitäkin? Vaikka eipä kai kukaan nyt varsinaisesti vastaan ole hyökännytkään, vaan esittänyt ennemminkin oivaltavaa ja aina kyllä täysin tervetullutta kritiikkiä. :)

      Ja joo, nyt ymmärrän ehkä paremmin mitä tarkoitat oman maun estetisoinnilla. En itse tunnistanut sitä näistä Hosseinin esseistä, mutta toisaalta olen nyt koko syksyn ollut omien ajatusten (ja opintojenkin kai) kanssa pisteessä, jossa löydän yhteiskuntakritiikkiä mistä tahansa. Mutta saan kyllä kiinni mitä ja millaisia kohtia tarkoitat. Olisikin mielenkiintoista lukea näitä esseitä uudelleen, sillä usein toisella lukukerralla näkee onko niistä tavallaan mihinkään. Hyvä aukeaa uudelleen ja uudelleen, kertakäyttöisempi taas ei niinkään. :)

      Nyt tuli ylipäätään suuri palo päästä kirjaston essee-osastolle, jos suostuisin sanoamaan, että häpeisin jotain, tässä kohtaa se varmaan olisi tunnustus siitä, etten ole Nyléniäkään vielä yksittäisiä kokoelmateoksissa olevia tekstejä lukuunottamatta kunnolla ehtinyt lukea. Onneksi lukuaika tuskin (toivottavasti ainakaan) ihan heti kesken loppuu!

      Poista
  2. maybe it s season of lazing and escaping

    Merry Christmas!!

    May you enjoy a wonderful year ahead

    VastaaPoista
  3. Tässä nyt julistan ja pyydän, että SULTA olisi mahtava lukea esseekokoelma. Tän postauksen viimeinen lause sykähdytti niin että huh!😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha ihana Katri! Mä luulen, että mun essee-energia menee ainakin vielä seuraavan vuoden ajan varsin tieteelliseen painotukseen, etenkin jos käyn kaikki keväälle suunnitellut kirjatentti ja essee-kurssit joita oon suunnitellut :D <3

      Poista