LAURA LINDSTEDT : ONEIRON
♥ ♥ ♥
439s.
Teos 2015
Hämmentää.
Hämmentää Lindstedtin teos, hämmentää sen aiheutta hype ja hämmentää, miten se ei vain auennut minulle.
En tiedä kaipaako Oneiron nyt varsinaisesti esittelyjä, onhan vuoden 2015 Finlandia-voittaja aika näppärästi saanut palstatilaa - niin kirjoittajansa upean kiitospuheen kuin itse teoksenkin ansiosta. Mutta muutamalla sanalla, Oneiron on siis fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, se on tarina seitsemän erilaisen naisen kohtaloista, se on hyvin feministinen kuvaus siitä mitä oli ja ehkä tulee olemaan. Se sukeltaa amerikanjuutalaisen performanssitaitelijan Shlomithin elämään, kurkistaa moskovalaisen kirjanpitäjän Polinan arkeen, koukkaa syöpää sairastavan hollantilaisen Wlbgisin kautta kohti senegalilaisen Maimunan mallihaaveisiin ja esittelee lisäksi myös brasilialaisen sydänsiirtopotilaan Rosan sekä ranskalaisen kaksosia odottavan käytännöllisen äiti-ihmisen Ninan.
Ja niin, niistä kuolemista sitä sitten lähdettiin liikkeelle. Tarina aukeaa kerroksittain, se yhdistelee monenlaista kerrontaa, tunkee sisäänsä ihan hurjan paljon kaikkea, muttei oikeastaan Shlomithia lukuunottamatta käsittele oikeastaan ketään kunnolla. Juutalainen, anorektisen laiha taiteilija tuntuu kertojallekin kaikkein tärkeimmältä, sen verran hutaisten kun muut pusketaan pois tieltä. Ja se on varsin hämmentävä ratkaisu, onhan kyseessä kuitenkin yli 400-sivuinen teos, johon olisi aivan varmasti mahtunut enemmän esimerkiksi itseäni kiinnostaneen Maimunan tai Ninan elämistä.
Oneiron on kirja, jota lukiessa kuunnellaan jazzia, istutaan sievästi nojatuolilla ja nautitaan älyllisen keskustelun nokkeluudesta. Tai sitten se on kirja, jota kahlataan tahmaisilla soilla keskivälin yli kohti toista osaa, koska ollaan kuultu, että sitten tämä teos alkaa jo olla hyvä. Oneiron on myös kirja, joka herättää keskustelua kulttuurin omimisesta, kun valkoinen länsimaalaisnainen kirjoittaa juutalaiskulttuurista ja se on kirja, jossa käytetään sulkulauseita enemmän kuin muussa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa yhteensä. Ja vaikka tarina vetääkin itseään näppärästi puoleensa ensimmäiset ja viimeiset sata sivua, se ei kuitenkaan valitettavasti riittänyt. Eivät edes ne lopulliset kuolematarinat enää imeneet mukaansa, kun paatoksellinen lukijan valistaminen oli kirjan puolivälin paikkeilla lohkaissut varsin kookkaan palasen kiinnostuksen reunasta, eikä kuolematarinatkaan jaksaneet koskettaa kun muut kuusi hahmoa jätettiin niin pintapuoleisiksi ja tehdyiksi ja seitsemännen, eli juurikin Shlomithin hahmon lopun nyt arvasi jo alkumetreillä oikein.
Että tällä kertaa en kyllä valitettavasti vakuuttunut. Ei kirja huono ollut, ja ehdottomasti suosittelisin tämän lukemaan, koska on siinä kuitenkin jokin juju, joka sen keskiverron yläpuolelle lähes nostaa, ja toisaalta, sitä kyllä myös edelleen hehkuttaa varsin moni. Mutta nyt ei ollut minun aikani, eikä minun hetkeni tälle kirjalle, valitettavasti.
