sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

HELMI KEKKONEN : KOTIIN


HELMI KEKKONEN : KOTIIN
128s.
Avain 2009

Helmi Kekkonen on lyhyessä ajassa noussut yhdeksi lempikirjailijakseni. Paitsi teostensa kautta, Helmin kauniisti putoilevia lauseita on päässyt seuraamaan myös blogimaailmassa, kurkistamaan Kekkosen arkeen, ajatuksiin ja vahvoihin kannanottoihin, mitä esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja feminismiin tulee. Helmi Kekkonen on ihana ja ihailtava, ja olen hurjan iloinen, että olen löytänyt netin kautta sekä hänen tuotantonsa että hänet itsensäkin.

"Olen ollut täällä hieman yli viikon. Kun tulin et muistanut kuka olen, et tietenkään. Se on nykyään osa sinua. Unohdus. Aina välillä tulee kirkkaita hetkiä, katsot kohti etkä ohi tai läpi, katsot niin että näet minut. Näiden päivien aikana hyviä hetkiä on ollut kolme tai neljä, niitä toisia enemmän. En minäkään muista kaikkea sinusta, joka päivä mieleen tulee kuvia jotka olen päättänyt unohtaa tai joiden olen luullut unohtuneen."

Sain joku hetki sitten Helmiltä itseltään hänen esikoisteoksensa, Kotiin novellikokoelman, enkä malttanut olla aloittamatta sen lukemista heti, vaikka miten olin vannonut kerrankin pysyväni yhden ainoan kesken olevan parissa. Tavallaan kirjan lukeminen kuitenkin hieman jännitti: tiedän tasan kirjailijan itsensäkin näitä tekstejäni lukevan, ja kotimaisesta kirjallisuudesta kirjoittaessa se aiheuttaa aina oman jännitteensä. Miten tasapainoilla oman, subjektiivisen lukukokemuksensa ja arvionsa parissa, kun on ainakin hyvin todennäköistä, että tekstin kirjoittanut henkilö saa ja saattaa (tai joissakin tapauksissa joutuu) näihin törmätä. On helppoa olla rehellinen, jos puhuu vain niin sanotusti selän takana, kaukana todellisista kirjailijoista teostensa takana, mutta kuten aina, rehellisyys vasten kasvoja vaatii jo aivan erilaista selkärankaa.

Kekkosen novellikokoelman kanssa kyseinen huoli oli kuitenkin täysin turha: rakastin jokaista kirjaan kirjoitettua lausetta, ja rakastaisin niitä, vaikka kirjailija itse olisi missä tahansa. Kuten jo blogissaankin, Helmin tapa kirjoittaa on yhtaikaa kevyen pakoton ja silti jokaisessa hetkessä on sellaista voimaa, tunnelman paljoutta, että tuntuu kuin näitä hetkiä olisi lukenut enemmänkin. Tätä kirjaa ei voi lukea kiireessä eikä sivusilmin, siihen täytyy keskittyä, uppoutua ja antaa myös itsensä siirtyä Kekkosen luomiin hetkiin sisälle. Ja juuri se täyteläinen tunnelma saa rakastumaan, saa lukemaan tarinoita eteenpäin, vaikka niissä tapahtuukin näennäisen vähän.

Kokoelmassa on yhdeksän kertomusta, jotka kietoutuvat enemmän tai vähemmän toisiinsa. Niitä leimaa surumielisyys ja menettämisen inhimilliset seuraukset, oli kyseessä jo tapahtunut tai valmistautuminen edessä olevaan. Kuolema, toteutumattomat toiveet ja jopa tragediatkin ovat tarinoissa vahvasti läsnä, mutta vain taustalla. Keskiössä on selviytyminen, paluu normaaliin, mitä se ikinä sitten voikaan olla. Aivan kaikki tarinat eivät ihan samalla tenholla minulle auenneet, mutta ne parhaimmat olivat niin upeita ja vahvoja, että palaan niihin takuulla uudelleen useampiakin kertoja. Tasaisuus näyttäytyy Kekkosen myöhemmissä teoksissa vielä tätä kokoelmaa vahvemmin, mutta jo tässä lähes kymmenen vuoden takaisessa sen pohja on selvästi olemassa. Ja kun tämän kokoelman on lukenut kokonaan, tekee se mieli aloittaa heti uudelleen alusta. Niin kauniisti ja toisiaan tukien tarinat kohtaavat toisensa, että siitä tausta-ajatuksesta tahtoo saada itsekin vahvemmin kiinni, olla läsnä ja löytää sanomatta jääneet vaikutteet ja rivien väliin puristuksiin jääneet padotut tunteet.

Joku joskus kysyi blogissani, osaisinko suositella lisää haikeankaunista kaunokirjallisuutta. Suositukseni jäivät silloin hieman lukumääräisesti vähäisiksi, mutta jos minulta kysyttäisiin tätä nyt uudelleen, kehottaisin ehdottomasti hakeutumaan Kekkosen teosten pariin. Jo tässä ensimmäisessä on sellaista voimaa, painoa jokaisella valitulla sanalla ja kertomuksen rytmillä, että näiden parissa saa juuri sitä, mitä on toivonutkin. Surumielistä, mutta silti toiveikasta, haikeaa, mutta erityisen kaunista.

Kotiin muissa blogeissa: Luetut, lukemattomat, Täysien sivujen nautinto, Lumiomena & Eniten minua kiinnostaa tie  

2 kommenttia :

  1. Tulin niin onnelliseksi tästä, kiitos. Rehellisyyden nimissä voin sanoa että kun selasin novelleja nyt itse, ensimmäistä kertaa vuosiin, en tuntenutkaan myötähäpeää vaan iloa kirjasta, että se on olemassa juuri sellaisena (tai no, muutamia juttuja lukuunottamatta) kuin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iloa tämän kanssa ehdottomasti kuuluukin tuntea, ylpeyttä myös kun olet näin upeita tunteita ylös saanut! Kiitos kun kirjoitat. <3

      Poista