Helmi Kekkonen : Suojaton
160s.
Siltala 2014
Sateesta ja harmaudesta huolimatta, ihanaa ja kaunista Aleksis Kiven päivää kaikille! Jotkut juhlistavat sitä kotimaisilla klassikoilla, itse tartuin Helmi Kekkosen Suojattomaan, joka on jokaisen huomionosoituksensa ansainnut. Tokikaan sitä en etukäteen tiennyt, mutta jokin Kekkosen tekstissä ja aihevalinnoissa on jo sellaista, joka tuntuu minua puhuttelevan, olevan minulle kirjoitettua. Olen aiemmin lukenut häneltä Vieraat, ja vaikka tuoreeltaan se tuntuikin liian joltain, liian paljolta tai vähän liian vähältä, en edes osannut kuvailla tarkkaan varsinaisesti miltä, on se yksi niistä kirjoista, jotka ovat kasvaneet ajansaatossa kokoaan huomattavasti suuremmiksi. Niitä on muutamia, sellaisia, joiden ei edes lukuhetkellä vielä tunnistanut olevan tulevia lempikirjoja. Sellaiset ovat vahvoja, ja pysyvät mielessä, vaikkei kummemmin yrittäisikään.
"Viikonloppuisin Hannele vaati Tomasta istumaan Isan kanssa, katsomaan, tulkitsemaan tämän eleitä ja ilmeitä, niitä muutamia sanoja. Useimmiten Tomas teki mitä pyydettiin, sanoi ymmärtävänsä Hannelea, mutta hänen mielestään Isa oli vain omalaatuinen, erityinen, heidän pitäisi kunnioittaa sitä. Heille sanottaisiin jos jotain olisi todella vialla. Hän uskoi lääkäreitä, miksei uskoisi?
Hannele, kaikki on hyvin.
Tomaksen ääni oli niin vakaa, Hannele yritti tarttua siihen."
Helmi Kekkosen toiseksi uusin julkaisu on herkkä, surullinen ja kipeä pienoisromaani, joka kuvaa vuoroin äitiä, Hannelea, sekä hänen tytärtään, Isaa, jonka sanat eivät tule niin kuin muut ovat tottuneet, ja jonka maailma on hänen sisällään niin erilainen kuin toisten, eikä tästä todellisesta maailmasta tahdo löytyä siihen sopivaa tarttumapintaa eikä suojaa. Isa on lääkärien mukaan täysin normaali ja älykäs lapsi, mutta Hannele kipuilee oman roolinsa ja kyvyttömyytensä kanssa, suojelee ja tahtoo lähelle, vaikkei Isa päästäkään. Isan isä, Tomas, suojelee ja tuo turvaa omalla tavallaan, sillä millä hän osaa, parhaaksi näkee, vaikka se tuntuukin Hannelesta lähes petokselta. Meillä jokaisella on hyvin erilainen tapamme käsitellä vaikeita asioita, turvattomuutta, osaamattomuutta, vanhemmuutta, kun lapsi ei olekaan tavallinen hymytyttö muiden joukossa. Ja sitä tämä kirja osaa mielettömän hyvin kuvata.
Halusin ihan hurjasti lukea tätä kirjaa vain kirjana, kauniina, surusointuisena teoksena ilman oman ammatti-/opiskelutaustan rasitetta, ilman kosketusta erilaisiin ja erityisiin lapsiin, mutten ihan täysin siinä onnistu. Kun opiskelee erityispedagogiikkaa, tekee työtä lasten kanssa, joiden sisäiset maailmat eivät ole aina samat kuin ne niin sanonusti normien mukaisesti normaalina pidettyjen, voi olla haastavaa lukea aiheesta kirjoitettua fiktiota. Se minua tässä eniten pelotti, pelotti, että takerrun yksityiskohtiin ja pieniin epäloogisuuksiin, sillä itseni tuntien sellainen saattaa musertaa koko lukukokemuksen. Mutta se pelko oli turha. En takertunut, en löytänyt takerruttavaa. Löysin vain viiltävän kipeää ja tiheää, sellaista, jonka takia tätä myös haluan tehdä työkseni. Oppia ymmärtämään aina vain enemmän niitä, joita ei lähtökohtaisesti aina edes haluta ymmärtää.
Meillä jokaisella on oma tapamme käsittää maailmaa, ja oma tapamme haluta suojautua siltä. Maailma, yhteiskunta ja yhteisö ympärillämme pitää kuitenkin normaalin käsitettä niin kamalan pienenä, ohuena ja kiveenlyötynä, että piirun verrankin erilaisen on vaikea sitä omaa paikkaansa siinä valmiiksi määritetyssä maailmassa löytää. Ja silti se on kaikki, mitä ihminen tarvitsee: olla turvassa, olla hyväksytty. Olla olemassa sellaisena kuin on, ei vain toiveena siitä, millaisena muut haluaisivat hänen olevan. Ja sitä Isa tahtoo, olla kuten kaikki muutkin. Mutta kun ei ole itse kuten kaikki muutkin, tekevät kaikki muut siitä tahdosta varsin haastavaa.
Suojaton on elävä, viiltävä ja kipeä muistutus tuosta kaikesta, se on oman paikan etsimistä, se on erityisyyttä, kuulumattomuutta ja kaikkensa tekemistä, jotta kuuluisi kuitenkin. Kekkonen kirjoittaa painavia sanoja, sellaisia, joita ei voi jättää yhtään väliin, jos haluaa ymmärtää tarinan. Ja silti hän kirjoittaa niin herkästi, ilmavasti ja maailmoja eteentuovan kuvailevasti, ettei niitä haluakaan väliin jättää. Suojattomassa on jotain henkeäsalpaavan lohdutonta, mutta on siinä muutakin. Pilkahduksia harmaan keskellä, yritystä ymmärtää ja pitää kättä sen mustiin hiuksiin verhotun päälaen päällä ja sanoa, että minä olen tässä, tuli mitä tahansa. Se on lupa olla erityinen.
