I LOVE DICK

CHRIS KRAUS : I LOVE DICK

260s.

Serpent's Tail, 2016/1997

Uusiseelantilaislähtöisen, myöhemmin amerikkalaistuneen Chris Krausin I Love Dick on roikkunut vuosia lukulistallani. Se on romaani, jota monet omat kirjalliset esikuvani ja ihailemani henkilöt pitävät ihailtuna esikuvanaan – Kraus on saanut sellaiset kirjailijat kirjoittamaan, jotka taas ovat antaneet minulle kipinän ajatella, että noinkin voi olla ja kirjoittaa! Jotain tuollaista haluaisin joskus kyetä tekemään itsekin. Krausin alunperin 1997 julkaistu I Love Dick onkin toki tietyn vasemmisto-älykköfeministipiirin kulttiklassikko, eikä sitä (tietenkään) ole suomennettu. Siihen on viitattu – ja viitataan – jatkuvasti uudelleen ja uudelleen, mutta vasta nyt olen päässyt lukemaan sen itse. Ja rakastunut jo ensisivuilla.

“When you're living so intensely in your head there isn't any different between what you imagine and what actually takes place. Therefore, you're both omnipotent and powerless.”

I Love Dick alkaa kun teoksen kokeellinen elokuvataitelija Chris Kraus ja hänen 15 vuotta vanhempi aviomiehensä, yliopistoprofessori Sylvére Lotringer tapaavat Dick ____:n ja päätyvät tämän luokse yöksi. Aamulla Dick on kadonnut, mikä käynnistää Chrisin mielessä suuren tapahtumaketjun: Chris ja Dick ovat ikään kuin harrastaneet käsitteellistä seksiä, mitä aamulla paikalta poistuminen vain alleviivaa. Alkaa kiihkeä leikki, kun Chris ja Sylvére alkavat kirjoittaa kirjeitä Dickille. Ensin leikillään, myöhemmin hyvin paljon vähemmän leikillään. Chris rakastuu, jopa hullaantuu Dickistä täysin, mikä lopulta aiheuttaa kuilun myös kolmantena leikkiin läheteneen Sylvéren ja vaimonsa välille. Kirja jakautuu kahteen osaan: Scenes from a marriageen sekä Every letter is a love letteringiin – puolet teoksesta on yhteisiä, huumaantuneita kirjeitä Christiltä ja Sylvéreltä, myöhemmin niiden sävy muuttuu analyyttisemman tarkaksi, esseemäiseksi kokoelmaksi Chrisin ajatuksia, kritiikkiä ja tutkielmia maailman sekä yhteiskunnan tilasta. I Love Dick on paljon paljossa, ja se tuskin pystyykään tyhjenemään täysin näin yhden lukukerran jälkeen. 

“Because I'm moved in writing to be irrepressible. Writing to you seems like some holy cause, cause there's not enough female irrepressibility written down. I've fused my silence and repression with the entire female gender's silence and repression. I think the sheer fact of women talking, being, paradoxical, inexplicable, flip, self-destructive but above all else public is the most revolutionary thing in the world.”

Lukemani painoksen jälkisanoissa taiteilija ja taiteentutkija Joan Hawkins nimittää I Love Dickiä käsitteellä, theoretical fiction, teoreettinen fiktio. Hän huomauttaa, että kriitikot ohittavat Krausin teokset lähes olankohautuksella, tai vähintäänkin typistävät ne naistyypilliseksi tunnekirjallisuudeksi jättäen yhteiskunnalliset teemat, genre- ja tyylirajoja rikkovan muodon, kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikin ja yksinkertaisesti teosten taideteoksellisuuden huomiotta. Tässä on jotain äärimmäisen tuttua, ja se tekee surulliseksi: I Love Dick kritisoi tätä naiskirjailijan kohtaloa itse teoksessaankin, jo lähes 30 vuotta sitten. Ja mikä on muuttunut tässä ajassa? Eipä juuri mikään – naisten kirjoittama minä-muotoinen kirjallisuus typistyy edelleen "oikeiden kriitikoiden" toimesta tunnenarinaksi, tunnustukselliseksi sosiaalipornoksi tai muuten vain Huonoksi Kirjallisuudeksi, Joka Rypee Omassa Emotiossaan. Eli niin kovin parjatuksi autofiktioksi, jonka muotoa ja taitavuutta ei parhaimmatkaan kriitikot ole oikein edes yrittäneet koskaan ymmärtää, onhan se leimallisesti ei-mieskirjallisuutta. Teoreettisen fiktion käsitteellä pääsisimme kuitenkin huomattavasti pidemmälle – ja ennen kaikkea syvemmälle. Teoreettisena fiktiona I Love Dick'kin on kokeellista kirjallisuutta, muistelmien, auto-omakerrallisuuden, teorian, filosofian ja taiteen yhdistävä runsaudensarvi. Se on rakkautta, riippuvuutta, katsaus naisen asemaan taiteilijuudessa ja toisaalta yhteiskuntaan aina jonkun vaimona. Se on essee juutalaistaiteilijoista ja huonosta kritiikistä, tutkielma skitsofreniasta ja skitsofreenisestä yhteiskunnasta Félix Guattarin ja Gilles Deleuzen seuralaisinaan.

Ja mikä oleellisinta: I Love Dick on pioneeriteos, jonka vaikutuksen näkee selvästi länsimaisen (nais-)kirjoittamisen lähihistoriassakin. Krausin tyylillä on selvät sillat tämän hetken suurimpiin kirjallisiin, jopa kulttiasemaan nousseisiin nimiin kuten Sheila Hetiin, Maggie Nelsoniin sekä Olivia Laingiin. Heti on saanut Krausilta selviä vaikutteita tyylin ja sen rikkomisen suhteen erityisesti kaunokirjallisessa kontekstissa, Maggie Nelsonin tuotannon teoreettisen yhdistäminen omaelämäkerrallisuuteen seuraa taas tunnistettavasti ja silti vahvan omaäänisesti Krausin jalanjälkiä. Monografista esseemuotoa ja teoreettisesti vahvaa psykologista näkökulmaa sekä taiteilijaelämäkerrallisuutta muistelmiin taas yhdistää krausmaisesti Olivia Laing. Sivuhuomiona: sanoo Silvia Hosseini siihen mitä tahansa – en ole vieläkään antanut anteeksi viimekeväistä Helsinki Lit -haastattelua, jossa Hosseini osuvien analyysiensa perään kysyi kiusaannuttavan huonoja kysymyksiä Laingilta, ja epäonnistui ehdottomasti pahiten väittäessään Laingille kirjaimellisesti päin naamaa, ettei Laingin teoksissa olisi teoreettisuutta. Ehkä kysymys oli vain huonosti muotoiltu tai englanniksi päässä kääntynyt, mutta Laingin kaltainen kirjailija olisi todella ansainnut haastattelijan, joka olisi ollut hieman paremmin tutustunut ns. genreen. Nyt Hosseinin haastattelu tuntui juuri siltä autofiktiota ylenkatsovalta kriitikkopuheelta, joka ei ihan ymmärrä lukemaansa.

“If I can’t make you fall in love with me for who I am, maybe I can interest you with what I understand.”

Mutta takaisin Hosseinista Krausiin: aikalaisenahan sitä kriitikotkin teoksia aina lukevat. Jos/kun yleinen kriitikkoparadigma kallistuu edelleen arvostamaan sukupuolettomana pitämäänsä (mies-)kirjallisuutta, erehtyy taitavampikin kriitikko katsomaan teoksien syvyyden ohi. Tästä on puhunut erityisesti Rachel Cusk, jonka kokeellisen Parade-romaanin voisi helpostikin sillata takaisin Krausiin, jonka kanssa hän on osin jo yhtaikaakin toki kirjoittanut kirjallisuusmaailman sukupuolittuneisuudesta. Kuten kirjoitin jo Virginia Woolfin Oman huoneen kohdalla, surulliseksi tässä tekee lähinnä se, miten monta kymmentä vuotta tästäkin täytyy puhua ilman, että yleinen mielipide saati "sivistynyt kulttuuriväki" tuntuu edelleenkään edes käsittävän mitä kaikella tällä yritetään sanoa. Kraus käsittelee tätä kaikkea itsekin – kirjan itsensä sisällä. Dick ei ole vain henkilö, Dick on koko patriarkaatti, jolta ei-viehättävänä ja samalla älykkäänä itsensä näkevä Krausin itsensä kaltainen naishahmo yrittää saada rakkautta keinolla millä hyvänsä. Dick on se kriitikko, jonka Chris haluaa saada ymmärtämään oman rakastettavuutensa, vakavasti otettavuutensa. Se, jonka rinnalla olla yhtä suuri, ei vain jonkun hieman suuremman ja tunnetumman puoliso.

Krausin löyhähkön trilogian aloittavanakin teoksena I Love Dick on äärimmäisen vahva, älykäs, teoreettinen ja kauaskantoinen taideteos, ja sillä todella on selvät kulttuuriset perillisensä. Seuraavaksi täytyy etsiä käsiin Krausin Aliens & Anorexia sekä Torpor, ja pysähtyä vain sen onnen tunteen äärelle, että tätä(kin) kirjallisuutta on vaikka millä mitalla maailmassa lisää. 

ESTER, TEURASTAJA

MARIIA NISKAVAARA : ESTER, TEURASTAJA

181s.

Kosmos 2025

On ainakin kolmenlaisia kaupunkeja. On kaupunkeja, jotka rakentuvat paperin varaan. On myös kaupunkeja, jotka rakentuvat teräksen varaan. Mutta sitten on kaupunkeja, joiden Tehdas tuottaa sitä Kaikkein Tärkeintä. Se Tehdas tuottaa lihaa. Ja siellä Tehtaalla on töissä Ester, teurastaja.
Niskavaaran moninkertaisesti ehdokkuuksia pokannut sekä Hesarin esikoispalkinnon voittanutkin romaani lähtee vikkelään liikkeelle. Sen lauseet hakkaavat jo ensimmäisellä sivulla, kulkevat määrätietoisesti eteepäin kuin Esterin lyhyen hameen alapuolella olevat kengänkorot, joilla hän kopistaa menemään ohi vanhempiensa lihakaupan, ohi Portinvartijan, ohi pukuhuoneen, kohti teurastamoa. Niskavaara tuo eteen kirveellä veistetyn maailman: Esterin, lihan, kehollisuuden, tyhjyyden ja täyttymyksen estetiikan. Lapsena Ester työntää sormiaan kukkuraisen jauhelihakeon sisään, tekee pieniä onkaloita punaiseen lihaan, imee illalla lihan makua kynsiensä alta. Samalla Niskavaara näyttää koko yhteiskuntamme absurdin lihaisuuden, ihmisen ja porsaan samaisuuden. Miten jokainen yksilö on vain yksi, ja silti toista voi syödä ja toista ei.

"Kun Ester tulee kotiin, on Keinosiementäjä jo eteisessä. No hei, he sanovat toisilleen. Ester ottaa huivin päästään, riisuu trenssitakin ja laskee laukun oven pieleen. Sitten hän napittaa paitansa auki, avaa vyön, hame putoaa kinttuihin, hän potkaisee sen pois. Sukkahousut hän laskee vain nilkkoihin. Yleensä Keinosiementäjäkin riisuutuu, mutta tänään hän laskee vain housunsa. Se riittää Esterille. Tehdäänkö samalla lailla kuin aina, Keinosiementäjä kysyy, ja Ester sanoo, juuri niin tehdään."

Pikkuhiljaa absurdimmaksi ja groteskimmaksi käyvä romaani on esikoiseksi toki, mutta ylipäätään romaaniksikin erityisen taitava. Se on hallittu kokonaisuus, jossa jokainen lause, teko ja nimi on paikallaan. Kun Esterin ja lihan lisäksi tarinaan tulee toisenlainen lihanhalu – lapsihalu – muuttuu posketon tarina toisella tapaa traagiseksi; Esterin aviomies, Keinosiementäjä, siittää kyllä jatkuvalla tahdilla porsaita, valioyksilöitä tiineeksi päivä toisensa jälkeen, mutta lihana kohdeltavaksi tulemisesta haaveileva Ester ei vain täyty. Ei lapsella, ei uudella lihalla. Ja kun Ester lopulta täyttyy, hän täyttyy jollain aivan muulla, eikä luovu siitä vaikka muut sanoisivat että niin pitäisi tehdä.

Ester, teurastaja on kaikessa kaurismäkeläisessä yksinkertaisuudessaan lumoava ja ronski teos. Niskavaara on löytänyt tarinalleen täydellisen kielen rekisterin, ja luo sillä pienen, sellaista hölskytettävää maisemapuolipalloa muistuttavan karikatyyrisen kylän, jonka keskellä on Tehdas, Ester, Keinosiementäjä ja sadoittain viimeisen henkäyksensä päästäviä sikoja. Ensin ne teurastetaan käsin, myöhemmin kaasulla, ja miten normaalia, päivittäistä, iloista ja onnellista tappaminen voikaan olla! Niskavaara käyttää taiten näyttämällä paljastamista, deadpan-huumorilla totisen massamurhan päivittäistä jyskytystä samalla kun lukijan hammas pyörittää pientä porsaan palaa hampaidensa välissä. 

Ester, teurastaja on voimakas, teurastamon lattioille verenlaskussa pisaroituneen veren ja sen raudan tuoksuinen pieni, väkevä romaani. Sen pinnan alla on enemmän, kun sen lihaisan vaaleanpunaiseen ytimeen jaksaa työntää sormilla onkalon jos toisenkin. Ja kun asiakas tulee, Ester – ja Niinivaara – tulee, ja piilottaa jollain hersyvällä ja silti vakavakasvoisella tuimuudella kolot piiloon. Ei parane katsoa sinne, miltä yleensä suljemme silmälle, sillä samanlaisuuden ymmärtäminen pilaa lopulta kaiken.

LUE MAAILMA VUODESSA // ARVONTA JA LOPPUFIILIKSET

 

EDIT: ARVONTA ON SULKEUTUNUT JA VOITTAJILLE ON ILMOITETTU HENKILÖKOHTAISESTI. Kiitos kaunis kaikille tähän ja ylipäätään koko haasteeseen osallistuneille. <3 

Lue maailma vuodessa -lukuhaaste on tulossa loppuun, ja sen kunniaksi haluaisin kuulla myös teidän ajatuksianne haasteesta. Lisäbonuksena on myös kahden lahjakortin arvonta, joihin voit halutessasi osallistua tässä samassa postauksessa.

Toivoisin sinulta vastauksia ainakin seuraaviin kysymyksiin, mutta sana on myös vapaa pidempiinkin pohdintoihin! Kerro siis...

1. Montako kirjaa luit haasteeseen?
2. Mitä lukemistasi kirjoista suosittelisit erityisesti muillekin?
3. Mikä haastekohta tuntui vaikeimmalta? Miksi?
4. Mitä kirjaa olisit tuskin lukenut ilman haastetta?
5. Millaisia ajatuksia Lue maailma vuodessa -haaste ylipäätään jätti jälkeensä?

// Bloggajat voivat myös vaihtoehtoisesti linkittää tähän oman haasteensa yhteenvetopostauksen, silläkin olet mukana arvonnassa.

Vastaa edellä oleviin kysymyksiin tämän postauksen kommenteissa ja jätä mukaan myös sähköpostiosoitteesi, niin olet mukana loppuarvonnassa. Tarvitsen sähköpostiosoitteesi palkinnon toimittamista varten, ja sen jättämättömyys katsotaan ilmoitukseksi, ettet osallistu arvontaan. Voit hyvin jättää sen esimerkiksi muodossa esimerkki (a) gmail.com.

♥️ Arvon yhden 50€ digitaalisen lahjakortin Akateemiseen kirjakauppaan kaikkien 12 kirjaa lukeneiden osallistujien kesken.

♥️ Lisäksi arvotaan myös yksi 40€ digitaalinen lahjakortti Finlandia-kirjaan kaikkien heidän kesken, jotka lukivat haasteen ansiosta edes yhden skirjan, joihin eivät olisi ilman tätä haastetta tarttuneet.

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin tähän postaukseen 15.-31.12.2025 välisenä aikana. Ehdit siis vielä hyvin joko suorittaa haasteen loppuun tai vaikkapa aloittaa sen ensimmäisellä kirjalla! Suoritan arvonnan itse, minkä jälkeen välitän voittajien sähköpostiosoitteen eteenpäin. Akateeminen kirjakauppa & Finlandia-kirja toimittavat lahjakorttinsa suoraan voittajille.

Arvontapalkinnot sponsoroi Akateeminen kirjakauppa sekä Finlandia-kirja, kiitos valtavasti molemmille mukaan lähteneelle taholle palkintojen mahdollistamisesta ja moninaisemman lukemisen mahdollistamisesta. ♥️

Arvonta on yhtaikaa käynnissä myös Instagram-tililläni, ja kumpaan tahansa kommentointi katsotaan yhdeksi arvaksi.

THE BOOK OF DISAPPEARANCE

IBTISAM AZEM : THE BOOK OF DISAPPEARANCE

239s.

And Other Stories, 2024

Alkuteos: سفر الاختفاء, 2014 

Arabiasta englanniksi kääntänyt Sinan Antoon

Vaikka lukisi neljästäkymmenestä seitsemäänkymmentä kirjaa vuodessa, kuten yleensä itse teen, jokaiseen mahtuu silti ihan muutamia, jopa vain yksi tai kaksi maagisen upeaa kirjaa – kokonaisvaltaista taideteosta, jonka jälkeen on aika ennen ja aika jälkeen kyseisen kirjan. Tänä vuonna sellainen on ollut maaliskuussa luettu Samantha Harveyn Orbital. Ja nyt tämä, joulukuun alussa loppuun saatu palestiinalaiskirjailija Ibtisam Azemin The Book of Disappearance. Ja kuten tällaisten kirjojen kohdalla yleensä, on tästäkin haastavin kirjoittaa: mikään ei tunnu olevan niiden rinnalla tarpeeksi ja toisaalta haluaisin säilyttää mahdollisimman monelle mahdollisuuden lukea tämän samalla tavalla kuin luin sen itse – ilman oikein minkäänlaisia ennakko-odotuksia.

"I used to wonder: Should I tread lightly? Was I walking over the corpses of those who have passed trough, and who were decimated in the nakba? Was I walking over a land, made of decomposed bodies? When I walk in Palestine I feel that am walking on corpses. The images of multitudes of people escaping in terror are always on my mind." 

Kun Jaffa ja Tel Aviv eräänä aamuna heräävät, on ilmassa jotain outoa. Ensin ajatellaan, että kaikki arabit ovat lakossa – yksikään ei ole saapunut töihinsä tavalliseen tapaan. Seuraavaksi ajatellaan, että armeija on onnistunut viimein jossain salaisessa operaatiossaan. Ja viimein ymmärretään vain, että kaikki palestiinalaiset Israelin "valtion" rajojen sisäpuolella ovat kadonneet, kokonaan. Jäljelle jääneet juutalaiset ovat hämillään, he pelkäävät pahinta. Mutta pikkuhiljaa outous ja hämmennys vaihtuvat mahdollisuuksien tieltä.

Azemin ensimmäistä kertaa vuonna 2019 englanninnettu, ja nyt And Other Storiesin uutena painoksena International Booker Awardsien lyhytlistalle päässyt tieteis-/spekulatiivisfiktiivinen romaani The Book of Disappearance nousi palkintolistauksen kautta omaankin tietoisuuteeni, ja kolmatta vuotta kansanmurhan keskellä elävien ihmisten tarinoihin sijoittunut romaani ei juuri ajankohtaisempi voisi olla. Se on hyytävä, sydämen särkevä ja yhtaikaa silti raivon valtaan saava. Azem kirjoittaa lyyrisen kauniisti, vaihtaa taiten kielen ja kerronnan rekistereitä kertojasta riippuen, tarjoaa upean ja kipeän taideteoksen keskelle koko läntisen maailman sormien välistä katsomaa Israelin hirmuhallintoa. Azem käsittelee aihettaan viiltävän tarkalla otteella – sekularisoituneen juutalaisen Arielin sekä hänen alakerrassaan ennen katoamistaan asuneen ystävänsä Alaan ja tältä jääneen muistikirjan kautta pääosin vuorotellen. Jaffa ja sen esikaupunkien päälle kolonisoiden rakennettu Tel Aviv muuttuvat kirjassa eläväksi historiaksi, kuvaksi politiikasta ja tarinoista, jotka tämän hetkenkin ovat mahdollistaneet.

Azemin tapa käsitellä Israelin juutalaisten tarinallistettua oikeutta "pyhälle maalleen" toteutuu kriittisen ja väkevän kerronnan kautta, joka ei juurikaan lukijaansa säästele. Azemin taituruus on kuitenkin näyttämisessä, ei valmiiksi ajattelemisessa ja alleviivaamisessa. The Book of Disappearance on älykäs ja kiihkoton tutkielma tarinoiden vallasta, sekulaarinkin kansanosan syötin kohoineen nielemisestä. Kun se yhdistyy Alaan luvuissa lyyrisen kauniisiin muistelmiin, nakban kokeneen isoäidin kuoleman käsittelyyn ja haavoittuvaan ylisukupolvisen traumaan, ei selvemmin lännen silmien ummistusta voisi nähdä. Jopa "suvaitsevaiset" ja maallistuneet juutalaiset kääntävät katseensa omilta teoiltaan, oman pyhän maan satunsa ja modernin valtion perustustarinoiden pauloissa. Kun ensimmäinen osa kansanmurhasta on tehty itsenäisyyssodan nimissä, kokonaisia kyliä ja kaupunkeja väkivalloin itselleen siirtäen, on usko moderniin demokratiaan yhtaikaa naiivi ja pelottava. Journalistina toimiva Ariel toimii äärettömän brutaalina ja häiritsevänä vertauskuvana koko yhteiskunnasta, joka näkee oikeuksia sielläkin, missä kuuluisi olla velvollisuutta ja aitoa syyllisyyttä.

Ibtisam Azemin romaani onkin voimakas Lue maailma vuodessa -haasteen lopetus. Se on niin osuva tarina palestiinalaisten katoamisesta ja kadottamisesta, että se tekisi mieli luetuttaa ihan jokaisella. Vuosi 2023 ja sen jälkeisen ajat ovat näyttäneet, ettei tämä todella ole niin spekulatiivista saati fiktiota kuin ensin saattaisi ajatella.

Lue maailma vuodessa: 12. Kirjailija on maasta, jonka valtiota ei olla (täysin) tunnustettu