AUDREY NIFFENEGGER : AIKAMATKUSTAJAN VAIMO
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
652s.
Gummerus 2005
Alkuteos: The Time Traveler's Wife (2003)
Suomennos: Paula Korhonen
Suomennos: Paula Korhonen
Luen hyvin harvoin uudelleen kirjoja, jotka olen jo joskus lukenut. Mieli tekisi useamminkin, mutta normaalissa 15-30 kirjan vuosivauhdissani tuntuu siltä, että kaikki uudelleen luettu on pois vielä tuntemattomalta kirjallisuudelta, potentiaalisilta uusilta kokemuksilta ja lempikirjoilta. Olen tähän asti lukenut uudelleen vain Tuntemattoman sotilaan, lukiossa ja siitä parin vuoden päästä, Erlend Loen Supernaiivin, lukiossa ensi kertaa ja viimeksi pari vuotta sitten sekä vuonna 2014 Harry Potterit. Ja kyllä, nekin olen lukenut vain kahdesti, en kahdestikymmenesti kuten muut fanitytöt for ever. Mutta nyt kun lukutahti on ollut hieman aiempaa aktiivisempi, tuli yhtäkkiä viime viikolla aivan hurjan vahva olo siitä, että haluan lukea jotain, josta tiedän varmasti sen olevan hyvä. Ja niinpä nappasin kirjahyllystä vuoden 2008 ehdottomasti lemppareimman kirjani, Aikamatkustajan vaimon.
Aikamatkustajan vaimo on yhdysvaltalaisen Audrey Niffeneggerin esikoisteos, ja se lähtee liikkelle varsin valtavasta rakkaustarinasta. Kun Clare ja Henry tapaavat ensimmäisen kerran, tyttö on kuusivuotias ja mies 36. Ja kun he menevät naimisiin, on Clare 23-vuotias, Henry kolmekymmentäyksi. Ja kuten jo romaanin nimi viittaa, kärsii Henry aikasiirtymähäiriöstä, joka tempaa hänet nykyhetkestä milloin menneeseen, milloin tulevaan ja aika onkin tässä suhteessa hyvinkin suhteellinen käsite.
Aikamatkustajan vaimo on vahva rakkausromaani, joka hieman fantasiaa mukailevalla tyylillään kertoo varsin uskottavasti tarinan, joka voisi olla jossain toisessa ajassa jopa totta. Kirja on täyteläinen ja vahva, mutta silti sen uudelleen lukeminen on aika suuri riski.
Kahdeksan vuoden takaista superlempikirjaansa lukiessaan kun on varsin suuri vaara joutua pettymään ja pahasti. Toisaalta se voi olla myös muistutus siitä, miksi tätä kirjaa on jo niin kauan rakastanut, yli neljäsosan elämästään. Tämän kohdalla pelkäsin suuresti ensimmäistä, toivoin jälkimmäistä, mutta kumpaakaan en ihan täysin saanut. Tämä kun on kirja, jonka ihanuus on kiinni lukuhetkestä, viehättävyys paljon ensikerran yllätyksellisyydestä. Kyllä se vielä toisenkin lukukerran kesti, vaikka taika ehkä hieman jo rakoilikin, mutta kolmas kerta voisi olla jo kohtalokas. Nyt sen seurassa vietti mainiosti yhden sairasloman sängyn pohjalla, sen tuttuus tuntui ihanalta ja turvalliseltakin. Ja vaikka se toimi parhaiten kahdeksan vuotta sitten, on se silti edelleen yksi lempirakkaustarinoistani. Onneksi.
Oletteko te joskus tätä kirjaa lukeneet, millaisia fiiliksiä se herätti? Miten paljon ylipäätään luette kirjallisuutta uudelleen, palaatte myöhemmin lempikirjojen pariin?
