HARUKI MURAKAMI : 1Q84

HARUKI MURAKAMI : 1Q84 
Osat 1-3

1224s.

Tammi 2013

Alkuteos: いちきゅうはちよん [Ichi-Kyū-Hachi-Yon] (2009)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Rakkaudesta Haruki Murakamiin. Murakami vei mennessään kolme vuotta sitten, ja aiheutti toisaalta myös sellaisen lukuähkyn, että olen pitänyt nyt pidempää taukoa herran kirjallisuudesta. Tähän asti olen pitänyt kaikesta Murakamilta lukemastani enemmän tai vähemmän, vaikkakin toki tässä kirjallisuudessa on myös problemaattisuutta kerrakseen, kun tarkemmin lähtee sitä paloiksi halkomaan. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin osannut työntää kyseiset ajatukset kauemmaksi, nauttinut soljuvasta kielestä ja unenomaisesta tunnelmasta, ja sellaista odotin tältäkin. Sitä en kuitenkaan saanut, ja siinä oli sekä hyvät että heikot puolensa. On ihana palata yhden lempikirjailijansa teoksiin kun tietää mitä saa, mutta jos ei saakaan sitä, saattaa olo olla varsin ristiriitainen.

Murakami maneeriautomaattina. Murakamin kirjoista voisi tehdä juomapelin tai ainakin jonkinlaisen maneeribingon, jos humaltumista pelkää. Seitsemän kirjaa japanilaiskirjailijalta lukeneena voisin sanoa, että reppanat miespäähenkilöt, joilla on suhde naimisissa oleviin naisiin, saattavat alkaa jossain vaiheessa kyllästyttämään, sillä kuvittelisi tällaisella mielikuvituksella varustetun kirjailijan kykenevän luomaan edes joskus hieman linjastaan poikkeavia henkilöhahmoja. Mutta ei. Sitä tässä kirjassa ei valitettavasti myöskään tapahtunut. Hahmot kulkivat siinä samassa linjassa, naiset jopa hieman fetistisesti ulkonäön kautta kuvailtuina, kyseenalaistamatta seksin takia mukaan tuotuina hahmoina, miehet taas menivät niitä Murakami-menojaan kuten aina. 

Ainoastaan (tai no, "ainoastaan") juoni ja tunnelma poikkesivat aiemmasta, ja se oli tällä kertaa erityisen positiivista. Luin jotain toista lukijaa unenomaisuuden puutteen häirinneen, itselleni se taas oli lähinnä positiivista, sillä se yhdistettynä muihin maneereihin olisi todennäköisesti tullut lähinnä tunne, että luen aiemmin luettuja Murakameja vain uudelleen ja uudelleen. Tässä oli enemmän toimintaa ja syvempää yhteiskunnallisuutta, tarkempaa rakennetta ja jopa hieman menemisen meininkiä. Ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Minut se koukutti, sai lukemaan riemulla. 

Ja maneereistaan positiviisimpana pidän ehdottomasti Murakamin kykyä luoda sellaisia maailmoja, jossa kaikki on auki, mutta niitä ei selitetä silti liikaa, vaikka taivalla paistaa kaksi kuuta ja kuolleiden vuohien suusta tulee pikkuväkeä. Se toimi tässäkin, paitsi että lopulta ei. Murakami tuntui kyllästyneen maailmaansa itsekin viimeisessä osassa, ja meni selittämään liikaa. Ja se jos mikä turhautti.

Murakami, seksistinen setämies. Murakamin kanssa turhauttaa myös varsin seksistinen naiskuva. En alkuaikoihin hänen kanssaan ehkä osannut asiaan tarpeeksi kiinnittää huomiota, mutta tässä seksismi lyö vasten kasvoja. Sen osaa edelleen jollain tapaa ohittaa, antaa hetkellisesti anteeksi, mutta kun jok'ikinen kohtaus naisen kanssa sisältää rintojen kuvaamista tai setämiesmäisiä seksifantasialta kuulostavia petikohtauksia, alkaa meininki vähän väsyttää. Ymmärrän siis Murakamin parjaajia, sillä onhan hänen tekstinsä vallan sovinistista. Ehkä tavallaan tahtomattaan, ehkä tietämättään, erityisesti yhteiskuntansa tuotteena. Itseäni se ei jostain syystä (/pienimuotoisen fanityttöiden vuoksi?) Murakamin kanssa vihastuta, ennemminkin kyllästyttää ja väsyttää. Kuten aiemmin jo sanoin, herran mielikuvituksen tuntien häneltä odottaisi myös tässä asiassa jotain uutta ja kriittisempää. Toisaalta hän kuvastaa vain kulttuuria, josta hän tulee, mutta valitettavan vähän sillä selityksellä mitään anteeksi saa.

1Q84 & 1984. Murakamin trilogia on saanut inspiraationsa George Orwellin klassikkoteoksesta Vuonna 1984. Luin itse kyseisen dystopian keväällä, pitkälti pohjustukseksi tälle Murakamin kirjalle. Siinä missä Orwellin teoksen lamaantunutta kansaa valvoo Isoveli, ohjaa Japanin vuoristossa uskonnollista kulttia Pikkuväki, joka rakentaa ilmakoteloita, tekee sieluille mazoja ja dōtia. Yhtäläisyydet ja vastakohtaisuudet ovat mielenkiintoisia ja ajatuksen tasolla jopa nerokkaita, mutta jokin toteutuksessa silti tökkii. Murakami tarkastelee uskonnollista kulttia kaukaa, mutta lopulta liiankin etäältä: mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ja sosiologinen luonne jää turhan jumittamisen ja yksityiskohtiin takertumisen jalkoihin, ja lopulta kirjan kaikkein vähiten mielenkiintoiset osat nousevat tämän mielenkiintoisimpana pitämäni langan ohi jättäen sen jalkoihinsa. Tavallaan rakastan juuri sitä, ettei Murakami selitä ollenkaan, mutta tämä jäi hänenkin kirjoittamanaan hieman liian hentoiseksi toimiakseen täysin avoimena yksityiskohtana. Samalla Murakami myös sortui yliselittämään kaikkea muuta, esimerkiksi juuri näiden kahden kirjan keskinäistä yhteyttä, ja se harmitti, sillä olisin ymmärtänyt Isoveli-Pikkuväki viittauksen ihan itsekin. 

1Q84 ihan vain kirjana. 1Q84 kuulostaa Leoš Janácekin Sinfonietalta, tuoksuu 80-luvun kiireisiltä kaduilta ja vuoristoilmalta, tuntuu erilaiselta ja lopulta maailman tahmeimmalta. Kirja koostuu kolmesta osasta, kolmesta kolmen kuukauden mittaisesta ajanjaksosta, jotka jakautuvat erillisiin kirjoihin. Kaksi ensimmäistä osaa on käsittääkseni (ainakin Suomessa) julkaistu alunperin kokonaisuutena, kolmas on tullut perässä kun Murakami on sen ehtinyt kirjoittaa. Itse luin koko trilogian yhtenä kirjana, yhteen putkeen, ja se oli tavallaan harmi. Se oli harmi, sillä ensimmäinen osa oli hieman hidastempoinen ja nihkeä, mutta toinen vei mennessään niin, että kuvittelin jo hetken pitäväni Murakamin parasta teosta käsissäni. Jatkoin kuitenkin suoraan kolmanteen, viimeiseen osaan, kirjaan, jonka seurassa tylsistyin, puuduin, tahmaannuin ja väsyin niin, että kirjasta tuli lähinnä lopuksi krapula. Ja tuntui kuin Murakamille itselleenkin olisi tullut, ihan kuin hänkään ei olisi jaksanut enää kirjoittaa aloittamaansa loppuun, joten tuli sitten lähinnä jaariteltua ja kaarreltua jo tapahtuneiden ympärillä. Ja lopulta hutaistua loppu kasaan, läsäytettyä koko tarina, jätetty parhaat käänteet jo myöhempiin kirjoihin. Se oli harmi, sillä 1224 sivun jälkeen lopusta olisi mielellään nauttinut. 

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa
1Q84:n maailmasta muissa kirjablogeissa: Lintusen kirjablogi, Kirja vieköön!, Luetut, lukemattomat, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä & Pieni kirjasto