LUKUMARATON // KOOSTEPOSTAUS

 

Elämäni ensimmäinen lukumaraton on nyt vietetty, ja olo on varsin tyytyväinen. Viimeiset lukuhetket vietin kirjaimellisesti kävellen, nappasin nimittäin Eat Pray Loven bussiin mukaan, jotta saisin kahlattua vielä Intia-osuuden loppuun. Harmikseni bussimatka vain oli ihan himpun liian lyhyt siihen, mutta onneksi osaan multitaskata, lukea, kävellä ja jopa ehkä pysyä pois autojenkin alta yhtaikaa. Ainakin kahden sivun verran. Mutta niin, kuten jo tuohon eiliseen päivittyvään postaukseen kirjoittelinkin, siitä lienee tunnistaa lukujumin poistajaksi tarkoitetun kirjan hoitavan tehtäväänsä, ettei sitä malta lopettaa edes silloin kun oikeasti pitäisi. Ja hassua sinäänsä, kun en viikonloppuisin muka yleensä ehdi lukea kun pitää ehtiä "tehdä asioita". Nyt luin enemmän kuin aikoihin, ja tein siinä sivussa myös kotihommia enemmän kuin aikoihin. Että miten lie se priorisointi noin normaalisti menee, puhelin tiukassa otteessa oikeassa kädessä varmaan.. Mutta nyt, se luettujen koonti, olkaa hyvät.

Y H T E E N V E T O

LOPPUUNLUETUT KIRJAT

J.R.R. Tolkien : Hobitti - eli sinne ja takaisin, 64 sivua. Huh, tämä oli oikeastaan se perimmäinen syy, miksi ylipäätään koko leikkiin ryhdyin. Hobitti on ollut kesken toukokuun puolivälistä, ja koska se tahmoi tahmoi tahmoi, en olisi varmaan ilman erillistä rutistusta saanut sitä loppuun laisinkaan. Mutta sain kun sainkin, ja helpommalla kuin uskalsin toivoa, joten suurin tavoite lukumaratonista oli sen myötä jo oikeastaan saavutettu. Loppu rullaili melkein yllättävänkin helposti, enkä osannutkaan olla pitämättä tästä kirjasta niin paljoa kuin aluksi tuntui, vaikka minun maailmani ja tarinani tämä ei kuitenkaan lopulta ollut. Mutta tästä lisää mietteitä aivan omassa postauksessaan, kenties jo ensi viikolla.

KESKEN OLLEET KIRJAT

Elizabeth Gilbert : Eat Pray Love, 135 sivua. Lukujuminpoistaja, aivot narikkaan, helppoa ja kepeää olematta silti täysin hömppää. Sitä tältä olen odottanut, ja sitä onneksi myös saanut. Ajattelin ensin, että riittää kun olen saanut Italia-osion, eli kirjan ensimmäisen kolmanneksen luettua loppuun, mutta kun saavutin sen jo nopeammin kuin ajattelin, jatkoin tavoitettani läpi Intia-osion. Senkin tosiaan luettua sain, juuri ja juuri, ja varsin tyytyväinen olen. Indonesia-osiota vielä ehkä hieman illalla, ja tästäkin lisää varmaan blogissa lähiviikkoina.

ALOITETUT KIRJAT

Elina Alatalo & Sami Kero (toim.) : Eläimet yhteiskunnassa, 78 sivua. Luin itseasiassa tästä uudestaan ne kolme esseetä, jotka olen jo aiemminkin lukenut, mutta tulivat hyvinä kertauksena jatkoa ajatellen. Esseet olivat Antti Nylénin Vyöhyke - suomalaisen eläinkeskustelun vaiheita, Noora Kotilaisen Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa sekä Salla Tuomivaaran Saako ihmistä sanoa eläimeksi? Hyviä ja tärkeitä tekstejä, jokainen. 

Tove Jansson : Viesti - valitut novellit 1971-1997, 40 sivua. Voi Tove! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Toven novellit kuuluu lukea niiden oikeissa kokoelmissa, ei tällaisena yhteisniteenä ja valittuina paloina. Ja silti aamun neljä ensimmäistä novellia, Rakkaat enoni, Kuinka idea syntyy, Kirjeitä Konikovalle sekä Vene ja minä olivat parasta mitä sunnuntaiaamuna lukea voi. Eli ehkä ihan aina ei kannattaisikaan olla ihan niin kovin ehdoton.. Ihan kuin Jansson ei voisi toimia muka hieman irrallisempanakin.

LUKEMATTA JÄÄNEET

Yuval Noah Harari : Sapiens - ihmisen lyhyt historia, ei luettuja sivuja. Ei lähtenyt, ei! Olen lukenut tätä viimeksi huhtikuussa, ja ajattelin, että jos nyt ei jatku, kirja joutunee siihen suosiolla kesken jätettyjen pinoon, josta harvoin takaisin lukuvuoroon enää pääsee. Ehkä säästelen vielä hetken, ehkä en, saa nähdä.

Yhteensä luettu 317 sivua. 

..ja siihen olen tyytyväinen. Kuten jo aloituspostauksessa sanoin, en lähtenyt tavoittelemaan satoja sivuja, en viittäkään sataa, vaan tämä oli omaan lukutahtiini oikein mainio määrä. Se teki tehtävänsä, sillä pääsin lukutavoitteisiin kahden sellaisen päälleen saaneen kirjan kanssa, ja se toimi, koska en edes muista milloin olisin viikonloppuna näin ajan kanssa lukenut. Ollut vain ja keskittynyt juuri siihen, mistä pidän kaikkein eniten, unohtanut somet sun muut kokonaan tieltä häiritsemästä. Parhaiten toimi, kun luettavana oli keskenään hyvin eri tyyppistä kirjallisuutta, ehkä useampi romaani olisi ollut hieman liikaa noin siirtymien kannalta.

Eli hyvin meni ja olen iloinen spontaanista osallistumisestani! Seuraavan kesälukumaratonin aikaan olen itse reissussa, mutta elokuiselle voisi ehkä uudelleen osallistuakin. Vaikka tosin toivoisin, että ensi viikon lomanalusta eteenpäin kesä olisi muutenkin yhtä lukumaratonia vain.

LUKUMARATON // PÄIVITTYVÄ POSTAUS

Katselin puolisen vuotta sitten vielä hieman hiljaisen kunnioituksen vallassa kirjabloggaajia, jotka osallistuivat erilaisiin kirjablogisfäärissä pyöriviin lukumaratoneihin. Eli siis yhteisenä sovittuna päivänä lukivat 24 tuntia ja raportoivat siitä blogeissaan. Ei minulle, ajattelin.

Ja sitten tänään, jalat kuplivan hellinä 24 tunnin patikoinnin, retkeilyn ja telttayöpymisen jälkeen bussissa huomasin, että kesälukumaratonit ovat taas täällä. Ja jottei paluu täydellisestä luonnonrauhasta tähän kaupunkielämään olisi ihan yhtä raju, ajattelin että miksen minäkin. Joten täysin spontaanisti, olen mukana ja päivittelen tässä vuorokauden mittaan luettuja kirjoja myös tähän postaukseen. Maratonia emännöi tänään Hannan kirjokansi -blogin Hanna, ja tuolta voitte käydä kurkkaamassa myös muita mukana olevien postauksia. Mutta aloteitaan!

x

Lauantai 17.6. kello 16:16 Maraton alkakoon! Väsyttää hieman tuo edelisen 24 tunnin aktiviteettikokoelma, mutta toisaalta kirjan kanssa on parasta nukahtaa. Tässä sängyllä seurana on tällä hetkellä kolme kesken olevaa kirjaa, pitkään jumissa ollut Yuval Noah Hararin Sapiens, lukujuminpoistajaksi ostettu Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love & Tolkienin Hobitti. Mitään satoja sivuja tuskin maratonini aikana tulen lukemaan, mutta jos nyt jonkun tavoitteen asettaisin, niin toivon, että saisin luettua Gilbertin kirjasta ainakin Italia-osion loppuun sekä Hobitin kokonaan. Siinä nyt ei taida ollakaan jäljellä kuin kaksi lukua, mutta kun t ö k k i i ...

x 

18:08 Aloitin innolla lukien 30 sivua Eat Pray Lovea, sain jopa salaattiannoksen sänkyyn kannettuna sen seuraksi. Kelvollista, sanoisin. Hobittia sain luettua 10 sivua, vaikka päätin, että nyt luen sen loppuun, mutta juupa juu. Ensin keksin, että nukun ensin vähän, mutten sitten nukkunutkaan vaan päädyin keittämään perinteiset iltapäiväkahvit pysyäkseni hereillä iltaan saakka, ja sen jälkeen kaksi viikkoa vältelty pyykkirumbakin alkoi tuntua kiinnostavammalta kuin Hobitin seikkailut ties missä maassa.
Luettuna nyt 40 sivua, seuraavaksi "pakotan" itseni Hobitin pariin. Ainakin kymmeneksi seuraavaksi sivuksi.

x

20:02 Hobitti selätetty!! En olisi uskonut tämän päivän tulleen! Eli ylitin itseni ja luin 56 sivua sen toivotun kymmenen sijaan. Kirjoittanen Hobitista nyt seuraavaksi omaan postaukseensa luonnoksena päällimmäiset fiilikset, koska pelkään niiden katoavan, jos luen hurjasti perään muuta, eli siitä lisää myöhemmin. Mutta ristiriitaista, luin kirjaa pitkään niin, etten siitä oikein pitänyt, mutta nyt en ihan täysin osaa olla lopuksi pitämättäkään. Että kai sillä on oma taikansa ollut. Seuraavaksi ehkä Hararia tai listan ulkopuolelta ihan jotain muuta? Vielä ehtii ja jaksaa tänään lukea, kiitos kahvin supervoimien!
Luettuna 94 sivua.

x

22:34 Hobitin jälkeen pidin hieman pidemmän tuumailutauon, mutta sitten Eat Pray Love vei taas mennessään. Hassua lukea jotain, mikä turhauttaa ja ärsyttää, ja silti koukuttaa vain jatkamaan ja jatkamaan. Mutta toisaalta, tällainen omasta kuplasta poistuminen myös kirjallisuuden saralla tekee varsin hyvää, näkee sitäkin kulttuuria, jota oikeasti olisi tarpeen kohdata kriittisesti. Yritin tarttua myös Harariin, mutta ei lähtenyt, joten luin Elina Alatalon & Sami Keron toimittamasta Eläimet yhteiskunnassa -esseekokoelmasta 37 sivua tekstiä, johdannon sekä Antti Nylénin Vyöhyke - suomalaisen eläinkeskustelun vaiheita -esseen. Vaikuttava teksti, vaikka luenkin sen jo toistamiseen. Mutta nyt nukkumaan, huomenna pitää taas saada unta niin, että jaksaa maanantaina nousta 5:15. Mutta onnea on sentään viimeinen edessä oleva työviikko vuoteen. Se lohduttaa.
Luettu yhteensä 157 sivua.

Sunnuntai 18.6. kello 8:44 Ihana kun saa vain lukea lukea lukea! ♥ Ja samalla en osaa päättää tekeekö mieli enemmän lukea vai kertoa tänne että lukee, haha. Luin illalla vielä muutaman lyhyen luvun Eat Pray Lovea, aamulla nappasin lukuhuumassani aamukahvin seuraksi Tove Janssonin Viesti-novellikokoelman, ja luin siitä 4 ensimmäistä novellia: Rakkaat enoni, Kuinka idea syntyy, Kirjeitä Konikovalle sekä Vene ja minä. Aika ihanaa sunnuntaiaamulukemista, miksen tee tätä useammin? 

Luettu yhteensä 204 sivua.

x

10:46 Jumituin pitkäksi aikaa lukemaan muiden kirjablogeja, mutta lukemista kai sekin! Ei muka ole ollut aikaa pitkään aikaan tuotakaan tehdä, mutta taitaa olla taas kummallisia priorisointikysymyksiä. Siivoilin myös hieman ohimennen, ja kun palasin lukemaan, sain luettua Eläimet yhteiskunnassa -kokoelmasta kaksi esseetä; Noora Kotilaisen Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa sekä Salla Tuomivaaran Saako ihmistä sanoa eläimeksi? Olin myös nuo jo lukenut aiemmin, kun tämä kirja oli minulla vuosi sitten kirjastosta lainassa, mutta hyvää teki lukea toistamiseenkin. Seuraavaksi pääsenkin jo osioon Yhteiskuntaeläin, josta en esseitä aiemmin ole lukenut. Tunnelman keventämiseksi luin myös 20 sivua Eat Pray Lovea. Tai tuttavallisemmin, eepeeällää. Nyt suihkuun, ja kohta pitäisi lähteä myös kaupungille hakemaan lahja kummitytölle, samaiselle, jonka synttäreille ollaan iltapäivällä menossa. Ehkä ehdin vielä lukea yhden pätkän jossain välissä ennen sunnuntaimenoja!
Yhteensä luettu 264 sivua.

x

14:00 Ehdin tässä välissä käydä kaupungilla, kiertää Suomalaisen kirjakaupan alet (ja olla ostamatta mitään, onneksi olkoon minä), löytää etukäteen valitun lahjan 15-vuotiaalle kummitytölleni, tuorepuristaa kilon hedelmiä mehuksi sekä syödä aika hyvän leipomon kanelikierteen. Ja lukea Eat Pray Lovea, jonka ärsyttävyyden opin koko ajan paremmin ja paremmin jättää huomiotta. Tai sitten vain tuo Intia-osuus ei tuo sitä ylimielistä länkkäriasennetta niin hyvin esiin kuin Italia-osio. Luin juuri 30 sivua, ja tuntuu, että juuri kun olen pääsemässä vauhtiin, pitää ihan kohta lopettaa. Aikaa olisi vielä pari tuntia, mutta bussi synttärikemuihin lähtee parin kymmenen minuutin päästä, joten tämä alkaa olla pikkuhiljaa tässä. Otan kirjan kuitenkin vielä bussiin mukaan, ja toivon saavani siellä tuon Intia-osuudenkin päätökseen, palaan illalla sitten vielä yhteenvedon ja lopullisten sivumäärien kanssa asiaan! Mukavaa sunnuntaita!
Luettuna yhteensä 294 sivua.

x

14:58 Luin bussissa (ja viimeiset sivut kirjaimellisesti kävellessä) vielä Eat Pray Lovesta 23 sivua, joten pääsinpä toiseenin lukutavoitteeseeni. Ärsytti vähän lukea näin kiireessä, ja tulikin itselleen kyseenalaistettua mitä ihmeen väliä sillä on, onko tämä luettu nyt tähän sivumäärään vai ei, mutta no, tuo Intia-osuus teki vaikutuksen joka tapauksessa. Ja hei, jos kirjaa ei malta laskea käsistä edes tämän vertaa, voi varmaan sanoa, että se tosiaan tekee tehtäväänsä lukujuminpoistajana!

Luettu yhteensä 317 sivua.

PAUL AUSTER : NEW YORK -TRILOGIA

PAUL AUSTER : NEW YORK -TRILOGIA 

♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 

352s.

Tammi (1988 & 1989)

Alkuteos: The New York Trilogy (1985 & 1986)

Suomennos: Jukka Jääskeläinen & Jukka Sirola

Paul Austerin Sattumuksia Brooklynista hurmasi minut helmikuussa. Se oli ensimmäinen Austerini, satunnainen löytö kierrätyskeskukselta kauniin kansin ja lupaavin takakansitekstein. Nyt, ei edes ihan niin pientä lukujumia vastaan taistellessani ajattelin, että Auster voisi olla varsin hyvä luottokirjailija jatkaa matkaa ja taistella jumiutumista vastaan, ja niinpä nappasin edellisellä kirjastoreissulla mukaan New York -trilogian. Ihan vain koska ajattelin sen olevan sellainen kevyen helppo, vähän viihteellisempi Auster, jonka voisi hotkaista yhdessä viikonlopussa. Ja ah, kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla. 

"Se tässä onkin kiinnostavinta. Käsittääkseni Don Quijote johti eräänlaista koetta. Hän halusi koetella lähimmäistensä herkkäuskoisuutta. Hän mietti onko mahdollista nousta koko maailmaa vastaan ja syytää uhmakkaasti valhetta ja pötyä. Väittää tuulimyllyjä ritareiksi, parturinmaljaa kypäräksi ja sätkynukkeja ihmisiksi. Oliko mahdollista saada muut myöntämään väitteet todeksi, vaikka nämä eivät edes uskoneet häntä? Toisin sanoen, mihin asti ihmiset sietävät herjausta, jos se esitetään viihteenä? Ja vastaushan on ilmiselvä, vai mitä? Loputtomiin. Todisteena on sekin, että sitä kirjaa luetaan yhä. Sitä pidetään yhä erittäin hyvittavana. Ja sitähän jokainen loppujen lopuksi haluaa kirjalta: huvitusta."

Paul Austerin läpimurtotrilogia lupailee rikollisuutta, kirjallisuutta ja nykyihmisen identiteetti-kriisiä, ja se tarjoilee yksissä kansissa kolme nokkelaa pienoisromaania. Auster sijoittaa tarinansa 1950-1990-lukujen New Yorkiin, sen itselleni tutuille kaduille ja puistojen reunoille. Lasikaupungissa jännityskirjailija ottaa muutaman mutkan kautta itselleen vastaan yksityisetsivän tehtävän, ja joutuu keskelle niin omituista tapahtumaketjua, ettei hänen omissa jännityskirjoissakaan ole tapahtunut vastaavaa. Aavekaupungissa yksityisetsivä taas joutuu varjostamaan henkilöä, jonka elämässä ei tunnu tapahtuvan mitään ja Lukitussa huoneessa kadonnut lapsuudenystävä jättää kirjailijalle haltuunsa niin pöytälaatikkoteoksensa kuin oman perheonnensakin. Näistä aineksista koostuu niin tarinat yksittäin kuin lopulta myös yllättävän vahvasti yhteen kietoutuneina. 

En tiedä mistä olin saanut päähäni tämän kirjan näennäisen viihdyttävän helppouden, ehkä Sattumusten Brooklynin helppolukuisuudesta tai siitä ontuvasta stereotypiasta, että jos takakannessa mainitaan sekä rikos että yksityisetsivä, ollaan jonkun jännän ja kepeän parissa. Totuus oli kuitenkin hieman toinen, ja vaikka ensimmäisen osan, Lasikaupungin, jälkeen vielä kuvittelinkin hieman tässä lukuilluusiossa eläväni, romuttui se viimeistän toisessa osassa, Aavekaupungissa. 

Vaikka ensimmäisen osan koukku jo meinasi nostaa itsenikin jonkinlaiseen hurmioon, jätti toinen taas niin suuria kysymysmerkkejä ja tyhjiä aukkoja, että joudun ihan täysin myöntämään, etten ihan tiedä tajusinko koko osaa ollenkaan. Kolmannessa ensimmäisen osan koukuttavuus palaa, se luo taas sellaista tunnelmaa, joka saa pysymään kirjan kansien välissä, mutta kun siltä alkaa odottaa austermaista loppuratkaisutwistiä, keikahtaa kaikki taas aivan päälaelleen, ja yhtäkkiä sitä huomaakin lukeneensa yhtä tarinaa monesta eri näkökulmasta tai monta eri tarinaa yhdestä näkökulmasta tai yhtä näkökulmaa yhdestä tarinasta tai... sitten ei tiedäkään enää yhtään mitään. 

New York -trilogia on yhtaikaa haastava, tahmea, nokkela ja koukuttava. Se on vahva ja asteittain aukeava, ja yhtaikaa varsin älyllinen sekä pitkäveteinen. Goodreadsiin tämän arvosteltuani jopa kolme eri kaveriani kävi kommentoimassa, että ei joko saanut tätä edes luettua tai sai pahimmillaan välttemeään Austeria lopullisesti kaiken tahmaisuutensa jälkeen, joten helpolla se ei päästä, eikä kaikkia näemmä edes lähelleenkään. Ymmärrän tämän kohdalla täysin sen luotaantyöntävyyden, ja jos en itse olisi tätä vain päättäväisesti jatkanut, ei olisi ollut minullakaan kaukana tämän tarinan hylkääminen, niin oudoissa soissa sitä keskivaiheilla pyörittiin. Mutta itsepäisesti siitäkin suosta noustiin, ja lopulta voin sanoa tästä kirjasta pitäneeni, vaikken tiedä ymmärsinkö sitä ihan täysin. Siihen ymmärrykseen kun todennäköisesti tarvittaisiin vähintään toinen lukukerta, mutta ihan niin hurmaava tämä ei ollut, että sitä lähtisin heti perään kokeilemaan. Eikä tämä nyt ehkä sitä lukujumiakaan avannut, mutta eipä toisaalta myöskään pahentanut. Kekseliäs, identiteeteillä ja niiden häilyväisyydellä leikittelevä teos kaikkine erilaisine metatasoineen ja ristiviittauksineen vaati paljon, mutta onneksi se antoi paljon myös takaisin. Ja ainakin se alleviivasi sitä, mitä olen jo aavistellutkin, Paul Auster taitaa olla minun kirjailijani. Ainakin näiden kahden lukemani perusteella.

Helmet-haaste 2017: 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA

KAZUO ISHIGURO : OLE LUONANI AINA
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
394s.
Tammi 2005
Alkuteos: Never Let Me Go (2005)
Suomennos: Helene Bützow

Kazuo Ishiguro on yksi niitä kirjailijoita, jotka ovat jääneet nimenä mieleen kirjablogeista, Goodreadsista ja ohimennen heitetyistä kirjasuosituksista, mutteivat silti ole onnistuneet herättämään mitään lähtemätöntä mielenkiintoa. Kirjat ovat tuntuneet ihan lupaavilta, ja silti jääneet muiden varjoon, kiinnostaneet, mutta eivät tarpeeksi, että olisi tehnyt juuri mitään niiden lainaamisen eteen. Alkuvuoden kierrätyskeskuskierros toi kuitenkin eteen priimalaatuisen pokkarin eurolla, ja vaikka hieman on ollutkin itselläni ilmassa ylioptimistista ostelua siihen nähden, miten paljon/vähän todellisuudessa omasta hyllystä olen ehtinyt lukea, kiilasi tämä näemmä heti ohi niiden 10 muun oman hyllyn (muka) kiinnostavimman teoksen.

"Vaikutti todellakin siltä kuin hän olisi esittänyt Shakespearea ja minä olisin tullut näyttämölle kesken hänen esityksensä. Sanoin: 'Tommy, sinun hieno paitasi. Sinä sotket sen', mutta Tommy ei osoittanut mitenkään kuulevansa minua. 

Niinpä minä ojensin käteni ja laskin sen hänen käsivarrelleen. Muut olivat myöhemmin sitä mieltä että Tommy oli tehnyt sen tahallaan, mutta minä olin varma että se oli vahinko. Tommy huitoi käsivarsillaan, eikä voinut tietää, että aioin ojentaa käteni. Oli miten oli, kun hän heilautti käsivartensa ylös, hän sysäsi käteni pois ja osui kasvojeni sivuun. Se ei sattunut, mutta minä henkäisin, samoin useimmat tytöt takanani."

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita idyllisessä sisäoppilaitoksessa, jossa kasvattajat ovat tiukkoja, mutta suojelevat kuitenkin lapsia lempeästi ulkomaailmalta valmistellen heitä asteittain siihen, mitä tulossa on. Vuosia myöhemmin, työskenneltyään jo 11 vuotta valvojana, Kathy palaa muistoissaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, ystäväkolmikon menneisiin tapahtumiin ja niihin käännekohtiin, jotka tietyllä tapaa vakiinnuttavat sen raiteen, jota pitkin heidän elämänsä jatkaa kulkuaan päätepysäkille saakka. Vaikka onnellinen lapsuus on taannut heille näennäisesti tasavertaiset mahdollisuudet hyvälle elämälle, on oppilaiden suurin unelma olla filmitähden sijaan ravintolan siivoaja tai työskennellä tavallisessa lasiseinäisessä toimistossa. Nekin haaveet alkavat tuntua kuitenkin jopa utopistisilta, kun sivujen edetessä tarina alkaa kiertää hiljalleen auki sitä taustaa, jota vasten lapsia ja oppilaita on koko elämä kasvatettu. Kirjaimellisesti.

Ole luonani aina on kirja, jonka vähän kaikki ovat jo lukeneet, useimmiten jo vuosia sitten. Kaipasin itse Bad Feministin aiheuttamien ajatustulvien jälkeen jotain verkkaisempaa ja tietyllä lailla keveämpää, ja ihan täysin hutiin ei intuitioni mennyt, kun hieman satunnaisesti kirjapinostani tämän luettavaksi valitsin. Ihastuin siihen, miten kirja hypähti jo ensi sivuilta suoraan keskelle tarinaa, sitä liikaa taustoittamatta tai selittämättä. Ja silti yllätyin jälkikäteen lempikohtaustani sitaatiksi etsiessäni, että se oli jo ensimmäisessä luvussa, sillä tuntui että kirjan lähes 400 sivusta 250 meni pelkkään käynnistymiseen. Joku voisi sanoa pitkäveteiseksi, minä ihanan rauhalliseksi ja voimiaan hiljalleen kerääväksi. Sain siis oikeastaan juuri sitä mitä etsin, en liian vahvaa ja vaikuttavaa, enkä silti heppoista ja helppouteen valahtavaa.

On tavallaan hassua, että vaikka tämä ei ihan hirveästi mitään sisällä liikauttanutkaan, pidin tästä valtavasti. Pidin sen haikean surumielisestä tunnelmasta, tajunnanvirtamaisesti etenevästä kerronnasta, joka hyppi ajassa kuin oma mieli keskittyen silti säntillisesti vain omaan tarinaansa. Se oli riisuttu, eikä siinä ollut oikeastaan mitään ylimääräistä, ja silti yhden pienen tarinan kerrontaan saatiin käytettyä monta sataa sivua. Se oli kauniin arkisesti kuvattu, ja silti taustalla oli niin suuri, jopa dystooppinen ajankuva maailmasta, jollainen periaatteessa voisi jo nyt olla olemassa, ja onkin ehkä jollain pelottavalla vertauskuvallisella tavalla. Mutta sillä ei sorruttu mässäilemään, se kerittiin auki pikkuhiljaa, taitavasti ja eleettömästi. Ja siitä tavasta kertoa, siitä minä tässä ihan ehdottomasti eniten pidin. Ishiguron tapa kuvailla maisemia, tunteita, ihmissuhteita ja niiden välistä psykologiaa hypnoottisen on taitavaa ja kaunista, ja se erityisesti nosti tämän kirjan keskiverrosta hyväksi. Se oli hieman kuin jollain tapaa käänteinen Haruki Murakami, päinvastainen vain, koska tämä oli melankolinen siinä missä Murakami enemmän taustaltaan valoisa. Paitsi ehkä Norwegian woodissa, joka hyvin etäisesti jossain tunnelmassa tästäkin mieleen tuli, alakuloisemmin vain.

Lohduton kirja tämä ei missään nimessä kuitenkaan ollut, ennemminkin haikean kaunis. En kuitenkaan usko, että tämä miksikään elämää suuremmaksi kirjaksi minulle kasvaa, mutta toisaalta sitä minä nyt kaipasinkin. Joskus nimittäin lukukokemuksessa parasta on juuri se, ettei se järisytä liikaa. Kun omassa elämässä on menossa paljon, rautoja on tulessa enemmän kuin niitä ehtii käsitellä, rauhallisuus ja eleettömyys saattaa olla juuri kaikkea, mitä eniten tarvitsee. Sitä nimenomaista vastapainoa, pakoa kaoottisuudesta. Ja tähän väliin, tämä kirja oli täydellinen. 

Helmet-haaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

MITÄ LUEMME SYKSYLLÄ 2017

Kevään uutuuspino muutamaa kiinnostavaa lukuunottamatta alkaa olla varsin hienosti jo luettu, ja vaikka ehkä neljännen kevään 2017 teoksen jälkeen vannoin, että nyt luen vain ja ainoastaan vanhaa ja klassista, en ehkä ihan niin olekaan tehnyt, ja sitten kuinkas sattuikaan, aloin jo selailemaan syksyn uutuuskatalogeja ja bongailin jo sieltäkin yhden jos toisenkin kirjan mitä lukea. Vaikka oikeastaan jos valita pitää, millään muulla ei ole väliä kuin syksyn uudella Kjell Westön kirjalla. Sitä on odotettu. Mutta tässä nyt silti, illan ratoksi ja noin muutenkin, muutama muukin kiinnostavan oloinen teos, joita lukea kesän jälkeen kun kaikki on omassakin elämässä kirjaimellisesti toisin.

Aula & CO

Yu Hua : Xu Sanguanin elämä ja verikaupat, elokuu 2017. Viisihenkisen työläisperheen tarina Maon aikaisessa Kiinassa. Huan Elämänkaari kiinnostaa myös, senkin voisi tätä uudempaa suomennosta odotellessa lukea.

Atena

Jennifer Ackerman : Viisaat linnut, toukokuu 2017. Tämä on jo kevään uutuus, mutta mennyt minulta aiemmin ohi. Tietokirja lintujen sosiaalisista suhteista, älykkyydestä ja kaikesta muusta, mikä ihmiseltä usein tuntuu menevän ohi. Kuulostaa kirjalta, josta nauttisin kesällä mökkilaiturilla hurjasti.

Miikka Voutilainen : Nälän vuodet - nälänhätien historia, syyskuu 2017. Suomen nälkävuosista punavankileireille ja nykyaikojen rock-konsertteihin, jotka keräävät varoja nälänhätien uhreille. Tietokirja, joka sukeltaa syvemmille nälänhädän juurille, sinne, missä nälkä ei johdu vain luonnonoloista.

Bazar

Yuval Noah Harari : Homo Deus - huomisen lyhyt historia, syyskuu 2017. Hararin edeltäjä, Homo Sapiens on minulla ikuisuuskirjana kesken, ja vaikka sen kahlaamisessa onkin mennyt kauan, kiinnostaa jo nyt sen seuraajakin, tulevaisuuden kuviin suuntaava evoluution seuraava askel, Homo Deus. 

 

Gummerus

Nathan Hill : Nix, elokuu 2017. Suuri amerikkalainen romaani totuudenjälkeisestä ajasta, jossa esimerkiksi Norjaa ei enää ole. Kirjailijan esikoisromaani on ollut menestys kotimaassaan, ja sen salaisuudet haluaisin itsekin vielä löytää kansien välistä.

Eka Kurniawan : Kauneus on kirous, elokuu 2017. Indonesialaista kirjallisuutta, ihanaa! Kirjailija maalaa kuvaa kansakuntansa nuoresta historiasta tarjoten kurkistuksia paitsi sen kansanperinteeseen, myös periksiantamattomaan sieluun. Maailmankirjallisuus on tänä vuonna ollut lähellä sydäntäni, joten tältä käännöskirjalta odotan paljon.

Selja Ahava : Ennen kuin mieheni katoaa, syyskuu 2017. Nainen haluaa merkitä miehensä ylös, ennen kuin tämä pala palalta katoaa ja vähenee. Kahdesta edellisestä Ahavasta pidin kovin, joten tämä kolmaskin tuntuu kiinnostavalta. 

Otava

Kjell Westö : Rikinkeltainen taivas, elokuu 2017. Kasvutarina ja kertomus kolmesta sukupolvesta, kuinka westömäistä. Ja silti juuri niin ihanaa, sitä sellaista, jota on useamman vuoden jo kuumeisesti saanut odottaa. Westö on yksi minulle tärkeimpiä nykykirjailijoita, joten uuden romaanin käsiin saaminen on jo nyt kutkuttavaa.

Arundhati Roy : Äärimmäisen onnen ministeriö, elokuu 2017. Sukellus Intiaan, itsenäisyyttä havittelevaan Kashmiriin sekä talouskasvun sivuvaikutuksiin, jossa köyhät köyhtyvät, naiset joutuvat joukkoraiskauksien uhriksi ja kastijako on edelleen osa modernina pidettyä yhteiskuntaa. Vahvaa intialaisromaania odotellessa voisin lukea Royn esikoisromaanin Joutavuuksien jumalan.

Johanna Holmström : Sielujen saari, syyskuu 2017. Tarina terveyden ja hulluuden rajasta ja siitä, onko sellaista olemassa. Saarelle karkoitetaan ne, jotka eivät muualla pärjää, ja useamman naisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Mielenkiintoisen oloinen kotimainen romaani sai pienen esittelynsä kohdalla kiinnostumaan kovasti.

(kuva: Favilli & Cavallo : Iltasatuja kapinallisille tytöille, tarkempi taiteilija kirjassa)

S&S

Elena Favilli & Francesca Cavallo : Iltasatuja kapinallisille tytöille. Miltä näyttää lapsista maailma, jossa saduissa miehet ovat aina sankareita, ja naisille riittää elämän loppuun asti kestävän onnen takeeksi se, että he sellaisen miehen itselleen saavat? Kun olen nyt lukenut kolme vuotta ääneen erilaisia satuja kuusivuotiaille, olen itsekin kerran jos toisenkin törmännyt pulmaan, jossa sukupuoliroolit kaipaavat pientä päivitystä. Paljon toki voi tehdä jo satuvalinnoilla (Pepit ja Ronja Ryövärintytär nyt nopeasti mainittuna), mutta silti tämä uusi sankarinaisten kirja kiinnostaa myös, ihan jo työnkin puolesta.

Tammi

Haruki Murakami : Rajasta etelään, auringosta länteen, syyskuu 2017. Murakamia riittää jos ei julkaistavaksi vuosittain uutta, niin käännettäväksi vanhaa. Se toki ilahduttaa, etenkin kun edellinen suomennettu Miehiä ilman naisia -novellikokoelma nousi kerralla ehkäpä kaikkien aikojen murakamikseni, mutta saa nähdä joko kohta tulee yliannostus. Toivottavasti ei, vielä ainakin jaksan kiinnostua!

Mikä syksyn uutuus tietä kiinnostaa eniten? Muita Westön odottajia?