LEENA PARKKINEN : SÄÄDYLLINEN AINESOSA

 

LEENA PARKKINEN : SÄÄDYLLINEN AINESOSA 

♥ ♥ ( ♥ )

334s. 

Teos 2016

Arvostelukappale

Olen odottanut Säädyllisen ainesosan lukemista pitkään. Siis oikeasti aika valtavan kauan, keväästä asti, roikkunut sadansilla sijoilla kirjaston varauslistoilla, poistanut itseni sieltä vahingossa ja ollut taas uudestaan vaikka kuinka mones sadas toisten hännillä. Ja kun nyt tämän kirjan itselleni arvostelukappaleena sain, en ole meinannut malttaa tarttua siihen. Olen meinannut säästää parhaaseen mahdolliseen lukuhetkeen, joululomalle, viikonlopuille, aikaan, jossa kirjasta voi vain nautiskella. En lopulta kuitenkaan ihan hurjan kauan säästeltyä saanut, ja ehkä ihan hyvä, koska no, nuo aina niin viheliäiset odotukset, en tiedä mitä olisi tapahtunut, jos ne vielä tätäkin suuremmiksi olisivat ehtineet kasvaa.

"'Ensimmäiseksi he katsovat sinun kenkiäsi, ja kun sinulla on tuo hattu, kukaan ei huomaa että hameesi ei ihan istu. Hyökkäysstrategia on aina paras.' Elisabeth oli antanut hänen mukaansa kaksi suosituskirjettä. 'Älä avaa niitä. Antaa hyvän kuvan, jos olet niin itsevarma ettet edes avaa suosituskirjeitä. Eräs ystäväni ei ole koskaan avannut yhtäkään, ja hänen vuosipalkallaan voisi ostaa talon Nizzasta.'"

Tylsä, harmaa ja tavallinen Saara, naimisissa itseään vanhemman Juhanin kanssa, junassa matkalla kohti Helsinkiä, Töölön pientä kahden huoneen asuntoa, poikansa Elias kainalossa. Kiltti pikkurouva, jonka kunnanlääkäri-isä on saanut järjestettyä Juhanille uuden työn vanhan kanssa käytyä jotenkin huonosti. Ja Elisabeth, villi, arvaamaton ja vastustamaton Elisabeth, yläkerran naapuri, tätinsä perintöasunnossa yksin elävä hurmaava nainen, johon kaikki rakastuvat vaikkeivat tahtoisikaan. Sukupuoleen katsomatta.

Säädyllinen ainesosa lähtee liikkeelle, kun juuri Helsinkiin muuttanut Saara tulee lähteneeksi Elisabethin kanssa veneretkelle. Elisabeth päättää tehdä Saarasta jotain, ja samalla kun näiden kahden naisen suhde kulkee eteenpäin, alkaa vuoroluvuin sipulin lailla kuoriutua heidän kummankin taustoista ja menneestä elämästä vaikka mitä piilossa ollutta, enemmän tai vähemmän laitonta, hurmaavaa, kipeää, nykyisyyttä selittävää. Saara on hiiren harmaakotirouva, mutta yhtäkkiä Elisabethin avustuksella hänen elämässään tapahtuu kerrankin jotain jännittävää. Viihteellinen romaani etenee vauhdilla, sen kerronta on helppoa, mutta hieman arkipäiväistä. Kirjan alku on vahva, ja olinkin aika varma, että nyt rakastun, pitkästä aikaa. Ihan kuten hieman joka toinen tämän kirjan lukenut on tuntunut tämän vuoden aikana tehneen. Onhan joku harmitellut enemmän tai vähemmän tosissaan tämän puuttumista Finlandia-ehdokaslistaltakin.

Alku tosiaan vie mennessään, mutta yhtäkkiä jokin tulee ja kompastuu, kaataa koko pinon yhdeksi läjäksi, eikä alkuperäisen rakennuksen perusteita saa kasaan enää kukaan. Ensimmäinen särö tuli itseasiassa aika pian, kohdassa, jossa Juhanin uusi esimies neuvoo Saaraa Töölön kauppahalliin. Siihen samaiseen, joka sijaitsee omalta asunnoltani alle 300 metrin päässä, siihen, jonka tiloissa on nykyään Q-teatteri. Miten ihanaa ja samaistuttavaa lukea kirjaimellisesti omista kotikulmistaan, mutta niin, Töölön kauppahalli oli itseasiassa aikoinaan Tunturikadulla, ei suinkaan Museokadulla niin kuin kirjassa väitetään. Pieni asiavirhe, voisi monikin ajatella, suurin osa sitä tuskin edes huomaa. Mutta minulle se aloitti sen uskottavuuspulan, joka jatkui aivan viimeisille sivuille saakka. Historiallista fiktiota, varsin kivaa, mutta vaikka kyseessä onkin aika kepeä teos, pitää mielestäni faktojen olla kunnossa. En tokikaan 50-luvulla ole itse elänyt, mutta kun jatkuvasti koki suurta uskottavuuspulmaa ajankuvassa sekä miljöössä, latisti se lukukokemusta varsin paljon. Nyt historiankuvaus kuitattiin lähinnä kulloisenkin muodin kuvaamisella, mikä milloin oli muodista mennyttä tai juuri siihen tullutta.

No, siitä ehkä vielä olisi voinut päästä yli. Kerrankos sitä hieman laiskalla pohjatyöllä lähtee historiaa kuvaamaan, eihän se ajankuva tässä ehkä se merkityksellisin osa ollut. Mutta kun kirjan tarinakin oli varsin sekava, en voi kuin hieman ihmetellä, miten tämä näinkin suosittu teos on ollut. Samojen kansien väliin on tungettu perisuomalaiseen tapaan taas vaikka vallan mitä: on laittomia ja siveettömiä suhteita naisten välillä, parantoloita lesboille. On vähän väljähtänyt avioliitto, äitiin tarrautunut poika (joka unohtui varsin kiusaannuttavalla tavalla tarinan edetessä, hänet vain kylmästi lykättiin talonmiehen hoiviin kun ei enää tarinaan mahtunut), päähenkilön isä, joka pelastaa työssään tyrineen vävypojan edes miten kuten raiteilleen. On strereotypiset ja paperinohuet päähenkilöt, sisäoppilaitostaustaa, toinen maailmansota, kaikessa vähän parempi sisko, itsemurhan tehnyt, patologisesti valehteleva entinen salatyttöystävä ja kaiken kukkuraksi tosiaan vielä hurjaa soppaa keittänyt vakoojasäie. Pelkän kaiken tämän muistelu jo hengästyttää, ja silti mitään noista avatuista keristä ei kirja saanut vietyä loppuun saakka. Se esitteli, heitteli sekaan ihan mitä sattuu, laittoi vähän sitä ja ripauksen tuota, jännitystä, itkua, naurua, juhlia ja täysin tarpeettomia yksityiskohtia. Se keitti koko kirjasta sellaisen teoksen, joka sisälsi yhtaikaa viiriäistä, mateenmaksaa, hirvenlihaa, marenkia ja mansikkahilloa. Siinä oli paljon hyvää, mutta koska ei suklaakakkukaan kasvissosekeittotäytteellä nyt lopulta mikään maaginen makuelämys ole, vaikka erikseen lemppareitani ovatkin, sotki se itse itsensä sellaiseksi sekametelisopaksi, etten lopulta enää edes tiennyt mitä juuri söin, mistä juuri luin. 

Siinä oli toki potentiaalia, mutta jotain se olisi kaivannut kehittyäkseen huikaisevaksi makuelämykseksi. Jotain riisutumpaa ja keskittyvämpää, jonkin pienen säädyllisen ainesosan, joka olisi keittänyt keiton yhtenäiseksi ja harmoniseksi kokonaisuudeksi. Mutta ilman sitä se ei ihan varsinaisesti ollut minun makuuni.

POIMINTOJA KIRJAKEVÄÄSTÄ 2017

Ah, joko se on täällä, tulevan kevään fiilistely? Erästä ystävääni lainaten, ensi kuussa voidaan jo sanoa, että ensi kuun jälkeisen kuun jälkeen olevassa kuussa on kevät. Joten aikalailla se on täällä, niinhän? No, kevätkauden ensimmäiset kirjajulkaisut nyt jo ainakin tulevat siinä kerran jos toisenkin edellisessä virkkeessä hoetussa ensi kuun jälkeisessä kuussa, eli ihan vain yksinkertaisemmin, tammikuussa, ja koska viime kevään lempparijuttuni (ja yksi blogini luetuimmista postauksistakin) oli listata silloisen tulevan syksyn uutuuksia, kokosin kasaan nyt myös näitä alkuvuoden uutuuskirjoja. Ja aika innolla niitä odotankin, odotan jo siksikin kun olin viimeksikin aika hyvin onnistunut valitsemaan kirjat, jotka myös todella sain luettua. Se pidinkö niistä, olikin sitten kirjakohtainen kysymys. Mutta niin, niihin alkuvuoden uutuuskirjoihin, olkaa hyvät.

Bazar

John Williams : Augustus, helmikuu 2017 Aika pitkälti ihan vain rakkaudesta Stoneriin, mutta myös mielenkiinnosta muuta Williamsin tuotantoa kohtaan. Kuvitteellisia kirjeitä Rooman historiasta, keisarin päiväkirjamerkinnöistä. Tämä on ehdottomasti luettava ensi vuoden aikana, ei tuo kannen "paras amerikkalaisen koskaan kirjoittama historiallinen romaani" nyt kovin kaukaa voi olla haettu, jos teoksen takana on kuitenkin John Williams.

Gummerus

Mikko Kamula : Ikimetsien sydänmailla, tammikuu 2017 1400-luvun Savossa asuva uudisraivaajaperhe, keskellä suomalaista mytologiaa ja vanhan kansan sielunmaisemaa. Kuusiosaisen kirjasarjan esikoinen saa kiinnostumaan ihan yllättäen, tätä pitää ehkä kokeilla.

Erika Vik : Hän sanoi nimekseen Aleia, helmikuu 2017 Fantasiaa ja spekulatiivista fiktiota, muukalaisuuden ja toiseiden pelkoa jossain, mikä voisi olla myös totta. Esikoisteos, joka poikkeaa täysin normaalista lukemastani kirjallisuudesta, mutta ehkä juuri siksi kiinnitti listassa huomioni jollain positiivisella tavalla. Se, pääseekö se todellisuudessa lukulistalle, jää nähtäväksi.

Han Kang : Vegetaristi, maaliskuu 2017 Pitkään Goodreadsin luettavien listoilla keikkunut teos on käännetty ilokseni suomeksi, ja se ilmestyy keväällä. Lihan syönnin lopettamista, pakkomielteitä ja naisen oikeutta omaan ruumiiseensa, tätä kaikkea teoksen luvataan olevan, ja se toivottavasti lunastaa lupauksensa kansainvälisen bestseller-maineen loistokkuudesta.

Otava

Yaa Gyasi : Matkalla kotiin, maaliskuu 2017 Innostuin Gyasin kirjasta hurjasti, kun bongasin sen englanninkielisestä versiosta tehdyn kirjablogipostauksen jokunen kuukausi sitten Reader, why did I marry him -blogissa. Olin jo varautunut lukemaan sen piakkoin englanniksi, mutta riemastuin suuresti huomatasseni sen Otavan uutuuksien joukossa, suomennettuna. 1700-luvun Ghana, mustien historia orjaplantaaseilta Harlemin jazzklubeille ja nykyhetkeen. Tämä kiinnostaa näistä kevään uutuuksista ehdottomasti eniten.

Chimamanda Ngozi Adichie : Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä Tämä minulla on itselläni englanniksi, ja siitä löytyy postauskin täältä. Tärkeä, tärkeä pieni kirja, joka on viimein saatu suomeksi. Jo on aikakin, sanoisin, ruotsalaisethan jakoivat oman käännöksensä jo kouluissakin, koska teos koettiin niin tärkeäksi ja merkitykselliseksi.

Schildts & Söderstroms

Tom Malmquist : Joka hetki olemme yhä elossa, helmikuu 2017 Esikoistaan odottava pari valmistautuu elämänmuutokseen, yhteiseen tulevaisuuteen perheenä, kun yhtäkkiä tulevan äidin vointi heikkenee, ja hänet kiidätetään sairaalaan. Vauva syntyy keisarinleikkauksella, mutta palaa kotiin vain isä mukanaan. Ruotsalaisen kirjailijan teos surusta ja sen syvyydestä kiinnostaa kovin.

Tammi

Petina Gappah : Muistojen kirja, helmikuu 2017 Zimbabwelaiskirjailijan teos Memorysta, syrjitystä albiinosta, joka istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan, syytettynä kasvatti-isänsä murhasta. Miten politiikka vaikuttaa yhteen ihmiseen, onko yhdellä kohtalolla väliä? Afrikkalaista kirjallisuutta näkyy ilahduttavan paljon kevään käännöksissä, ja vaikkei tämä ehkä yksittäisenä ihan kaikkein kiinnostavammaksi nousekaan, on silläkin paikkansa tulevien luettavien kirjojen listallani.

Hanya Yanagihara : Pieni elämä, maaliskuu 2017 Maailmalla palkintoja ja kunniaa pokannut teos neljästä pennittömästä opiskelijatoverista, jotka muuttavat New Yorkiin. "Tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista", vetoaa ainakin tähän potentiaaliseen lukijaan.

Alice Munro : Jupiterin kuut, maaliskuu 2017 Munron läpimurtoteos, viimein suomeksi. Tämä ei ehkä ihan hirveästi esittelyjä kaipaa, ei jos on bongannut Munron teoksia jo aiemmin blogistani. Lempikirjailijalta on aina ihana odottaa uutta.

 

Tove Jansson : Bulevardi - ja muita kirjoituksia (toimittanut Sirke Happonen), maaliskuu 2017 Julkaisematta jäänyttä, tuntematonta tuotantoa Tove Janssonilta. Esseitä, tarinoita, kuvituksia, kokoelma, jota ei ihan noin vain taida voida ohittaa.

Paul Auster : 4 3 2 1, huhtikuu 2017 Lisää Austeria suomeksi, kelpaa. Järkäle on tosin lähes tuhatsivuinen, mutta jos edelliseen lukemaani Austeriin vertaa, luulen että se on myös varsin nopealukuinen, toivottavasti jopa ahmittava.

Orhan Pamuk : Kummallinen mieleni, huhtikuu 2017 Turkin lähihistoria, Nobel-kirjailija, Istanbulin köyhät osat katukauppiaana. Tammen keltaiseen kirjastoon on tulossa yksi jos toinenkin kovinkin laadukkaan oloinen käännöskirja ensi keväänä, eikä tämä ainakaan muiden jalkoihin aiheiltaan taida jäädä.

WSOY

Katja Kaukonen : Lumikadun kertoja, maaliskuu 2017 Toisen maailmansodan Puola, vuosi 1937, jolloin kirsikankukat kukkivat, eikä Eurooppa vielä näe mitä on tuloillaan. Kun vuodet kuluvat ja puolalaisista muokataan orjakansaa Saksalle, kuka selviää ja millaisin perustein? Kotimaista sotakirjallisuutta, tällä kertaa rohkeasti muualla kuin oman maan kamaralla, ja siksi se jaksaa vielä näennäisessä tuttuudessaan kiinnostaa.

Yhteenvetona, olipa paljon käännöskirjallisuutta. Tammen keltaisen kirjaston laadukkaanoloiset uutuudet ilahduttaa, eniten silti odotan uutta Tove Jansson -kokoelmaa, Williamsin Augustusta sekä Gyasin Matkalla kotiin -teosta. Joko te olette yhtä yltiökevätoptimisteja ja ehtineet jo selailla kevään uutuuksia, mitkä tulevat teitä eniten kiinnostaa?

4 + 4 PARASTA (JA ODOTETUINTA) NOVELLIKOKOELMAA

"Minä en juurikaan lue novelleja, ne eivät ole yksinkertaisesti hyviä. Ne ovat lyhyitä, irrallisia, eivätkä onnistu kertomaan sellaisia tarinoita, joita kaunokirjallisuudelta haluan", ajatteli Laura ja vuosikausia ohitti tyynesti novellikokoelmat. Yhden hyvän luki, vahingossa koska ei tajunnut sen olevan novellikokoelma, mutta ei antanut sen vaikuttaa tähän täysin perusteltuun ja avarakatseiseen näkemykseensä.  Kirjahan on hyvä vain, jos siinä on yli 400 sivua, ja koska jo kolmensadan sivun romaani on automaattisesti yhtä tyhjän kanssa, ei novelleille kannata juuri ajatuksiaan uhrata. Ja näin hän ajatteli aina vuoteen 2015 saakka, kunnes luki ensimmäistä kertaa tietoisesti novellikokoelman ja niin sanotusti blogikliseisesti valaistui. Löysi kirjallisuusmaailman rakkausvaatteen. Luottokirjailijan. Ja niin allekirjoittaneen ajatusmaailma ihan vahingossa vähän muuttui.

Kuulostaako lainkaan tutulta? Reader, why did I marry him -blogin Omppu lanseerasi tällä viikolla aivan loistavan lukuhaasteen: luetaan yhdessä enemmän novelleja. Ja sen haasteen taakse hyppään saman tien. Kaukana on vielä vähän aikaa sitten jyllännyt ajatustyhjiöni, jossa väitän pitkän kirjan automaattisesti voittavan lyhyen. Juu kyllä, rakastan edelleen syvälle ja pitkälle meneviä, koko suvun ja sukupolvien leikkaavaa kerrontaa. Innostun perusteellisesta kuvauksesta, maailmoista, joista tulee niin totta, että viikkoja ja ehkä kuukausiakin niiden parissa viettäneenä kuvittelen itsekin asuneeni muinaisessa Egyptissä Sinuhen seurassa. Ja silti, ihan omat ajatukseni romukoppaan työntäen myönnän, että jos vaatii kokonaisen maailman luominen taitoa, niin vaatii tiivistetyn kerronnan, rivien välien vaivihkaisen täyttämisen ja kokonaisen maailman mahduttaminen muutamaan kymmeneen sivuunkin. Ja siinä onnistuminen, no, se jos mikä todella vakuuttaa, vakuuttaa usein enemmänkin kuin pitkällinen ja maalaileva kerronta.

Ja koska #novellihaaste on ehkä parasta mitä tähän hetkeen voi tulla, haluaisin vinkata teillekin muutaman parhaan novellikokoelman, jonka olen itse lukenut. Ja neljä sellaista, joiden lukemista tällä hetkellä odotan eniten. 

LUETUT LEMPIKOKOELMAT

01. Haruki Murakami : Miehiä ilman naisia

Rakkauteni Murakamiin ei ehkä tule kenellekään yllätyksenä, ja vastahan minä tämän novellikokoelman täällä blogissanikin jo esittelin. Se oli joka tapauksessa niin hyvä, että haluan muistuttaa siitä uudelleen, se on unenomainen, hiljainen ja kaunis, sen tarinoista irtoaa paljon uutta, ja silti sellaista, johon samaistuin enemmän kuin missään muussa Murakamin teoksessa. Näitä novelleja tulen selailemaan uudelleen ja uudelleen, ehdottomia lemppareitani kokoelmasta ovat Yesterday sekä nimikkonovelli Miehiä ilman naisia.

02. Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana

Huominen on liian kaukana on se ensimmäinen novellikokoelmani, jonka luin tajuamatta ensin että olen lukemassa novellikokoelmaa. Tämän kokoelman lukemisesta on jo nelisen vuotta, ja suunnitelmanani on lukea nämä uudelleen tämän novellihaasteen aikana. Mielikuvissa kirja on eheä, koskettava ja Adichien tapaan hyvin vaikuttava ja voimakas, se sukeltaa ajankohtaisiin teemoihin paremman tulevaisuuden porteilla, mutta onko Amerikka automaattisesti se autuuden tuova vaihtoehto, voiko se tarjota jotain, mitä Nigeria naisiltaan vie?

03. Alice Munro : Liian paljon onnea

Ja sitten on Munro ja se kokoelma, joka oikeastaan sai minut ymmärtämään novellien päälle. Luin tämän muutamia kuukausia ennen blogini aloitusta, noin vuosi sitten. Rakastin erilaista lähestymistapaa, traagisia ihmiskohtaloita, mutta sitä ettei traagisuudella mässäilty vaan arkisen tarkkanäköisesti kurkistettiin hetkiin, jotka enemmän tai vähemmän suurista käännekohdista oli seurannut. Munro kirjoittaa käsittämättömän tarkasti ja arkea hienosti peilaten olematta silti lattea tai arkipäiväinen. Nämä novellit tärisyttävät, tuovat kokonaisia elämiä muutamiin sivuihin jättämättä silti mitään ärsyttävän epävarmoiksi, alleviivaamatta mitään ehdottomiksi tosiksi.

04. Tove Jansson : Reilua peliä

Yhteneiväisen kokonaisuuden muodostava, ensimmäinen lukemani Janssonin aikuisten teos on ollut minulle yksi tämän vuoden ehdottomasti tärkeimmistä kirjoista. Jansson sukeltaa kahden kuvitteellisen, ja silti niin kauniisti tunnistettavanoloisen naistaiteilijan yhteiselämään, ja hän tekee sen niin taitavasti ja samaistumispintaa tarjoten, että pitkästä aikaa tunsin kirjallisuuden parissa suurta lohdullisuutta. Lohdullisuutta siitä, että joku toinenkin ajattelee juuri samoin kuin minä, jossain on joku muukin juuri tällainen, enkä minä olekaan se oudoin ja erilaisin. Sen ja kerronnan ylipäätään Jansson tekee taitavasti, yhtä hienosti kun Toven vain voi olettaa tekevänkin.

ODOTETUIMMAT  KOKOELMAT

01. Gao Xingjian : Vaarin onkivapa

Vaarin onkivapa on pyörinyt hyllyssäni vuosia. Se on löytö kirjamessuilta, ajalta jolloin oman Shanghain-matkani ansiosta Kiina oli kiinnostavinta, mitä saatoin tietää. Ja onhan se sitä edelleenkin, monen muun asian seurassa, mutta tätä kirjaa en ole saanut aloitetuksi, en vaikka mikä olisi. Ensin se vain unohtui, sitten tajusin sen olevan novellikokoelma. Nyt otan kuitenkin tavoitteeksi saada tämän luettua ennen novellihaasteen päättymistä, haluan pitkästä aikaa sukeltaa Kiinan lähihistoriaan. 

02. Jhumpa Lahiri : Tämä siunattu koti

Lahiri ei vakuuttanut ihan täysin kesällä lukemallani Tulvaniityllä, mutta kiinnostus kirjailijan tuotantoa kohtaan jäi. Tämä siunattu koti on Lahirin palkittu esikoisteos, ja sen novellien sielunmaailma kiinnostaa, kurkistuksena Intiaan, siirtolaisuuteen ja niihin kolkkiin, joihin ei omassa arjessaan matkustamatta pääse.

03. Mika Waltari : Kuun maisema

Waltari on pitkään odottanut lukuvuoroaan kirjahyllyssäni, ja nyt novelleja/pienoisromaaneja sisältävä teos kiinnostaa erityisesti. Waltarin maailmaan sukeltaminen on aina yhtä rakasta ja herättelevää, ja koska tähän asti olen kirjailijalta lukenut vain pidempiä romaaneja, on seuraavaksi näiden lyhyempien vuoro. Tältä odotan paljon, kuten Waltarilta aina yleensäkin, mutta onneksi en ainakaan aiemmin ole koskaan joutunut pettymään.

04. Leena Krohn : Pereat mundus: romaani, eräänlainen

Krohn on kiinnostanut jo kauan, ja vaikka teokset osittain ainakin häilyvät novelli- ja romaanirajojen välillä, lasken nyt tämän tähän lyhytproosakategoriaan, ja toivon aloittavani kyseisen kirjailijan tuotantoon tutustumisen niin ikään tämän novellihaasteen aikana. Sen verran vahvalta ja houkuttelevalta kirjailijan tuotanto tuntuu, että saattaa ehkä olla jo aikakin.

Ja sitten vielä lopuksi, mitkä teidän ehdottomia novelli-/novellikokoelmasuosikkejanne ovat?

JOHANNA SINISALO : ENKELTEN VERTA

JOHANNA SINISALO : ENKELTEN VERTA 

♥ ♥ ♥ ♥

 275s.

Teos 2011
Äänikirja

Sinisalo on kiinnostanut kauan. Siis aivan hurjan kauan, vuosia, ehkä toista kymmentäkin jo. Ennen päivän laskua ei voi oli useamman vuoden hyllyssäkin, mutta taisi lähteä tässä viimeisimmässä muutossa kierrätyskeskukseen lukemattomana. Enkelten verta kiinnosti, mutta kansi oli jotenkin luotaantyöntävä. Sankarit pyöri pitkään käsissäni kesällä kun puntaroin Suomalaisen kolmen pokkarin tarjouksen kanssa, mutta jäi sitten kuitenkin muiden tieltä. Mutta nyt, kun aivan muista syistä ja kokeilumielessä sain kirjabloggaajana maksuttoman testijakson BookBeatiin, halusin kokeilla elämäni ensimmäistä äänikirjaa, ja Sinisalo pääsi testiin. Ajattelin ensimmäisen työmatkan jälkeen, että kesken jää, sekä tarina että äänikirjakokemus, mutta tässä sitä ollaan, kolme päivää myöhemmin, kaikki aamulenkitkin Sinisaloa kuunnelleena, kirja loppuun asti luetettuna itselleni.

"Veren läpitunkevan kuparinhajun. Valkoiset roiskeiset seinälaatat, ruosteenväriseksi patinoituneen betonilattian, altaat, joissa lotkahteli limaisia sisäelimiä kuin groteskeja syvänmeren elämänmuotoja. Luusahojen parkaisut. Koukuissa riveissä riippuvat ruhot, rintaonteloitaan revittelevät, selkärankaan asti aukaistut, kulkemassa liukuhihnan välinpitämättömyydellä kohti ovea, jnka takana alkaa - äänekkäästi - päättäväinen rusahteleva pirstonta.

Katsoin Eeroa, ja Eeron suun ympärillä oli se pieni kireä piirre, jonka olin niin hyvin oppinut tuntemaan, ja hänen silmänsä väistivät omiani. Hänen kätensä oli Arin kädessä kuin siihen unohtunut löysä naru."

Sinisalon teos etenee kahden vuorottelevan osuuden väleillä, se kulkee pääsääntöisesti mehiläistenhoitoa harrastavan Orvon tuvassa 2010-luvun lopulla, päivästä 0 alkaen. Vuoroluvuin se taas poikkeaa Orvon pojan Eeron eläinoikeusteemaisessa blogissa, internetin virtuaalimaailmassa, jossa ajatuksia vaihdetaan postauksin ja kommentein. Kun Orvo löytää ensimmäisen mehiläispesänsä tyhjentyneenä sekä oman poikansa ekoterroristina internetistä, alkaa maailmalta pudota se pohja, jota ihminen niin sinisilmäisesti kuvittelee itsestään selvyytenä ikuisesti ylläpitävänsä, hallitsevansa alempiensa kustannuksella.

Sanotaan (muun muassa tämän romaanin takakannessa) Albert Einsteinin todenneen, että jos mehiläiset katoavat maapallolta, on ihmislajilla nelisen vuotta elinaikaa jäljellä. Ja koska pesäkadot ovat olleet todellisuutta jo meidän aikanamme, tarjoaa Enkelten verta melko voimakkaan spekulatiivisen ja aika dystooppisenkin kuvan tulevaisuudestamme maapallolla, jossa pölyttäjiä ei enää kaikilla mantereilla ole. Vaikka aika ei ole kaukana siitä hetkestä, jota nyt elämme, voisi tämä rinnakkaistodellisuus olla täysin totta. Ihmisen ahneus, oman edun tavoittelu, kaiken tieltään polkeminen ei voi johtaa mihinkään kovin hyvään, ja jos joku muu laji ei meitä huitaise tieltään, onnistumme takuuvarmasti tekemään sen aivan hyvin itsekin.

Tässä kirjassa oli hurjasti aspekteja, jotka kiinnosti. Oli suorantoiminnan eläinsuojelua, joka kärjistyy ekoterrorismiksi, koska keski-ikäisen heteromiehen oikeutta jokapäiväiseen pihviinsä ei saa loukata. Oli kuin pieni hipaus maagista realismia, vaihtoehtotodellisuutta, paikkoja, jonne maailmasta voisi kadota mehiläisemojen avulla. Romahtaneita talouksia, koska ruuasta on huutava pula. Hiljentäviä ajatuksia, että "no, kai sitä ilman hunajaakin pärjäisi", kun toinen huolestuu mehiläisten pesäkadosta. Niitä varsin vakavaksikin vetäviä hetkiä, kun oikeasti ymmärtää, mitä tarkoittaa jos maailmasta katoaa pölyttäjät, vielä se yksi eläinlaji, jonka ihminen on alistanut omien toimiensa orjiksi, muunnellut niin pitkälle, ettei sen ole edes mahdollista enää kestää sitä, minkä varaan olemme kaikkemme maapallolla laskeneet. 

Olen nyt hieman sattumaltakin lukenut lyhyehkön aikavälin sisällä kaksikin mehiläisten asemasta kertovaa teosta. Ja siinä mikä jäi totaalisesti puuttumaan ennakkohehkutetun Maja Lunden Mehiläisten historiasta, tarjosi tämä kotimainen sen vakuuttavuuden jo ensimetreiltä saakka. Sinisalo onnistuu luomaan voimakkaan ja rohkean maailman, vakuuttavankin, sellaisen, jossa mehiläisten katoamisen syyt ja seuraukset tulevat oikeasti iholle, ei hömppäviihteen lailla vain mukatärkeäksi taustahälinäksi kuin aiemmin viitatussa norjalaisteoksessa. Se laittaa aidosti teemansa vaakakuppiin, lukijansa varsin suuren palan eteen. Se haastaa ajattelemaan, tarjoaa näkökulmia niitä kuitenkaan tyrkyttämättä. Ja se onnistuu siinä missä eniten petyin aiemman mehiläisteokseni kanssa. Tämän kirjan soisi keikkuvan niillä myyntilistojen kärjillä, joita Mehiläisten historian uhottiin kotimaassaan hallinneen. Koska tämä, niin pelottavaa kuin se pahimmillaan onkin, saattaa oikeasti olla se aito mehiläisten historia. Meidän itse tieltään ajamana.

SOILI POHJALAINEN : KÄYTTÖVEHKEITÄ

 

SOILI POHJALAINEN : KÄYTTÖVEHKEITÄ

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

211s. 

Atena 2016

Arvostelukappale

Luulin jo "päässeeni" tästä syksyn uutuussumasta, vaihtaneeni vanhempaan kirjallisuuteen, lukevani luettavieni listaa tyhjäksi vähän sieltä vanhemmasta päästä. Mutta sitten tuli kirjamessut, hurjan mielenkiintoiset messuesiintyjät, heidän kirjansa arvostelukappaleina. Ja kun on juuri kuullut toisen kertovan omasta teoksestaan, ajatuksistaan sen synnystä, pienistä kipupisteistä kirjoittamisen kanssa, ei yhtäkkiä kiinnostakaan napata hyllystä sitä pitkään vaalittua Waltaria, vaan huomaa jälleen olevansa näiden uusien äärellä. Onneksi nämä ovat tänä vuonna olleet järjestään hyvin vahvoja, kotimaiset erityisesti.

Soili Pohjolaisen esikoisromaani kilpailee tänä vuonna Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnosta, joka myönnetään ensi viikolla. Se ei ole finalistien joukossa aivan suotta, ja kuten kaksi aiempaakin lukemaani finalistia, Rytisalon Lempi sekä Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, puhuttelee tämäkin teos lukijaansa monessa tasossa, monella tapaa. Ja siinä missä Lempi sukeltaa historiaan ja arvoituksellisen naishahmon kohtaloon, Kaksi ihmistä minuutissa käy kilpajuoksua lääketieteen tutkimusintressien kanssa, on Käyttövehkeet jotenkin hyvin vahvasti tässä ja nyt, nykypäivässä, arjessa, keskellä sitä näennäisen jokapäiväistä, mutta silti yksittäiselle ihmiselle niin suurta.

"Soitimme kasettia niin kovalla, että isä tuli valittamaan. Silloin soi 'Kirje kotiin'. 'Nyt pienemmälle se koilotus. Kuuluu tänne asiakkaiden puolelle ihan selvästi.' Isä oli vihaisen näköinen. Aina kun se näki, että minulla oli Repan kanssa tosi kivaa, se käski Repan johonkin sellaiseen hommaan, mihin minä en voinut mennä mukaan. 'Repan pitäs välillä tehdä töitäkin', se perusteli minulle."

Käyttövehkeet käynnistyvät kun parikymppisen Saanan isä kuolee vessan kynnykselle, saa massiivisen aivoverenvuodon ja kaataa perheen mahtimiehen lopullisesti hiljaisten joukkoon. Äiti on uuden miehen sekä asuntovaunuelämänsä kanssa Espanjassa, Veli taas kadonnut jo vuosia sitten. Yhtäkkiä onkin hautajaiset järjestettävänä, omaisuus realisoitavana, perunkirjoitukset pidettävänä. Ja jäljellä on vain kaikki se tyhjä, jonka eri tavoin elämästä kadonneet ovat jättäneet jälkeensä.

Välillä Pohjalaisen teksti ärsyttää. Se on vähän päälleliimatun karskia, sellaista muodikkaan rouheaa ja riisuttua, ja se toistaa kaikki mahdolliset, aivan puhkikuluneet sanonnat ja sananparret vähän ominaan. Ja siitä huolimatta, tai ehkä ennemminkin juuri siksi se on aivan mainion hieno ja puhutteleva. Se jättää tilaa samaistumiselle, tuttuudelle, vaikka olisikin itse ollut saman asian äärellä täysin eri syistä. Se tuo vaikeitakin asioita eteen mustan huumorin kautta, taitavasti niin, ettei syvissä vesissä uiskentelu aiheuta itselle tummia tunteita. Ja ennenkaikkea se toimii hyvin aitona ja realistisena ajankuvana, se jättää jäljen nykyhetkestä olematta kuitenkaan täysin kirja, jota voi ymmärtää vain omana aikanaan. 

Käyttövehkeitä on hyvin pirstaleinen romaani, mutta pirstaleistahan se todellisuuskin tahtoo olla. Hylkäämiskokemukset, huono itsetunto, mielikuvitusminät, niiden kaikkien yhteinen hauraus tulee jotenkin ronskilla tavalla kauniisti esiin, vaikka ne onkin paketoitu valtavaan määrään kiroilua, arkipulmia ja alkoholismia. Saana on kaikessa reppanuudessaan vahva ja todentuntuinen päähenkilö, ja vaikka olen hahmon kanssa täysin erilaisista lähtökohdista kotoisin, samaistuin hänen tunteisiinsa aivan valtavan paljon. Kun vain tulisi joku, joka rakastaisi ja ottaisi juuri tällaisena, huomaisi juuri minut, rakentaisi maailmansa juuri minun ympärilleni. Ei tämä mikään maailman omaleimaisin teos ollut, saati sitten se elämääkin suurempi, mutta arkinen, puhutteleva ja monella tapaa onnistunut se oli. Ennakko-odotuksista huolimatta pidin tästä yllättävän paljon, pidin, vaikka en kesken romaanin ajatellut pitäväni. Joskus se tavallinenkin on vain niin kovin hienoa ja kaunista.