FEMINISTISTEN KLASSIKOIDEN PERÄSSÄ – KUULOTORVI

 LEONORA CARRINGTON : KUULOTORVI

197s.

Kosmos 2025

Alkuteos: The Hearing Trumpet, 1974

Suomennos Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Marian Leatherby on 92-vuotias, huonokuuloinen isoäiti, joka asuu poikansa ja tämän perheen luona. Hän rakastaa elämäänsä: kissojaan, tyynylleen munivaa kanaansa sekä maanantaisia retkiä ystävänsä Carmellan luo sekä haaveilee pääsevänsä elämässään vielä Meksikon lämmöstä Lappiin, koiravaljakoiden ja loputtoman lumen keskelle. Eräänä päivänä Carmella antaa hieman enteellisestikin Marianille lahjaksi kuulotorven – sen samaisen, jonka ansiosta Marian saa kotonaan tietää hänen perheensä pitävän häntä täysin seonneena seniilinä höppänänä, josta täytyy ehdottomasti päästä jo pian eroon. Kuormittavaa vanhusta ei nyt kukaan jaksa, ei etenkään perheen moottoripyöriä rakastava poika eikä suklaitaan piilottava miniä, joten vanhainkoti saa nyt viimein kutsua. 

Vaikka Carmella jo kuvitteleekin vanhainkodin betonista rakennetuksi kalterein ja poliisikoirin varustetuksi vankilaksi, josta hän tulee konepistoolinsa kanssa jossain vaiheessa vapauttamaan Marianin, osoittautuu päähenkilömme sijoituspaikka hyvinkin eksentriseksi puutarhaksi, jossa jokaisella asukkaalla on oma asuinrakennuksensa – yhdellä se on kengän, toisella syntymäpäiväkakun muotoinen. Marian taas muuttaa korkeaan torniin, jonka alakerta on kalustettu vain seinämaalauksin, mutta ylempää jo löytyy aivan oma sänkykin. Ja tästä alkaa vanhojen naisten vanhainkodin hyvin vikuroiva, absurdi ja hulvatonkin seikkailu, jossa risteilee niin autoritaarinen vanhainkodin lääkäri tohtori Gambit kuin ruokasalin seinällä silmää iskevän maalauksen nunna Doña Rosalinda Alvarez della Cueva.

"Mikäli muistan oikein, kirjailijat keksivät usein jonkun tekaistun selityksen kirjoittamiselleen, vaikka en todellakaan ymmärrä miksi pitää selitellä jos saa tehdä niin hiljaista ja rauhanomaista työtä. Sotilashenkilöt eivät koskaan pyytele anteeksi sitä että tappavat toisiaan, mutta kirjailijoita hävettää, jos he kynäilevät jonkin kivan leppoisan paperikirjan, jota ei taatusti lue kukaan."

Yli 50-vuotiasta, viimein suomennettua Leonora Carringtonin Kuulotorvea on pidetty yhtenä surrealismin merkkiteoksena, ja tähän olisi varmasti helppo yhtyä, jos olisi koskaan ennen tutustunut näin surrealistiseen romaaniin. Surrealismi taidemuotona on allekirjoittaneelle nimittäin hieman vieras: siitä tulee mieleen lähinnä maalaustaiteen silmät väärissä paikoissa, valuvat esineet ja tietynlainen naivismi, jota ymmärtääkseen täytyisi osata jotain, mitä en todella osaa. Onnekseni käytiin kuitenkin viime keväänä kumppanini kanssa Tampereen taidemuseon surrealismi-näyttelyssä ja sain siellä jonkinlaisen oivalluksen: taidetta ei aina tarvitse ymmärtää, usein riittää ihan vain taiteen kokeminen. Ja tätä kokemusta kokemuksistani yritin käyttää hyväksi myös lukiessani Kuulotorvea, yritin nimittäin ensisijaisesti vain lukea kokeakseni, en ymmärtääkseni. 

Ihan aina Carrington ei lukijaansa päästä helpolla, ja välillä peruutin sivukaupalla huomatessani, etten enää edes tiedä mitä tai mistä luen. Kuulotorvi kun ei ole pelkkä absurdi ja surrealistinen, leikittelevä "satu", vaan se on luettavissa ehdottomasti myös yhteiskunnallisena kommentaarina vanhenevan naisen asemasta – tai ennen kaikkea asemattomuudesta – yhteiskunnassa. Vaikka romaanin päähenkilö Marian on lähinnä huonokuuloinen, tarkoittaa se lähipiirille seniiliyttä ja rasitetta, ja jos yhteiskunnassamme vain on paikka, mihin kuorman voi heivata, se sinne yleensä todella viedään. Carringtonin lempeä huumori, vinon terävä tarkkuus sekä jopa hullunkurisiin mittasuhteisiin päästetty kuvittelukyky tuo tämän puolen esiin kuitenkin niin voimauttavasti, ettei synkkyyteen missään nimessä pidä vaipua. 

Kirjan jälkisanoissa puolalaiskirjailija, Nobelillakin palkittu Olga Tokarczuk (osion suomentanut Tapani Kärkkäinen) kuvaa Kuulotorvea sekä rohkean, älyä haastavan avoimuuden että villin metafyysissyyden piirteillä. Tokarczuk huomauttaa kuitenkin, että Kuulotorvi "karkaa kaiken luokittelun ulottumattomiin" ja jatkaa kirjan "ensimmäisestä virkkeestä alkaen luovan sisäisesti koherentin universumin, joka toimii omien lakiensa mukaan ja asettaa levottomuutta herättäviä kysymyksiä kaikesta siitä, mitä pidämme itsestään selvänä". Carrington antaakin jo tässä puoli vuosisataa vanhassa mestariteoksessaan kyytiä niin patriarkaaliselle logiikalle kuin kapitalistiselle voitontavoittelulle, ja näyttää mitä kaikkea yhteiskunnat voisivat olla, jos ne käyttäisivät omaa energiaansa yhteisöjen olojen parantamiseen muutaman harvan rahakirstun paksuunnuttamisen sijaan.

"Ulkoa kuului yhä lauman ulvontaa, mutta kertosäe oli selvästi muuttunut. Päänahassani tuntui pientä kihelmöintiä, kun havaitsin jostain lähistöltä aivan uuden äänen, joka toi kumma kyllä mieleen jauhelihapasteijat. Juuri silloin minulla ei ollut kuulotorvea korvassa, mutta olin hiljattain kehittänyt kyvyn painaa mieleeni äänen ennakkoaavistuksen, jonka saatoin myöhemmin tulkita kuulotorven kautta."

Surrealistinen, selkeän korkeakirjallinen ja terävä romaani sekä sen suomennos ylipäätään tuntuu tässä ajassa tärkeältä kulttuuriteolta. Ajassa, jossa maailma arvostaa nopeutta, helppoutta, valmiiksi pureskeltua ja itsestään selvää Carrington tarjoaa oikeastaan kaikessa täysin päinvastastaista. Ja se on niin tervetullutta, että kirjan lopetettua sen lukemisen tekisi mieli aloittaa saman tien uudelleen, ihan vain saadakseen hymyillä kaiken tämän villin ja vapaan, määrittelemättömän ja avoimen keskellä.

TARTUNTA

ANTHONY PASSERON : TARTUNTA

259.

Gummerus 2025

Alkuteos: Les enfants endormis, 2022

Suomennos Sampsa Peltonen

Perheen hiljaisuus on korvia huumaava. Vanhoissa valokuvissa ja kaitafilmeissä näkyy kuitenkin henkilö, joku josta ei puhuta, joku jonka kohdalla isän leuat kiristyvät ja muutama pakonomainen sana tulee ulos vain pakon edestä. Samaan aikaan uusi ja järisyttävällä vauhdilla tartunnan saaneiden immuunijärjestelmän tuhoava tauti nostaa päätään, hieman hämmentävissä ihmisryhmissä: homoseksuaalien, heroiininkäyttäjien sekä haitilaisten keskuudessa. Tällä kertaa kärsimys on äänekästä, mutta yhteiskunta on kohtalokkaasti hiljaa – katolisissa maissa vanhoillisuus ja toisaalta ymmärtämättömyys tuhoaa tuhansien ihmisten elämän, jotka olisi aikaisemmilla varotoimenpiteillä voitu pelastaa.

Anthony Passeronin esikoisromaani Tartunta on hurmannut maailmalla niin kriitikot, lukijat kuin palkintoraaditkin. Tartunta seuraa vuorotellen kahta tarinalinjaa: oman isän puoleisen sukunsa tarinaa aina rakastetun ja suositun sedän nousuun ja tuhoon saakka sekä lääketieteellistä kujanjuoksua, jossa aidsiksi nimetty sairaus tappaa kantajansa ennätysvauhtia, eikä ensin edes ymmärretä millainen virus kyseessä on. Passeron asettuu kerrontatyyliltään Nobel-palkitun Annie Ernaux'n turvalliseen jatkumoon: tarina etenee raporttimaisesti, tunteet jäävät lähinnä julkilausumattomiksi rivien, tekojen ja sanomatta jätettyjen väliin. Toisaalta se on esimerkiksi Édouard Louisia etäämmällä aiheistaan: se ei takerru ja toista, vaan kertoo hieman kauempaa, lineaarisemmin, vähemmän henkilökohtaisesti. Uutta – tai ehkä ennemmin erilaista, omanlaistaan – Passeron tuo tarinaan liittämällä siihen noin joka toiseen lukuun 1980-luvun alun aids:n vastaiset lääketieteelliset taistelut, kiihkeät tutkimukset uuden ja erikoisen oirerykelmän edessä, epätoivoiset varoitukset, joita kukaan ei oikein tuon ajan Ranskassa ota kuullakseen – tai kiinnostu kuulla, puhutaanhan sairaudesta pitkälti vain seksuaalivähemmistöjen "syöpänä".

Vahvimmillaan Passeronin kiitelty romaani on sen alkupuoliskolla – Tartunta kuvaa taiten pientä kylää suuren kaupungin takana, jossa kehitys tulee hieman myöhässä, jossa maalaisuus näkyy pyhävaatteidenkin takaa ja jossa menneisyys silti koitetaan peittää viimeiseen asti oman luokkanousun esimerkillisillä merkeillä. Passeron käyttää omaa sukuhistoriaansa näyttämään nousuja ja laskuja, puurtamista ja viimein suotua turvallista elämää, jossa omilta lapsilta ei puutu mitään sellaista, minkä takia itse on jouduttu taistelemaan. Kaikkea tuota vasten nousee 1980-luvun heroiiniepidemia, ja sen perässä aids. Ja yhtäkkiä kukaan ei olekaan turvassa, ei edes "hyvien perheiden" pojat ja tyttäret, ei perijät eivätkä etenkään seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Elämänjano vie uusien kokemusten äärelle, heroiini vie sen kaiken pois. Ja yhteiskunta on hiljaa, sillä narkomania on rikos ja ihminen muuttuu ei-inhimilliseksi heti kun siihen liittyy jotain pelottavaa ja vierasta.

Virologien, monitieteellisten työryhmien ja tieteen ahdinko tulee alkuun myös vahvasti iholle, kun uusi virus haastaa kaikkien tutkijoiden ymmärryksen sairastumisen syistä ja etenkin sen seurauksista. Yksittäisten, auktoriteettiasemissa olevien tutkijoiden omat egot hidastavat viruksen tutkimista ja toisaalta lääketieteen kehitystä, koska oman virheen myöntäminen on vaikeampaa kuin selvien todisteiden uskominen – sairastuneidenkin kustannuksella. Passeron näyttää upeasti myös tämän maailman nurjan puolen – akatemian hitauden, sairaaloiden ennakkoluulot, viruksen kantajiin kohdistuvan äärimmäisen pelon ja ulossulkemisen. Yhteiskunnat, jotka eivät välitä tutkijoiden varoituksista, lääketeollisuuden ponnistelut hoidon kehittämiseksi. 1980-luvun dystooppinen tunnelma aids-tutkijoiden keskuudesta on vangittu näihin lukuihin erityisen upeasti. 

Ihan loppuun saakka Passeronin romaani ei kanna, mitä lähemmäs se tulee nykyhetkeä, kirjailijan oloisen minäkertojan omaakin lapsuutta, jokin voima alkaa hieman valua hukkaan. Joko ollaan liian lähellä tai yksi ja sama, monesti toistettu tehokeino alkaa menettää jo vaikutustaan, mutta jostain syystä toinen puolisko kaikessa sen traagisuudessa tuntuu ehkä hieman "ylimääräiseltä". Jotenkin juuri traagisuuden ja tunteenvetoavuuden vuoksi mukaan otetulta tai sitten kuitenkin liian lähellä olevalta, että siitä olisi enää voinut tehdä kovin teräviä yhteiskunnallisia havaintoja. Toki henkilökohtaisuus ja oman karttamiskäyttäytymisen havainnointikin on tässä kohden kuvattu melko näyttävästi, mutta jotain romaanin alkua vahvasti kannattelevaa puuttuu ja se etäännyttää vähän väärällä tavalla, tahtomattaankin lukijaa juuri sellaisessa kohdassa, jossa se on hieman kohtalokasta kokonaisuuden kannalta.

Kokonaisuutta loppu ei kuitenkaan onneksi täysin latista, ja vaikka hieman hiotummalla toisella puoliskolla tämä olisi ollut kirkkaasti viiden tähden kirja, ei sen taikavoima silti täysin himmene. Tartunta on juuri niitä kirjoja, joiden lukeminen parhaimmillaan lisää empatiaa – ja juuri sitä hoitavamman ja ennaltaehkäisevämmän politiikan lisäksi nykyisetkin päihdesairauksista kärsivät ihmiset kaduillamme tarvitsevat kurin ja piilottamisen sijasta.

STILL BORN

GUADALUPE NETTEL : STILL BORN

219s.

Fitzcarraldo Editions 2022

Alkuteos: La hija única, 2020

Espanjansta englanniksi kääntänyt Rosalind Harvey

Miltä tuntuu tulla äidiksi, kun on melkein koko elämänsä halunnut toisin? Entä miltä tuntuu saada tietää raskauden loppuvaiheella, että se sittenkin toivottu, yhdessä kumppanin kanssa maailmaan tuotu, ei välttämättä selviäkään? Ei elämästä, tuskin edes synnytyksestä? Että pienen, jo nimetyn ja niin kovin odotetun lapsen aivot eivät ole kehittyneet kuin pitäisi, ja lääkärit yksimielisesti antavat ennusteeksi varman kuoleman?

Ystävykset Laura ja Alina eivät ole koskaan halunneet lapsia. Romaanin pääkertojana toimiva Laura on haluamattomuudestaan niin varma, että hän käy sterilaatiossa. Alina taas muuttaa mielensä yhdessä kumppaninsa Aurelion kanssa, ja raskautuu jonkin ajan kuluttua. Raskaus muuttuu kuitenkin radikaaliksi suruksi, kun raskauden viimeisellä kolmanneksella pariskunta saa tietää, ettei heidän tulevalla tyttäreillään ole mahdollisuuksia selvitä edes synnytyksestä hengissä.

“It is easy, when we are young, to have ideals and to live according to them. What is more complicated is acting consistently over time, and in spite of the challenges life puts in our way.”

Meksikolaisen Guadapule Nettelin neljäs romaani Still Born on ensimmäinen jonka häneltä luen, ja jo paperilla sellainen, että ostin sen suoraan omakseni. Äitiyden, äitiytymättömyyden, lapsisuhteiden ja vanhemmuuden teemat kiinnostavat, olen jo tänäkin vuonna lukenut upean äitimiskirjan, Rachel Cuskin A Life's Workin sekä äitiyden katumisesta tehdyn tutkimuksen, Orna Donathin Regretting Motherhoodin. Näiden kahden ei-fiktiivisen kirjan jonkinlaiseen jatkumoon tarjoaa perspektiiviä nyt tosiaan tämä Nettelin kirja, romaani äitiydestä,  sen rakenteista, yhteiskunnallisuudesta, yhteisyydestä ja erityisesti kaikkein haastavimmista ja usein vaietuista puolista. Samalla kun Alina kamppailee surun ja irtipäästämisen kanssa syntymättömän, pian kuolevan vauvansa kanssa, tutustuu Laura naapurinsa Nicóon, raivoavaan ja huutavaan 9-vuotiaaseen, jonka käytös alkaa haastaa jo hänen omaakin äitiään. Romaanina Still Born asettuukin tietyllä tapaa lähelle aiemmin mainittuja Cuskin sekä Donathin teoksia, mutta toisaalta myös äitiytymistä pohtivaa Sheila Hetin Motherhoodia sekä Golnaz Hashemzadeh Bonden Luontaista käytöstä, joissa keskitytään (kerrankin) muuhunkin kuin niihin Suuriin Tarinoihin, eli joko Onnelliseen ja Elämäntarkoitukselliseen äitiyteen, john ei mahdu yhtä ainoaa rosoa tai Väsyneeseen Nykyvanhempaan, joka valloittaa erityisesti sosiaalisen median narratiivia.

Nettelin teksti on kaunista ja täynnä tunnetta. Yhdistelmä on omanlaisensa, sillä kauneus ja toisaalta emotionaalisuus ei synny sellaisesta tyypillisestä/tietynlaisesta päälleliimatusta kauneudesta, kauneudesta ja emotionaalisuudesta niiden itsensä vuoksi vaan ennemminkin syvyydestä, selkeydessä, uusista näkökulmista ja arjen pienistä, hienovaraisista huomioista, jotka jäävät suurimmalta osalta kokonaan näkemättä. Nettelin perustarina on periaatteessa selkeä – suurin piirtein vuorotellen Lauraa ja Lauran kautta Alinaa seuraava, mutta se rönsyää kauniisti ja hallitusti myös Lauran omaan äitisuhteeseen, toisten ihmisten intensiivisiin tunteisiin muitakin kuin omia lapsia kohtaan. Se pyöräyttää mukaan Tarot-kortit, mielenterveyden ja äitiyden yhteyden sekä parvekkeelle pesineen pulupariskunnan, pesäloisinnan ja ihmisyyden jotenkin paljaimmillaan. Lyhyet luvut näyttävät pieniä hetkiä, mutta muodostavat sanomatta jätetyn kanssa kauniin, harmonisen ja emotionaalisesti hyvin painavan todellisuuden. 

Nettel tuo siis paljon uusia nyansseja, näkökulmia, pohdintoja ja toisaalta myös tunteita siihen, kehen ja miten kukakin kiintyy, mitä kasvattajuus nyky-yhteiskuntamme sisällä on ja miten usein me typistämme äitiyden ainoastaan kahden ihmisen – äidin ja lapsen –väliseksi asiaksi, jossa edes isällä ei tahdo aina olla selkeää paikkaa. Lapsen potentiaalinen kuolema ja toisaalta kuolleen isänsä tavoin väkivaltaisesti käyttäytyvä alakouluikäinen poika tarjoavat kiinnostavia, teräviä ja moraalisesti olennaisia kulmia äitiys- ja vanhemmuuskeskusteluun. Kun pohdimme kuka lapsiamme kasvattaa, katsomme aivan liian usein ainoastaan yhtä tai maksimissaan kahta lähintä huoltajaa, ja vaadimme heiltä parempaa. Jos kysyisimme, ketkä kaikki lapsen kasvuun vaikuttavat, olisimme todennäköisesti huomattavasti lähempänä todellisuutta.

“Watching a baby as it sleeps is to contemplate the fragility of all life. […] The death of a newborn is something so common it surprises no one and yet, how can we accept it when we have been so moved by its beauty? I watch this baby sleep, swaddled in its green sleepsuit, its head to one side on the little white pillow, and I wish fervently for it to carry on living, for nothing to disrupt its sleep or its life, for it to be shielded from all the dangers of the world, and for it to be overlooked by the destructive path of life's whirlwind of catastrophes, 'Nothing will happen to you while I'm here,' I promise, knowing, even as I say it, that I am lying, for deep down I am as helpless and vulnerable as this baby.”

Lue maailma vuodessa: Väli-Amerikan (tai Karibianmeren valtion) kirjailijan kirjoittama kirja