TUULA-LIINA VARIS : HUVILA

TUULA-LIINA VARIS : HUVILA

 ♥ ♥ ♥ 

245s.

WSOY 2016
Arvostelukappale

Tuula-Liina Varis oli yksi minulle kirjallisen tuotantonsa puolesta etukäteen tuntemattomista kirjailijoista, joka Tammen & WSOY:n Kirjamessujen bloggariaamiaisella esiintyi ja kirjastaan lyhythaastattelussa kertoi. Ihan hirveän montaa sanaa Variksen ei teoksestaan tarvinnut sanoa, kun siitä jo kiinnostuin, kiinnostuin niinkin kovin, että se kiilasi suoraan lukulistani kärkeen kunhan vain Siilin eleganssista oli päästy. 

"En tulisikaan vaikka kultaisilla vaunuilla hakisivat. Minua ne ihmiset pelottavat, ne kyyditykset ja tihutyöt, kirjapainon poltot ja ihmisten pahoinpitelyt kaduilla ja toreilla keskellä kirkasta päivää ja kaikkien nähden. Sehän on kauheata. Kapinasta on tuskin selvitty, kun taas ovat toistensa kimpussa. Ei sellainen meno voi olla isänmaalle onneksi. Minä en voi ymmärtää, miksi sellaista toimintaa puolustetaan, miksi sitä myötäillään ihan eduskunnassa asti."

Nuori Raakel tutustuu serkkunsa kautta suureelliseen taiteilijaan, Aksel Korkeakorpeen ja ennen kuin huomaakaan, on tuon vanhemman miehen lumoissa, karhuntaljojen välissä, suuren huvilan emäntänä keskellä ei mitään. Eletään vuotta 1929, maailma on nuorelle ja naiiville Raakelille vielä suuria tunteita ja mittakaavattomuutta, se on sitä karua todellisuutta, kun haaveet itsenäisen ja modernin naisen paikasta suuren taiteilijan muusana vaihtuu huvilansa asumiseksi kolmestaan tyttärensä Leean sekä piikana toimivan Selman kanssa.

Huvila maalaa kauniisti Raakelin tarinan, romaanin kerronta on monella tapaa hurjan ihanaa. Kirjaa lukee suurella nautinnolla, tapahtumat soljuvat sopuisasti eteenpäin, ja vaikka tarina näennäisesti keskittyykin Raakeliin, jyllää historialliset tapahtumat aina Lapuan liikkeestä jatkosotaan saakka kirjan taustapauhuna. On muilutuksia, pahoinpitelyitä, suuren isänmaan rakentamista, Suurta Eurooppaa ja puhdasrotuista suomalaisuutta tavoittelevaa puolisoakin. On sitä samaa pelottavaa möyhäämistä, joka tuntuu pauhaavan taas yhä uudestaan, se pauhaa samalla tematiikalla, "Make America great again!" -iskulauseilla, jotka on vähän nolosti heitetty myös tiettyjen puolueiden lippalakkeihin Suomi-versioina. Ja siihen moni arvostelu tämän kirjan kanssa on palannutkin,  menneisyyden ja nykyisyyden samankaltaisuuteen, siihen, mitä Varis itsekin toteavasti bloggariaamiaisella kertoi, aivan kuin ihmiselämässäkin, jokaisen sukupolven on aina itse tehtävä ne samat virheet uudelleen. Ja onhan se varsin pelottavaa, noin pidemmän päälle ajatellen.

Mikään kovin lohduton kirja tämä ei ollut, eikä se lopulta ihan kauheasti sinne pauhun uumeniin sitten uponnutkaan. Alkuun pidin tästä kirjasta hurjasti, pidin sen ensimmäisestä osasta, joka kertoi asioista Raakelin näkökulmasta. Leean ja etenkin Selman näkökulmiin saapuessa kaikki oli kuitenkin jo pureskeltu ja taputeltu, eikä tuo hieman irrallinen kokonaisuus oikein minun silmiini toiminut, olisin suonut tarinan pysyttelevän yhdessä näkökulmassa loppuun saakka. Tokihan tällä ratkaisulla saatiin hieman erilaisia asioita auki, mitä vain se ensisijainen olisi tarjonnut, mutta senkin olisi ehkä voinut rakentaa jotenkin taitavammin. Mutta vaikka kokonaisuus ehkä jäikin ihan himpun verran laimeaksi, kyllä minä tästä pidin. Se toimi mainiona välipalakirjana, sujuvana lukujumin poistajana kun hetkeäkään ei mikään sen kanssa takunnut. Ja niin, onhan se tausta-aiheiltaan myös varsin tärkeiden asioiden ytimessä jatkuvasti. Kun vielä ymmärrettäisiin ottaa opiksi niistä jo koetuista virheistä, eikä aina väen vängällä tehdä itsekin uudelleen. Isänmaallisuus osaa olla aatteena välillä hurjan pelottavien sävyjen tummentama. 

MURIEL BARBERY : SIILIN ELEGANSSI

MURIEL BARBERY : SIILIN ELEGANSSI

 ♥ ( ♥ ) 

374s.

Gummerus 2010

Alkuteos: L'élégance du hérisson (2006)
Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Euron kirppislöytö hetkeltä, kun missasin junan ja jouduin jäämään työpaikkani lähelle odottamaan seuraavaa. Toive jostain keveän lumoavasta, muutaman lempikirjabloggaajani suosikkikirjan muuttumisesta merkitykselliseksi myös minulle. Odotuksia hetkistä, jotka tuntuvat Pariisin auringonlaskuilta, ajatuksia maailmasta, joita en itse olisi osannut ajatellakaan. Tätä ja varsin paljon muuta, ehkä hieman kohtuuttomastikin odotin Siilin eleganssilta. Alku tempaisi mukaansa kauniisti, antoi vastapainoa pimeälle ja hektiselle arjelle, mutta kovin pitkälle en näissä nautinnoissa kuitenkaan tällä kertaa päässyt.

"Tämän päivän syvällinen ajatus kuuluu siis: ensimmäisen kerran tapaan jonkun joka yrittää selvittää mikä ihminen on ja näkee muita kauemmas. Minusta se on syvällistä, vaikka saattaa vaikuttaa kliseeltä. Mehän näemme vain sen mitä odotamme näkevämme,  ja pahinta on ettei muu edes kiinnosta; samat peilit näyttävät aina saman kuvan, oman kuvamme, jota emme kuitenkaan tunnista. Jos tajuaisimme sen, jos tiedostaisimme että katselemme toisessa vain itseämme ja olemme yksin erämaassa, meiltä menisi järki."

Pariisilaisen hienostokerrostalon ovenvartijana on himpun yli 50-vuotias Renée, leskeksi toistakymmentä vuotta sitten jäänyt rouva, joka esittää mainiosti osaansa yksinkertaisena, mutta rehellisenä työläismuurahaisena rikkaiden kuningattarien jaloissa. Pinnan alla piilee kuitenkin sivistynyt ja kultturelli ihminen, persoona, jota Renée kaikin voimin piilottelee muulta maailmalta. 

Samassa talossa asuu nelisataneliöisessä luksuslukaalissa 12-vuotias ministeri-isän ja kymmenen vuotta masennuslääkkeitä popsineen hienostorouvan erittäin älykäs tytär, joka kokee maailman niin jonninjoutavan turhana, että odottaessaan päivää, jolloin aikoo sekä tappaa itsensä että tuikata koko asuntonsa tuleen, hän kirjoittaa päiväkirjaansa syvällisiä ajatuksia koettaen löytää kauneuden, jonka vuoksi muut jaksavat elää. 

Ja toki, jossain hieman kirjan puolivälin jälkeen, kuvioihin astuu japanilainen Kakuro Ozu, joka, ah, niin ihanaa ja ilmiömäistä!, pelastaa koko kuvion, paljastaa todelliset kasvot maskien takaa, riisuu keisarin alastomaksi kansalaistensa eteen.

Ihanaa. Vai...?

Älykästä (tai no, "älykästä") hömppää, sitä tämä kirja ennen kaikkea oli. Ja se olisi ollut aivan ok, jos se olisi antanut jotain uutta. Jos se olisi jaksanut tarjoilla uuden näkökulman kun tarkastellaan eurooppalaisia luokkaeroja, jos se olisi kannatellut henkilöitään hieman omaperäisemmin. Ehkä tästä tähänastisestakin se jo peilautuu, mutta en siis ollut tämän kirjan mikään kaikkein suurin fani. 6 vuotta sitten ilmestyttyään ja tuoreeltaan luettuna se olisi ehkä puhutellut enemmän. Tai sitten ei. Tässä oli paljon aineksia, mistä olisin voinut pitää, mutta oikein miltään kantilta katsottuna se ei riittänyt tarpeeksi korkealle.

Jos antaisin tästä kirjasta hampurilaispalautetta, ensin hyvää, sitten kritiikin ja lopuksi vielä pienen hyvän, sanoisin, että olihan se ihanan rauhallinen. Siinä oli tavoiteltu kauneutta ja syvyyttä arkisessa muodossaan, ja vaikka niiden liikkeet eivät minulle asti yltäneetkään, luulen kyllä löytäneeni nekin sävyt, jotka tästä kehutun teoksen ovat tehneet. Ja sitten toisaalta taas tämä romaani oli kuitenkin aika kömpelö ja no, hieman jonninjoutava. Se "katsokaa, stereotypisten luokkaerojen takana voi olla muutakin kuin pinnalta uskoisi!!" -sanoma paketoitiin sellaiseen määrään hallelujah-huutoja ja valmiiksi pureskeltuja "viisauksia", että minua lähinnä harmitti etten saanut ajatella ja oivaltaa itse. Syvät ajatukset, kulttuurin pohdinta, erilaisuuden hyväksyminen, ennakkoluulojen totaalinen murtaminen, kaikki ne olivat käsillä, mutta kun ne olivat niin ilmeisiä ja kliseisiä, niiden massamarssitus vuoron perään luettavaksi lähinnä haukotutti. Ja niin, jos tarkoituksena on luoda syvä ja ajatteleva hömppäromaani, kannattaa ehkä paneutua sitten siihen kunnolla. Nyt tämä oli lähinnä yhdistelmä keskinkertaista viisautta ja höhliä, jopa vähän itkettävän ennalta-arvattavia juonikuvioita. Mutta silti, on tässä varmasti hienoutensakin, vaikkei se minuun kolahtanutkaan. Jossain tietyssä hetkessä tai vähemmän asioita omatoimisesti pureskelleena olisin tästä ihan varmasti nauttinutkin. Ja koska onhan röyhkesti samaan kastiin niputtamillani Coelhon Alkemistilla sekä Nichollsin Sinä päivälläkin lukijansa, on tälläkin ihan varmasti. Minä se en vain nyt ollut.

VALOA

Viime vuonna tähän aikaan piti järjissä ajatus auringosta, Kuala Lumpurista, Koh Lantan silkkihiekkaisista rannoista, rennosta rantaelämästä tuoreen, viilennetyn kookoksen parissa, skootterilla saarta ristiin rastiin ajellen. Nyt pitää järjissä, no, ajatus siitä, että tällaistakin on, on ainakin ollut vaikkei tiedossa nyt kuitenkaan.

Elän auringosta. Ajatuksesta siitä, että vaikka sitä ei juuri nyt tässä olekaan, sen seuraavaan kohtaamiseen ei menisi aina puolta vuotta. Elän pienistä hetkistä, jolloin itsekseen uusia maisemisa kulkiessa saa kokea jotain, jota kotisohvalla tai kirjan kansien välissä ei voi, hetkistä, jotka ovat niin ikimuistoisia, ettei niitä kokiessa sen onnellisuuden edes pelkää katoavan pois. Ja vaikka tiedossa oleva talvi on pimeä, märkä ja hyvin vahvasti opinto- ja työpainoinen, elän ajatuksesta, että tätäkin on taas joskus, ei ehkä tänä vuonna mutta vaikka vuoden tai kahden päästä. On valtameriä, vedenalaisia maailmoja snorklausvälineiden läpi katsottuna, kilpikonnia pinnan alla, värikkäitä kaloja ja tuulta merestä suolaisissa hiuksissa. Hetkiä kun ei ole kiire muualle kuin rinkan kanssa seuraavaan lauttaan, minibussiin, joka vie kohti vielä tiedossa olemattomia seikkailuja. Mereen laskevia aurinkoja, varpaat hiekassa syötyjä katukojun kasvisruokia, vähän sinne päin levitettyjä aurinkorasvoja.

Ihan varmasti on, vielä joskus.

JOEL HAAHTELA : KATOAMISPISTE

JOEL HAAHTELA : KATOAMISPISTE

♥ ♥

160s.

Otava 2010

Joel Haahtela oli ennen tätä vuotta minulle vielä täysin tuntematon kirjailija. Ensimmäistä kertaa taisin hänen tuotantoonsa törmätä Katrin blogissa, ja sitä kautta hänen kirjoistaan kiinnostuinkin. Keväällä ja kesällä löysin parikin Haahtelaa kierrätyskeskukselta, ja koska nyt viimein on se ihana tilanne, että kirjastosta ei ole yhtään kirjaa lainassa, olen päässyt lukemaan näitä oman hyllyn lukemattomia. Ja tämä tarttui vuoroon ihan vain, koska tuntui siltä (ja koska nuo kannet ovat varsin kauniit).

"28. lokakuuta matkustin Kotkaan. Lähestyin Porvoota ja tunsin olon kevyeksi, auto tuntui kelluvan painottomana tiellä, sen nopeudessa oli jotain valheellista. Tien vieressä vyöryivät pellot, ne hehkuivat aamun valossa, näyttivät hetkittäin syttyvän tuleen. Aurinko oli puiden yllä kuin kolikko; kuin maisemassa olisi ollut aukko, josta saattoi livahtaa sisään."

Mies törmää keskellä lokakuista syysmyräkkää kadulla naiseen, ranskalaiseen Magda Roux'hiin, joka on tullut Helsinkiin etsimään kadonnutta entistä puolisoaan Paul Roux'hia. Ainoita johtolankoja eksän mahdollisesta olinpaikasta ovat osoite Tarkk'ampujankadun matkustajakodista sekä muutamaa vuotta aiemmin tulipalossa kuolleen Raija Siekkisen ranskaksi käännetty kirja. Mies päättää auttaa Magdaa etsinnöissä, mutta yhtäkkiä Magda onkin kadonnut hotelliltaan. Minne ja miksi, sitä ei mies tiedä, mutta koska tapaus vaivaa häntä, päättää hän itse alkaa seuraamaan sekä Paul Roux'hin että Raija Siekkisen jälkiä.

Romaani on pieni ja tiivis, ja se kulkee muutamassakin eri tasossa. Se etsii kadotettuja henkilöitä, mutta käy silti läpi menneisyyden menetyksiä. Se ehkä vertauskuvauksellisesti etsiikin itseään etsiessään muita, koettaa löytää niitä omia menneisyyden kipeitä katoamispisteitä, joissa onni katoaa menetyksen ja etääntymisen alle, mutta paahtaa silti pitkin Helsingin, Kotkan ja Pariisin katuja niin Paulin kuin Siekkisenkin perässä. Haahtela yhdistelee Raija Siekkisen viime hetkien faktaa fiktioonsa, ja saa aikaan pienen ja tiiviin, mutta silti hieman kylmän ja etäiseksi jäävän tarinan.

Tunnistan kyllä pienoisromaanin laadun, kauniina kulkevan kielen ja arjesta löytyneiden yksityiskohtien ihailun. Silti kirja tarina kokonaisuudessaan jätti varsin tyhjän olotilan, se oli tarinaltaan jopa hieman jonninjoutava. Se, onko kirjailijan tehtävä saada lukijansa kiinnostumaan mistä tahansa, on toki mielipidekysymys, mutta Haahtela ei ainakaan minua saanut kovinkaan vakuuttuneeksi aiheistaan ja teemastoistaan. Tarina oli ohut, se oli varsin epäuskottava, ja vaikka sitä yrittäisi tulkita enemmän sisäisten katoamispisteiden kautta, ei se tuonut vahvuutta juurikaan kerrontaan lisää. Ihan kelvollinen välipalakirja, mutta mitään en ehkä olisi menettänyt, vaikka olisinkin puolenvälin paikkeilla jättänyt kesken kun mieli teki. Pitäisi varmaan opetella rohkeammaksi siinäkin puuhassa.

Nyt tekisi mieli lukea jotain vaikuttavaa, mutta helppoa. Kevyttä, mutta ei höttöä, hauskaa mutta ei hömppää. Ehkä tämäkin kirja tuli taas hieman väärään mielentilaan, mutta näillä mennään, lokakuun pimeys kaipaa nyt jotain keveämpää vastapainoa rinnalleen.

(Ja hei PSST! Oletteko Helsingin kirjamessuille ensi viikolla tulossa, mutta liput vielä uupuvat? Klikkaa itsesi joko blogini Facebook-sivuille ja rullaa itsesi siellä toiseksi uusimpaan julkaisuun tai Instagram-tililleni (laurakaneli, kuva täällä) messulippukuvaan ja käy huikkaamassa kiinnostuksesi, arvon kaikkien torstaihin mennessä kommentoineiden kesken yhden lippupaketin (sis. kaksi yhdenpäivän lippua)! Sinne siis mars jos liput kiinnostelee! :-*) 

CHIGOZIE OBIOMA : KALAMIEHET

CHIGOZIE OBIOMA : KALAMIEHET

♥ ♥ ♥ ♥

336s.

Atena 2016

Alkuteos: The Fishermen (2015)
Suomennos: Heli Naski

Arvostelukappale, saatu blogin kautta

"Toivo oli nuijapää.

Se oli helppo pyydystää ja tuoda kotiin purkissa, mutta vaikka sitä piti oikeanlaisessa vedessä, se kuoli pian."

Sain nigerialaisen Chigozie Obioman Booker-palkintoehdokkaanakin olleen Kalamiehet luettua eilen, ja fiilis lukemisen jälkeen on aivan samanlainen kuin olo nyt tämän tyhjän blogipostauspohjan äärellä: vähän sekava ja ennen kaikkea hyvin sanaton. Ei siksi, että kirja olisi ollut huono, ei missään nimessä, eikä myöskään ihan siksikään, että se olisi ollut niin mykistävän hyvä. Ihan vähän kyllä siksi, että tämä syksy on stressikertoimillaan noussut varsin tyhjäpäiseksi, mitä omatoimiseen ajatteluun tulee, ja nyt loman ensimmäisenä päivänä olo on hieman kaikkensa antanut, mutta ehkä silti enemmän siksi, että olen kerrankin kirjan äärellä, josta en osaa oikein sanoa mitään. No, kokeillaan kuitenkin.

Ikenna, Boja, Obembe ja Benjamin ovat kalamiehiä. Kun perheen ankaraa järjestystä ylläpitävä isä, herra Agwu joutuu muuttamaan työnsä vuoksi kotikaupungista Akuresta Yolaan, karkaavat perheen neljä vanhinta poikaa äitinsä selän takana Omi-Ala-joelle kalastamaan. Kyläläisten keskuudessa joki on paha ja pelätty paikka, mutta kuusi pitkää viikkoa veljekset onnistuvat kalastamaan ennen kuin naapurinrouva näkee heidät ja kantelee heistä äidilleen. Jokin on kuitenkin jo ennen tuota kiinnijäämisen päivää muuttunut veljesten välillä, joku on iskenyt halkeaman tiiviisiin väleihin, päästänyt ensimmäiset liskot muurin sisälle, mutta mikä se mahtaa ollakaan?

Obioman esikoinen on teos neljästä veljeksestä, ja jos nauttii kuvioiden hienovaraisista kutoutumisista, on tämä romaani kohdillaan. Kirja liikahtaa liikkelle kertojana toimivan neljästä veljeksestä nuorimman, Benjaminin kertomana, ja se liikkuu kauniin kerroksellisesti kohti ensimmäistä vahvaa käännettään ja säröä, joka rikkoo perheen isän rakentaman unelmakartan poikiensa tulevaisuudesta. Se on tarina itsensä toteuttavista ennustuksista, kylähullusta Abulusta, joka oraakkelin lailla ennustaa tulevaisuutta katujen varsilla viattomille ohikulkijoille. Se on tarina siitä, miten pienillä sanoilla voi syöstä kokonaisen perheen raiteiltaan, tukehduttaa lasipurkissa olevan toivon paremmasta tulevaisuudesta työntymällä kahden toisilleen tärkeän veljeksen väliin pelkkien myrkyllisten sanojen voimalla. Ja samalla se on myös tarina, joka toimii metaforana koko Afrikan yhteiskuntapoliittiselle tilanteelle, niille arville, jotka siirtomaa-aika ja mielivaltaiset valtionrajat ovat ihmisiin arjessa jättäneet.

Obioman kerronta on helppoa ja vaivatonta. Luvut etenevät tasaisen rauhallisesti kohti käänteitään, käyvät välillä menneessä, selittävät auki veljesten välisiä suhteita, luovat eheän kokonaiskuvan yhden perheen elämästä Nigerian Akuressa. Kuvaus on niin realistista, että harmattan-tuulen kuljettaman hiekan tuntee karheana omassakin kurkussa, viiltävät sanat ja nyrkin iskut pakottavat lähes kääntämään katseensa pois kirjasta, kun ne tulevat niin iholle. Välillä, ihan pieninä hetkinä, tarina ei ihan meinaa jaksaa kantaa kokonaisen kirjan verran, kannatella sivujensa painoa. Muutama otteen herpaantuminen meinasikin etäännyttää kirjasta huomattavastikin, mutta silti lukija kuitenkin varsin pian napattiin takaisin, vedettiin sisälle tarinaan, pidettiin mukana loppuun asti. Ja kun tarina sitten viimein loppui, oli yhtaikaa olo, että tässäkö tämä oli ja että no, tässähän tämä eikä missään muualla kuuluisikaan. Sen hienous oli ihan lähellä, ja silti en meinannut ylettää siihen. Tarinan arvet olivat syviä, mutteivat silti vuotaneet minulle asti. Mutta kun yhden perheen tarinan siirsi metaforisemmalle tasolle, nappasi kiinni kirjailijan jälkisanoissa mainitseman siirtomaa- ja itsenäistymistematiikan, antoi se lisäpontta aivan hurjasti. Se avasi aivan uuden näkökulman, teki sen taitavasti jo kirjan loputtua. Vaikka yleensä en ihan hirveästi lämpeä kirjailijan ohjailevuudelle, tässä sillä oli vahva paikkansa. Se sai katsomaan koko tarinaa aivan eri silmin, ja juuri se antoi sen tärkeän noston  lukijan jalkojen alle, jotta tarinan hienoudesta sai napattua kuitenkin kiinni. Sen avulla siihen ylettyi.

Ja vaikka tässä välissä tulikin nyt sitten lopulta kuitenkin taas sanottua aika paljon, tämän kirjan kohdalla riittäisi ehkä myös ihan vain tämä: lukekaa tämä kirja. Se ei palkintoehdokkuuksiaan ole turhaan pokannut.