4 + 4 PARASTA (JA ODOTETUINTA) NOVELLIKOKOELMAA

"Minä en juurikaan lue novelleja, ne eivät ole yksinkertaisesti hyviä. Ne ovat lyhyitä, irrallisia, eivätkä onnistu kertomaan sellaisia tarinoita, joita kaunokirjallisuudelta haluan", ajatteli Laura ja vuosikausia ohitti tyynesti novellikokoelmat. Yhden hyvän luki, vahingossa koska ei tajunnut sen olevan novellikokoelma, mutta ei antanut sen vaikuttaa tähän täysin perusteltuun ja avarakatseiseen näkemykseensä.  Kirjahan on hyvä vain, jos siinä on yli 400 sivua, ja koska jo kolmensadan sivun romaani on automaattisesti yhtä tyhjän kanssa, ei novelleille kannata juuri ajatuksiaan uhrata. Ja näin hän ajatteli aina vuoteen 2015 saakka, kunnes luki ensimmäistä kertaa tietoisesti novellikokoelman ja niin sanotusti blogikliseisesti valaistui. Löysi kirjallisuusmaailman rakkausvaatteen. Luottokirjailijan. Ja niin allekirjoittaneen ajatusmaailma ihan vahingossa vähän muuttui.

Kuulostaako lainkaan tutulta? Reader, why did I marry him -blogin Omppu lanseerasi tällä viikolla aivan loistavan lukuhaasteen: luetaan yhdessä enemmän novelleja. Ja sen haasteen taakse hyppään saman tien. Kaukana on vielä vähän aikaa sitten jyllännyt ajatustyhjiöni, jossa väitän pitkän kirjan automaattisesti voittavan lyhyen. Juu kyllä, rakastan edelleen syvälle ja pitkälle meneviä, koko suvun ja sukupolvien leikkaavaa kerrontaa. Innostun perusteellisesta kuvauksesta, maailmoista, joista tulee niin totta, että viikkoja ja ehkä kuukausiakin niiden parissa viettäneenä kuvittelen itsekin asuneeni muinaisessa Egyptissä Sinuhen seurassa. Ja silti, ihan omat ajatukseni romukoppaan työntäen myönnän, että jos vaatii kokonaisen maailman luominen taitoa, niin vaatii tiivistetyn kerronnan, rivien välien vaivihkaisen täyttämisen ja kokonaisen maailman mahduttaminen muutamaan kymmeneen sivuunkin. Ja siinä onnistuminen, no, se jos mikä todella vakuuttaa, vakuuttaa usein enemmänkin kuin pitkällinen ja maalaileva kerronta.

Ja koska #novellihaaste on ehkä parasta mitä tähän hetkeen voi tulla, haluaisin vinkata teillekin muutaman parhaan novellikokoelman, jonka olen itse lukenut. Ja neljä sellaista, joiden lukemista tällä hetkellä odotan eniten. 

LUETUT LEMPIKOKOELMAT

01. Haruki Murakami : Miehiä ilman naisia

Rakkauteni Murakamiin ei ehkä tule kenellekään yllätyksenä, ja vastahan minä tämän novellikokoelman täällä blogissanikin jo esittelin. Se oli joka tapauksessa niin hyvä, että haluan muistuttaa siitä uudelleen, se on unenomainen, hiljainen ja kaunis, sen tarinoista irtoaa paljon uutta, ja silti sellaista, johon samaistuin enemmän kuin missään muussa Murakamin teoksessa. Näitä novelleja tulen selailemaan uudelleen ja uudelleen, ehdottomia lemppareitani kokoelmasta ovat Yesterday sekä nimikkonovelli Miehiä ilman naisia.

02. Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana

Huominen on liian kaukana on se ensimmäinen novellikokoelmani, jonka luin tajuamatta ensin että olen lukemassa novellikokoelmaa. Tämän kokoelman lukemisesta on jo nelisen vuotta, ja suunnitelmanani on lukea nämä uudelleen tämän novellihaasteen aikana. Mielikuvissa kirja on eheä, koskettava ja Adichien tapaan hyvin vaikuttava ja voimakas, se sukeltaa ajankohtaisiin teemoihin paremman tulevaisuuden porteilla, mutta onko Amerikka automaattisesti se autuuden tuova vaihtoehto, voiko se tarjota jotain, mitä Nigeria naisiltaan vie?

03. Alice Munro : Liian paljon onnea

Ja sitten on Munro ja se kokoelma, joka oikeastaan sai minut ymmärtämään novellien päälle. Luin tämän muutamia kuukausia ennen blogini aloitusta, noin vuosi sitten. Rakastin erilaista lähestymistapaa, traagisia ihmiskohtaloita, mutta sitä ettei traagisuudella mässäilty vaan arkisen tarkkanäköisesti kurkistettiin hetkiin, jotka enemmän tai vähemmän suurista käännekohdista oli seurannut. Munro kirjoittaa käsittämättömän tarkasti ja arkea hienosti peilaten olematta silti lattea tai arkipäiväinen. Nämä novellit tärisyttävät, tuovat kokonaisia elämiä muutamiin sivuihin jättämättä silti mitään ärsyttävän epävarmoiksi, alleviivaamatta mitään ehdottomiksi tosiksi.

04. Tove Jansson : Reilua peliä

Yhteneiväisen kokonaisuuden muodostava, ensimmäinen lukemani Janssonin aikuisten teos on ollut minulle yksi tämän vuoden ehdottomasti tärkeimmistä kirjoista. Jansson sukeltaa kahden kuvitteellisen, ja silti niin kauniisti tunnistettavanoloisen naistaiteilijan yhteiselämään, ja hän tekee sen niin taitavasti ja samaistumispintaa tarjoten, että pitkästä aikaa tunsin kirjallisuuden parissa suurta lohdullisuutta. Lohdullisuutta siitä, että joku toinenkin ajattelee juuri samoin kuin minä, jossain on joku muukin juuri tällainen, enkä minä olekaan se oudoin ja erilaisin. Sen ja kerronnan ylipäätään Jansson tekee taitavasti, yhtä hienosti kun Toven vain voi olettaa tekevänkin.

ODOTETUIMMAT  KOKOELMAT

01. Gao Xingjian : Vaarin onkivapa

Vaarin onkivapa on pyörinyt hyllyssäni vuosia. Se on löytö kirjamessuilta, ajalta jolloin oman Shanghain-matkani ansiosta Kiina oli kiinnostavinta, mitä saatoin tietää. Ja onhan se sitä edelleenkin, monen muun asian seurassa, mutta tätä kirjaa en ole saanut aloitetuksi, en vaikka mikä olisi. Ensin se vain unohtui, sitten tajusin sen olevan novellikokoelma. Nyt otan kuitenkin tavoitteeksi saada tämän luettua ennen novellihaasteen päättymistä, haluan pitkästä aikaa sukeltaa Kiinan lähihistoriaan. 

02. Jhumpa Lahiri : Tämä siunattu koti

Lahiri ei vakuuttanut ihan täysin kesällä lukemallani Tulvaniityllä, mutta kiinnostus kirjailijan tuotantoa kohtaan jäi. Tämä siunattu koti on Lahirin palkittu esikoisteos, ja sen novellien sielunmaailma kiinnostaa, kurkistuksena Intiaan, siirtolaisuuteen ja niihin kolkkiin, joihin ei omassa arjessaan matkustamatta pääse.

03. Mika Waltari : Kuun maisema

Waltari on pitkään odottanut lukuvuoroaan kirjahyllyssäni, ja nyt novelleja/pienoisromaaneja sisältävä teos kiinnostaa erityisesti. Waltarin maailmaan sukeltaminen on aina yhtä rakasta ja herättelevää, ja koska tähän asti olen kirjailijalta lukenut vain pidempiä romaaneja, on seuraavaksi näiden lyhyempien vuoro. Tältä odotan paljon, kuten Waltarilta aina yleensäkin, mutta onneksi en ainakaan aiemmin ole koskaan joutunut pettymään.

04. Leena Krohn : Pereat mundus: romaani, eräänlainen

Krohn on kiinnostanut jo kauan, ja vaikka teokset osittain ainakin häilyvät novelli- ja romaanirajojen välillä, lasken nyt tämän tähän lyhytproosakategoriaan, ja toivon aloittavani kyseisen kirjailijan tuotantoon tutustumisen niin ikään tämän novellihaasteen aikana. Sen verran vahvalta ja houkuttelevalta kirjailijan tuotanto tuntuu, että saattaa ehkä olla jo aikakin.

Ja sitten vielä lopuksi, mitkä teidän ehdottomia novelli-/novellikokoelmasuosikkejanne ovat?

JOHANNA SINISALO : ENKELTEN VERTA

JOHANNA SINISALO : ENKELTEN VERTA 

♥ ♥ ♥ ♥

 275s.

Teos 2011
Äänikirja

Sinisalo on kiinnostanut kauan. Siis aivan hurjan kauan, vuosia, ehkä toista kymmentäkin jo. Ennen päivän laskua ei voi oli useamman vuoden hyllyssäkin, mutta taisi lähteä tässä viimeisimmässä muutossa kierrätyskeskukseen lukemattomana. Enkelten verta kiinnosti, mutta kansi oli jotenkin luotaantyöntävä. Sankarit pyöri pitkään käsissäni kesällä kun puntaroin Suomalaisen kolmen pokkarin tarjouksen kanssa, mutta jäi sitten kuitenkin muiden tieltä. Mutta nyt, kun aivan muista syistä ja kokeilumielessä sain kirjabloggaajana maksuttoman testijakson BookBeatiin, halusin kokeilla elämäni ensimmäistä äänikirjaa, ja Sinisalo pääsi testiin. Ajattelin ensimmäisen työmatkan jälkeen, että kesken jää, sekä tarina että äänikirjakokemus, mutta tässä sitä ollaan, kolme päivää myöhemmin, kaikki aamulenkitkin Sinisaloa kuunnelleena, kirja loppuun asti luetettuna itselleni.

"Veren läpitunkevan kuparinhajun. Valkoiset roiskeiset seinälaatat, ruosteenväriseksi patinoituneen betonilattian, altaat, joissa lotkahteli limaisia sisäelimiä kuin groteskeja syvänmeren elämänmuotoja. Luusahojen parkaisut. Koukuissa riveissä riippuvat ruhot, rintaonteloitaan revittelevät, selkärankaan asti aukaistut, kulkemassa liukuhihnan välinpitämättömyydellä kohti ovea, jnka takana alkaa - äänekkäästi - päättäväinen rusahteleva pirstonta.

Katsoin Eeroa, ja Eeron suun ympärillä oli se pieni kireä piirre, jonka olin niin hyvin oppinut tuntemaan, ja hänen silmänsä väistivät omiani. Hänen kätensä oli Arin kädessä kuin siihen unohtunut löysä naru."

Sinisalon teos etenee kahden vuorottelevan osuuden väleillä, se kulkee pääsääntöisesti mehiläistenhoitoa harrastavan Orvon tuvassa 2010-luvun lopulla, päivästä 0 alkaen. Vuoroluvuin se taas poikkeaa Orvon pojan Eeron eläinoikeusteemaisessa blogissa, internetin virtuaalimaailmassa, jossa ajatuksia vaihdetaan postauksin ja kommentein. Kun Orvo löytää ensimmäisen mehiläispesänsä tyhjentyneenä sekä oman poikansa ekoterroristina internetistä, alkaa maailmalta pudota se pohja, jota ihminen niin sinisilmäisesti kuvittelee itsestään selvyytenä ikuisesti ylläpitävänsä, hallitsevansa alempiensa kustannuksella.

Sanotaan (muun muassa tämän romaanin takakannessa) Albert Einsteinin todenneen, että jos mehiläiset katoavat maapallolta, on ihmislajilla nelisen vuotta elinaikaa jäljellä. Ja koska pesäkadot ovat olleet todellisuutta jo meidän aikanamme, tarjoaa Enkelten verta melko voimakkaan spekulatiivisen ja aika dystooppisenkin kuvan tulevaisuudestamme maapallolla, jossa pölyttäjiä ei enää kaikilla mantereilla ole. Vaikka aika ei ole kaukana siitä hetkestä, jota nyt elämme, voisi tämä rinnakkaistodellisuus olla täysin totta. Ihmisen ahneus, oman edun tavoittelu, kaiken tieltään polkeminen ei voi johtaa mihinkään kovin hyvään, ja jos joku muu laji ei meitä huitaise tieltään, onnistumme takuuvarmasti tekemään sen aivan hyvin itsekin.

Tässä kirjassa oli hurjasti aspekteja, jotka kiinnosti. Oli suorantoiminnan eläinsuojelua, joka kärjistyy ekoterrorismiksi, koska keski-ikäisen heteromiehen oikeutta jokapäiväiseen pihviinsä ei saa loukata. Oli kuin pieni hipaus maagista realismia, vaihtoehtotodellisuutta, paikkoja, jonne maailmasta voisi kadota mehiläisemojen avulla. Romahtaneita talouksia, koska ruuasta on huutava pula. Hiljentäviä ajatuksia, että "no, kai sitä ilman hunajaakin pärjäisi", kun toinen huolestuu mehiläisten pesäkadosta. Niitä varsin vakavaksikin vetäviä hetkiä, kun oikeasti ymmärtää, mitä tarkoittaa jos maailmasta katoaa pölyttäjät, vielä se yksi eläinlaji, jonka ihminen on alistanut omien toimiensa orjiksi, muunnellut niin pitkälle, ettei sen ole edes mahdollista enää kestää sitä, minkä varaan olemme kaikkemme maapallolla laskeneet. 

Olen nyt hieman sattumaltakin lukenut lyhyehkön aikavälin sisällä kaksikin mehiläisten asemasta kertovaa teosta. Ja siinä mikä jäi totaalisesti puuttumaan ennakkohehkutetun Maja Lunden Mehiläisten historiasta, tarjosi tämä kotimainen sen vakuuttavuuden jo ensimetreiltä saakka. Sinisalo onnistuu luomaan voimakkaan ja rohkean maailman, vakuuttavankin, sellaisen, jossa mehiläisten katoamisen syyt ja seuraukset tulevat oikeasti iholle, ei hömppäviihteen lailla vain mukatärkeäksi taustahälinäksi kuin aiemmin viitatussa norjalaisteoksessa. Se laittaa aidosti teemansa vaakakuppiin, lukijansa varsin suuren palan eteen. Se haastaa ajattelemaan, tarjoaa näkökulmia niitä kuitenkaan tyrkyttämättä. Ja se onnistuu siinä missä eniten petyin aiemman mehiläisteokseni kanssa. Tämän kirjan soisi keikkuvan niillä myyntilistojen kärjillä, joita Mehiläisten historian uhottiin kotimaassaan hallinneen. Koska tämä, niin pelottavaa kuin se pahimmillaan onkin, saattaa oikeasti olla se aito mehiläisten historia. Meidän itse tieltään ajamana.

SOILI POHJALAINEN : KÄYTTÖVEHKEITÄ

 

SOILI POHJALAINEN : KÄYTTÖVEHKEITÄ

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

211s. 

Atena 2016

Arvostelukappale

Luulin jo "päässeeni" tästä syksyn uutuussumasta, vaihtaneeni vanhempaan kirjallisuuteen, lukevani luettavieni listaa tyhjäksi vähän sieltä vanhemmasta päästä. Mutta sitten tuli kirjamessut, hurjan mielenkiintoiset messuesiintyjät, heidän kirjansa arvostelukappaleina. Ja kun on juuri kuullut toisen kertovan omasta teoksestaan, ajatuksistaan sen synnystä, pienistä kipupisteistä kirjoittamisen kanssa, ei yhtäkkiä kiinnostakaan napata hyllystä sitä pitkään vaalittua Waltaria, vaan huomaa jälleen olevansa näiden uusien äärellä. Onneksi nämä ovat tänä vuonna olleet järjestään hyvin vahvoja, kotimaiset erityisesti.

Soili Pohjolaisen esikoisromaani kilpailee tänä vuonna Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnosta, joka myönnetään ensi viikolla. Se ei ole finalistien joukossa aivan suotta, ja kuten kaksi aiempaakin lukemaani finalistia, Rytisalon Lempi sekä Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, puhuttelee tämäkin teos lukijaansa monessa tasossa, monella tapaa. Ja siinä missä Lempi sukeltaa historiaan ja arvoituksellisen naishahmon kohtaloon, Kaksi ihmistä minuutissa käy kilpajuoksua lääketieteen tutkimusintressien kanssa, on Käyttövehkeet jotenkin hyvin vahvasti tässä ja nyt, nykypäivässä, arjessa, keskellä sitä näennäisen jokapäiväistä, mutta silti yksittäiselle ihmiselle niin suurta.

"Soitimme kasettia niin kovalla, että isä tuli valittamaan. Silloin soi 'Kirje kotiin'. 'Nyt pienemmälle se koilotus. Kuuluu tänne asiakkaiden puolelle ihan selvästi.' Isä oli vihaisen näköinen. Aina kun se näki, että minulla oli Repan kanssa tosi kivaa, se käski Repan johonkin sellaiseen hommaan, mihin minä en voinut mennä mukaan. 'Repan pitäs välillä tehdä töitäkin', se perusteli minulle."

Käyttövehkeet käynnistyvät kun parikymppisen Saanan isä kuolee vessan kynnykselle, saa massiivisen aivoverenvuodon ja kaataa perheen mahtimiehen lopullisesti hiljaisten joukkoon. Äiti on uuden miehen sekä asuntovaunuelämänsä kanssa Espanjassa, Veli taas kadonnut jo vuosia sitten. Yhtäkkiä onkin hautajaiset järjestettävänä, omaisuus realisoitavana, perunkirjoitukset pidettävänä. Ja jäljellä on vain kaikki se tyhjä, jonka eri tavoin elämästä kadonneet ovat jättäneet jälkeensä.

Välillä Pohjalaisen teksti ärsyttää. Se on vähän päälleliimatun karskia, sellaista muodikkaan rouheaa ja riisuttua, ja se toistaa kaikki mahdolliset, aivan puhkikuluneet sanonnat ja sananparret vähän ominaan. Ja siitä huolimatta, tai ehkä ennemminkin juuri siksi se on aivan mainion hieno ja puhutteleva. Se jättää tilaa samaistumiselle, tuttuudelle, vaikka olisikin itse ollut saman asian äärellä täysin eri syistä. Se tuo vaikeitakin asioita eteen mustan huumorin kautta, taitavasti niin, ettei syvissä vesissä uiskentelu aiheuta itselle tummia tunteita. Ja ennenkaikkea se toimii hyvin aitona ja realistisena ajankuvana, se jättää jäljen nykyhetkestä olematta kuitenkaan täysin kirja, jota voi ymmärtää vain omana aikanaan. 

Käyttövehkeitä on hyvin pirstaleinen romaani, mutta pirstaleistahan se todellisuuskin tahtoo olla. Hylkäämiskokemukset, huono itsetunto, mielikuvitusminät, niiden kaikkien yhteinen hauraus tulee jotenkin ronskilla tavalla kauniisti esiin, vaikka ne onkin paketoitu valtavaan määrään kiroilua, arkipulmia ja alkoholismia. Saana on kaikessa reppanuudessaan vahva ja todentuntuinen päähenkilö, ja vaikka olen hahmon kanssa täysin erilaisista lähtökohdista kotoisin, samaistuin hänen tunteisiinsa aivan valtavan paljon. Kun vain tulisi joku, joka rakastaisi ja ottaisi juuri tällaisena, huomaisi juuri minut, rakentaisi maailmansa juuri minun ympärilleni. Ei tämä mikään maailman omaleimaisin teos ollut, saati sitten se elämääkin suurempi, mutta arkinen, puhutteleva ja monella tapaa onnistunut se oli. Ennakko-odotuksista huolimatta pidin tästä yllättävän paljon, pidin, vaikka en kesken romaanin ajatellut pitäväni. Joskus se tavallinenkin on vain niin kovin hienoa ja kaunista.

TUULA-LIINA VARIS : HUVILA

TUULA-LIINA VARIS : HUVILA

 ♥ ♥ ♥ 

245s.

WSOY 2016
Arvostelukappale

Tuula-Liina Varis oli yksi minulle kirjallisen tuotantonsa puolesta etukäteen tuntemattomista kirjailijoista, joka Tammen & WSOY:n Kirjamessujen bloggariaamiaisella esiintyi ja kirjastaan lyhythaastattelussa kertoi. Ihan hirveän montaa sanaa Variksen ei teoksestaan tarvinnut sanoa, kun siitä jo kiinnostuin, kiinnostuin niinkin kovin, että se kiilasi suoraan lukulistani kärkeen kunhan vain Siilin eleganssista oli päästy. 

"En tulisikaan vaikka kultaisilla vaunuilla hakisivat. Minua ne ihmiset pelottavat, ne kyyditykset ja tihutyöt, kirjapainon poltot ja ihmisten pahoinpitelyt kaduilla ja toreilla keskellä kirkasta päivää ja kaikkien nähden. Sehän on kauheata. Kapinasta on tuskin selvitty, kun taas ovat toistensa kimpussa. Ei sellainen meno voi olla isänmaalle onneksi. Minä en voi ymmärtää, miksi sellaista toimintaa puolustetaan, miksi sitä myötäillään ihan eduskunnassa asti."

Nuori Raakel tutustuu serkkunsa kautta suureelliseen taiteilijaan, Aksel Korkeakorpeen ja ennen kuin huomaakaan, on tuon vanhemman miehen lumoissa, karhuntaljojen välissä, suuren huvilan emäntänä keskellä ei mitään. Eletään vuotta 1929, maailma on nuorelle ja naiiville Raakelille vielä suuria tunteita ja mittakaavattomuutta, se on sitä karua todellisuutta, kun haaveet itsenäisen ja modernin naisen paikasta suuren taiteilijan muusana vaihtuu huvilansa asumiseksi kolmestaan tyttärensä Leean sekä piikana toimivan Selman kanssa.

Huvila maalaa kauniisti Raakelin tarinan, romaanin kerronta on monella tapaa hurjan ihanaa. Kirjaa lukee suurella nautinnolla, tapahtumat soljuvat sopuisasti eteenpäin, ja vaikka tarina näennäisesti keskittyykin Raakeliin, jyllää historialliset tapahtumat aina Lapuan liikkeestä jatkosotaan saakka kirjan taustapauhuna. On muilutuksia, pahoinpitelyitä, suuren isänmaan rakentamista, Suurta Eurooppaa ja puhdasrotuista suomalaisuutta tavoittelevaa puolisoakin. On sitä samaa pelottavaa möyhäämistä, joka tuntuu pauhaavan taas yhä uudestaan, se pauhaa samalla tematiikalla, "Make America great again!" -iskulauseilla, jotka on vähän nolosti heitetty myös tiettyjen puolueiden lippalakkeihin Suomi-versioina. Ja siihen moni arvostelu tämän kirjan kanssa on palannutkin,  menneisyyden ja nykyisyyden samankaltaisuuteen, siihen, mitä Varis itsekin toteavasti bloggariaamiaisella kertoi, aivan kuin ihmiselämässäkin, jokaisen sukupolven on aina itse tehtävä ne samat virheet uudelleen. Ja onhan se varsin pelottavaa, noin pidemmän päälle ajatellen.

Mikään kovin lohduton kirja tämä ei ollut, eikä se lopulta ihan kauheasti sinne pauhun uumeniin sitten uponnutkaan. Alkuun pidin tästä kirjasta hurjasti, pidin sen ensimmäisestä osasta, joka kertoi asioista Raakelin näkökulmasta. Leean ja etenkin Selman näkökulmiin saapuessa kaikki oli kuitenkin jo pureskeltu ja taputeltu, eikä tuo hieman irrallinen kokonaisuus oikein minun silmiini toiminut, olisin suonut tarinan pysyttelevän yhdessä näkökulmassa loppuun saakka. Tokihan tällä ratkaisulla saatiin hieman erilaisia asioita auki, mitä vain se ensisijainen olisi tarjonnut, mutta senkin olisi ehkä voinut rakentaa jotenkin taitavammin. Mutta vaikka kokonaisuus ehkä jäikin ihan himpun verran laimeaksi, kyllä minä tästä pidin. Se toimi mainiona välipalakirjana, sujuvana lukujumin poistajana kun hetkeäkään ei mikään sen kanssa takunnut. Ja niin, onhan se tausta-aiheiltaan myös varsin tärkeiden asioiden ytimessä jatkuvasti. Kun vielä ymmärrettäisiin ottaa opiksi niistä jo koetuista virheistä, eikä aina väen vängällä tehdä itsekin uudelleen. Isänmaallisuus osaa olla aatteena välillä hurjan pelottavien sävyjen tummentama. 

MURIEL BARBERY : SIILIN ELEGANSSI

MURIEL BARBERY : SIILIN ELEGANSSI

 ♥ ( ♥ ) 

374s.

Gummerus 2010

Alkuteos: L'élégance du hérisson (2006)
Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Euron kirppislöytö hetkeltä, kun missasin junan ja jouduin jäämään työpaikkani lähelle odottamaan seuraavaa. Toive jostain keveän lumoavasta, muutaman lempikirjabloggaajani suosikkikirjan muuttumisesta merkitykselliseksi myös minulle. Odotuksia hetkistä, jotka tuntuvat Pariisin auringonlaskuilta, ajatuksia maailmasta, joita en itse olisi osannut ajatellakaan. Tätä ja varsin paljon muuta, ehkä hieman kohtuuttomastikin odotin Siilin eleganssilta. Alku tempaisi mukaansa kauniisti, antoi vastapainoa pimeälle ja hektiselle arjelle, mutta kovin pitkälle en näissä nautinnoissa kuitenkaan tällä kertaa päässyt.

"Tämän päivän syvällinen ajatus kuuluu siis: ensimmäisen kerran tapaan jonkun joka yrittää selvittää mikä ihminen on ja näkee muita kauemmas. Minusta se on syvällistä, vaikka saattaa vaikuttaa kliseeltä. Mehän näemme vain sen mitä odotamme näkevämme,  ja pahinta on ettei muu edes kiinnosta; samat peilit näyttävät aina saman kuvan, oman kuvamme, jota emme kuitenkaan tunnista. Jos tajuaisimme sen, jos tiedostaisimme että katselemme toisessa vain itseämme ja olemme yksin erämaassa, meiltä menisi järki."

Pariisilaisen hienostokerrostalon ovenvartijana on himpun yli 50-vuotias Renée, leskeksi toistakymmentä vuotta sitten jäänyt rouva, joka esittää mainiosti osaansa yksinkertaisena, mutta rehellisenä työläismuurahaisena rikkaiden kuningattarien jaloissa. Pinnan alla piilee kuitenkin sivistynyt ja kultturelli ihminen, persoona, jota Renée kaikin voimin piilottelee muulta maailmalta. 

Samassa talossa asuu nelisataneliöisessä luksuslukaalissa 12-vuotias ministeri-isän ja kymmenen vuotta masennuslääkkeitä popsineen hienostorouvan erittäin älykäs tytär, joka kokee maailman niin jonninjoutavan turhana, että odottaessaan päivää, jolloin aikoo sekä tappaa itsensä että tuikata koko asuntonsa tuleen, hän kirjoittaa päiväkirjaansa syvällisiä ajatuksia koettaen löytää kauneuden, jonka vuoksi muut jaksavat elää. 

Ja toki, jossain hieman kirjan puolivälin jälkeen, kuvioihin astuu japanilainen Kakuro Ozu, joka, ah, niin ihanaa ja ilmiömäistä!, pelastaa koko kuvion, paljastaa todelliset kasvot maskien takaa, riisuu keisarin alastomaksi kansalaistensa eteen.

Ihanaa. Vai...?

Älykästä (tai no, "älykästä") hömppää, sitä tämä kirja ennen kaikkea oli. Ja se olisi ollut aivan ok, jos se olisi antanut jotain uutta. Jos se olisi jaksanut tarjoilla uuden näkökulman kun tarkastellaan eurooppalaisia luokkaeroja, jos se olisi kannatellut henkilöitään hieman omaperäisemmin. Ehkä tästä tähänastisestakin se jo peilautuu, mutta en siis ollut tämän kirjan mikään kaikkein suurin fani. 6 vuotta sitten ilmestyttyään ja tuoreeltaan luettuna se olisi ehkä puhutellut enemmän. Tai sitten ei. Tässä oli paljon aineksia, mistä olisin voinut pitää, mutta oikein miltään kantilta katsottuna se ei riittänyt tarpeeksi korkealle.

Jos antaisin tästä kirjasta hampurilaispalautetta, ensin hyvää, sitten kritiikin ja lopuksi vielä pienen hyvän, sanoisin, että olihan se ihanan rauhallinen. Siinä oli tavoiteltu kauneutta ja syvyyttä arkisessa muodossaan, ja vaikka niiden liikkeet eivät minulle asti yltäneetkään, luulen kyllä löytäneeni nekin sävyt, jotka tästä kehutun teoksen ovat tehneet. Ja sitten toisaalta taas tämä romaani oli kuitenkin aika kömpelö ja no, hieman jonninjoutava. Se "katsokaa, stereotypisten luokkaerojen takana voi olla muutakin kuin pinnalta uskoisi!!" -sanoma paketoitiin sellaiseen määrään hallelujah-huutoja ja valmiiksi pureskeltuja "viisauksia", että minua lähinnä harmitti etten saanut ajatella ja oivaltaa itse. Syvät ajatukset, kulttuurin pohdinta, erilaisuuden hyväksyminen, ennakkoluulojen totaalinen murtaminen, kaikki ne olivat käsillä, mutta kun ne olivat niin ilmeisiä ja kliseisiä, niiden massamarssitus vuoron perään luettavaksi lähinnä haukotutti. Ja niin, jos tarkoituksena on luoda syvä ja ajatteleva hömppäromaani, kannattaa ehkä paneutua sitten siihen kunnolla. Nyt tämä oli lähinnä yhdistelmä keskinkertaista viisautta ja höhliä, jopa vähän itkettävän ennalta-arvattavia juonikuvioita. Mutta silti, on tässä varmasti hienoutensakin, vaikkei se minuun kolahtanutkaan. Jossain tietyssä hetkessä tai vähemmän asioita omatoimisesti pureskelleena olisin tästä ihan varmasti nauttinutkin. Ja koska onhan röyhkesti samaan kastiin niputtamillani Coelhon Alkemistilla sekä Nichollsin Sinä päivälläkin lukijansa, on tälläkin ihan varmasti. Minä se en vain nyt ollut.