ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ

223s.

Fabriikki 2016

Alkuteos: In Certain Circles (2014)

Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan alkuun on syytä kertoa se samainen pieni tarina, jonka suurin osa tästä bloggaavista kirjoittaa myös omiin postauksiinsa: Harrower on kirjoittanut Tietyissä piireissä -romaanin jo vuonna 1971, mutta vain muutamaa kuukautta ennen sovittua julkaisuajankohtaa hän veti kirjan pois mitään selittävää syytä antamatta. Samoihin aikoihin Harrower lopetti itse kirjoittamisen ja vetäytyi pois julkisuudesta. Kun australialainen kustantamo Australian Text Publishing löysi teoksen uudelleen yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, antoi kirjailija viimein luvan teoksen julkaisuun, ja nyt se on muutama vuosi siitä myös saatu meille Fabriikin kautta suomeksi.

"Zoe päästi epämääräisen inhon äännähdyksen. Hän pyöritteli päätään eikä näyttänyt toipuvan kuulemastaan. 'Pikku orpo! No jos hän on, niin sitten on hänen veljensäkin, ja tätä nyt et ainakaan voi väittää säälittäväksi.' Yhdellä kauniilla, arvaamattomalla liikkeellä Zoe siirtyi äitinsä rinnalle ovensuuhun, katsoi tätä hymyillen silmiin. Hän oli innoissaan ja vetoava, riehakas mutta hyväntahtoinen, kiusoitteleva mutta haavoittuvainen."

Tietyissä piireissä lähtee liikkelle sidneyläiseltä esikaupunkialueelta, jossa 17-vuotias Zoe tapaa veljensä Russellin ystävän Stephenin sekä tämän siskon Annan. Siinä missä Zoe ja Russell ovat kahden yliopistotutkijan rakkauslapsia, onnellisia ja etuoikeutettuja, kyseenalaistamatta rakastettuja, Anna ja Stephen taas ovat orvoiksi jääneet sisarukset, jotka ovat asuneet mielenterveydellisistaä vaikeuksista kärsineen tätinsä sekä häntä hoitaneen setänsä varjossa. He erkanevat kaikki neljä ympäri maata ja maailmaa, mutta pysyvät löyhällä siteellä yhdessä, kunnes vuosia myöhemmin kohtaavat uudelleen.

Pienessä, pehmeän valkoisessa pumpulissa kasvaminen on ihanaa. Se on helppoa, huoletonta ja maailmaa on ihan mahtava rakastaa, kun se on rakastanut aina sinua juuri sellaisena kuin olet, tukenut, kannustanut ja nauttinut jopa piikikkyydestäsi, onhan se raikasta vaihtelua akateemisuuteen ja ilkikurisuutta sinne, missä normaalisti tahdotaan olla vakavia viivasuita. Mutta kuten lähtökohtaisesti aina, ihmisellä on kummallinen tapa ymmärtää maailmaa hyvin omanapaisesti, käsittää se niin, että vaikka kaikki eivät ihan samanlaisista lähtökohdista tulisikaan, ainakin he kykenevät ihan samanlaisiin asioihin kun he hieman vain viitsivät panostaa. Ja jos taas et koskaan olekaan tuntenut itseäsi rakastetuksi, koskaan ennen rakastanut, on maailma pumpulin pehmeän ihmisen ympärillä vääristynyttä, tihenevää ja toisen lempeän yksinkertainen maailmankatsomus jopa loukkaus, alas tiputettava, omanlaisiisi osiin pilkottava. Hemmotellun nuoren naisen elämän ja sen vaikeamman taustan kasvatin kohtaaminen oli tässä kirjassa todella samaistuttavasti kuvattu, ja Harrower osaa harvinaisen hienosti näyttää näiden kahden maailman väliset säröt ja tahattomat väärinymmärrykset.

Australialaisen kirjailijan romaani on kuin hillitty draamaelokuva, rakkaustarina visuaalin kääntein. Se lähtee varsin rauhallisesti liikkeelle, mutta rakentaa tarinaansa kaarineen taitavasti, niin, että siihen koukuttuu jollain aivan omanlaisellaan tavalla yllättävän nopeasti. Henkilöhahmot ovat  moniulotteisia ja todella tarkasti kuvattuja, heidän inhimillisyytensä ja tekojensa syy-seuraussuhteet tulevat helposti lähelle. Syy-seuraussuhteet, tarkoitukset ja tarkoittamuudet ovatkin hienosti rakennettuja, joskin ehkä aavistuksen alleviivaavia, olisin ainakin itse halunnut ymmärtää rivien välistä ehkä vähän enemmän, näin paljon kertojan armeliasta apua ei välttämättä olisi kaivattu. Turhaudun yleensä kirjallisuuteen, jos koen sen liian helppona, mutta tässä nimenomaisessa oli silti joku hurja ristiriita: siinä, missä se yhdessä kohdassa alleviivasi, toisessa huomasin tippuneeni kärryiltä niin, että jouduin peruuttamaan muutamankin sivun taakse päin ymmärtääkseni mitä juuri tapahtui. Ehkä kaikki riippuukin siitä, kuka tarinaa milloinkin katsoo, mutta ei se lopulta ollutkaan niin itsestäänselvä, kuin joissain kohdin huomasin luulleeni.

Tämä kirja oli paljon, mutta sen loppu ei ollut ihann sitä  hillityn laadukasta  tasoa kuin aiempi kulku, sillä kun pohjustus, itse tarina, oli niin hallitusti ja moniulotteisesti rakennettu, lopussa tapahtunut happy ending -tyylinen ratkaisu jätti hieman liian ilmeisen jälkimaun. Jos minulta kysyttäisiin, veikkaisin, ettei kirjailijakaan ole tähän loppuun ollut tyytyväinen, ja hän on vetänyt siksi tarinansa pois, mutta taas toisaalta, ei se nyt niin huono ollut (tiedä sitten oliko se objektiivisemmin tarkasteltuna huono lainkaan), että sen takia kokonaan olisi kannattanut itsekin julkisuudesta kadota. No, niin tai näin, tämä on kirja niille viipyilevän ja tarkkanäköisen psykologian ystäville, jotka nauttivat siitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Itsekin nautin tämän lukemisesta kyllä, ja onpahan taas yksi Helmet-haasteen kohtakin ylivedetty. Kannattaa kokeilla Harroweria, jos vielä uupuu sinultakin haasteesta oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Vielä ehtii tämän vuoden puolella!

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Ullan luetut kirjat

Helmet-haaste 2017: 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

JOAN DIDION : ILTOJEN SINESSÄ

JOAN DIDION : ILTOJEN SINESSÄ 

151s.

Like 2012

Alkuteos: Blue Nights

Suomentaja: Kirsi Luoma

Helmet-haaste alkaa lähestyä jo loppuaan, ja enää kaksi kirjaa tähän lukematta! Tämä Didionin muistelmateos löytyi haasteeseen mukaan kyseltyäni marraskuussa lukuvinkkejä vielä uupuviin haastekohtiin, ja Helmin minulle tätä vinkatessa en sitä osannut lainkaan ohittaa, taisinpa varata saman tien kuljetettavaksi lähikunnan kirjastosta tuohon naapuriin. Muutamien kirjallisuusihmisten/kirjabloggaajien lukumaku on sellainen, että heidän suosituksiinsa varsin sokeasti luotan, ja Helmi on ehdottomasti heistä kyllä yksi.

"Jatkan laatikoiden availua.

Löydän enemmän haalistuneita ja halkeilleita valokuvia kuin tahdon enää ikinä nähdä.

Monta kutsua sellaisten ihmisten häihin, jotka eivät ole enää naimisissa.

Monta ohjelmalehtistä sellaisten ihmisten hautajaisista, joiden kasvoja en enää muista.

Teoriassa nämä esineet auttavat palauttamaan mieleen eletyt hetket.

Käytännössä ne korostavat vain, miten vähän osasin arvostaa noita hetkiä niiden ollessa käsillä."

Kuusikymmentäluvun puolivälissä Joan Didion saa miehensä kanssa puhelun, sellaisen, jonka sointi sai koko heidän elämänsä muuttumaan. Heille oli syntynyt pieni tyttö, sievä ja kiiltokuvamaisen kaunis pieni lapsi, Quintana Roo, jonka he adoptoivat ja kasvattivat kuin nukkea, rakastaen ja tarviten yli kaiken. Ja samalla kun tuo puhelu oli saapunut, lapsi laskettu heidän syleihinsä, valtasi Didioniin se pelko, joka vallannee jokaisen äidin; menettämisen kauhu, maailmojen vaarojen meri, jonka pienikin yksityiskohta voi olla se, joka lapsen joskus häneltä pois vie. Maailmasta tuli vaarallinen, mutta siitä tuli myös kaunis. Ainakin siihen saakka, kunnes se päivä tulee, kun Quintana Roon henki hiipuu, hengityskone ei ole antanut hänelle tarpeeksi happea, ainakaan tuntiin. Didion on juuri menettänyt miehensä, hän menettää myös tyttärensä, ja samalla hän menettää myös illuusion siitä, ettei vanheneminen ja siihen liittyvät henkiset ja fyysiset tuskat koskisi häntä.

Iltojen sinessä on ensimmäinen kirja, jonka Joan Didionilta luen, vaikka kirjailijan nimi on jostain kaukaa hämärän tuttu. Se on 75-vuotta täyttävän kirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, riipivän kipeä kertomus menettämisestä, luopumisesta, siitä, ettei toinen oikeastaan koskaan ihan oma ole ollutkaan. Didion kuljettaa tarinaansa varmoin ja kauniin ottein, jättää paljon kertomatta, antaa juuri sen, minkä tähän teokseen haluaakin antaa. Hän kuvaa adoptiovanhemman tunneskaalaa, pelkoja ja avuttomuutta häikäisevän hienosti, ja jollain tapaa juuri nuo kohdat tässä kirjassa nousivatkin itselleni kaikkein tärkeimmiksi, kaikenlaisen arvostelun yläpuolelle. 

Hieman irrallisiksi minulle jäi silti osa tästä kirjasta, se ehkä amerikkalaisille lukijoille tutumpien nimien pudottelu, kauan sitten kuolleet tai elämässä vaikuttaneet ystävät, se epähenkilökohtainen, joka ei ainakaan näin yhdellä lukemalla oikein auennut. Tapahtumiin hypättiin sisään jotenkin niin suoraan, että voi kuvitella kirjailijan ajattelevan kaikkien hänelle tuttujen ihmisten olevan tuttuja myös minulle, eikä jokaisen mainitun rooli tarinan kannalta kovin oleelliselta tuntunutkaan. Eikä ehkä tarvinnutkaan tuntea, hänen muistelmansahan nämä olivat, mutta kun nautin niistä kaikkein henkilökohtaisimmista kohdista eniten, olisin toki toivonut niitä lisää, vielä syvemmin ja ilman yleismaailmallista kontekstia. En halua udella, tirkistellä tai seurata salaa kenenkään elämää, olen valmis ottamaan juuri sen, minkä Didion haluaa antaa, sillä jo tästä määrästä koin osissa kohti niin vahvaa samaistumisen, yhteisen pelon ja haurauden tunnetta, etten muista hetkeen sellaista kirjallisuudesta irti saaneeni. Kaunis ja hiljaisen syvä teos tämä kyllä oli, täytyy ehdottomasti lukea vielä lisääkin Didionilta. Kunpa tällaisen haavoittuvuuden osaisi nähdä näin kauniisti itsekin itsessään.

Iltojen sinet muissa blogeissa: Sivulauseita, Kujerruksia & Sinisen linnan kirjasto
Helmet-lukuhaaste 2017: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN

160s.

Otava 2010

Alkuteos: L'étranger 1942

Suomennos: Kalle Salo

Klassikoista on aina omanlaistaan lähteä kirjablogiin kirjoittamaan, Nobel-palkituista sellaisista puhumattakaan. Tuntuu, että ensinnäkin kaikki mahdolliset ajatukset, tulkinnat ja näkökulmat on aivan varmasti jo jossain joskus ajateltu, ja toisaalta tuntuu myös, että kun kirjaa on tutkittu, käännelty ja väännelty vuosikymmeniä, palkittu, parjattu ja kehuttu, luen sen kuitenkin itse jotenkin väärin, tieteellisesti kestämättömästi tai ihan vain paljastan hupsuuteni, kun en ole tajunnut mistään mitään. Kyllä, se jo Hemingwayn kohdalla kokemani kirjallinen harrastelija-alemmuuden tunnehan se täällä todennäköisesti taas päätään nostaa, mutta yritän nyt kampata sen ja muistuttaa, että kai sitä kaiketi tällaistenkin teosten kohdalla on oikeus omaan tulkintaan, kun sitä on omien aikalaiskirjojenkin kanssa.

" 'Te olette nuori ja minun nähdäkseni sellainen elämä teitä varmaan miellyttäisi.' Myönsin, mutta sanoin, että pohjimmiltaan asia on minulle yhdentekevä. Hän kysyi sitten, eikö elämänmuutos minua kiinnostanut. Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ole minusta lainkaan hullumpaa. "

Camus'n teosta tuntemattomille pieni alkukertaus: Sivullinen on romaani nuoresta algerianranskalaisesta miehestä Mersault'sta, joka ensin menettää äitinsä ja sen jälkeen tulee tappaneeksi miehen. Samalla sekä ympäristö kamppailee Mersault'n oletetun tunteettomuuden ja laskelmoivan kylmyyden kanssa kun taas Mersault itse kamppailee ymmärtämättömäksi tulemisen ja omanlaisensa tunteellisuuden kanssa. Aina kun ei vain ihan täysin kykene sanoittamaan sitä, mitä sanoitettava olisi.

Tapahtumia kuvataan koruttomasti, toteavan lakonisesti, sivusta katsoen. Se on toki eräänlainen tarina nuoresta miehestä, mutta ennen kaikkea se on olemassa olon sietämättömän merkityksellisyyden tuskaa sotien jälkeisessä yhteiskunnassa. Mersault'ia kuvaillaan monissa lähteissä yhdeksi välinpitämättömimmäksi ja apaattisimmaksi kaunokirjalliseksi henkilöksi, mutta itse luin häntä hieman eri tavalla: koin vahvasti, että hän oli lähinnä merkityksettömyytensä maailmankaikkeuden rinnalla täysin ymmärtänyt ihminen, sellainen, jonka yksittäisillä teoilla, sanoilla tai tunteilla tuskin on minkäänlaista merkitystä minkään kannalta. Miksi vaivautua kiusaamaan itseään niinkään inhimillisillä asioilla kuin tunteilla, kun ei niillä olemassaolon kannalta ole mitään väliä.

Kylmän ja tunteettoman oloinen Mersault aiheuttaa turhautumista ja pakottavaa käännyttämisen tarvetta ihmisissä hänen ympärillään, halua ravistella ja saada aikaiseksi jonkinlaista reaktiota. Hän onkin kuin viileästi toimiva yhteiskunta, itse yhteiskunta, joka porskuttaa menemään pienistä kansalaisistaan, tai ehkä Mersaultin tapauksessa yksittäisistä tuntemuksistaan huolimatta. Kävi miten kävi, näin nämä asiat vain ovat, minkäs sille mahtaa. Itseasiassa ei ole mitään ajatusta, johon ei lopulta tottuisi. Niin kai se kaikessa koruttomuudessaan todella on.

Ja samalla taas ei ole. En toki näin kyynisen viileään elämänkatsomukseen itse samaistu, mutta tavallaan koen, ettei Mersault saati tämä pienoisromaani lopulta kyynisen viileä välttämättä edes ollutkaan. Se, että tunteitaan ei osaa ilmaista niin, että muut niitä automaattisesti osaisivat tarkoituksenmukaisesti tulkita, ei niitä kaiketi lopulta mihinkään kadota. Kukapa meistä ihan aidosti, oikeasti todella osaisi motiivinsa ja vaikuttimensa täysin täydellisesti sanallistaa? Ja sen ehkä Camus'n taitavan tekstin ääressä ymmärrän paremmin kuin olisin ehkä itse osannut ajatellakaan. Eihän sitä merkitsemättömyyttäkään käy kieltäminen, ei etenkään kun ei itsekään sen kummemmin usko kohtaloihin, jumaliin saati yhden ihmisen erityisyyteen noin maailmankaikkeuden näkökulmasta. Toki ihan tällaisiin mittasuhteisiin oma ajatusmaailma ei taivu, ja tunneihmisenä ottaa tällaisetkin ajatukset hyvinkin erilaisina, mutta hurjan mielenkiintoinen teos tämä oli lukea, ajatuksia herättävä ja jopa ehkä muokkaava. Se olemassa olon silkka tyhjänpäiväisyyskin kun on lopulta ihan lohdullinenkin asia, asiat vain tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, eikä niitä olisi voinut omalla toiminnallaan estää tai jälkikäteen toisenlaiseksi muuttaa. 

Sivullinen muualla kirjablogeissa muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kannesta kanteen & Yöpöydän kirjat

MARRASKUUN SUPERLUKUMARATON // PÄIVITTYVÄ POSTAUS & KOOSTE

Kun ulkona sataa tiskirätintuntuisia räntähiutaleita, ilma on harmaa ja pieni koirakin on haettu kotiin toipumaan isosta leikkauksestaan, en ehkä parempaa tekemistä (ja tapaa vältellä vuoden viimeisiä esseitä) keksi kuin osallistua jo kolmannen kerran tänä vuonna lukumaratonille. Tätä superlukumaratonia emännöi jälleen kerran Carry On Reading -blogin Henna, ja tuttuun tapaan ideanahan on siis lukea niin paljoin kuin suinkin 24 tunnin sisällä ehtii niin, että ainakin osa lukemisesta osuu tälle marraskuun 26. päivän puolelle. Ihan muutaman kirjan olen tässä marraskuussa ehtinyt muutenkin lukea, mutta tuskinpa hurjasti haittaakaan, jos ehdin vielä muutaman enemmänkin. 

Sunnuntai 26.11. kello 12:15 Lukeminen alkakoon! Mukana on iso kuppi höyryävää kahvia ja lämmin huopa, perussunnuntaitarvikkeet siis. En ole tehnyt kummempia lukusuunnitelmia, kirjaston kirjoja löytyy hyllystä aikamoinen pino, mutta toivoisin keskittyväni nyt erityisesti noihin kesken oleviin, eli Albert Camus'n Sivulliseen, Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä -romaaniin sekä Joan Didionin Iltojen sinessä -kirjaan. Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on kesken myös, sitä voisin yrittää jatkaa vielä myös, jos intoa riittää. Olisin ehkä kaivannut rinnalle myös jotain novellikokoelmaa, mutta sellaista ei tällä hetkellä kotoa lukemattomana löydy. Hmm, kirjasto ei kyllä kovin kaukana olisi, jos siellä vaikka jossain välissä piipahtaisikin.

x

14:46 Ja kun ihan himpun sain katseltua ympärillenin, bongasin Tove Janssonin Bulevardi - ja muita kertomuksia -kokoelman, joka vallan mainiosti täyttää sen novellikokoelman mentävän kaipuun tämän lukuhaasteen kohdalla. Luinkin siitä ensimmäisen tarinan, Bulevardin, jonka jälkeen siirryin Camus'n pariin saaden tuon pienen klassikon luettua loppuun. Reipas alku, sujuisipa joskus tenttikirjojenkin lukeminen tällaisella tahdilla. Mutta nyt hetki taukoa ja hieman ruokaa tähän väliin.
Luettuna 101 sivua

x

18:02 Käytiin kiertelemässä tässä välissä pienen potilaan kanssa asuintalomme, ja palattiin sisälle syömään vähän rääppiäismeiningillä kaikenlaista satunnaista, mitä jääkaapista sattui löytymään. Syödessä luin Bulevardista novellit Klisee sekä Kaupungin lapsi, jollain tapaa nuo noin 1935 kirjoitetut ovat niiin Tovea, ja silti jotain erilaista. Ihana niitäkin päästä lukemaan. Kirjoittelin välissä myös luonnokseen päällimmäiset ajatukset Sivullisesta, ja siirryin Didionin Iltojen sinen pariin. En tiedä miksi sen alku oli jollain tapaa tuntunut hieman vieraalta, nyt reilu 70 sivua myöhemmin olen varsin hurmioitunut. Ihana kun saa luettua ihan kunnon pätkissä, pääsee hurjasti syvemmin näiden tarinoiden sisään.
Luettuna 203 sivua

x

20:15 Pidin hieman pidemmän tauon lukemisesta, kunnes palasin saattamaan loppuun tuon Didionin Iltojen sinen. Se sujuikin hurjan hyvin, mutta selvästi alkaa olla hieman ylikuormittunut fiilis tuolla pääkopassa, koska normaaliin tapaan lukuhetken jälkeen aloitettu blogipostaus vilkkuu tyhjyyttään. Ei sillä, että sitä juuri nyt olisi edes välttämätöntä kirjoittaa, mutta taidan pitää tässäkin välissä lisää taukoa, jotta ehdin jollain tapaa sisäistää nämä kaksi jo tänään loppuun asti luettua kirjaa. Olen ylipäätään lukenut varsin monta teosta tässä marraskuun aikana, omaan tahtiin yli tuplamäärän, enkä halua, että ne lopulta vain puuroutuvat mielessä, menevät sekaisin ja kadottavat yksilöllisen hienoutensa. Nyt voisin vaikkapa ihan vain hetken nollailla aivoja TV:n parissa, ehkä luen vielä hetken ennen nukkumaanmenoa.
Luettuna 247 sivua

x

23:42 Jäinkin Sohvaperunat-maratonin sijaan kuuntelemaan Ompun suosittelemana Sivumennen-podcastin uusinta jaksoa, jossa käsiteltiin #metoo-kampanjaa, Laura Gustafssonin Pohjaa sekä Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaania, joten periaatteessa pitäydyttiin kuitenkin hieman maratonhenkisesti kirjallisuuden parissa. Samaan syssyyn jumiuduin hurjan mielenkiintoisen Twitter-keskustelun myötä pidemmäksi aikaa konellee jumittelemaan kuin ehkä oli tarkoitus, mutta onpahan saatu nyt hyvin ainakin nollailtua edellisten kirjojen jälkifiiliksiä seuraavaan siirtyessä. Ennen nukkumaanmenoa luin vielä pitkästä aikaa Äärimmäisen onnen ministeriötä, hetki meni päivitellä itsensä kartalle kuka olikaan kuka ja mistä lähtöisin. Mutta nyt, nukkumaan, huomiseen siis taas!
Luettuna 278 sivua

Maanantai 27.11. kello 10:21 Luin aamutuimaan kaksi Toven kertomusta, Kirjeen ja Laiturielämää. En jotenkin meinaa päästä näihin Bulevardin kertomuksiin samalla tavalla sisälle kuin Janssonin uudempaan tuotantoon, mutta toisaalta olen muutenkin pitänyt ehkä eniten noista uudemmista, 90-luvulla kirjotetuista eniten teksteistä. Mielenkiintoista tätä varhaistuotantoakin on tosin lukea! Saa nähdä ehdinkö vielä tänään lukea, vai jäikö maratoonailut pääsääntöisesti nyt eiliselle, sillä kohta olisi luvassa varianssianalyysia ja muuta SPSS-kivaa, mutta onhan tässä nyt onneksi tullut jo jonkin verran sivuja käänneltyä!

Luettuna 306 sivua

x

11:44 Vielä ehdin hetken ennen yliopistolle lähtemistä lukea, nappasin vuoroon tällä kertaa Harrowerin Tietyissä piireissä. Ihan hurjasti en nyt enää sitä ehtinyt lukea, mutta luulen, että sen pariin näistä kesken olevista todennäköisemmin seuraavan kerran maratonin jälkeenkin palaan.
Luettuna 322 sivua

x

Y H T E E N V E T O

Tällä kertaa en taida tehdä erikseen koontipostausta, vaan vedetäänpä tähän loppuun vielä yhteen luetut sivut ja kirjat. Tuo hieman päälle 300 sivua on näemmä minulle se oikein tyypillinen maratonlukumäärä, syyskuussa luin 385 sivua, kesällä 317. Oikein sopiva määrä, en edes hurjasti suurempia lähtenytkään tavoittelemaan. Parasta maratonissa oli jälleen se, että tuli kunnolla keskityttyä lukemiseen ja täytettyä tyhjät hetket todella kirjoilla, sekä se, että sain hieman tuota jumittavaa luettavien pinoa purettua, viisi yhtaikaa kesken olevaa alkaa jo luoda muuten itsessäänkin hieman lukupaineita. Mutta tässäpä vielä koontia.

L O P P U U N L U E T U T  K I R J A T

Albert Camus : Sivullinen, 77 sivua. Camus'n aloitin jo päivää ennen maratonia, ja sen saikin helposti tämän aikana loppuun luettua. Mielenkiintoinen, syvä ja monikerroksinen kirja, josta tulee vielä oma postauksensa lähiaikoina. Ihana lukea pitkästä aikaa hieman klassisempaa ja vanhempaakin kirjallisuutta kuin lähivuosina julkaistut, taidan todella ensi vuodeksi ottaa suuremmaksikin tavoitteeksi jatkaa hieman enemmän tällä linjalla.

Joan Didion : Iltojen sinessä, 122 sivua. Ihana, kaunis ja viiltävän haikea. Tästä tulossa myös oma postaus, mutta ehdoton positiivinen yllätys. Alku tuntui hieman haastavalta, mutta tämä maratonin aikana luettu osuus vei todella mennessään.

K E S K E N  O L L E E T  ( J A   J Ä Ä N E E T )

Arundhati Roy : Äärimmäisen onnen ministeriö, 31 sivua. Tämän aloitin jo edellisellä maratonilla, ja romaani kaipaa ehdottomasti keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä lukemisensa kanssa. Mukava kun sain kuitenkin hieman sitä taas eteenpäin, luulen tosin, että loppuunsaattaminen vaatii joululomaa ja pidempää lukurauhaa.

Elizabeth Harrower : Tietyissä piireissä, 16 sivua. Tätä oli tarkoitus lukea enemmänkin, mutta Didion meni tällä kertaa edelle. Luulen silti, että saan tätä piakkoin jatkettua, kiinnostava kirja, vaikka alkuun tämän(kin) suhteen hieman epäilevä olin.

A L O I T E T U T  K I R J A T

Tove Jansson : Bulevardi ja muita kertomuksia, 76 sivua. Mitä on lukumaraton ilman Tovea! Tämän toisistaan irrallisia tarinoita on ihana jatkaa, kun sain viimein puolisen vuotta kesken olleen Viestin loppuun luettua. Nämä menevät jatkossakin aamupalaseurana, sunnuntai-iltojen iloina ja paksujen romaanien välissä.

Yhteensä luettu 322 sivua

Kiitos maratonista järjestäjille! Seuraava järjestetään jo joulukuussa, kun halukkaat voivat viettää välipäivinä oikein supersuperlukumaratonia yhteensä seitsemän päivän ajan. Itse luulen, että se väli täyttyy tällä kertaa jostain muustakin kuin lukemisesta, mutta ehkä joskus taas ensi vuonna maratoneillekin mukaan. :-*

EMMI NIEMINEN & JOHANNA VEHKOO : VIHAN JA INHON INTERNET

EMMI NIEMINEN & JOHANNA VEHKOO : 

VIHAN JA INHON INTERNET

147s.

Kosmos 2017

Niemisen & Vehkoon sarjakuvamuotoon kirjoitettu teos internetin vihapuhekulttuurista on yksi vuoden tärkeimpiä teoksia. Se nostaa puheenaiheeksi sen asian, josta ihan oikeasti pitäisi olla huolissaan laajemminkin, se tuo rohkeasti keskusteluun sen, mitä moni ei uskalla tehdä, sillä internetin trollit ja häiritsijät pitävät huolen siitä, että vastaisku masinoidaan varsin nopeasti. Vihan ja inhon internet esittelee alkuun vihapuheen kohteeksi joutuneita tutkijoita, taiteilijoita, ihan tavallisia Twitterin käyttäjiä. Se pyrkii keskustelemaan trollien ja vihapuheen kirjoittajien kanssa, ja antaapa se lopulta myös ohjeita, miten selvitä, jos tietosi on vuodettu internetin alareunalle, jos olet joutunut maalittamisen uhriksi. Se on hieno, tärkeä, ajankohtainen ja hyvin toivottavasti se saisi olla myös varsinainen mediatapaus. Tavallaan minun ei sitä tarvitsisi lukea, minulle tämä ilmiö on tuttu, mutta jos joku keksii, miten saamme esimerkiksi miesoletettumme ja ilmiöstä tietämättömät tämän teoksen pariin, ideat otetaan vastaan enemmän kuin mielellään.

Ja kyllä kirja hurjasti ajatuksia toki minussakin herätti. Hieman ehkä irrallisina, mutta menkööt. 

Valkoisen heteromiehen yksinäisyys. Kuten kirjakin toteaa, "valkoinen heteromies" on nyt murroksen partaalla kun hänenelle on iskostunut tunne, että hänen etuoikeuttaan horjutetaan oikein huolella, ja se aiheuttaa kovinkin primitiivisen puolustusreaktion, sen, jossa naiset joutavat  mielikuvissa joukkoraiskauksen uhreiksi ja pelon avulla hiljennetyiksi. Monen muutenkin pahoinvoivan henkilön defenssit toki on jollain tasolla, jos nyt ei edes ymmärrettäviä, ainakin rakenteellisesti olemassaololtaan todennettavissa, mutta mikä silti saa heidät rynnistämään tällaisella vauhdilla toisten kimppuun ja ennen kaikkea, miksi tälle asialle ei tehdä mitään? Miten poliisi ja syyttäjät voivat kerrasta toiseen sanoa, ettei uhka vaikuta todelliselta? Täytyykö Suomessakin jälleen kerran jotain tapahtua, että ongelma suostutaan näkemään? Eikö vihapuhepalstoilla masinoidut polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin riitä, pitääkö niiden hyökkäyksien vielä kohdistua suomalaisoletettuun naiseenkin? Kenen kohtalo on lopulta viimein sen puuttumisen arvoinen? 

Feministikuplista. Vihapuhe koskee hurjan suurta prosenttia verkkokävijöistä ihan sukupuoleen katsomatta, mutta rankimmillaan, raiskausfantasioillaan ja kalukuvilla se kohdistuu voimallisimmin naisiin. Siksi onkin hurjan huolestuttavaa, että se huolestuttaa lähinnä feministejä. "Tappouhkaukset Pettersson ilmoittaa poliisille, mutta rikosilmoituksista ei ole koskaan seurannut muuta kuin ilmoitus esitutkinnan lopettamisesta." Tämä on ihan käsittämätöntä. Minkä muun takia tällainen ilmiö ylipäätään on niin mahdollinen, jollei se ole virkavallan täydellinen puuttumattomuus, rakenteellinen hyväksyntä? Toki teos avaa myöhemmillä sivuillaan myös puuttumisen vaikeutta, mutta kyllähän tämänkin ilmiön ympärillä on suurin osa päättäjistä aivan hiljaa. Ärähtää ehkä, jos omaa vaimoa on häiritty, mutta silloinkaan ei osaa nostaa keskustelua yleiselle tasolle, ei rohkene miesoletettuna puolustaa koko toista sukupuolta. 

Twiittasin tämän jokin aika sitten, mutta tiedättekös, jos jollakulla on vielä tarvetta nähdä kuviteltuja ääripäitä siellä, missä niitä liikkuu vain yksi, haluaisin muistuttaa, että nämä "eiollamitäännatseja!!"-natsit ovat koulukiusaajia, ja nämä tässä kirjassakin esiintyvät naiset muiden ääneen pienemmän puolta pitävien "suvakkien" lisäksi ovat niitä, jotka kiusattuja nousevat puolustamaan. Ja tiedättekö, keitä "tolkun ihmiset" ovat? Niitä, jotka hiljaisella puuttumattomuudellaan kiusaamisen mahdollistavat. 

Julkisesta puhumisesta. "Sanotaan, että jos puhuu julkisesti, pitää kestää seuraukset." Ja höpövitunhöpö. Jos joku sanoo internetissä, lehdessä, televisiossa tai vaikka kadulla jotain sellaista minkä kanssa et ole samaa mieltä tai mistä et pidä, se ei tarkoita sitä, että saat heittää käytöstapasi romukoppaan. Ennen kaikkea tämä koskee tässä kontekstissa asiapuhumista, mutta ihan samalla se koskee myös vaikkapa tositelevisiotähtiä, jotka menevät kolmeksi viikoksi juomaan alkoholia eristettyyn taloon. Se, että he ovat sinne menneet itse, ei tarkoita sitä, että kenelläkään on oikeus taantua kiusaajaksi. Tämä tuntuu kuitenkin unohtuvan ihan hurjan monelta, ja vaikka se ehkä tietyllä tavalla saattaa lievimmillään olla keskustelupalstojen/anonyymien sovellusten ryhmäläyhäämistä ja selän takana armotonta haukkumista, perustellaan tällä pahimmillaan vihapuhettakin. Kun kohdetta ei osata nähdä oikeana ihmisenä, jonkun äitinä, siskona, veljenä, lapsena, ystävänä, lihana ja verenä, voi tälle muka huutaa mitä tahansa. Kirjassa tuli useampaan otteeseen ilmi, että lopulta vihapuhe harvoin on täysin henkilökohtaista, se on vain pahanolon purskahteluita aina sopivimman kohteen niskaan, mutta jotain tämän maan tunne- ja empatiakasvattamisessa on mennyt pahasti vinksalleen, koska on hyvin yleinen ajattelutapa, että itsensä esille laittanut ihminen on täysin hyväksyttävä purkautumisen kohde. Ja kun näin ajattelee ihan pelottavan moni vihapuhetta arkisemmassakin kontekstissa, luo se hyväksymisen ilmapiiriä myös kovempien puheiden ympärille.

Joku suomalaisessa turvallisuuden ilmapiirin rakentamisen peruspilareissa on saanut nyt osumaa, ja tuntuu, että sitä halkeamaa yrittää tällä hetkellä paikata huomattavasti pienempi joukko kuin sitä toisella puolella muut suuremmaksi takovat. Sama rakenteellisen puuttumattomuuden kulttuuri, joka häilyy koulukiusaamisilmiön ympärillä, leijuu nyt tässä, ja siksi vihapuheen kitkemiseen tarvittaisiin huomattavasti suurempia kampanjoita, hankkeita ja työryhmiä. Tiesittekö, että esimerkiksi poliisin tohinalla perustettu vihapuhetyöryhmä koskee vain kansanryhmää kiihottamista vastaan tehtyjä vihanpurkauksia, ei siis esimerkiksi lainkaan näitä tappouhkauksia ja raiskausfantasioita, joita sen voisi kuvitella pyrkivän kitkemään? Jos ilmiötä ei edes tunnuta tunnistavan, tuntuu toivottomalta toivoa sille jotain tehtävän.

Ja siksi aiheen ympärillä pitääkin olla rummutusta. Keskustelua, kirjoja, tällaisia kannanottoja ja esiintuloja oman vihapuheen kanssa. Maria Petterssonin tapaan tehtyjä vihapuheen arvostelukilpailuja, sitä, että me emme suostu vaikenemaan, teitte te mitä tahansa. Mutta siihen tarvitaan tukea, myös niiltä, joita tämä ei itseään juuri nyt henkilökohtaisesti koske tai koskee vain välillisesti. Tämä on meidän yhteinen työmaa, jotta jokaisella olisi turvallisempaa olla, elää ja käyttää puheenvuorojaan. En tiedä kuinka monesta kirjasta vuoden sisällä on ok näin sanoa, mutta jaettaisiinpa tämä kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille.

Kirjasta muissa blogeissa: Bookishteaparty
Helmet-lukuhaaste 2017: 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja