SOKCHO TALVELLA

ELISA SHUA DUSAPIN : SOKCHO TALVELLA

148s.

Siltala 2023

Alkuteos: Hiver à Sokcho, 2016

Suom. Anu Partanen

Melankolinen ja hento tarina lähtee liikkeelle pohjoisesta Etelä-Koreasta, läheltä Pohjois-Korean rajaa, Sockhon lomakaupungista, joka uinuu talvikaudella. Katujen pimeydessä välkkyy neon-valoja ja räntäsade, rantojen aallot lyövät vuoroin hikotellen kohti muovituolein varusteltuja kalakojuja. Nuori ranskalais-korealainen nainen työskentelee pienessä Parkin pensionaatissa, jonka vieraat koostuvat japanilaisesta vuorikiipeilijästä, kauneusleikkauksestaan piilossa toipuvasta nuoresta soulilaisesta naisesta sekä ranskalaisesta sarjakuvataiteilijasta. Tunnelma on pysähtynyt kuin vain turismilla elävissä maailmankolkissa sesongin ulkopuolella voi olla.

"Kun luon tarinaa, se alkaa aina etääntyä minusta, ryhtyy kertomaan itse itseään... Sitten mieleen tulee toinen tarina, mutta sen tiellä on tietysti tuo työn alla oleva tarina joka edistyy kuin itsestään, ilman että käsitän sitä, ja se täytyy saada ensin valmiiksi, ja kun sitten viimein voin aloittaa uuden tarinan, sama toistuu..."

Hänen sormensa riipivät raivokkaasti lonkeroa.

"Joskus tuntuu, etten ikinä onnistu välittämään sitä mitä haluan todella sanoa."

Mietin hetken.

"Ehkä niin on parempi."

Ranskalais-korealaisen Elisa Shua Dusapinin juuri suomennettu esikoisteos kuljettaa (länsimaiset) lukijansa paikkaan, jossa harvoin tulee edes kirjojen sivuilla vierailtua. Pohjois-Korean rajan tuntumassa ollaan kaukana pääkaupungin muovisesta, ikuisesta hälinästä, mutta toisaalta myös nykyajasta, identiteetistä, itsestään, jumissa kahden ajan ja maailman välillä. Siellä ollaan lähellä sotaa, joka ei koskaan päättynyt, äitiä, jota ei voi jättää yksin, rakennuksia, joiden putket ja lämmitys lakkaavat toimivasta talvisin. Yhtaikaa kaukainen kolkka on ikiaikainen, ja sen hauraasta tunnelmasta saa kiinni maailman toiseltakin laidalta.

Dusapinin vähäeleinen, jopa persoonaton, sivusta katsova ja toteava kieli on kuin elokuvakäsikirjoituksesta, ja sellaisenaan se toimiikin nostamaan teoksen tapahtumat, pienet eleet, osumat ja maisemat visuaaliseksi kuvaksi, viipyileväksi taide-elokuvamaiseksi kollaasiksi, jossa kuvataan melankolisen musiikin tai jopa täydellisen hiljaisuuden taustoittamana arkisia hetkiä, pieniä kohtaamisia,  kuplivan oluen sihinää, talvista merta, jonka aallot iskevät autiolle rannalle, pöydälle kolahtavia lautasia täynnä mustekalan lonkeroita. Ehkä jostain kuuluu koreankielistä puhetta, ehkä auto kaasuttaa kauemmas, mutta lähikuvassa on silti vain nuori nainen ja sarjakuvataitelija. Hetket voivat katketa milloin tahansa, ja niin ne tekevätkin, etäinen kerronta ja kieli ainoastaan näyttää muttei selitä.

Dusapin törmäyttää taiten hyisen Normandian ja kolkon talvisen Sokchon, erillisyyden sekä ulkopuolisuuden ja kaksi eksyneenoloista hahmoa, seisovan tunnelman ja ohikulkevan maailman. Sivustaseuraaja ei saa maailmasta kiinni, vaan se lipuu hänen otteestaan, sarjakuvapiirtäjä ei saa vangittua haluamaansa, vaan kaikki peittyy kaiken tahrivaan musteeseen. Kerrokset, etäisyydet ja tavoittamattomuus on käsinkosketeltavaa, ja se onnistuu jättämään yllättävänkin voimakkaan, visuaalisen jälkimaun kirjan loputtua. Hentoisen ohut teos on fyysisesti juuri niin keveä kuin tarina on kaukainen, ja se saa kaiken voiman hiljaisuuden ristiriitaisuudesta. Hieno romaani, kaiken kaikkiaan. 

Helmet-haaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

OMIA HUONEITA, WOOLFIA JA NAISKIRJOITUSTA

VIRGINIA WOOLF : OMA HUONE

156s.

Tammi 1999

Alkuteos: A Room of One's Own // 1929

Suom. Kirsti Simonsuuri

Virginia Woolfin feministinen kirjallisuuden ehdoton klassikko, Oma huone, on keikkunut lukulistallani lukemattomana kiusallisen pitkään. Ensin se jäi muiden klassikoiden varjoon, sitten se jäi hetkeksi pakollisuuden varjoon – feministisen ajattelijoiden klassikot -kurssilla se kuului kurssilukemistoon, ja hieman kummallisesti toimiva pääni ei kykene lukemaan kunnolla mitään, mitä on pakko – ja lopulta se vaan jäi. Viikko sitten kuitenkin jokin kumma vei minut takaisin ajatuksiin tämän klassikon selättämisestä, ja kyllä, nyt se on viimein luettu. Eihän lukemastani kirjallisuudesta varmaan kuin kolme neljästä viittaa tähän enemmän tai vähemmän.

Kuten monelle feminististä kirjallisuutta tuntevalle on tuttua, Woolfin lähes sata vuotta sitten esittämä teesi naisista ja kirjoittamisesta kuuluu niin, että tullakseen kirjailijaksi, naisella on oltava sekä omaa rahaa että oma fyysinen tila, huone, missä kirjoittaa vapaana yhteiskunnallisten ja perheiden sukupuolirooliodotuksista. Raha takaa riippumattomuuden (avio-)miehestä ja kirjoittamista haittaavasta työstä, oma huone taas vapauttaa keskeytyksistä ja arjen tehtävistä. Woolfin ajatuksenvirtana etenevä teksti on kujeilevaa, karkailevaa ja silti ihailtavan koherenttia, terävää ja hyvinkin osuvaa kritiikkiä yhteiskuntaa kohti. Woolf kirjoittaa Shakespearen kuvitteellisesta sisaresta, yhtä nerokkaasta kuin veljensä, joka ei millään olisi 1500-luvulla voinut nousta Williamin tasolle sukupuolensa tähden, sillä jo halu kirjoittaa ja tehdä teatteria olisi evätty häneltä alkuunsa. Hän kirjoittaa Jane Austenista ja tarpeeksi nerokkaista Brönten sisaruksista (Charlotte ei heihin kuulu, alleviivaa Woolf, sillä Charlotte jää tunteidensa ja katkeruutensa varjoon, mikä osuvasti on edelleen kirjallisuuskritiikissä alaspäin katsottava piirre), George Elliotista ja muista  modernin länsimaisen naiskirjoittajuuden esikuvista, jotka ovat uraauurtavasti nousseet sukupuolestaan huolimatta suurkirjailijoiden joukkoon, luoden pohjaa sille kaikelle naiskirjoittamiselle, jonka varassa nykyään elämme. 

Woolf kirjoittaa oivallisesti juuri tuosta esikuvien ja muiden ajattelijoiden harteille tehtävästä työstä, mikä meinaa vieläkin 2020-luvun keskustelussa silloin tällöin unohtua: harva kun on nero tyhjiössä, vaan meidän kaikkien työ, ajattelu ja kirjallisuus ammentaa juurikin meitä edeltäneistä, heidän työstään, ajattelustaan ja kirjallisuudestaan. Tekisi mieli sanoa, että tämä yhteisöllisempi maailmankatsomus voisi olla jopa naistyypillinen, kun taas miestyypillinen ihailee yksilöitä ja kuvittelee heidät yhteiskunnan vaikutuspiirille immuuneiksi poikkeusyksilöiksi, mutta ehkä kyse on kuitenkin vain ylipäätään patriarkaalisista arvoista, jotka sukupuoleen katsomatta on enemmän tai vähemmän omaksuttu. Sen enempää kuin valta (ja sen väärinkäytökset) eivät kuulu miehelle, ei solidaarisuus ja pehmeät arvot kuulu naiselle, vaikka vakiintunut, mutta ilahduttavasti lähivuosikymmeninä jo hieman horjutettukin ajatusmaailmamme välillä niin antaakin ymmärtää. 

Woolf on taitava kirjoittaja, ja hänen vaikutuksensa moderniin (nais-)kirjoitukseensa on kiistaton. Viimeisimpänä, ja ehkä sen todellisen inspiraation Oman huoneen lukemiselle antoikin yksi kirjoittajaesikuvistani Rachel Cusk Mykkäkoulu-kokoelman esseessään Shakespearen sisaret. Jo joitain vuosia vanha essee ruotii juurikin Woolfin ja toisaalta häntä seuranneen, yhtä merkittävän feministisen ajattelijan Simone de Beuavoirin  ajatuksia ja näkemyksiä naiseudesta ja naiskirjoittajuudesta. Cusk esittää, että siinä missä Beauvoir näkee naisen olevan orjan asemassa oleva, miehisen maailman muruja kerjäävä hahmo, Woolf taas esittää naissukupuolen olosuhteidensa uhrina, jolta kirjallisuuden tuottamiseen tarkoitettu vapaus ja toimintaoikeudet on viety, jonka luonteen ja kirjallisuuden vääristymät johtuvat olosuhteista. Niin tai näin, Cusk muistuttaa, ettei tämä jo sata vuotta käyty keskustelu ole vieläkään aivan siinä tulevaisuudessa, josta nuo molemmat aikansa merkkinaiset kenties 1900-luvun alkupuolella haaveilivat.

Cusk kirjoittaa yllämainitussa esseessään, että "2000-luvun naiskulttuuri tunnustaa vain vaivoin velkansa feminismille" Cusk jatkaa ajatustaan vertaamalla naiserityisen kirjoituksen puutetta siihen, että jos mustat lakkaisivat kirjoittamasta rodullistamisesta ja rasismista, emme päättelisi siitä kuitenkaan sitä, että rasismi ja sen luoman erityispiirteet olisivat kadonneet minnekään, vaikka saatamme kuvitella hieman harhaisesti, että naisten ja miesten välinen tasa-arvo on saavutettu, kun molemmat kirjoittavat yhtä paljon kirjoja. Cusk muisuttaa, että sorto ja yhteiskunnalliset, eroihin perustuvat hierarkkiat ovat enemmän tai vähemmän aina ratkaisemattomissa, mutta ne voidaan ainoastaan neuvotella uudelleen. Niinpä Cusk ehdottaa, että se, jos naiset lopettavat "naiskirjoituksen", kirjoittavat samaa kirjallisuutta samalla viivalla kuin miehet, ei olekaan merkki siitä, että naiset olisivat yhtään vapaampia, vaan ennemminkin siitä, että sorto saa heidät häpeämään omaa naiseuttaan ja naistyypillisiä aiheitaan, ja sitä kautta he pelkäävät tulevansa nähdyksi vain tuon edelleen alempana pidetyn ominaisuutensa kautta. 

"Karkeasti sanoen, jalkapallo ja urheilu ovat 'tärkeitä'; muodin palvonta, vaatteiden ostaminen 'tyhjänpäiväistä'. Ja nämä arvot väistämättä siirtyvät elämästä kirjallisuuteen. Tämä on tärkeä kirja, kriitikko arvelee, koska se käsittelee sotaa. Tämä on mitätön kirja koska sen aiheena on naisten tunteet olohuoneessa." - Virginia Woolf

Cusk esittääkin, ettei oma huone ole niinkään konkreettinen tila, jossa nainen voi kirjoittaa vapaana arkiaskareista ja keskeytyksistä, vaan ennemminkin metafyysinen paikka, jossa kirjoittava nainen voi irrottautua miesten luomien arvojen maailmasta ja kirjoittaa tietoisesti niitä vastaan. Sotakirjallisuus kun on edelleen "arvokkaampaa" kuin naisten arjesta ja tunteista kertova kirjallisuus, miehen elämäkerta vieläkin Suurta Kirjallisuutta, toisin kuin naisen tuottama autofiktio, jota pidetään höperönä, löperönä trendioikkuna aina lukija-arvioista ammattikritiikkeihin asti. Tästä oivallisena esimerkkinä voisin nostaa muun muassa Emmi-Liia Sjöholmin muutaman vuoden takaisen kirjan Paperilla toinen, jonka arvio toisensa perään kauhistuu mainituista tampoonin naruista, naisen harrastamasta seksistä ja tyttöyden kuvauksesta, ja typistää ne yllättävän klassisillakin pienennysargumenteilla "huomionhakuisuudeksi", kainalokarvafeministiseksi provokaatioksi tai ylipäätään vain ällöttäväksi ja häiritseväksi turhanpäiväisyydeksi sen sijaan, että todella onnistuisi katsomaan Sjöholmin taiten esiin nostamia teemoja laajemmasta näkökulmasta. Ja toisena esimerkkinä mainittakoon Helmi Kekkonen, joka ylipäätään kirjoittaa muuten tämän hetken kirkkainta kotimaista naiskirjallisuutta, ja hänen upea ja suuri Olipa kerran äiti -teos, josta valtamedian kriitikot hiljenivät täydellisesti – käsitteleehän kirja niin suoraan naisaihetta, äitiyttä. Se, että äitiys itseasiassa koskee meistä ihan joka ikistä – olemmehan aina äitiemme lapsia – unohtuu juurikin patriarkaalisten arvojen ylivallan vuoksi, ei siksi, että aihe sinällään olisi yhtään sen pienempi kuin vaikkapa miehinen sota- tai urheilukirjallisuus. Meidän arvomme ei ole meidän, henkilökohtainen ei ole niin itse valittua kuin luulemme, mutta yhteiskunta toimii tässä mielessä hieman hassusti, että se saa meidät kuvittelemaan niin. Että me vain satumme kaikki pitämään samoja asioita arvossa sen sijaan, että niiden perimmäinen luonne olisikin pitää yllä ja hallita vallitsevaa järjestelmää.

Ja tämä kaikki tekee myös Oman huoneen lukemisesta hieman katkeransuloista; että tästä Woolfin esiin nostamasta aihekokonaisuudesta me tosissamme keskustelemme edelleen. Woolfin terävät havainnot lähes sadan vuoden takaa ovat edelleen ajankohtaisia. Yhteiskunta keskustelee tässäkin hetkessä siitä, saako nainen olla muuta kuin äiti ja hoitaja, kuuluuko naistyypillisille aloille maksaa kilpailukykyistä palkkaa, kuuluuko hoiva myös miehelle ja onko naisen kirjoittama kirjallisuus nyt todella mistään kotoisin. Ja mikä paradoksaalisinta – tästä ei keskustele vain yhteiskunta, vaan myös (valkoinen) valtavirtafeminismi jumiutuu edelleen olemassa olon oikeutukseen liittyvään keskusteluun aivan samalla tapaa kuin Woolf vuonna 1928. Kyllä, tasa-arvo on edennyt toki Woolfin ajoista. Mutta kysymys kuuluukin, että onko naisia enemmän miehisiksi koetuilla paikoilla naisina vai yksinä hyvistä jätkistä, miesnaisena/naismiehenä miehisenä pidettyjen arvojen keskellä ne myös itselleen omiksi omaksuen? Kuten Cusk kirjoittaa "siellä missä rehellisyyttä kipeimmin kaivataan – juuri siellä missä myönnytykset, väärä tietoisuus ja 'mystifikaatio' uhkaavat taittaa naisen elämän moraalisen selkärangan – se myös kiivaimmin torjutaan. Puhun tietenkin toistoa käsittelevistä kirjoista, fiktiosta jonka aiheena on se mikä on ikuista ja muuttumatonta: kotityö, äitiys ja perhe-elämä. 2000-luvun paljas suvaitsemattomuus näitä aiheita kohtaan on kiistaton todiste siitä, että nainen on uhraamaisillaan olennaisia osia modernista identiteetistään. Niinpä työtä etsivä naiskirjailija huomaa että mystifikaation purkamisessa riittää tekemistä, samoin kuin toisteista naiskokemusta sumun lailla ympätöivän hiljaisuuden murtamisessa. Hän ei voita Man Booker -palkintoa toistoa käsittelevällä kirjalla; kuten Beauvoir havaitsi, hän herättää eenemmän ärtymystä ja vastustusta kuin hyväksyntää. Mikä pahinta, hän joutuu ehkä luopumaan tietyistä etuoikeuksistaan kirjoittaakseen kirjansa. Hän joutuu ehkä tulemaan ulos huoneestaan ja asettumaan vanhalle paikalleen olohuoneen oven taa."

Helmet-haaste 2023: 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon

GIRL MEETS BOY

ALI SMITH : GIRL MEETS BOY

164s.

The Canons 2007

Tarina, joka lie yhtä vanha kuin tarinankerrontataitomme; tyttö tapaa pojan. He rakastuvat, ovat täysin toisensa, mutta vaikeudet tulevat tielle. Joskus rakkaus – tai jumalat – ovat suopeita, rakkaus voittaa, ja pari elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Rakkaustarinat, myytit, sukupuoliroolit ja seksuaalisuus heräävät aivan omalla tavallaan henkiin Ali Smithin Girl meets boy -pienoisromaanin sivuilla, kun jatkan omaa Smith-putkeani. Tällä kertaa tarinoiden taitava kuljettaja tuo antiikin Oividiuksen muodonmuutosmyyteistä tutun Ifisiksen tarinan nykypäivään, 2000-luvun alun Skotlantiin, kahden sisaruksen Anthean ja Imogenin luo. Ifis on Telethusan ja Ligduksen lapsi, jonka isä käski surmata, jos lapsi ei ole poika. Lapsi syntyi, tyttönä, mutta äiti vei pienokaisensa temppeliin, jossa jumalat käskivät Telethusan kasvattaa lapsen poikana, ja kaikki kääntyisi hyväksi. Telethusa antoi lapselleen nimeksi Ifis, joka oli sekä miehen että naisen nimi. Poikana kasvaneelle Ifikselle löytyi puoliso, Ianthe, ja nämä kaksi nuorta rakastuivat syvästi toisiinsa. Häiden aikaan Telethusa pelkäsi petoksensa paljastuvan, mutta erinäisten käänteiden jälkeen hän kääntyi Isis-jumalan puoleen, joka kaikessa suopeudessaan muutti häiden alla Ifiksen ihan oikeaksi pojaksi. Anthea ja Imogen taas etsivät paikkaa nykymaailmassa normien, rakkauden ja riistokapitalismin myrskynsilmässä. 

Smith kuljettaa pienoisromaaniaan hänelle hyvin tyypillisellä tavalla, kerronnantasoilla leikitellen, kielen rekistereillä näkökulmia tehostaen, polkuja näennäisen summamutikassa risteillen, mutta kuitenkin äärimmäisen koherentisti ja taiten. Girl meets boy vaatii yli puolet sivuistaan, ennen kuin lukija alkaa hahmottaa mitä ja mistä Smith kertoo, mutta tarinan taika tempaa mukaansa jo ensi sivuilta - sen kyseinen kirjailija todella osaa. 

Tarinan alussa Anthea ja Imogen ovat nuoria tyttöjä isovanhempiensa luona, seuraavassa osassa jo suuryrityksen palveluksessa olevia nuoria aikuisia. Anthea, sisaruksista nuorempi, rakastuu, vimmaisesti. Hän haastaa, uhmaa ja unelmoi. Imogen, vastuullinen isosisko, taas mukautuu, nöyrtyy ja huolehtii. Anthea tuo Ifiksen tarinan moderniin muotoon, Imogenin hahmoa Smith taas käyttää näyttääkseen toteen muut yhteiskunnan totuudeksi muuttuneet myytit: herrasmiestaktiikat, jossa ideointipalaverissa naisen idea ohitetaan, mutta hetken myöhemmin miehen sanomana tismalleen sama nostetaan framille, sukupuoliperformanssit, jossa äijä on äijä, valtaa käyttävä, pehmeitä homotteleva, maailman luonnonvarat tuotteeksi muuttava karikatyyri, jonka käsissä nyky-yhteiskunta on muuttunut muotoon, jossa vesi on lain mukaan kaupallistettavissa oleva hyödyke, ei ihmisoikeus, kuten maalaisjärki ehkä sanoisi.

Ali Smith tuo molemman keskeisen hahmonsa kautta eri puolet yhteiskuntakritiikistä jälleen hurjan taitavasti näkyviin. Smith muistuttaa myös oleellisesti, että todellisuus todella on tarina. Se on tarina, jonka varassa elämme ja suunnistamme, jonka varaan rakennamme todellisuutemme, se, jonka avulla näemme mitä onnellinen loppu todella vaatii. Millainen onnellinen loppu voi olla. Smith ei sinänsä ota kantaa, antaa lukijan tehdä valintansa itse. Hän näyttää, ei alleviivaa, vaikka tässä nimenomaisessa teoksessa tyylikeinona käytetty kärjistys on muuta tuotantoa vahvempaa. Smith todella näyttää, mikä voi tarinoilla on.

"And it was always the stories that needed telling that gave us the rope we could cross any river with. They balanced us high above any crevasse. They made us be natural acrobats. They made us brave. They met us well. They changed us. It was in their nature to."

Helmet-haaste 2023: 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan

THE ACCIDENTAL / SATUNNAINEN

ALI SMITH : THE ACCIDENTAL

306s.

Penguin Books 2005

(Suomennettu nimellä Satunnainen

Otava 2006, suom. Kristiina Drews)

Smartin perhe viettää kesälomaa pienessä Norfolkin kaupungissa, kukin omassa nurkassaan. Perheen kuopus, Astrid, kuvaa kaikkea lähes pakonomaisesti, kun esikoinen Magnus taas käy yhä uudelleen ja uudelleen läpi päässään edellisen lukuvuoden tapahtumia koulumaailmasta. Sisarusten äidin uusi kumppani, Michael, elää kaksoiselämää perheensä ja yliopistouransa parissa, ja lasten äiti Eve taas kärsii pihavajassa suuresta kirjoitusblokista. Kun Amber, kutsumaton vieras, saapuu paikalle, alkaa perheen tarinat pikkuhiljaa aueta myös lukijoille.

Ali Smith on noussut Vuodenaika-kvartetin suomentamisen myötä paremmin myös suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen, vaikka häneltä onkin jo vuonna 2007 käännetty Otavan kirjastoon sekä tämä The Accidental  nimellä Satunnainen (joka on ehkä onnistunein käännösnimi romaanille viimeisten vuosikymmenten aikana) että vuonna 2013 romaani Oli kerran kello nolla. Smithin taika hurmaa syystäkin, hänen kielenkäyttönsä on omaleimaista, nokkelaa ja jopa ironista, kerronnan eri tasoilla ja tyyleillä taiten leikittelevää, ja toisaalta tarinoita yhdistää myös aina jokin absurdi käänne, yleensä joko kummat ihmissuhteet tai outo, kutsumaton vieras, jonka avulla Smith pureutuu syvemmälle peribrittiläiseen perhedraamaan kuin pelkän ennakko-oletuksen perusteella voisi odottaa. Smith on äärimmäisen taitava näyttämään hahmonsa mitä moninaisimmissa valoissa tuomitsematta ketään, asettumatta kenenkään puolelle, ja siinä hän onnistuu myös tämän nimenomaisen kirjan kohdalla.

The Accidentalissa ollaan jälleen varsin tyypillisen keskiluokkaisen tarinan äärellä: uusperhe viettää kesälomaa näennäisesti yhdessä, mutta silti täysin itseensä uppoutuneena. Kirja jakautuu kolmeen osaan, alkuun, keskikohtaan sekä loppuun, joista jokainen sisältää erikseen luvun kultakin perheenjäseneltä. Jokaisen osan välissä on lisäksi minä-kertojan muodostama pieni silta Alhambrasta, jonka osuuden tarinassa lukija saa itse päätellä. Ratkaisu on onnistunut, sopivasti lukijaa haastava mysteeri, joka aukeaa jokaisen henkilön kohdalta omalla tavallaan. Smith leikittelee kielen rekistereillä, temmolla ja rytmillä, ja hän kuvaa niin hienosti lapsen ja nuoren teinin ajatusmaailmaa, että toista Smithin vertaista lapsikertojan käyttäjää saa hakea.

Varsinaisessa tarinassa Smith käyttää Amberin hahmoa paljastamaan Smartin uusperheen sisäiset halkeamat, tragediat ja sudenkuopat. Amber on kuin perheen äidin Even romaanisarja; yllättävä käänne, joka herättää fiktiolla henkiin jonkun oikeassa elämässä kuolleen hahmon, kehittää ihmepelastumisen ja sepittää vaihtoehtoisen lopun todellisuudessa onnettomasti päättyneelle tarinalle. On aika ennen Amberia, Amberin aikaan ja Amberin jälkeen, aivan kuin yhteiskunnastakin voi löytää tapahtumia, jotka jakavat todellisuutemme eri osiin. Kutsumaton vieras tai odottamaton mullistus ei kuitenkaan tuo onnea ja auvoisuutta, hän ennemminkin paljastaa sen epämiellyttävän todellisuuden perheestä, jossa jokainen on niin haltioitunut omista tragedioistaan, ettei oikeastaan edes näe omien lastensa, vanhempiensa tai sisarustensa kärsimystä, on se miten lähellä tahansa. Jokaisen katse on omassa navassa, omassa todellisuudessa, jokainen on oman elämänsä kiistaton keskipiste siihen saakka, että se muuttuu sokeudeksi muita kohtaan. Tarvitaan jotain täysin ulkopuolista, jotain täysin talon tyhjentävää, jotta perheestä tulee perhe, jotta itsensä voi lopulta edes oikeastaan nähdä.

Ja kuten Smithin romaanit yleensä, myös The Accidental/Satunnainen on tarina yksittäisen perheen laajemmasta omanapaisuudesta ajassa, jossa on aika ennen ja jälkeen. Even kautta kokonaisuudessa hahmottuu myös aika, jossa on aika ennen Iso-Britannian liittymistä Irakin sotaan ja aika, jossa sota pauhaa taustalla, kuvat ruumiista, räjähdyksistä ja Saddamin pojista valtaavat perheen idyllisen kulissin takana TV-ruudut. Smith tuo tapansa mukaan maailman tapahtumat osaksi romaaniaan niin vaivihkaa, että niihin pitää oikeasti osata kiinnittää huomiota, katsoa sinne, mistä romaanin jokainen henkilöhahmo enemmän tai vähemmän katsoo pois. Smithin käsissä yksilön tarina on aina myös tarina ajasta, jossa sitä eletään, maailmasta, jonka näkee vain yllättävien sattumien ja kutsumattomien vieraiden kautta. Joskus yhteinen uhka onnistuu tuomaan perheet ja yhteisöt yhteen, mutta kestääkö side, jos se perustuu ainoastaan ulkoiselle viholliselle? Entä milloin oman heikkouden esiin tulo, intohimon riistäminen, kosto tai keskinkertaisuuden paljastaminen kuljettaa yhteisöjä enemmän yhteen kuin erilleen?

Smithin romaani esittää jälleen monitahoisia kysymyksiä, mutta kieltäytyy vastaamasta niihin itse. The Accidental vilisee elokuvallisia viittauksia, intertekstuaalisuutta ja toisaalta hyvin visuaalista kerrontaa jo itsessään.  Smith luottaa lukijaansa tässä kuten kaikissa muissakin tähän asti häneltä lukemistani teoksistaan, ja juuri se saa minut rakastamaan kyseistä kirjailijaa erityisen paljon. 

Helmet-haaste 2023: 04. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna

MYKKÄKOULU

RACHEL CUSK : MYKKÄKOULU

238s.

S&S 2023

Alkuteos: Coventry: Essays // 2019

Suomennos: Kaisa Kattelus

Saatu arvostelukappaleena

Rachel Cuskin tähän asti suomennettu kaunokirjallisuus on lunastanut varsin järkkymättömän paikan lempikirjallisuuteni joukossa. Cusk kirjoittaa kaunoa niin henkilökohtaisen oloisella otteella, että nyt Mykkäkoulun esseitä lukiessa huomaan hämmästyväni, kun aiemmin lukemani teokset eivät olekaan olleet omaelämäkerrallisia. Toki sen olen jollain tasolla tiennyt, mutta Cuskin intiimi ja  silti viehättävällä tavalla sivusta asioita katsova tyyli hämärtää hienovireisesti kirjoittajan ja kirjan hahmojen välistä etäisyyttä. Siitä, ja monesta muustakin Cusk kirjoittaa myös itse tässä tämän kevään käännösuutuudessa.

Mykkäkoulu jakautuu kolmeen eri tekstejä teemoittelevaan osioon: Mykkäkouluun, jonka esseet käsittelevät nykypäivän ilmiöitä cuskmaisten hienovaraisten vertauskuvien – autolla ajamisen, mykkäkoulun ja esimerkiksi teini-ikäisten lasten kasvattamisen – kautta. Traaginen harrastelu on taas kokoelma tekstejä sukupuolesta, feminismistä ja naiskirjoittamisesta aina Simone de Beuavoirin ajoista tähän päivään. Viimeiseen osioon, Klassikkoja ja myyntimenestyksiä, mahtuu seitsemän lyhyehköä kirjallisuusesseetä, jossa Cusk nimenmukaisesti analysoi lukukokemuksiaan.

Kolmikon ehdottomasti vahvin ja omaäänisin osuus on nimikkoesseet, Mykkäkoulun alla olevat kirjoitukset nyky-yhteiskunnastamme. Cuskin tapa käsitellä sodan raunioittamaa kaupunkia yhdessä hänen äitinsä pitämiin mykistäviin mykkäkouluihin on tarkka, mutta lempeä, lämpimällä tavalla armoton vanhempien epäsuoran vallankäytön purkukuula, joka heilahtaa kohti ikuisia rakennuksia kuin toisen maailmansodan pommit aikoinaan tuhosivat Coventry-nimisen kaupungin Isossa-Britanniassa. Essee Huonosta käytöksestä taas muistuttaa taannoisesta sosiaalisen median väännöstä, jossa ilmastoaktivisti Greta Thunberg vastasi öykkäriprovokaatioon internetin tunnetulle misogynistille Anrew Tatelle tämän omin sanoin; siinä missä Tate on tunnettu lanseerastaamaan "big dick energystaan", kuittaili Thunberg takaisin "small dick energysta". Ja tästähän internet riemastui; (vasemmisto)liberaali kupla on niin läpeensä poliittisen korrekti ja hyvätapainen, että peniksen koosta vitsailu muuttui hyvin pian sisäiseksi kritiikiksi, ongelmallisuudeksi, jota jokainen (valkoinen) vaikuttaja ruoti instastooreissaan, ajalle tyypillisellä häntäänsä itse korkealle nostavalla tavalla, että huomasinpa tämänkin. Enkä ole itsekään eri mieltä, niin sanotusti samalle tasolle laskeutuminen/asettuminen/paikantuminen on asia, jota sietääkin kritisoida, mutta kuten Cusk'kin tuo tarkasti esiin, totuuden ja huonon käytöksen suhde on kiinnostava, jos vain toinen puoli saa ratsastaa sillä ja toinen ruoskii itse itseään pienestäkin lipsahduksesta. Kuten Cusk kirjoittaa, "tavallaan [kun vastapuoli] on sanonut toisen puolen puhuvan paskaa, on [se] valinnut varta vasten juuri nuo sanat, koska tietää, että niiden kohteelle huono käytös – kielen häpäiseminen – on erityisen loukkaavaa." Ilmiö on kiinnostava, ja toki myös vasemmistossakin osin huomattu, sillä voi miten paradoksaalisen viehättävä onkaan tämä omieni kritiikin kritiikin kritiikki -luuppi, johon keskustelu välillä uppoaa varsinaisen aiheen sijaan. Ja tälläkös oikeistotrollit pelaavat, ikuista yksisuuntaista tennistään samalla kun itse normalisoivat tappouhkaukset poliittisen keskustelun välineenä.

Traagisen harrastelun sekä Klassikkoja ja myyntimenestyksiä -kirjallisuusesseiden yhdistävä tekijä on taas nykyhetken sijaan kirjailijuus ja kirjallisuus, suhteessa naiseuteen, äitiyteen ja feminismiinkin. Cuskin tematiikka yhdistyy vastikään lukemaani Elena Ferrante In the Margins -esseekokoelmaan, jossa Ferrante ruotii naiskirjoittajuutta kahden erillisen, mutta silti toisistaan riippuvaisen käsitteen, kurin ja kurittomuuden kautta. Ferrante esittää, että kuri on se tapa, johon rivien ja marginaalien sisään opetettu oppilas oppii jo koulussa, kurittomuus taas se, jota (nais-)kirjoittajuuteen kenties laajemmin tarvitaan. Kurittomuus on ääni, joka täytyy löytää, tapa, joka ylittää ne marginaalit, vaikka sitten virhemerkin pelosta. Se on jotain, mitä kirjoittaja ei aina itsekään omassa tekstissään ymmärrä. Cusk kirjoittaa hieman samasta aiheesta, mutta kauempaa kiertäen: hän pohtii taiteilijuuden kehottomuutta ja lapsekkuutta  (eli kurittomuutta) suhteessa äitiyteen, joka on kaikkea muuta paitsi kehottomuutta ja lapsekkuutta. Se on kuria, ulkoa määriteltyä, lestissään pysymistä. Yhdessä Cuskin ja Ferranten esseet nostavatkin tärkeitä kysymyksiä ilmoille siitä, mihin naiskirjailijuutta edelleen tarvitaan maailmassa, jossa feminismi meinaa lipsua miestyypillisen käyttäytymisen ihannoinniksi ja  omat huoneet ovat jo enemmän tai vähemmän itsestään selviä. Cusk kysyy, mitä kirjoittajuus tarkoittaa ajassa, jossa jokainen voi päästä luovan kirjoittamisen kurssille, ajassa, joka kertoo, että meidän kaikkien sisällä on kirja, joka odottaa kirjoittamista. Ja vielä kuuluvammin; mitä se tarkoittaa ajassa, jossa sukupuoliroolit ovat taipumassa yhteinäisyyden sammioon?

Kokonaisuutena Mykkäkouluja on aavistuksen epätasainen, mikä toki on tyypillistä teoksille, jonka tekstit on koottu muualle aiemmin yksittäin tehdyistä kirjoituksista. Tästäkin huolimatta Cuskin tyyli on pettämätön, sivuhahmona seuraavan tarkkailijan oivalluksia maailmasta, jota ei näe, jos nostaa itsensä jatkuvasti tavalla tai toisella sen keskiöön. Henkilökohtaisen ja yleismaailmallisen välillä leikittely on aina ollut Cuskin vahvuus, ja näissä ei-kaunokirjallisissa teksteissä tuo taito nousee aivan uuteen ulottuvuuteensa.

Helmet-haaste 2023: 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa