HELMI KEKKONEN : VIERAAT

HELMI KEKKONEN : VIERAAT 

♥ ♥ ♥

192s.

Siltala 2016

Vielä yksi kotimainen tämän syksyn taikka vuoden uutuuskirja, sen jälkeen lupaan lukea välillä jotain vähän muutakin. Ehkä käännettyä proosaa, vanhoja klassikoita tai vaikka jonkun lempikirjan uudelleen. Katsotaan minkälainen olo on, kun seuraavaa kirjaa alan tuosta alati kasvavasta pinostani valita. Mutta vielä kerran, kaunista ja uunituoretta kotimaista kaunokirjallisuutta, olkaa hyvät.

"Mutta ei se johdu vain matkasta. Täällä vesi on ääretön, tuuli tarttuu lintuihin ja hiuksiin, lavea maailma on täysin hiljaa mutta äänistä täysi. Kaupungissa ilma hautoo rakennusten välissä, pölyisistä ikkunoista näkyy vain toisia taloja.

Enkä minä edes halua lähteä."

Senja järjestää lauantai-iltana juhlat, kauniit ja pienet illanistujaiset kaikkein lähimmille. Ilma hautoo elokuisena iltana, viini kuplii laseissa, Senjan mies Lauri lähtee hakemaan vielä valkoisia ruusuja viime hetkellä. Ja kun ovikello viimein soi, se soi useasti perätysten, se tuo kauniiseen asuntoon vuorotellen ihmisiä, odotettuja ja odottamattomia, ja pikkuhiljaa aina näkökulmaa vaihdellen vieraskatraan kokonaisuus alkaa hahmottua, tarinat osoittavat eri suuntiin, mutta nivoutuvat pikkuhiljaa yhteen, palaavat laajentuneesta kaaresta kohti alun esittelemää keskipistettä ja tuovat hetket ja tunnelmat siihen samaan iltaan, josta koko tarina alkaa.

Helmi Kekkosen episodiromaani on kaunista ja herkkää luettavaa. Kirjan kieli on ihanaa, siitä nauttii, vaikka mitään ei tapahtuisikaan. Lauseet ovat hiottuja, muttei liian, itsetarkoituksellisuus tästä kirjasta puuttuu kaikkein vahviten, ja se on ihana asia. Pidin myös paljon ajatuksesta tarinan takana, todellisuuden kohdanneista haaveista, siitä kuvaelmasta, miten oikeassa elämässä mikään ei koskaan ole ihan niinkuin ajatuksissa toivoisi olevan. Että onnellisuus ei ole jotain, mikä saapuu sitten kun, sitten kun on lapsi tai kaksi, sitten kun on mies ja asunto, sitten kun on kasvattanut ja päästänyt irti. Että oikeastaan kaikki on ihan vain tässä ja nyt, nykyhetki on lopulta se ainoa, jossa me koskaan elämme ja vain sen onnistumisella on merkitystä, katseltiin asiaa menneestä tai tulevasta. Ja kauniisti sen Kekkonen tässä tarjoilikin, toi esille hienovaraisin lausein, esitteli hurjan katraan ihmisiä ja kohtaloita, vaikka kirjassa oli vain parisensataa sivua. Se oli taitavaa ja vaivatonta, ja siitä minä tässä pidin.

Ja silti. Silti oli jotain, mikä esti minua pitämästä tästä ihan täysin. Sain tämän kirjan ihan juuri äsken päätökseen, ja ehkä pitäisi vielä hetki tai toinenkin sulatella, että varmemmaksi tietäisi, mutta sanonpa sen silti nyt jo tuoreeltaan: tässä kirjassa oli jotain joko liikaa tai liian vähän, mutta en saa täysin otetta kummasta oli kyse. Tarinat, kohtalot, teemat ja miljööt olivat taitaen luotuja, ja vaikka niitä oli paljon, se ei jostain syystä hirveästi häirinnyt. Ja silti toivoin, että oltaisiin mielummin keskitytty yhteen tai kahteen paremmin. Tarina eteni vahvasti tunnelmien, odotusten ja psykologian ympärillä, ja se tuntui tämän kanssa kaikkein tärkeimmältä, ja silti petyin siihen, miten tapahtumat ja pieni juonikuvio taustalla kliseisesti ja ennalta-arvaten päättyi. Tässä oli paljon kaunista, herkkää ja ihanaa, ja silti tässä oli myös melkein yhtä paljon hetkiä ja säikeitä, joille en oikeastaan juurikaan lämmennyt. Luettava, nautittavakin, muttei silti sykähdyttänyt henkilökohtaisella tasolla niin paljon kuin olisin toivonut. Hassua, enkä tätä ristiriitaisuutta tämän paremmin osaa selittää, mutta ehkä ei aina tarvitsekaan. Kyllä tämä muidenkin lukea kannattaa, muodostaa tästä ihan oma mielipiteensä. Koska ehkä se ennenkaikkea tässä minulla olikin se, joka hieman tökki, nimittäin oma mielipide kyseisestä kirjasta. Ja se nyt ei kerro vielä muiden kohdalla yhtään mitään.

PUOLI VUOTTA KIRJABLOGGAAJANA

Puoli vuotta, se on ehkä lyhyt aika koko bloggaajaurallani, mutta pitkä aika se tuntuu tämän nimenomaisen blogin seurassa olevan. Se tuntuu pitkältä, koska kirjojen parissa teen todella jotain mistä nautin, ja se tuntuu pitkältä, koska tähän väliin on mahtunut jo 71 postausta ja nelisenkymmentä luettua kirjaa. Eli enemmän kuin jonain aikaisimpina aikoina kahtena vuonna yhteensä. Mutta koska mikäpä sen parempaa kuin blogien pienimuotoiset merkkipäivät, kirjoittelin hieman ylös asioita, jotka lukemiseni kannalta ovat muuttuneet, kiitos kirjabloggaamisen.

Luen hurjasti enemmän ja se näkyy. Vuosina '14 ja '15 luin kumpaisenakin 31 kirjaa, nyt ollaan menossa jo 50. parissa. Tekee mieli lukea, kun sille oikeasti on aikaa, mutta tekee mieli lukea, koska luetusta kirjasta seuraa myös keskustelua, ajatustenvaihtoa ja oman lukemisensa jäsentelyä.

Luettavien pino on kasvanut loputtomaksi. Tämä tuntuu välillä ihan mahdottomalta, mutta kaukana on ajat, jolloin haahuilin kirjastohyllyjen välissä miettien mitähä ihmettä lukisin seuraavaksi. Kirjablogeista bongaa jatkuvasti uusia lukusuosituksia, kirjoja, joihin tekee mieli tarttua ihan heti. Samalla sitä huomaa löytäneensä itselleenkin myös ne uudet lempikirjailijat, ja jos ei muuta keksi, voi aina tarttua Alice Munroon tai Tove Janssoniin, ja lukujumitkin ennaltaehkäistyy kun tietää yhden luettuaan pääsevänsä pian jo seuraavan hyvän pariin.

Luen enemmän tuoretta kirjallisuutta. Muistan alkuvuodesta silmäilleeni Helmet-kirjastojen lukuhaastetta ja pohtineeni mistä ihmeestä saan tietoa muka tänä vuonna julkaistusta kirjallisuudesta. Ja yhtäkkiä huomaan että luen jo kahdeksatta tänä vuonna ilmestynyttä teosta. Ilman kirjablogeja uutuudet menivät ehkä enemmän ohi, mutta nyt huomaan hurjalla innolla selailevani kustantajien katalogeja, etsiväni tietoa uusista, odottavani esikoisteoksia ja vanhojen lemppareiden uutuuskirjoja.

Luen parempia kirjoja kuin ennen. Ehkä olen tutustunut paremmin omaan kirjamakuuni, mutta olen vuoden mittaan tarttunut varsin hyvin hyvien kirjojen selkämyksiin ja siirtänyt ne kirjanmerkkeineen kangaskassiini, joka kulkee mukanani töiden ja kodin väliä. Muiden bloggauksista, niin kehuvista kuin kriittisistäkin saa myös hurjan hyvää esimakua siitä tykkääköhän jostan yhtään vai ei, toisaalta taas syksyn uutuuksien kanssakin on käynyt hyvä tuuri, olen enemmän tai vähemmän tainnut rakastaa niitä kaikkia. Tiedän paremmin mikä minulle toimii, ja jätinpä tässä kuussa oikeasti jo yhden kirjan keskenkin, kun ei vain alkumetreillään napannut. Ja se on varsin historiallista, se oli nimittäin ensimmäinen kirja viiteen vuoteen, jota en jatkanut alkua pidemmälle. Ja ehkä ensimmäinen ikinä, jonka tietoisesti keskeytin, muut ovat vain yrityksistä huolimatta unohtuneet, jääneet muiden jalkoihin.

Luen jostain syystä enemmän kotimaista kuin koskaan aikaisemmin. Tänä vuonna viidestäkymmenestä luetusta tai luettavasta kirjasta 29 on ollut kotimaisia, ja vaikka luulin aina lukeneeni paljon suomalaista kirjallisuutta, pieni kurkistus Goodreads-tilastoihin näytti täysin muuta. Olen sitä toki aina lukenut, mutta reilusti enemmän silti käännöskirjallisuus on ollut hyllyssäni edustettuna. Nyt kotimaiseen on kuitenkin hurahtanut, olen rakastunut siihen, että luen kielellä, jolla kirja on kirjoitettu. Sen kauneus, sanojen käyttö ja lauseiden rakenne tuntuu ihan toiselta, kun välissä ei ole kirjailijan ja lukijan välillä ketään, ajatus tulee suoraan sellaisena kuin se on eteeni rakennettu. Käännöskirjallisuuden kanssa tulee eteen myös jostain syystä enemmän huteja, mutta mistä se johtuu, en ole aivan varma. Kuvittelisi, että käännettäviksi ei ne suurimmat flopit pääse, mutta sitten taas toisaalta taidan tuntea genreni ulkomaisen kirjallisuuden parissa huonommin, tartun herkemmin vahingossa liian viihtellisiin tai kliseisiin kirjoihin. Ja luota liikaa Goodreads-tähtiin, ne kurjat kun esimerkiksi veivät minut Kaiken sen valon jota emme näe pariin, ja noitakaan tunteja elämästäni en enää koskaan takaisin saa, hah.

Kulutan kirjastopalveluita varsin hurjaan tahtiin. Tällä hetkellä varausjonossa on 12 kirjaa, tänä vuonna ehdottomasti suurin osa luetuista on kirjastosta. Opettelin viime syksynä lainaamaan vain yhden, maksimissaan kaksi kirjaa kerrallaan ja opin eroon ikuisista myöhästymismaksukierteistä. Ja suuri kiitos Helmet-kirjastojen maksuttomalle varauspalvelulle, ilman sitä uutta  ja puhuttavaa kirjallisuutta tulisi luettua huomattavasti vähemmän.

Olen tarttunut useammin myös tietokirjoihin. Ihmettelin vielä vuosi sitten Meksikossa siskoni poikaystävän lukuvuorossa ollutta talouspoliittista kirjaa ja mietin kuka ihme lukee tietokirjallisuutta vapaaehtoisesti, ja vielä matkalukemisenaan. Minä, vuoden päästä tuosta hetkestä.

Saatan lukea uudelleen jo aiemmin lukemani kirjan. Kun lukee paljon, ei tunne enää niin vahvasti, että kaikki jo kertaalleen luettuihin käytetty aika olisi uudelta pois. Haluaisin lukea vanhoja lempikirjoja vielä enemmänkin uudelleen, ehkä sitten kun tämä syksyn uutuuskirjojen kirjastopino pienenee ja voin syventyä enemmän taas oman hyllyn teoksiin. Ehkä luen viimein Täällä Pohjantähden alla -trilogian loppuvuonna uudelleen, siitä olen haaveillut kuitenkin vasta viimeiset viisi vuotta.

Keskustelen kirjoista enemmän, luonnollisestikin. Mutta sen lisäksi, että keskustelen silloin tällöin omassa kommenttiboksissa ja sitä hieman useammin muiden, tulee kirjoista puhuttua myös enemmän vapaa-ajalla ja internetin ulkopuolella. Kyllä, varsin erikoista sinäänsä, jos käyttää kuussa keskimäärin kolmevuorokautta lukemiseen, että siitä vielä sitten puhuukin. Jännä.

Luen kriittisemmin. Vaikka yritän edelleen pitää vahvasti kiinni siitä, ettei lukeminen ole minulle tavoitteellista toimintaa, vaan rakas harrastus, huomaan pohtivani jo lukiessa enemmän mitä tästä haluan sanoa blogissani. Jos jostain kirjasta ei pidä, on tärkeää tiedostaa miksei, mutta lähiaikoina olen yrittänyt löytää myös hyvistä kirjoista enemmän syitä miksi niitä rakastan. Enää ei riitä, että tuntuu vain siltä, piti tai ei, haluan osata perustella myös miksi. Silloin myöskään toisten mielipiteet ei mene niin tunteisiin, huomaan nimittäin vieläkin, että jos perusteetta vain lyttää jonkun toisen lempparin, saa se aikaan varsinaisen kuohahduksen, haha.

Bloggaaminen tuntuu hurjan mukavalta. Kirjablogikulttuuri on noin tuhannesti enemmän minun juttuni kuin muut blogit, tämä puuha tuntuu yhteisöllisemmältä, kotoisammalta, kaukana siitä naistenlehtimäisestä editorial-kulttuurista, joka elämäntapablogit on viime vuosina valloittanut. Niilläkin on yleisönsä, enkä niitä kritisoida halua, mutta tämä kotoisuus, maanläheisyys ja yhteisöllisyys tuntuu vain hurjan omalta.

Tulee vain lähinnä mieleen, että miksi en tajunnut tehdä tätä jo aikaisemmin?

TERHI RANNELA : FRAU

TERHI RANNELA : FRAU 

♥ ♥ ♥

323s.

Karisto 2016

Törmäsin Rannelaan ihan satunnaisesti, kirpputorilla kun kansien perusteella kiinnostavalta näyttänyt Punaisten kyynelten talo päätyi kassalle asti. Terhi Rannelan ensimmäisestä aikuisille suunnatusta romaanista pidin, ja sen myötä sain myös tämän blogeissa täysin ohittaneeni Fraun lukulistalle. Ilman Punaisten kyynelten taloa tämä olisi lukematta varmaan jäänytkin, niinkin järkisyistä kuin siitä, että tämän kansi vaikuttaa juuri siltä, ettei minua voisi kirjakaan vähempää kiinnostaa. En sitä kovin visuaalisesti viehättävänä pidä, ja lisäksi se antaa ymmärtää sisältävänsä jotain Remes-tyylistä dekkaria, eikä sellainen varsinaisesti omaan lukuvalikoimaani oikein kuulu. Onneksi kuitenkin osasin ohittaa tuon aika lopulta merkityksettömänkin ulkoisen puolen, sillä tämä romaani on lopulta paljon kansiaan enemmän. Luonnollisestikin.

"Reinhardin kasvojen alla samanmieliset miehet ja naiset olivat kokoontuneet sodan jälkeen puhumaan  ja muistelemaan menneitä aikoja. He olivat pitäneet kansallissosialismin liekkiä elossa, ja kun aika heistä jättäisi, he siirtäisivät soihdun tuleville sukupolville. 

Vihalla ja rakkaudella oli jotakin yhteistä, se oli sammumaton."

Kuten edellisessä romaanissaankin, Rannela hyppää rohkeasti pois kotimaan historiasta. Kun hän viimeksi antoi äänensä täällä Suomessa muuten niin vieraaksi jääneelle Demokraattisen Kamputsean kommunistiselle vallankumoukselle, ollaan tällä kertaa tutumman ääressä, toisessa maailmansodassa ja holokaustin ytimessä. Näkökulma on toki "raikkaan erilainen", niin kuin nykyhenkeen toista maailmansotaa käsitellessä kaunokirjallisuudessa tuntuu olevan, se kun hyppää natsipyöveli Reinhard Heydrichin vaimon Linan tarinaan, osuuteen raivoisana aatteen kannattajana sekä jyrkkään uskoon omaan asiaansa. Heydrichin salamurhan jälkeen SS-kenraalin leski kun seisoo miehensä rinnalla vielä vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeenkin, ja on ainoita eloon jääneitä leskiä, joka ei piiloudu nöyryyden taakse tai naiivisti vetoa ymmärtämättömyyteensä holokaustin aikana. Hän tiesi mitä teki, ja uskoo edelleen toimineensa täysin oikein.

Itse teoksesta odotukset olivat puoli korkealla, ehkä eniten siksi, koska pidin edellisestäkin kirjasta. Tätä tosin sai lukea lähes kolme neljäsosaa odotellen, että se alkaisi tuntua hyvältä, siinä oli ehkä ihan vähän liikaa kaikkea mukana, liian monta kerää ja näkökulmaa, joiden yhteen kierittäminen lopussa vei vähän liikaa puhtia tarinalta. Toisaalta se oli myös tarinan rikkaus, se ei uponnut liikaa yhteen ja samaan, vaan se kieritti tarinaa koukuttavasti yhden ja saman tapahtuman ja siitä seuranneen tapahtumaketjun ympärille, mutta hieman vähemmälläkin sanoma olisi ehkä tullut selväksi. Loppua kohti kerronta sai kuitenkin skarpattua itsensä kunnolla kasaan, ja ratkaisun ollessa käsillä sitä ei enää malttanut käsistään päästää. Hienoa taustoitusta ja fiktion sekoitusta oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, ja vaikka tästä en henkilökohtaisesti ihan hirveästi uutta itse irti saanut, oli tarina silti hieno ja laadukas, tätä kirjaa suosittelisin kyllä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Rannela osaa kyllä asiansa ja aiheensa, kun hän johonkin päättää mukaan sukeltaa.

Ja vaikka tarina itsessään ihan himpun verran minut jätti kylmäksi, on sen tematiikka silti pelottavankin ajatuksia herättävä sekä ajankohtainen. Lina Manninen, aiemmin Heydrich, on niin vahvasti aatteeseensa uskova nainen, periksiantamaton ja mielestään ollut jatkuvasti oikealla asialla, että tekee oikeasti pahaa törmätä edelleen nykymediassa vastaaviin hahmoihin. Vaikka rouva Heydrichin rooli toki maailmanhistoriassa on huomattavasti merkittävämpi kuin tavallisen rivikansanedustajan Suomessa, on kaiken kaikkiaan hyvin huolestuttavaa huomata, miten sokeasti ihminen voikin uskoa vihaan ja pahaan hamaan loppuunsa saakka, kuvitella toimivansa oikean asian puolesta unohtaen kaiken inhimillisyyden ympärillään. Ylentää itsensä tärkeimmäksi, tavoitella ainoastaan omaa etuaan pakolaisjoukkojen päällä hyppien.

Kirjassa tuli myös vahvasti iholle se tekopyhyys ja sokeus kaikelle muulle paitsi oman navan ympärillä tapahtuvalle, se kaiken kattava kostonhimo ja raakuus mikä saa vallan kun ihmiseltä viedään se tärkein, ja silti se täydellinen sokeus kaikelle sille ihmismäärälle, jolta on itse ilman minkäänlaisia omatunnontuskia vienyt rakkaita kymmenkertaisia määriä, yhdellä ainoalla määräyksellä. Ihminen on eläinlajina varsin pelottava, koska se ei tunnu koskaan oppivan virheistään. Tämä maailma kun tuntuu aika monellakin tapaa kiertävän varsin yksinäistä kehää ilman alku- tai loppupistettä. Se on varsin synkkä sanoma, ja vaikka tämä kirja ei siihen synkkyyteensä ehkä niin uppoakaan, herättää se silti ajattelemaan vahvasti myös nykypäivää. Ja ehkä ihan aiheestakin.

INKERI MARKKULA : KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA

INKERI MARKKULA : KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA 

♥ ♥ ♥ ♥

388s.

Gummerus 2016

Uutuuskirjaputki jatkuu, kerrankin nappailin ajoissa nämä elokuun julkaisut varauslistalle kirjastoon, kun ne suurin piirtein ensimmäisten joukossa myös kotiin sain. Paperilla nämä edelliset kolme kirjaa näyttävät jopa hieman huvittavankin samankaltaisilta, kotimaisia esikoiskirjoja 70-luvulla syntyneiltä naisilta, enemmän tai vähemmän ihmissuhteisiin syventyen. Mutta toisaalta, mikäpä kirjallisuus ei syventyisi. Kahdesta edellisestä poiketen tällä kertaa tarina ei kulkenut kuitenkaan koti-Suomessa, sotien välissä, konfliktit supistuivat maiden tai toisten naisten välisistä pienten loiseläinten taisteluun malariamoskiitoista ihmisen elimistöön. Inkeri Markkulan esikoinen, Kaksi ihmistä minuutissa vie lukijansa kuumankosteaan viidakkomaisemaan, keskelle pohjoisthaimaalaista sademetsää, raja-alueelle ja eristyksissä elävien metsäkansojen lähelle maahan, jossa käytännössä vuodenaikoja on kolme: kuuma, kuumempi ja monsuunisateinen. 

"Sä huomaat aina kaikki pienetkin jutut", 

Sella sanoi ja kurkisteli ruohon joukkoon. "Miksi?"

"En tiedä. Huomaan vain."

Tiesin minä, mutta en tahtonut kertoa hänelle todellista syytä. Että yksityiskohtiin katsominen auttaa unohtamaan ympäröivän, että se auttaa jaksamaan yli öiden, joina makaan valveilla ja lasken ajankulukseni maailmankaikkeuden komponentteja."

Alina ja Astrid ovat yliopistotutkijoita, jotka hahmottavat maailmaa kurottumalla pieniin yksityiskohtiin ja kuljettavat tiedettä mukanaan läpi arkensa ja parisuhteensa. Maailma päättää kuitenkin toisin, kun Astrid kuolee auto-onnettomuudessa, ja niin päättävät myös Astridin vanhemmat, kun hakevat Alinan ja Astridin yhteisen lapsen Sellan huoltajuuden itselleen. Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmää malariakonferenssissa, ja hänen elämänsä risteää thaimaalaisen sademetsän reunalla työskentelevän saksalaislääkäri Loten kanssa. Malaria tappaa vuosittain miljoonia ihmisiä, mutta mitä lääketiede sille voi tehdä?

"Ei maailman rajaaminen vaikeaa ole. Se on vähintään yhtä helppoa kuin maailman asettaminen mittakaavatasoille ja todellisuustasoille, joiden lomaan voi sukeltaa silloin kun oma maailma törmää betoniseinään, kun luut rutisevat hajoavan maailman painon alla."

Ja vaikka siinä samalla paperilla, jolle nämä lähiaikoina luetut kirjat olisi voinut listata, tämä ehkä aiheeltaan olisi tuntunut kaukaisimmalta, tähän ehkä kuitenkin kokonaisuudessaan rakastuin melkein eniten. Ja se on aika paljon jo, kun on hehkuttanut aika vahvasti kaksi edellistä lukemaansa, eri syistä toki.

Inkeri Markkula on itsekin biologi, kuten päähahmonsa Alinakin. Ja sen kirjassa huomaa, sillä Markkula ei herätä henkiin pelkästään kahden elämää kolhineen naisen tarinaa, vaan se tuo sademetsän lähelle, ihan viereen niin, että tätä kirjaa lukiessa tuntuu kuin omissakin jaloissa vilisisi kaikkea karhukaisista hyppyhäntäisiin, ja ikkunan takaa kuuluisi liikenteenmelun sijaan gekkojen naksutus ja viidakon tasainen sirinä. Tarinan miljööseen uppoaakin jo ensi askeleilla, se on kaunis, todentuntuinen, kuumankostea ja ehjä. 

Toinen asia, mitä tässä kirjassa rakastin, oli sen rohkeus olla selittämättä liikaa, kertoa ja asettaa tarjolle, mutta olla päällystämättä oranssilla korostustussilla. Näillä teemoilla, naisten välisillä suhteilla, toisen naisen oikeuksilla yhteisiin lapsiin, lääketieteen kehityksellä ja määrärahojen suuntautumisella länsimaisten hyvinvointisairauksien pariin olisi mahdollisuus painottaa enemmänkin, mutta kaiken vahvan sanomansa keskellä se antaa faktojen puhua puolestaan, ihan kuin Alina itse konferenssiluennollaan. Markkula luottaa lukijaansa, tuo esiin niin monia ajatuksia herättäviä aspekteja ja aiheita, mutta ei pureskele niitä puhki, vaan antaa oivaltaa ja käsittää ihan itse. Hän tekee sen niin taitavasti, että tekee melkein pahaa itse kirjoittaa kirjan tematiikkaa ääneen ylös, tuntuu, että rikkoisi sen taian, joka koko tämän kirjan verran piti lukijansa mukanaan. Jos kerran minuun lukijana näin paljon luotetaan, tahtoisi olla sen arvoinen, tahtoisi kertoa kirjasta korostamatta itsekään liikaa. Sen tälle kirjalle tuntuu olevan jollain tavalla velkaa.

Kaiken yllättävyytensä ja raikkautensa keskellä Kaksi ihmistä minuutissa oli siis erityisen ihana kirja. Se oli eheä, kaunis ja haikea, ehkä jollain tapaa jopa traaginenkin, mutta siinä oli voimaa olla uppoamatta maailman surkeuksiin. Se on kaunis ja herkkä, ja sitä tekee mieli suositella ihan kaikille. Ihan jo vain siksi, jos jostakusta muustakin tuntuu, ettei se muka aiheensa mukaan olisi se kaikkein kiinnostavin teos. Joskus kun juuri ne sitten lopulta onkin, ja yhtäkkiä samalla saakin taas tietää ja ajatella ihan hurjasti lisää. Ja sepä onkin yksi parhaita asioita, mihin kaunokirjallisuus laadukkaimmillaan pystyy. Ja tämä siihen pystyi, ja tälle toivonkin näkyvyyttä ja menestystä. Esikoisteoksena tämä on sen erityisesti ansainnut.

MINNA RYTISALO : LEMPI

 MINNA RYTISALO : LEMPI 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

234s.

Gummerus 2016

"On parempi ajatella niitä hetkiä, kun kaikki maailman lämpö säteili sinusta, hiustesi tunnusta, ja pääskyt syöksähtelivät läheltä nurmea, se tiesi sadetta. Minä olin siinä ja sinä, eikä maailmassa ketään muita."

Minna Rytisalon Lempi on varmaan blogimaailman yksi hehkutetuimpia syksyn (tai loppukesää tämä vielä on, onhan?) uutuuskirjoja. Se on otettu vastaan suurin sanoin, monelle se on ollut kaiken lisäksi ilmeisestikin ystävän kirjoittama. Itse tutustuin tähän kauempaa, toki jo keväällä sattumalta sen yhdeksi kiinnostavammaksi tulevan kauden julkaisuksi listanneena, mutta silti ihan vain lukijana, aiheesta ja teemoista kiinnostuneena. Etukäteiskehut jopa hieman hirvittivät, voiko tällaisia odotuksia ylittääkään?

Lempi on tarina, jossa kolme eri näkökulmaa värittävät eloon kokonaisen kuvan Lempistä, nuoresta hurmaavasta kauppiaantyttärestä, joka lähtee viettämään odotusten vastaista elämää talonpojan matkaan maatilalle, lehmien ja järvimaisemien keskelle. Lempi ei vieraile ajatuksenkaan vertaa itse kirjassa, ja silti hänestä tulee kokonainen, hengittävä ja vahva hahmo, joka mullistaa niin miehensä Viljamin, aputyttönsä Ellin kuin siskonsa Siskonkin elämän. Lempi on päähahmo, ja silti tuntematon, hän on niin voimallisesti poissa, että hänen poissaolostaan tulee lähelläolevien läsnäolo. Ja miten sellaisen kanssa voikaan elää?

Alkuun rakastin tätä hurjasti. Kieltä, sitä mitä kauneimmin soljuvaa. Kielikuvia, tunteen vahvuutta, Viljamia, joka oli menetyksestän niin rikki, että tuntui kuin itsekin olisi menettänyt jonkun. Lopulta, surun voimallisen toiston tunnelmissa teki kuitenkin jo mieli ensimmäisen 60 sivun jälkeen ravistella Viljamia, käskeä kokoamaan itseään, ottamaan niskasta kiinni ja muistuttaa ettei maailma ole sinä. Vähän jo ärsyttikin, ja pohdin jo mielessäni, että olen sitten varmaan ensimmäinen, joka tästä esikoisteoksesta ei oikeasti pidä.

Ja Ellin osa se vasta ärsyttikin, ärsytti, koska hahmo oli varsin taitaen tehty. Se oli tosin vähän häiritsevänkin yksipuolinen, tylsämielisen pakkomielteinen, vähän kuin toisinto Katja Ketun Kätilön päähenkilöstä, mutta aina silti vain se kopio, ei ihan alkuperäisen veroinen. Mutta se osa sai silti minut takaisin mukaan, odottamaan suurempaa, antamaan taas mahdollisuuden. Kolmannessa osassa siirryttiin Siskon näkökulmaan, kudottiin tarina yhteen ja täytettiin aukot, jotka kahden ensimmäisen tunteenviemän osan väliin jäi. Viimeinen osa ei ollut ehkä niin väkevä ja ihon alle tunkeutuva, mutta laadukas ja taitava se oli. Se tuli ahmittua päivässä, se herätti koko tarinan oikeasti eloon. 

Lempi ärsytti minua, mutta pidin siitä silti. Lukiessa ajattelin sitä kahden, kolmen tähden kirjaksi ja se sai lopulta melkein viisi. En rakastanut sitä lukiessani, mutta loputtua siitä tuli niin voimakas, että uskon sen nousevan tämän vuoden vahvimpien teosten seuraan. Ja jos mikä on varsin paljon esikoisteokselta. Nyt todella tiedän viimein, mistä muut puhuivat kun puhuivat rakkaudesta Lempiin. Siinä missä muutkin, minäkin rakastuin. Aika paljonkin. 

(Niin, ja muuten tässä on ehkä yhdet kauneimmista kansistakin, jotka olen hetkeen nähnyt. Voiko niistä antaa puolet yhdestä sydämestä lisää?)