RIKKOMUKSIA

LOUISE KENNEDY : RIKKOMUKSIA

367s.

S&S 2025

Alkuteos: Trespasses, 2022

Suomennos: Maija Heikinheimo

Saatu arvostelukappaleena

Pohjois-Irlanti vuonna 1975. Vuosikymmeniä kestäneet Pohjois-Irlannin kolonialisaation seuraukset näkyvät jatkuvasti kasvaneissa levottomuuksissa, kun alueen alkuperäinen väestö, katolilaiset alkavat vaatia 1960-luvun lopulla tasavertaisia oikeuksia protestanttien kanssa. 24-vuotias katolinen Cushla, alkoholisti äidin nuorin lapsi ja alakoulun opettaja, tuuraa aina silloin tällöin perheen pubissa. Eräänä iltana hän tapaa siellä lähes edesmenneen isänsä ikäisen naimisissa olevan Michaelin, liberaalin asianajajan. Protestantin. Michael pyytää Cushlaa iirin kielikerhon tueksi. Mutta salaiseksi rakkaustarinaksihan se kaikki nopeasti menee.

"Pohjois-Irlannin asioiden ministerin mukaan viime aikoina lisääntyneet surmat kaupungin länsiosissa ilmenivät tasavaltalaisaatteen sisäistä vihanpitoa. Hän painotti IRA:n aselevon olevan edelleen voimassa. 

Puolisotilaallinen ryhmittymä Protestant Action Force on ottanut vastuulleen kahden miehen ampumisen kuoliaaksi baarissa New Lodgen asuinalueella Belfastissa.

'Bye Bye Baby' on edelleen listaykkösenä.

Minun isäni voi jo paremmin, Davy sanoi."

Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia on kiihkeä lukuromaani Pohjois-Irlannista. Se sukeltaa miljööseensä yksittäisten henkilöiden, lähinnä Cushlan, hänen perheensä, rakastajansa, yhden työtoverinsa ja työssä tutuksi tulleen 7-vuotiaan Davyn perheen kautta. Levottomuudet eli kansalaisliikkeestä alkunsa saaneet kapinat, pommi-iskut, salamurhat ja kostonkierteet ovat lähinnä taustalta kuuluvaa kumua, Cushlan opettaman luokan aamupäivän uutiskatsauksen aiheita. Aina välillä osuu jonnekin lähistölle, mutta suurimmaksi osaksi elämän keskiössä on kuitenkin kielletty rakkaus, äidin syöksykierre sekä Davyn perheen autteleminen minkä töiltään ehtii. Rikkomuksia keskittyy lähinnä Cushlan ja Michaelin suhteeseen, kahden eri uskontokunnan stereotypioiden kohtaamiseen, poliittisesti ja ajan moraalikäsityksen kannalta hyvinkin arveluttavalle ihmissuhteelle.

Alkuun romaani viekin täysin mukanaan: se on välillä kielellisesti jopa lapsekas, mutta jostain syystä tällaisen kerronnan antaa vilistää ohi, sen verran hyvin tarina alkuun vetää mukaansa. Jossain kohtaa tulee kuitenkin stoppi: Kennedy on eittämättä taitava kirjoittaja ja belfastilaisena 1970-luvun tapahtumien kuvaaja, mutta henkilöhahmot alkavat muuttua niin puuroisen epäuskottaviksi ja ohuiksi karikatyyreiksi että kyllästyn. Puran tuntojani tuohtuneena kumppanilleni: tuntuu, että tämä on enemmän elokuvakäsikirjoitus kuin kirja – rivien välit ovat täynnä aukkoja, jotka visuaalisesti olisi selitettävissä pienillä vilkaisuilla, äänenpainoilla ja kuvakulmilla, mutta jotka paperilla tuntuvat avaavan auki vain itsestään selviä asioita ja unohtavat kertoa niitä, jotka juuri kirjallisesti, kirjallisuudellisesti, ansaitsisivat tulla käytetyiksi. Jätän kirjan kesken, kokonaiseksi kuukaudeksi. 

Puuhaan muuta. Luen muuta – välillä en lue ollenkaan. Jumitun töihin, pelaan Playstation-pelejä. Vaihdan ns. omiin kirjoihin: Samantha Harveyhin, Sheila Hetiin, esseisiin eläimistä ja tatuoinneista. Olen pääosin muualla kuin Helsingissä, enkä pakkaa Kennedya edes mukaani. Mutta kun palaan pääsiäiseltä pitkästä aikaa kotiin, viikoksi ihan itsekseni pikkuyksiööni, en jaksa aloittaa mitään uutta. Väsyttää ja uuvuttaa. Ja yhtäkkiä Rikkomukset alkavat vetää uudelleen. Kyllä, Rikkomusten kieli on edelleen jotenkin vähän turhan kepeää ja kerroksetonta makuuni. Kyllä, asiat tapahtuvat edelleen vähän epäuskottavasti tai ainakin liian heppoisesti pohjustettuina. Mutta juuri se itseasiassa saa kaiken perinteisen kevätväsymyksen takia aivot jopa lepäämään: on ihanaa kun ei tarvitse ajatella mitään. On ihanaa, kun asiat vain tapahtuvat, ja vihjettä tulevasta ei tarvitse edes yrittää havannoida, koska ei sellaista oikeastaan ollutkaan. Elokuvallisuuskin muuttuu mahdollisuudeksi – saan kuvitella itse katseet ja äänenpainot! Ja niinpä ahmin kirjan toisen puoliskon muutamassa päivässä loppuun.

Loppua kohden Rikkomuksia saakin uusia kierroksia, kun aiemmin taustalla kumunneet hankaluudet osuvat niin sanotusti kohdalle. Kennedy kietoo poliittisen ja henkilökohtaisen yhteen, joskin vähän kömpelösti, mutta kietoo kuitenkin. Ja jokin tässä kirjassa todella vetää puoleensa – se on yhtaikaa kiinnostavaa lähihistoriaa hirvittävine yksittäisine ihmiskohtaloineen, sotaa muistuttavine todellisuuksineen ja silti myös todellisuuspakoa ja ihanan juoksuttavia juonikuvioita vähän pehmenneen pään lepohetkiin. Ja vaikka lopulta annan kirjalle vain muutaman tähden kirjalistaussovelluksissa, tekee mieli suositella tätä kirjaa kovinkin paljon eteenpäin – tässä todella on viehättävä lukuromaani sellaisten parissa viihtyville. On aivan ihana olla yksi heistä juuri nyt.

Lue koko maailma, extra: Pohjois-Irlanti

ELÄMÄNI MIEHET

SAMULI PUTRO : ELÄMÄNI MIEHET

246s.

WSOY 2025

Kaksi asiaa on yhtaikaa totta: 

1. en lähtökohtaisesti ole juurikaan kiinnostunut julkisuuden henkilöiden elämäkerroista, elämistä tai muistelmista.

2. Zen Café ja sen kautta Samuli Putro olivat minulle lukioaikaan jonkinlaisia henkireikiä, ajatusten sanoittajia, sisäisen elämän tulkkeja, pala suomalaista musiikkihistoriaa, jolla on minulle (nykyään tosin lähinnä nostalginen) kasvuni kannalta järisyttävä vaikutus. Olisin voinut elää pelkästään Idiootti-, Taxi- ja Tavallaan jokainen on surullinen -kappaleilla. Ja aika pitkälti elinkin. 

Tässä yhtälössä kakkoskohta kumoaa ensimmäisen, ja tartuin pääsiäisenä kumppanini kirjahyllyllä haahuillessani hänen hyllynä Putroon. 

Putron Elämäni miehet on suora, kiillottamaton terapiakirja miehistä, maskuliinisuudesta ja miesten välisestä ystävyydestä. Se jakaa elämän merkittäviin miehiin ja miessuhteisiin: Kirjoittajaan, Isään, Ohjaajaan, Poikaan, Pomoon, Jätkään, Uuteen kaveriin ja Kilttiin mieheen. Kenelläkään ei ole nimiä, ei Putron kertojahahmolla itselläänkään. Tavallaan voisi ajatella, että Putro pyrkii häivyttämään heidän todelliset henkilöllisyytensä näiden pseudonyymien taakse, mikä on sinällään jopa hieman hupsu ratkaisu, sillä jokaisesta heistä annetaan kuitenkin sen verran tietoa, että henkilöllisyydet on googletettavissa parissa minuutissa. Toisaalta ratkaisu kuitenkin antaa tilaa laajemmille kuville (/karikatyyreille?) miehistä ja miestyypeistä – eli siitä, miten hieman rajaton, ahdistukseen ja mustasukkaisuuteen taipuva kertojahahmo niihin suhtautuu. Milloin alistuu, milloin vetäytyy, milloin on oikukas ja hankala itse.

Putron teksti tikkaa kuin kappaleidensa lyriikat: päälause, päälause, päälause, vertauskuva. Kävelen, kävelen, kävelen. Päälause, päälause, päälause, kysymys, yksittäinen sana. Etenee, etenee, etenee. Luen kirjaa paperilta, mutta luen sen Putron pehmeällä, lempeällä äänellä, joka on 2000-luvun alusta tutumpi kuin monen tuttavani ääni. Osa vertauskuvista on noin kaunokirjallisesti vähän hassuja, se mikä toimii lauluissa, jää tällaisessa pidemmässä tekstissä hieman latteaksi. Ehkä se johtuu siitä, että lauluissa Putro jättää sivulauseet kokonaan pois. Vastaukset antamatta. Siinä missä Putro jättää lyriikoihin ilmaa, proosa taipuu välillä yliselittämiseksi. Mutta sen antaa anteeksi – vaikka se toki tässäkin välillä ärsyttää, kirskauttaa inhottavasti hampaat yhteen, toimii Suuren Suomalaisen Kertojan ääni näinkin. Tällekin on tilaa. (Vaikka: pakko sanoa, että se johtunee puhtaasti siitä, että Putro on julkisuuden henkilö – henkilö, jolla on kustantamoille jo valmiiksi niin hyvä myyntiarvo, ettei hänen tekstiään joko osata tai uskalleta haastaa, kehittää, toimittaa sille tasolle, jonne sillä hyvinkin olisi potentiaalia. Mutta tämä ei ole Putro-ilmiö, tämä on laajempi kirjallisuuskentän ilmiö, joka toistuu globaalisti aina, kun tekijällä on enemmän markkina-arvoa kuin kustantamolla itsellään.)

Lopulta pienistä ryppyisyyksistään huolimatta Elämäni miehet on kuitenkin kaunis, lempeä, inhimillinen ja kiehtovalla tavalla epävarma matka vahvemmin omaksi itseksi, pehmeämmäksi ja omat rajansa paremmin tavoittavaksi mieheksi kovuuden keskellä. Se on tarina X-sukupolven maskuliinisuuden kiemuroista, raja-aluiesta, erilaisista tavoista olla olematta kova ja alistava mies. Se on haparoivaa, mutta silti selvästi tunnistettavaa vastuunkantoa maailmassa, jossa sitä harvemmin vielä miehiltä osataan tunnistaa saati edes odottaa.

ALPHABETICAL DIARIES

SHEILA HETI : ALPHABETICAL DIARIES

163s.

Fitzcarraldo Editions, 2024

Sheila Hetin Motherhood sekä Pure Colour -romaanit/teokset/miten ne ikinä nyt määritteleekään, ovat ehdottomasti yksiä lempi kirjojani viimeisen vuosikymmenen ajalta. Hetin suora, omaleimainen kerrontatapa yhdistettynä lempeän inhimilliseen epävarmuuteen, etsimiseen ja ehkä-lauseisiin iskee niin suoraan johonkin omaan kohtaani, että näiden hänen kirjojensa lukeminen on yleensä sekä parantavaa että jollain tapaa myös hykerryttävää. Ja niin se oli nytkin, muistelmamaisen Alphabetical Diariesin kanssa, joka koostuu Hetin omien päiväkirjamerkintöjen eriskummallisesta jatkumosta: Heti on irroittanut jokaisen virkkeen omakseen, ja yhdistänyt ne sen jälkeen aakkosjärjestykseen tähän pieneen, eriskummalliseen omaelämäkerralliseen teokseensa.

"Converse your energies. Control negative thinking. Count your money and see hoe you're doing. Crazy to spend ninety dollars on the scarf – but I'm crazy! Create fiction. Crushes on men. Crying about Lars. Curiosity is not a good reason to get married."

A:sta Z:aan Hetin kanssa kulkeminen on seikkailu: se on kirjaimellisesti sattunnaisia virkkeitä peräkkäin aseteltuna, sanoja sieltä ja toisia täältä. Mikään ei tunnu liittyvän mihinkään, ja silti kansien välissä on kaunis, herkkä, etsivä ja hetimäisellä tavalla hauskan provosoiva muistelmateos kirjoittamisesta, rakkauksista, riippuvuudesta miehiä ja seksiä kohtaan, hieman kieroista rakkaussuhteista ja toisaalta lempeistä ystävyyksistä. Ja silti – Alphabetical Diaries on yhtä monta kuin sillä on lukijoitakin. Jokaiselle muodostunee oma kokonaisuutensa, jokainen tarttunee eri kohtiin, eri virkkeisiin, eri ajatuksiin. Päiväkirjansa paljastamalla Hetin voisi ajatella paljastavansa itsestään kaiken, mutta aakkostaen järjestettyinä hän jättää enemmän ilmaan kuin yhdistelee. Luulisin.

Aakkostettuja päiväkirjoja lukiessa en voi kuitenkaan olla huomaamatta, miten hauskalla tavalla ihminen etsii ja sitä kautta myös löytää yhteyksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. Vaikka kaikki on aivan satunnaista, irti asiayhteyksistä, kiinni ainoastaan virkkeen ensimmäisissä kirjaimissaan, muodostuu kaikesta jotain eheää ja pulppuavan kaunista. Hetin ääni on vahva ja tunnistettava, etenkin pidemmissä, polveilevissa ajatuksissa, ja onkin vinkeää huomata, miten vähän kerronta lopulta on kiinni loogisuudessa, järjestyksessä ja tavanomaisina pitämissämme järjestyksissä, ja miten paljon voi löytää, yhdistää ja tunnistaa ilman lineaarista etenemistäkin. 

Ja toisaalta, kuten Heti itsekin kirjassa kirjoittaa, "the part of the brain that sees patterns is less intelligent than that sees probalities." Eli vapaasti käännettynä: "se osa aivoista, joka näkee säännönmukaisuuksia, on vähemmän älykäs kuin se osa, joka näkee mahdollisuuksia." Ja sitäkin, tai ehkä: juuri sitä, tämä pieni, hieno ja ihmeellinen kirja on täynnä – mahdollisuuksia, joita voi yhdistää, yhdistellä ja kiinnittää toisiinsa loputtomasti. On tavallaan yhdentekevää, milloin Heti kirjoittaa häntä kurjasti kohdelleesta Larsista, ja milloin vuorossa on ongelmallinen suhde Paveliin, ja missä lauseessa hän taas viittaa ystäviinsä Claireen tai Lemonsiin – lopulta lukija yhdistää vihjeiden mukaan osia toisiinsa, mutta saa silti korkeintaan lopputulokseksi totuuden paljastamisen sijaan valistuneen arvauksen.

Ja juuri tätä minä Sheila Hetissä rakastan: päämäärättömyyden ylistystä. Että mikään ei ole koskaan täysin varmaa, ja siitäkin voi kirjoittaa aivan mahdottoman upeaa kirjallisuutta.

SILENCE IS A SENSE

LAYLA ALAMMAR : SILENCE IS A SENSE

256s.

The Borough Press, 2021

“Religious conflict is sexy. It’s easy to sell, the way it fits into the simple, dichotomous way people prefer to view the world. It’s easy for news producers and politicians to frame it in terms of a cosmic war being waged in a land far, far away. But it isn’t real. This isn’t a religious conflict—or if it is now, it certainly didn’t start out that way.”

The Voiceless, äänetön on nuori syyrianpakolainen Isossa-Britanniassa. Hän asuu pienessä asunnossa tornitaloissa, joiden ikkunoista hän seuraa muiden asukkaiden elämää. Hän nimeää naapurinsa heidän ominaisuuksien perusteella: on No-lights-Man, The Juicer, The Dad. Nimetön kertoja seuraa koko elämää sivusta nyt kun hän on viimein päässyt turvaan. Ainoana läheisistään.

Kuwaitilaisen väitöskirjatutkija Layla AlAmmarin romaani Silense is a sense on pienistä paloista koostuva kertomus pakolaisuudesta, traumoista, Syyrian sisällissodasta ja uudesta elämästä turvassa. Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Euroopan läpi salakuljettajien mukana Isoon-Britanniaan saapunut syvästi traumatisoitunut henkilö, joka on sekä sodan kauhujen että pakomatkan epäinhimillisyyden vuoksi menettänyt kokonaan kykynsä puhua. Uudessa kotimaassaan hän lähinnä tarkkailee, niin naapureitaan kuin maailmaakin. Samalla hän alkaa myös kirjoittaa The Voiceless-nimimerkillä lontoolaiselle lehdelle kolumneja pakolaisarjesta ja ajatuksista sen takana. Erilaiset sattumukset naapurustossa pakottavat kuitenkin päähenkilön päättämään, miten pitkään hän voi olla vain tarkkailija ja milloin hänen täytyy olla myös osallinen.

AlAmmarin romaani käsittelee suuria teemoja, eikä se päästä lukijaansa kaikkein helpoimmalla. Tarina kulkee useammassa aikajanassa, ja se vaatii etenkin alkuun hieman keskittymistä sen suhteen kuka kertoo nyt ja mistäkin. Minua se ei tempaa oikein missään vaiheessa mukaansa, ja sen lukeminen on hieman hankalaa - osin siksi, että kaikki on hieman palasina mutta enemmän siksi, että pienen paineen alla lukemisesta tulee keskittymätöntä harppomista. Tuntuu, että tämä kirja joko ansaitsisi enemmän lukijaltaan tai kaipaisi ihan hieman vähemmän kirjoittajaltaan: kunnianhimoisesta kokonaisuudesta olisi saanut jo tällaisenaan kaksikin erillistä tarinaa niin, että pääteemat olisivat saaneet suuremman rauhan rakentua.

Kiinnostavimmillaan romaani kuitenkin kysyy tärkeitä kysymyksiä, jotka AlAmmar tuo lontoolaislehden editorin ja päähenkilön kirjeenvaihdon muodossa näkyviin: teos pohtii vaikuttavasti sitä narratiivia, joita me valkoiset länsimaalaiset haluamme aina pakolaistarinoista kuulla. The Voiceless haluaisi käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, uskontoa ja sotaa ilmiönä, mutta editor painostaa häntä jatkuvasti antamaan enemmän henkilökohtaista, enemmän tunnetta, enemmän samastuttavaa. Ja kun kertoja viimein tekee niin, täyttyvät kommenttikentät epäilyksestä: ei näin kuuluisi tuntea ja nähdä. Tämä on epäuskottavaa.

Ja tätä tematiikkaa olisin suonut kirjaan vielä enemmänkin: minkä me uskomme todeksi ja miksi yksilön yksittäinen, tunteisiin vetoava tarina on aina suurempi kuin se ihmismassoja koskeva totuus pommituksiin, kansanmurhiin ja eurooppalaisiin meriin hukkuneista elämistä? Miksi nimettömyys ei saa olla ihmisen suoja, vaan meidän täytyy aina tuntea kirjoittaja tekstien takaa? Miksi me elämme ainoastaan karuista, traumatisoivista tarinoista, mutta käännämme katseemme muualle, kun traumatisoivat tapahtumat tapahtuvat parhaillaan tuhansille ja tuhansille ihmisille? 

AlAmmar käsittelee teemaa taiten romaanissaan, mutta sitten tulee mutta: hän sortuu Silence is a sensen kokonaisuudessa hieman samaan, mitä päähenkilö tarkasti teoksen sisällä kritisoi. Hän antaa tälle fiktiiviselle teokselleen nimenomaan sen tunteisiin vetoavan, henkilölähtöisen voiman, traumat traumojen perään, mikä usein, väitän, kääntää lukijan itseasiassa tarkoituksellista sanomaa vastaan. Sillä sen sijaan, että yksittäisen ihmisen tarina kääntyisi suureksi esimerkiksi ja laajennettavaksi empatiaksi, typistyy se juuri siksi mitä se on: yksittäisen ihmisen tarinaksi, yksittäistapaukseksi. Tragediaksi, jolla on selkeät käännekohdat ja onnellinen loppu. Eli toisin sanoen, saduksi maailmassa, jossa sekä Syyrian sisällissodassa että tälläkin hetkellä sen naapurimaassa Palestiinassa yksilön loppu on todennäköisesti raaka kuolema ja joukkohauta kuin kenenkään onni.

Lue maailma vuodessa: 4. Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja // Kuwait

ORBITAL

 SAMANTHA HARVEY : ORBITAL

135s. 

Vintage 2023

"Everything, everything is turning and passing."

Ajamme kumppanini kanssa Keski-Suomen läpi, aurinko paistaa maaliskuista loistoaan. Olemme kumpikin pukeutuneet mustiin, mutta kaivaneet myös pitkästä aikaa aurinkolasit talviteloiltaan. Autossa tuoksuu kahvi ja pehmeä partaöljy. Puhumme kielestä, kirjoista ja kirjoittamisesta. Puhumme kielen funktioista: lähettäjänsä emotioita ilmaisevasta, kohteelleen tietoa välittävästä, kielen kauneutta välittävästä poeettisesta. Puhumme avaruudesta, Yle Areensta löytyvästä aurinkokuntadokumentista, asteroidivyöhykkeelle karanneesta kääpiöplaneetasta Cereksestä, Harry Salmenniemen Varjotajunta-kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö kävelee liikkuvassa junassa, joka liikkuu itsensä ympäri pyörivällä maapallolla, joka pyörii itsensä ympäri kiertäessään aurinkoa, joka kiertää aurinkoa auringon taas kulkiessa oman aurinkokuntansa kanssa käsittämätöntä vauhtia pitkin avaruutta. Tarkennan lähemmäs: jossain yläpuolellamme maapalloa kiertää tälläkin hetkellä avaruusasema, jonka sisällä painottomuuden tilassa leijuu astronautteja ja kosmonautteja. Sitä ei voi nähdä, ei kirkkaalla kevättaivaalla, aamupäivällä. Taivas on pilvetön, mutta mieli ei, tunnelma on ristiriitainen, koska toisen kanssa on hyvä olla, mutta määränpäänä on yhden elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaiset. 

Avaruus on aina sekä kiehtonut että lohduttanut minua. Sen äärettömyys, julma tyhjyys ja toisaalta täydellisen täysi moninaisuus tuntuu lempeältä, tarkoitukselliselta. Sen mittakaavat muistuttavat kaiken katoamisesta ja uusiutumisesta. Luen avaruudesta tietokirjoja, kuuntelen podcasteja ja katson dokumentteja, mutta kaunokirjallisuudessa avaruus ei ole koskaan oikein saanut vangittua minun avaruuttani. Avaruuskirjallisuus on aina ihmiskirjallisuutta. Valloittamista, valtaamista, kolonialisointia. Enemmän, kovemman, nopeammin, kauemmas. Ja sitten kohdalleni osui viime vuonna Booker-palkinnon voittanut Samantha Harveyn Orbitalin. 

Orbital on vaikeahko määrittää. Se on kirja avaruudesta, avaruusasemalla olevasta neljästä astronautista ja kahdesta kosmonautista. Orbital on kirja ihmisyydestä ja luonnosta. Orbital on rakkauskirje, oodi ja sonaatti planeetalle nimeltä maa. Orbital on kirja  k a i k k e u d e s t a. 

Orbital seuraa vuorokauden ajan avaruusaseman arkea, sen henkilökuntaa. Se katsoo yhtaikaa lähelle ja kauas – joskin maan kiertoradalla määreet menettävät merkityksensä, kun ikkunasta näkyy kaksi maanosaa kerrallaan ja merellä pauhaava supertaifuuni. Orbitalia lukiessa katsoo kaikkialle: yhtäältä itseään avaruudessa, toisaalta maasta käsin sitä avaruusasemaa, jolla henkilöhahmot ovat ja vielä kolmannella tavalla avaruusasemalta maahan sitä kaikkea elämää ja sen muotoja, joka lakkaamatta maapallon pinnalla liikkuu. Orbitalista tulee, etenkin aluksi, mieleen Julia Armfieldin upea Our Wives Under the Sea, meren ja avaruuden toisaalta vastakohtaisuus ja toisaalta samanlaisuus, ykseys, on jollain tapaa niin kiinni toisissaan. Hieman Armfieldin tapaan Harvey myös kirjoittaa: kuljettaa pientä suurta inhimillistä kertomustaan hiljalleen läpi eri korkeuksien ja syvyyksien, käyttää kaikkia kielen funktioita kauniissa ja eheässä kokonaisuudessaan, näyttää poeettisuudella paitsi kielemme myös maapallomme kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Harveyn kieleen jää kiinni, ja silti se vie eteenpäin. Se vie meidät yhteen vuorokauteen maan kiertoradalla, 16 kertaa maapallon ympäri.

Ennen kaikkea  Orbital katsoo ihmisyyteen sen omassa mittakaavassa: pienessä sekunnin kestävässä historiassa koko kosmisen historian kalenterissa. Kun kosminen maaila on ollut olemassa niin valtavan pitkän ajan, syntynyt ei-mistään ja joutunut tekemään tilaa ei-mihinkään, laajeten yhä, on ihminen pienen pienen pieni sattuma koko kosmisessa maailmankaikkeudessamme. Maapallo on ihmeellinen ylhäältä katsottuna, itse katsonamamme. Se on paikka, joka ympäröivässä tyhjyydessä on niin ainutlaatuinen, että jokaisen sillä asuvan, sitä katsovan, sen asioista päättävän, sen pinnalla vaikuttavan pitäisi jollain tapaa ymmärtää, miten sattumanvaraista ja jopa epätodennäköistä on se, että me olemme täällä tänään. Juuri nyt, juuri tässä, minä kahvilassa kirjoittamassa tätä tekstiä, sinä ties missä lukemassa sitä, samalla vieressäsi, seinien takana ehkä, hengittää muita ihmisiä, kilometrien päässä taas toisia, jossain joku tälläkin hetkellä taistelee henkensä edestä, toinen vetää viimeisiä hengenvetojaan läheisen käsi kädessä. Jossain meitä kiertää nytkin avaruusasema, jonka henkilökunta joko nukkuu tai jopa juuri nyt mahdollisesti katsoo meitä ikkunastaan, näkee päivänvalon tai yön pimeyden. Jossain joku katsoo heitä, viestii heille, ajattelee heitä. Ja silti, kaiken tämän kauniin, uniikin ja ihmeellisen keskellä jossain joku myös tuhoaa, polttaa, riistää ja satuttaa. Joku vie pois sitä, minkä kosminen sattumanvaraisuus on meille sekunniksi, korkeintaan kahdeksi antanut. Joku tekee tahallaan täällä olon mahdottomaksi, itsensä universumin keskipisteeksi. Vaikka todellisuudessa me emme ole yhtään mitään. Emme ilman toisiamme, emme ilman tätä maapalloa, emme ilman heitä, jotka olivat ennen meitä.

Jatkan automatkaa, puhe rauhoittuu lähempänä kotikaupunkiani. Kun saavun hiljaiseen kappeliin hautausmaan reunalla, hieman viime tipassa, hieman kiireellä, on omien läheisteni joukko hiljaa. Keskellä kaunista valkoista tilaa on kaunis puinen arkku, kauniissa puisessa arkussa lepää yksi elämäni keskeisimmistä henkilöistä. Hän on saanut kiertää tämän planeetan pinnalla aurinkoamme lähes 94 kertaa, nyt hänestä kiertää enää hänen maallinen jäämistönsä. Kävelen kappelin keskikäytävää vanhempieni ja sisareni viereen, samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, samalla kun se kiertää itseään ympäri pyörien auringon ympäri, samalla kun koko aurinkokunta kiitää pitkin ei-mitään, ei-mistään, ei-mihinkään. Olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Jokaista elämänmuotoa syvästi rakastaen.

"There are times when rapidity of this passage across the earth is enough to exhaust and bewilder. You leave the continent and are at the next within quarter of an hour, and it's hard sometimes to shake the sense of that vanished continent, it sits on your back, all the life that happens there which came and went. The continent pass by like fields and villages from the window if a train. Days and nights, seasons and stars, democrats and dictatorships."