PINKISTÄ LIMASTA JA VÄHÄN GENREKIRJALLISUUDESTAKIN

FERNANDA TRÍAS : PINK SLIME

224s,

Scribe Uk, 2023

Alkuteos: Mugre rosa

Espanjasta englanniksi kääntänyt Heather Cleary

Uruguaylaisen Fernanda Tríasin ekokauhu-, dystopia- ja spefi-romaani Pink Slime on puhtaasti Lue maailma vuodessa -lukuhaasteen löytöjä. Jo oikeastaan viimevuotinen, vuosikymmen kerrallaan taaksepäin edennyt lukuhaaste aina 2010-luvun kirjallisuudesta 1900-luvun alun kirjallisuuteen näytti, että olen ns. dystopiatyyppejä. Esimerkiksi Marlene Haushofferin Seinä, Jaqueline Harpanin I Who have Never Known Men, Julia Armfieldin Our Wives Under the Sea ja jo aiemmin luettu Seidi Saikkosen Jälkeen ovat kaikki jättäneet niin lähtemättömän muistijäljen, että pystyn milloin tahansa palaamaan niiden pysähtyneeseen, kauhistuttavaan ja silti inhimilliseen maailmaan. Ja tähän samaan viiden lempi(-genre-)kirjan sarjaan nousee nyt myös tosiaan Pink Slime, jonka tunnelmassa jollain tapaa olen kellunut jo useamman päivän haluamatta lainkaan päästää irti.

“Memory is a broken urn: a thousand shards and fragments of dried mud. What parts of you remain intact? You slip in the mud, lose your balance. And it had been such a delicate balance, one you’d tried so hard to keep, only to fall flat on your ass.”

Pink Slime on ekokatastrofin keskellä sinnittelevän, nimettömän eteläamerikkalaissatamakaupungin nimettömän päähenkilön tarina, joka laajenee kokoaan suuremmaksi kommentaariksi niin pandemioista, ilmastonmuutoksesta, ruokateollisuudesta, perhesuhteista sekä niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät katastrofienkin keskelle. Kaupunkia piinaa punainen tuuli – tuuli joka sairastuttaa tappavasti sille altistuneet, siirtää myrkkylevän kukinnon ihmisiholle kuorien tämän lopulta kokonaan päällimmäisistä ihokerroksistaan. Joet ovat kirkaanpunaisia, pinkin liman täyteisiä – ja ne muistuttavat uuden keksinnön, meatriten, ällöttävästä hyytelömäisestä koostumuksesta. Ruoka alkaa käydä vähiin ja kaikki evakuoidaan sisämaahan, mutta päähenkilö jää. Hän jää, vaikka etäinen äiti painostaa lähtemään, hän jää vaikka hänellä on jonkinlainen pakofantasia. Hän jää, vaikka siinä ei ole mitään järkeä.

Vaikka romaani on vain muutaman sadan sivun mittainen, se sisältää valtavasti – sillä on yhteiskunnalliset, ilmastolliset, ekologiset ja teolliset kerrostumansa, mutta se kuljettaa niiden välissä myös tarinaa päähenkilön äitisuhteesta, avioerosta, suhteesta lapsuuden lastenhoitajaan ensisijaisena hoivan tarjoana sekä Maurosta, pienestä geneettisistä virhettä kantavasta hoitolapsesta, jonka elimistö käskee vain syödä syödä syödä. Tríasin taitavissa käsissä kaikki tämä kuitenkin pysyy yllättävänkin eheänä, loogisena kokonaisuutena, jossa yksilöpsykologian avulla näytetään laajempia hoivaan ja kiintymykseen liittyviä rakennelmia sekä toisaalta myrskyn silmässä pysymisen avulla tutkitaan pakolaisuutta, ennakkoluuloja ja yhteiskunnallista jakautumista. Kuka voi lähteä ja kenelle se ei ole edes mahdollista? Ja entä jos mahdollisuus onkin, mutta jokin oman maan, oman myrkkylevän täyttämän merenkin rannalla olevassa kodissa pitää silti kiinni, vaikka ruoka on loppu eikä edes mustan pörssin kauppoja enää löydy. 

“He remained transfixed by his game, cocooned in a space I couldn't enter. Years of life and mistrust separated me from that realm where everything was possible, from those fantasies that made the world a better, kinder place.”

Luen Pink Slimeä ennen kaikkea maailmankirjallisuutena ja toisaalta dystopiana, mutta koska luen sitä samaan aikaan kun kirjallisuusmaailma nahistelee siitä mitä pitää lukea, pitääkö lukea, kunhan lukee ja että eipäs ole sama että kunhan lukee (lähteet: Hosseini, Sevimli, Ylikangas, kirjagram viime viikkoina). En ota nyt keskustelun sinänsä kantaa uudelleen, olen tehnyt sen jo instagramissa, mutta sen juonne genrekirjallisuudesta limittyy hyvinkin paljon tämän kirjan lukemiseen. Moni kun, aivan ymmärrettävästi, tuohtui varsin kovastikin, kun sekä Hosseinin essee että moni viisas kollegani kirjagramissa muistutti, että ei tosiaan ole ihan sama mitä lukee, kunhan lukee, vaan viihdekirjallisuudella on oma funktionsa, viihdytys, ja sitten taas toisenlaisella kirjallisuudella omansa, ja se voi olla vaikkapa sivistys, kriittisyyden lisääminen, yhteiskunnallinen kommentaari tai vaikkapa taide. Mikäänhän ei tietenkään estä sitä, ettei näitä voi olla myös genrekirjallisuudessa eikä toisaalta yleinen kaunokirjallisuus ole automaattinen laadun tae – enkä usko että kukaan näin on sanonutkaan. Mutta jos on tyystin sitä mieltä, että viihdekirjallisuus myös yksin ja ainoastaan luettuna avartaa ja lisää, suosittelen lukemaan Sophie Gilbertin Tytöt vs. tytöt -kirjan: viihde myös vääristää, tekee yksittäisistä (kapitalistisista) totuuksista ainoita olemassa olevia ja toisaalta myös alistaa ongelmallisillekin yhteiskunnallisille kuvastoille. Ja jos taas on tyystin sitä mieltä, että genrekirjallisuus on helvettiin joutavaa roskaa, kannattaa ehkä aloittaa siihen tutustuminen. On eri asia lukea kioskiromansseja kuin dystopiaa, ja toisaalta niin sanotusta korkeakirjallisuudesta on aivan eri asia lukea sitä iän ikuista Sinuhea kuin vaikkapa uuskerronnan mestaria Maggie Nelsonia. Genrekirjallisuuden geneerinen haukkuminen on jopa, no, sivistymätöntä. 

Niinpä vielä loppuun sanon, että olen saanut dystopiaan, scifiin ja spefiin tutustumalla enemmän kuin olisin aiemmin uskonut. Olen ajatellut, etten todellakaan ole fantasiatyyppejä, mutta sitäkin genreä laajentamalla voi löytää maailmoja, jotka jäävät elämään mieliin pitkiksikin ajoiksi. Tríasin Pink Slime on ehdottomasti sellainen – hiljainen ja tyhjentyvä kaupunki, joka elää paikallaan pysyvän, kaiken peittävän sumun ja myrkyllisen tuulen vaihteluiden ehdoilla ilman linnunlaulua ja muita elollisia olentoja kuin ihmisiä ja viimeisiä torakoita näyttää ihmisyydestä enemmän kuin moni kaanoniin kuuluva klassikko. Pink Slime on älykäs, lyyrisesti kaunis, kirjallisesti korkeatasoinen romaani, jonka tutkielma hoivasta, riippuvuudesta, jäämisestä ja lähtemisestä paitsi koskettaa myös sivistää. Se on viiltävän hiljainen huuto ihmisen kyltymättömästä nähdyksi tulemisen tarpeesta ja toisaalta nyky-yhteiskunnan hähmäisten vastuu(ttomuus)verkostojen ongelmallisuuden puolesta. 

“The epidemic had given us back what we’d thought was lost forever: a country of readers buried away far from the sea, the wealthy in their hilltop estates or mansions, the poor overflowing the small cities we used to mock for being empty, lacking, dim.”

Lue koko maailma: Uruguay

Lue maailma vuodessa: Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

FOUCAULT: TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

 MICHEL FOUCAULT : TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

COLLÈGE DE FRANCEN LUENNOT 1977–1978

380s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos Sécurité, territoire, population 2004

Suomennos Antti Paakkari

Tutkijaliiton uusi painos Michel Foucault'n klassikosta Turvallisuus, alue, väestö on niin sanotusti paluu juurille. Muistan jo erityispedagogiikan perusopinnoissa kuulleeni sanan biovalta, ja hieman myöhemmin kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien kakkoskurssilla kriittisen diskurssianalyysin. Omaan graduseminaariin marssin itsevarmana, ja jo esittelykierroksella kerroin, että aion tehdä lopputyöni jotenkin käyttäytymisestä ja sen hallinnasta sekä opettajien puhetta kriittisesti analysoiden. Foucault tuli mukaan jo tuossa vaiheessa, mutta kunnolla hurahdin 2020-2021, kun tein gradustani tämän artikkelin nimenomaan Foucault'n kuri-, hallinta- sekä pastoraalisen paimenvallan käsitteitä käyttäen. Turvallisuuden, alueen ja väestön analyysit tulivat siis jo tutuiksi aiemman painoksen sekä useampien Foucault Reader -teosten kautta (suuri hurraahuuto Kai Alhasen Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa -kirjalle). Ihan tällä tapaa kannesta kanteen en ole ennen Foucault'ia lukenut, siis huvikseni ja niin sanotusti vapaasta tahdosta. Projekti hieman jännitti, koska entä jos a. olen ymmärtänyt aiemmin kaiken aivan väärin tai b. en ymmärrä enää yhtään mistään mitään. Mutta aiemmin tänä syksynä luetusta Adornosta innostuneena ajattelin, että nämä luennoista litteroidut ja kirjalliseen muotoon muutetut puheet ja esitelmät vetävät kyllä kirjoitettua ajattelua helpommin. Ja se oli totta myös Foucault'n kanssa.

Foucault'sta on toki kirjoitettu koko maailman sivu. Hänestä on tehty kirjoja, tutkielmia, tutkimuksia, kokonaiset koulukunnat perustavat toimintansa hänen ajattelulleen ja analyyseilleen. Sinänsä yksi kirjablogipostaus siis tuskin voi tuoda – eikä sitä tietenkään yritäkään – mitään lisää tähän keskusteluun. Kyllä Foucault'ia silti lukea kannattaa: hänen valta-analyysinsa, hallinnallisuuden ja hallinnan ja toisaalta muun muassa pastoraalisen paimenvallan käsitteet avartavat ymmärrystä yhteiskunnasta ja etenkin sen rakenteiden varjoon jääneistä vallan/hallinnan tekniikoista. Foucault itse kutsuu tätä tosiaan biovallaksi, hallinnaksi joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten syntyvyyteen, kuolleisuuteen, terveyteen ja hyvinvointiin – pitääkseen valtion pystyssä ja toimimassa. Kaikki tämä valta ja hallinta vaikuttaa myös ihmisen subjektiviteettiin, eli siis siihen, mitä yksilö ajattelee voivansa tehdä, haluavansa tehdä ja kykenevänsä olla. Hallintavalta liikkuu normalisoinnin keinoilla, ja vaikka Foucault tässä luentosarjassaan lähinnä taustoittaa historiallisesti hallinallisuuden syntyä, on tätäkin analyysia mahdollista käyttää vaikkapa kouluinstituution toimintojen kriittiseen analysointiin.

Koulu on yhteiskunnallinen paikka, joka koskettaa jok'ikistä väestöön kuuluvaa henkilöä ainakin jollain tapaa. Oppivelvollisuus takaa kaikille paitsi perusvalmiudet itsenäiseen elämään myös valtiolle lisää työntekijöitä, jotka ylläpitävät valtiota itseään. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin esittää, että siinä missä aiemmin koulukulttuuri perustui suoremmalle kurivallalle, valvonnalle, rangaistuksille tai niiden uhalle, pyrkii se nykyään sisäistämään hallintakeinot ihmiseen itseensä. Eli käytännössä manipuloimaan mieliä. Jotenkin näin: kurivaltaan kuuluva antaisi lasin seinään heittäneelle rangaistuksen, ja tekisi sen muiden edessä, jotta kaikki ymmärtäisivät miten väärin teko oli. Hallintavalta taas pyrkisi vetoamaan yksilöön, kertomaan että sinä et oikeastaan halua heittää lasia seinään, koska ymmärrät että hyvät ihmiset eivät toimi niin. Saattaa hallintavaltaa käyttäväkin torua ja rangaista, mutta pääsääntöisesti hän pyrkii palkitsemaan niitä, jotka käyttäytyvät toiveiden mukaisesti. Palkinto on yleensä sosiaalinen: lasia heittämättömästä tulee paitsi hyvä ihminen, hän myös saa hyvän ihmisen edut – helpommat tehtävät, vallan pitäjän suosion, enemmän sosiaalista näkyvyyttä ja suurempia etenemismahdollisuuksia. Lasin heittäjästä tulee siis huono ihminen, jolloin rangaistuskin on sosiaalinen – hän menettää kaiken sen, mitä hyvä ihminen itselleen kerää.

Tämä ei ole aivan ongelmatonta, voisi sanoa, ainakin näin käyttäytymistä ja koulun rakenteita tutkivana väikkärinkirjoittelijana. Kuten itse aiemmin mainitussa artikkelissani kirjoitan: "Tulosten perusteella toteamme, että normaalistava valta luo pohjaa hierarkkiselle kurivallalle, pedagogiselle asiantuntijavallalle ja hallintavallalle ja niiden varaan yksilölle rakentuu subjektiviteetti, joka odottaa oppilaan kykenevän omatoimisesti kannattelemaan itseään, säätelemään käyttäytymistään, sopeutumaan annettuihin sääntöihin niitä kyseenalaistamatta sekä hillitsemään erilaisia impulsseja, joita haastattelupuhe kuvaa arvaamattomuutena, häiritsevyytenä tai jopa aggressiivisuutena." Tällä tarkoitan käytännössä siis sitä, että kun lapsi ei kykene kouluarkeen, jossa hän olisi näyttämättä esimerkiksi negatiivisena pidettyjä tunteita, hänestä aletaan herkästi puhua haastavana, häiritsevänä tai jopa vaarallisena. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin sanoa, että koulu käyttäytyy tässä valtion jatkuvuutta turvaavana institutionaalisena keskittymänä, joka näin pyrkii ohjaamaan oppilaita hyvään ihmisyyteen. Yhteiskunnassa jossa elämme, vihaisuus, turhautuneisuus tai vaikkapa muita hitaammin kehittyminen eivät valitettavasti näin tarkastellessa mahdu tämän hyvän ihmisen kategorian sisälle.

Turvallisuuteen, alueeseen, väestöön palatakseni – tämä on ja ei ole välttämättä kaikkein paras Foucault'n kirjoista aloittaa ko. henkilön ajatuksiin. Sen puhe- ja luentomuotoisuus tekee siitä toisaalta saavutettavamman ja helpomman kuin kirjoitetut versiot, ajattelen. Luennot eli sitä kautta luvut ovat mukavan pituisia, ja kokonaisuus on sitä kautta selkeähkö ja helpohko hahmottaa – etenkin kun loppuun on vielä koottu keskeisiä käsitteitä ja pientä yhteenvetoa. Toisaalta taas TAV on hyvin kaukaa ponnistava, jopa antiikin ajasta analyysilleen tukea hakevaa maalailua, jota on helpompaa lukea jos jo tuntee Foucault'n ajatuksia (tai on lukenut Foucault Readereita tueksi). Jos haluaa ymmärtää valtaa ja hallintaa heti ja tässä ajassa, voi 1400-luvun vallan tekniikoiden kuvailu tai 1600-lukulainen käsitys poliisista puuduttaa. Ja samalla: vain historiaa tuntien voimme nähdä, miten tähän ja nyt on päästy, mitkä tekniikat, mekaniikat ja periaatteet ovat ohjanneet yhteiskuntamme tilaan, jossa hallinta on ihmiselämiin ja hyvinvointiin puuttuvaa, normaaliutta määrittävää ja toisaalta myös sitä kautta tasapainoa säilyttämään pyrkivää. 

Puheet kuitenkin inhimillistävät Foucault'ia jotenkin lempeällä tavalla – joskus hän on myöhässä ruuhkan takia, toisaalla hän on taas niin kovassa flunssassa, ettei luennoinnista tule mitään. Hän myös meinaa sanoa jatkuvasti vaikka ja mitä, ja korjaa itse itseään inhimilliseen tapaan, ja nautin kovin siitä, miten nämäkin on otettu litterointiin mukaan. Valtiojärjen tyyliset ajatukset tuntuvat haltuunotettavimmalta, kun tulee olo että Foucault puhuu myös minulle, että myös minä olen jollain kummalla tapaa osa 1977–1978 pidettyä 12 luennon sarjaa. Joten eiköhän meidän suhteemme edelleen jatku. Foucault on minulle merkittävä työväline, ja tuntui jotenkin yllättävän rohkaisevalta palata hänen pariinsa näin niinkuin 'vapaaehtoisesti. Sillä pelkoni eivät käyneet toteen: olin ymmärtänyt jo aiemmin aivan oikein (ja skipannut silloin sopivalla tavalla monet historialliset taustat) ja toisaalta ymmärsin edelleen (jopa ehkä vähän enemmän). Tästä on ihan mukavaa jatkaa myös oman kakkosartikkelin pariin, jossa yritän tuoda yhteen Goffmanin rooliteoriaa ja Foucault'n valta-analyysia koulukriittisestä näkökulmasta. Lycka till vaan sen suhteen, minä!

MELANKOLIAN PALUU

JAAKKO VUORI : MELANKOLIAN PALUU

64s.

Tutkijaliitto 2025

Tutkijaliiton uudessa Para-sarjassa julkaistaan kirjoja tai oikeastaan vihkoja, jotka jäävät artikkelin ja kirjan väliin. Sarjan aloitti Tanja Tiekson upea Dimi is died. Kokeellisen musiikin hiljaisuudet, josta kirjoitin Instagramiin joitain kuukausia sitten. Seuraava osa sarjaa on Jaakko Vuoren Melankolian paluu, teksti masennuksesta, aikalaissairauksista sekä suomalaisesta autofiktiivisestä kirjallisuudesta. 

Tämä teksti ei mahdu Instagramin kuvatekstiin, koska, no. Masennus – tai melankolia – niin sanotusti kiinnostelee, voihan sen hahmottaa olevan aggression kääntöpuoli. Masennus, ahdistuneisuus ja toisaalta myös koko kasvatusalaa niin kovin pelottava aggressiivisuus ovat meidän hetkemme aikalaissairauksia, siinä missä niitä aiemmin on ollut hysteria, neuroosit ja tuberkuloosikin. Kehitys kehittyy, ja lääketiede täsmentyy, mutta kuten Vuori esseessään tutkijoidenkin muistuttaa pointanneen, emme silti edelleenkään tiedä, mistä puhumme kun puhumme masennuksesta. Yksi ajattelee sen johtuvan persoonallisuuden piirteistä, alttiuksista ja riskitekijöistä. Toiselle se on aina jonkin lapsena koetun trauman myöhempi ilmentymä. Aikamme katsoo sitä niin läheltä, ettei se kuitenkaan tahdo erottaa sen kaiken nielevää normatiivisuutta, tai oikeastaan normatiivisuuden nielemää mielenterveyttä. 

"Emme elä enää bakteriologisa aikakautta – aikakausisairaus on nyt toisenlainen. Pikemminkin kuin bakteriologiset sairaudet alkavaa uutta vuosituhatta määrittävät Hanin mukaan neuraaliset häiriöt: ADHD, burn-outsyndrooma ja masennus. Neuraaliset häiriöt eivät kumpua enää immunologisen järjestelmän aktivoivan vieraan negatiivisuudesta vaan aikakautta luonnehtivasta 'positiivisesta ylijäämästä': alituisen aloitteellisuuden, kommunikaation ja kykenemisen ihanteesta. Paradoksaalisesti juuri nämä positiivisuutta hehkuvat ihanteet johtavat masennuksen murtautumisesta julkiseen keskusteluun ja lääketieteen huomion kohteeksi. Masennuksen luonnetta aikakausisairautena ja sen kulttuurista olemusta on siis tarkasteltava yhdessä."

On meillä selityksiäkin, tietenkin. Yhden teorian mukaan ajatellaan, että siinä missä aggressio kääntää koetun epäreiluuden, oman kyvyttömyyden, vertailun ja yhteiskunnan vallitsevaan hegemoniaan mahtumattomuuden muiden syyksi ja purkaa pahan olon heihin, on masennuksessa oikeastaan kyse aivan samasta tunteesta – se vain kääntää syyn itseensä ja purkaa pahan olon sisään, on vihainen itselleen omasta kyvyttömyydestään, kuten Vuorikin tekstissään kirjoittaa Freudin analysoineen. Yksilöpsykologisen selitysmallin mukaan aggressiivisesti käyttäytyvä käyttää siis tunnettaan usein ylilyönteihin asti muutosvoiman tapaisena korjausyrityksenä, mutta tulee jatkuvasti torjutuksi sosiaalisesti paheksutun käyttäytymisensä vuoksi ja tulee näin syventäneeksi kierrettään entisestään. Samaan tapaan masentunut taas käpertyy itseensä ja omaan voimattomuuteensa, ja tulee todistaneeksi kyvyttömyytensä uudelleen ja uudelleen. Kumpaankin tarjotaan tässä ajassa yhtä ja samaa "parannuskeinoa": olla enemmän kuin muut, löytää se "oma juttu", jolla toteuttaa itseään. Siis olla kuin ne ei-aggressiiviset ja ei-masentuneet, yrittää vielä ihan vähän enemmän. Oman paikan löytämisen vaatiminen ajassa, joka tarjoaa onnistumiseksi lähinnä kapeaan normiin mahtumista ja kuitenkin samalla vähän myös yli-ihmisyyttä, jonka palkinnot ovat sosiaalisessa näkyvyydessä, kuten Vuori oivallisesti tekstinsä alussa muistuttaa, palaa kuitenkin varsin usein vaatimaan yksilöltä jotain sellaista, joka hänet alun alkaenkin sai oireilemaan. Vuori palaa siihen kiinnostavimpaan ja laajanäköisimpään selitykseen: masennukseen ja melankoliaan ajan ilmiönä, joka on ennemminkin reaktio nykyajan vaatimuksiin (mahtumattomuudesta) kuin yksilöpsykologisista riskitekijöistä. Toki, jotkut masentuvat toista herkemmin. Samalla tapaa jotkut reagoivat aggressiolla toista helpommin. Mutta en tiedä mitä me lopulta teemme sillä tiedolla, mitkä tekijät lisäävät riskiä masentua/muuttua aggressiiviseksi jos emme ymmärrä niitä rakenteita, jotka näillä riskihenkilöillä masennusta ja aggressiota aiheuttavat.

Melankolian paluu on kuitenkin paljon enemmän kuin teoriaa. Se on älykäs, aiheeseensa syvästi paneutuneen kirjoittajan laaja tutkielma melankolian historiasta, nykyisyydestä ja toisaalta myös sen kulttuuria läpäisevästä luonteesta. Vuoren kieli on paikoin hyvinkin akateemista, toisaalla siihen pohjaavaa kirjallisuusanalyysia. Se liikkuu luontevasti, ei jämähdä kuivakkuuteen vaan tuo jollain hiljaisella tavalla melankolisen estetiikan näyttämölle, kriittisen tarkastelun alaiseksi. Kun 1900-luvun alun kirjallisuutta leimasi tuberkuloosi parantolatarinoineen, on 2000-luvun (kotimainen) autofiktio melankolian ja masennuksen läpäisemää. Kirjasen kolme aiemmin julkaistua, nyt tätä kokoelmaa varten muokattua ja yhtenäistettyä tekstiä tarjoaa laajan sekä syvällisen analyysin ajasta ja ajan sairauksista. Vuori kuvaa masennusta positiivisen ylijäämän tautina. Ajassa, jossa tosiaan ajattelemme kaiken olevan yksilöstä ja hänen henkilökohtaisesta kompetenssistaan sekä kehittymishalukkuudestaan kiinni, näyttäytyy kyydistä tippuvat henkilökohtaisesti epäonnistuneina eikä juuri kukaan kiinnitä huomiota niihin rakenteisiin, joita ihmisiä matkasta jättävät. Siinä missä melankoliaa ennen leimasi negatiivisuudessa piehtarointi ja jopa tähtitieeteellisiin ulottuvuuksiin yltävä merkityksettömyyden tunne, on nykymasennus enemmän mahtumattomuutta niihin odotuksiin, joita kukaan ei oikein osaa nimetä, mutta jotka kuitenkin olisi pitänyt saavuttaa tiettyyn aikaan mennessä.

"Myöhäismodernien länsimaisten yhteiskuntien perustava eettinen vakaumus on, että kysymys hyvästä elämästä on yksityinen ja yksilöllinen, jokaisen ihmisen yksin omista resursseistaan käsin ratkaistavissa oleva ongelma. 

– – – 

Jotta ei laiminlöisi omaa potentiaaliaan, on mahdollisuuksien silmänkantamattomassa moneudessa tehtävä yhä enemmän parhaita mahdollisia valintoja ja kerättävä erilaisia resursseja, joiden avulla tulevaisuuden kolonialisointi tulee mahdolliseksi."

Sekä toisessa että kolmannessa tekstissä Vuori ottaa esimerkikseen Sisko Savonlahden esikoisromaanin, Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat, Erkka Mykkäsen Sellaisen miehen sekä Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toisen.  Loppua kohden mukaan tulee myös Harry Salmenniemen autofiktiota parodioiva autofiktio, Varjotajunta. Kaikkia näitä yhdistää yksi ja sama – melankolia ja masennus aikalaiskuvauksena, masentuneisuus taidekuvauksena, prekaarin ja silti kulttuurista pääomaa hallitsevan luokan kipuilu omasta asemastaan ja asemansa näennäisen heikoista taloudellisesta resursseista. Tämän autofiktiivisen kirjallisuuden päähenkilöviisikon elämässä näyttäydytään kyllä Flow-festivaaleilla, harrastetaan onttoa seksia, käydään New Yorkissa elämässä ja haaveillaan Berliinistä, mutta mikään ei täyty, mikään ei tule miksikään, mikään ei pelasta – koska pelastus olisi jälleen oireen syy, eli jokin ulkoinen sisäisen tyhjyyden valtakunnassa.

Masennus on sairautena kaiken nielevä, kamala ja tietynlaisessa narsismissaan tuhoisasti itsensä ympärille murtuva mekanismi. Se on totta ja todellista  – kuten neuroosit, hysteria ja tuberkuloosikin aikoinaan niitä sairastaville olivat. Silti oma aikamme myös tuottaa ja jopa romantisoi masennusta ja melankoliaa: Lana Del Reyn kaltaiset kulttitähdet leikittelevät musiikkivideoissaan jatkuvasti itsemurhan tematiikalla, viikkolehdet rakastavat "masennuin mutta kannatti, koska löysin uuden suunnan" -narratiivia ja autofiktiokin lähinnä rypee ja pyörii sen mustuudessa astumatta askeltakaan kauemmaksi, näyttämättä taiteen voimin mitä kaikkea tuon myllerryksen taustalla on. Erkka Mykkäsen päähenkilön pelastaa diagnoosi, Sisko Savonlahden mahdollinen poikaystävä, huomauttaa Vuori. Yhteyttä ja syytä etsitään lähes neuroottisesti, mutta aina ulkoa.

Ihmisiä jatkuvasti kadottavassa ajassa Vuoren analyyttinen tekstitrio tarjoaakin masennukselle yhteiskunta- ja kapitalismikriittisen näkökulman. Vuori haastaa vallitsevat yksilökeskeiset paradigmat, ja tekee melankolialle sen, mitä olen aina haaveillut osaavani tehdä aggressiolle: ottaa sen pois ilmeisimmästä ja tarkastelee sitä askeleen kauempaa, nähden nykyajan rakenteita, haastaen myös lukijansa kyseenalaistamaan myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan kaappaamia selitysmalleja. Vuori näyttää, miten hallinnan mekanismit syövät ihmistä masennuslääke kerrallaan, ja piilottaa oman valtansa yksilön subjektiviteettiin, haluun tavoitella samaa kultaista polkua kuin ajan sankaritarinat antavat ainoiksi oikeiksi ymmärtää. Niin kauan kun yhteiskunnan tuottama epäonnistumisen tunne yksilöllistyy, ei kellään ole voimavaroja puuttua näiden rakenteiden kyseenalaistamiseen. 

FEMINISTISTEN KLASSIKOIDEN PERÄSSÄ – KUULOTORVI

 LEONORA CARRINGTON : KUULOTORVI

197s.

Kosmos 2025

Alkuteos: The Hearing Trumpet, 1974

Suomennos Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Marian Leatherby on 92-vuotias, huonokuuloinen isoäiti, joka asuu poikansa ja tämän perheen luona. Hän rakastaa elämäänsä: kissojaan, tyynylleen munivaa kanaansa sekä maanantaisia retkiä ystävänsä Carmellan luo sekä haaveilee pääsevänsä elämässään vielä Meksikon lämmöstä Lappiin, koiravaljakoiden ja loputtoman lumen keskelle. Eräänä päivänä Carmella antaa hieman enteellisestikin Marianille lahjaksi kuulotorven – sen samaisen, jonka ansiosta Marian saa kotonaan tietää hänen perheensä pitävän häntä täysin seonneena seniilinä höppänänä, josta täytyy ehdottomasti päästä jo pian eroon. Kuormittavaa vanhusta ei nyt kukaan jaksa, ei etenkään perheen moottoripyöriä rakastava poika eikä suklaitaan piilottava miniä, joten vanhainkoti saa nyt viimein kutsua. 

Vaikka Carmella jo kuvitteleekin vanhainkodin betonista rakennetuksi kalterein ja poliisikoirin varustetuksi vankilaksi, josta hän tulee konepistoolinsa kanssa jossain vaiheessa vapauttamaan Marianin, osoittautuu päähenkilömme sijoituspaikka hyvinkin eksentriseksi puutarhaksi, jossa jokaisella asukkaalla on oma asuinrakennuksensa – yhdellä se on kengän, toisella syntymäpäiväkakun muotoinen. Marian taas muuttaa korkeaan torniin, jonka alakerta on kalustettu vain seinämaalauksin, mutta ylempää jo löytyy aivan oma sänkykin. Ja tästä alkaa vanhojen naisten vanhainkodin hyvin vikuroiva, absurdi ja hulvatonkin seikkailu, jossa risteilee niin autoritaarinen vanhainkodin lääkäri tohtori Gambit kuin ruokasalin seinällä silmää iskevän maalauksen nunna Doña Rosalinda Alvarez della Cueva.

"Mikäli muistan oikein, kirjailijat keksivät usein jonkun tekaistun selityksen kirjoittamiselleen, vaikka en todellakaan ymmärrä miksi pitää selitellä jos saa tehdä niin hiljaista ja rauhanomaista työtä. Sotilashenkilöt eivät koskaan pyytele anteeksi sitä että tappavat toisiaan, mutta kirjailijoita hävettää, jos he kynäilevät jonkin kivan leppoisan paperikirjan, jota ei taatusti lue kukaan."

Yli 50-vuotiasta, viimein suomennettua Leonora Carringtonin Kuulotorvea on pidetty yhtenä surrealismin merkkiteoksena, ja tähän olisi varmasti helppo yhtyä, jos olisi koskaan ennen tutustunut näin surrealistiseen romaaniin. Surrealismi taidemuotona on allekirjoittaneelle nimittäin hieman vieras: siitä tulee mieleen lähinnä maalaustaiteen silmät väärissä paikoissa, valuvat esineet ja tietynlainen naivismi, jota ymmärtääkseen täytyisi osata jotain, mitä en todella osaa. Onnekseni käytiin kuitenkin viime keväänä kumppanini kanssa Tampereen taidemuseon surrealismi-näyttelyssä ja sain siellä jonkinlaisen oivalluksen: taidetta ei aina tarvitse ymmärtää, usein riittää ihan vain taiteen kokeminen. Ja tätä kokemusta kokemuksistani yritin käyttää hyväksi myös lukiessani Kuulotorvea, yritin nimittäin ensisijaisesti vain lukea kokeakseni, en ymmärtääkseni. 

Ihan aina Carrington ei lukijaansa päästä helpolla, ja välillä peruutin sivukaupalla huomatessani, etten enää edes tiedä mitä tai mistä luen. Kuulotorvi kun ei ole pelkkä absurdi ja surrealistinen, leikittelevä "satu", vaan se on luettavissa ehdottomasti myös yhteiskunnallisena kommentaarina vanhenevan naisen asemasta – tai ennen kaikkea asemattomuudesta – yhteiskunnassa. Vaikka romaanin päähenkilö Marian on lähinnä huonokuuloinen, tarkoittaa se lähipiirille seniiliyttä ja rasitetta, ja jos yhteiskunnassamme vain on paikka, mihin kuorman voi heivata, se sinne yleensä todella viedään. Carringtonin lempeä huumori, vinon terävä tarkkuus sekä jopa hullunkurisiin mittasuhteisiin päästetty kuvittelukyky tuo tämän puolen esiin kuitenkin niin voimauttavasti, ettei synkkyyteen missään nimessä pidä vaipua. 

Kirjan jälkisanoissa puolalaiskirjailija, Nobelillakin palkittu Olga Tokarczuk (osion suomentanut Tapani Kärkkäinen) kuvaa Kuulotorvea sekä rohkean, älyä haastavan avoimuuden että villin metafyysissyyden piirteillä. Tokarczuk huomauttaa kuitenkin, että Kuulotorvi "karkaa kaiken luokittelun ulottumattomiin" ja jatkaa kirjan "ensimmäisestä virkkeestä alkaen luovan sisäisesti koherentin universumin, joka toimii omien lakiensa mukaan ja asettaa levottomuutta herättäviä kysymyksiä kaikesta siitä, mitä pidämme itsestään selvänä". Carrington antaakin jo tässä puoli vuosisataa vanhassa mestariteoksessaan kyytiä niin patriarkaaliselle logiikalle kuin kapitalistiselle voitontavoittelulle, ja näyttää mitä kaikkea yhteiskunnat voisivat olla, jos ne käyttäisivät omaa energiaansa yhteisöjen olojen parantamiseen muutaman harvan rahakirstun paksuunnuttamisen sijaan.

"Ulkoa kuului yhä lauman ulvontaa, mutta kertosäe oli selvästi muuttunut. Päänahassani tuntui pientä kihelmöintiä, kun havaitsin jostain lähistöltä aivan uuden äänen, joka toi kumma kyllä mieleen jauhelihapasteijat. Juuri silloin minulla ei ollut kuulotorvea korvassa, mutta olin hiljattain kehittänyt kyvyn painaa mieleeni äänen ennakkoaavistuksen, jonka saatoin myöhemmin tulkita kuulotorven kautta."

Surrealistinen, selkeän korkeakirjallinen ja terävä romaani sekä sen suomennos ylipäätään tuntuu tässä ajassa tärkeältä kulttuuriteolta. Ajassa, jossa maailma arvostaa nopeutta, helppoutta, valmiiksi pureskeltua ja itsestään selvää Carrington tarjoaa oikeastaan kaikessa täysin päinvastastaista. Ja se on niin tervetullutta, että kirjan lopetettua sen lukemisen tekisi mieli aloittaa saman tien uudelleen, ihan vain saadakseen hymyillä kaiken tämän villin ja vapaan, määrittelemättömän ja avoimen keskellä.

TARTUNTA

ANTHONY PASSERON : TARTUNTA

259.

Gummerus 2025

Alkuteos: Les enfants endormis, 2022

Suomennos Sampsa Peltonen

Perheen hiljaisuus on korvia huumaava. Vanhoissa valokuvissa ja kaitafilmeissä näkyy kuitenkin henkilö, joku josta ei puhuta, joku jonka kohdalla isän leuat kiristyvät ja muutama pakonomainen sana tulee ulos vain pakon edestä. Samaan aikaan uusi ja järisyttävällä vauhdilla tartunnan saaneiden immuunijärjestelmän tuhoava tauti nostaa päätään, hieman hämmentävissä ihmisryhmissä: homoseksuaalien, heroiininkäyttäjien sekä haitilaisten keskuudessa. Tällä kertaa kärsimys on äänekästä, mutta yhteiskunta on kohtalokkaasti hiljaa – katolisissa maissa vanhoillisuus ja toisaalta ymmärtämättömyys tuhoaa tuhansien ihmisten elämän, jotka olisi aikaisemmilla varotoimenpiteillä voitu pelastaa.

Anthony Passeronin esikoisromaani Tartunta on hurmannut maailmalla niin kriitikot, lukijat kuin palkintoraaditkin. Tartunta seuraa vuorotellen kahta tarinalinjaa: oman isän puoleisen sukunsa tarinaa aina rakastetun ja suositun sedän nousuun ja tuhoon saakka sekä lääketieteellistä kujanjuoksua, jossa aidsiksi nimetty sairaus tappaa kantajansa ennätysvauhtia, eikä ensin edes ymmärretä millainen virus kyseessä on. Passeron asettuu kerrontatyyliltään Nobel-palkitun Annie Ernaux'n turvalliseen jatkumoon: tarina etenee raporttimaisesti, tunteet jäävät lähinnä julkilausumattomiksi rivien, tekojen ja sanomatta jätettyjen väliin. Toisaalta se on esimerkiksi Édouard Louisia etäämmällä aiheistaan: se ei takerru ja toista, vaan kertoo hieman kauempaa, lineaarisemmin, vähemmän henkilökohtaisesti. Uutta – tai ehkä ennemmin erilaista, omanlaistaan – Passeron tuo tarinaan liittämällä siihen noin joka toiseen lukuun 1980-luvun alun aids:n vastaiset lääketieteelliset taistelut, kiihkeät tutkimukset uuden ja erikoisen oirerykelmän edessä, epätoivoiset varoitukset, joita kukaan ei oikein tuon ajan Ranskassa ota kuullakseen – tai kiinnostu kuulla, puhutaanhan sairaudesta pitkälti vain seksuaalivähemmistöjen "syöpänä".

Vahvimmillaan Passeronin kiitelty romaani on sen alkupuoliskolla – Tartunta kuvaa taiten pientä kylää suuren kaupungin takana, jossa kehitys tulee hieman myöhässä, jossa maalaisuus näkyy pyhävaatteidenkin takaa ja jossa menneisyys silti koitetaan peittää viimeiseen asti oman luokkanousun esimerkillisillä merkeillä. Passeron käyttää omaa sukuhistoriaansa näyttämään nousuja ja laskuja, puurtamista ja viimein suotua turvallista elämää, jossa omilta lapsilta ei puutu mitään sellaista, minkä takia itse on jouduttu taistelemaan. Kaikkea tuota vasten nousee 1980-luvun heroiiniepidemia, ja sen perässä aids. Ja yhtäkkiä kukaan ei olekaan turvassa, ei edes "hyvien perheiden" pojat ja tyttäret, ei perijät eivätkä etenkään seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Elämänjano vie uusien kokemusten äärelle, heroiini vie sen kaiken pois. Ja yhteiskunta on hiljaa, sillä narkomania on rikos ja ihminen muuttuu ei-inhimilliseksi heti kun siihen liittyy jotain pelottavaa ja vierasta.

Virologien, monitieteellisten työryhmien ja tieteen ahdinko tulee alkuun myös vahvasti iholle, kun uusi virus haastaa kaikkien tutkijoiden ymmärryksen sairastumisen syistä ja etenkin sen seurauksista. Yksittäisten, auktoriteettiasemissa olevien tutkijoiden omat egot hidastavat viruksen tutkimista ja toisaalta lääketieteen kehitystä, koska oman virheen myöntäminen on vaikeampaa kuin selvien todisteiden uskominen – sairastuneidenkin kustannuksella. Passeron näyttää upeasti myös tämän maailman nurjan puolen – akatemian hitauden, sairaaloiden ennakkoluulot, viruksen kantajiin kohdistuvan äärimmäisen pelon ja ulossulkemisen. Yhteiskunnat, jotka eivät välitä tutkijoiden varoituksista, lääketeollisuuden ponnistelut hoidon kehittämiseksi. 1980-luvun dystooppinen tunnelma aids-tutkijoiden keskuudesta on vangittu näihin lukuihin erityisen upeasti. 

Ihan loppuun saakka Passeronin romaani ei kanna, mitä lähemmäs se tulee nykyhetkeä, kirjailijan oloisen minäkertojan omaakin lapsuutta, jokin voima alkaa hieman valua hukkaan. Joko ollaan liian lähellä tai yksi ja sama, monesti toistettu tehokeino alkaa menettää jo vaikutustaan, mutta jostain syystä toinen puolisko kaikessa sen traagisuudessa tuntuu ehkä hieman "ylimääräiseltä". Jotenkin juuri traagisuuden ja tunteenvetoavuuden vuoksi mukaan otetulta tai sitten kuitenkin liian lähellä olevalta, että siitä olisi enää voinut tehdä kovin teräviä yhteiskunnallisia havaintoja. Toki henkilökohtaisuus ja oman karttamiskäyttäytymisen havainnointikin on tässä kohden kuvattu melko näyttävästi, mutta jotain romaanin alkua vahvasti kannattelevaa puuttuu ja se etäännyttää vähän väärällä tavalla, tahtomattaankin lukijaa juuri sellaisessa kohdassa, jossa se on hieman kohtalokasta kokonaisuuden kannalta.

Kokonaisuutta loppu ei kuitenkaan onneksi täysin latista, ja vaikka hieman hiotummalla toisella puoliskolla tämä olisi ollut kirkkaasti viiden tähden kirja, ei sen taikavoima silti täysin himmene. Tartunta on juuri niitä kirjoja, joiden lukeminen parhaimmillaan lisää empatiaa – ja juuri sitä hoitavamman ja ennaltaehkäisevämmän politiikan lisäksi nykyisetkin päihdesairauksista kärsivät ihmiset kaduillamme tarvitsevat kurin ja piilottamisen sijasta.