CHRIS KRAUS : I LOVE DICK
260s.
Serpent's Tail, 2016/1997
Uusiseelantilaislähtöisen, myöhemmin amerikkalaistuneen Chris Krausin I Love Dick on roikkunut vuosia lukulistallani. Se on romaani, jota monet omat kirjalliset esikuvani ja ihailemani henkilöt pitävät ihailtuna esikuvanaan – Kraus on saanut sellaiset kirjailijat kirjoittamaan, jotka taas ovat antaneet minulle kipinän ajatella, että noinkin voi olla ja kirjoittaa! Jotain tuollaista haluaisin joskus kyetä tekemään itsekin. Krausin alunperin 1997 julkaistu I Love Dick onkin toki tietyn vasemmisto-älykköfeministipiirin kulttiklassikko, eikä sitä (tietenkään) ole suomennettu. Siihen on viitattu – ja viitataan – jatkuvasti uudelleen ja uudelleen, mutta vasta nyt olen päässyt lukemaan sen itse. Ja rakastunut jo ensisivuilla.
“When you're living so intensely in your head there isn't any different between what you imagine and what actually takes place. Therefore, you're both omnipotent and powerless.”
I Love Dick alkaa kun teoksen kokeellinen elokuvataitelija Chris Kraus ja hänen 15 vuotta vanhempi aviomiehensä, yliopistoprofessori Sylvére Lotringer tapaavat Dick ____:n ja päätyvät tämän luokse yöksi. Aamulla Dick on kadonnut, mikä käynnistää Chrisin mielessä suuren tapahtumaketjun: Chris ja Dick ovat ikään kuin harrastaneet käsitteellistä seksiä, mitä aamulla paikalta poistuminen vain alleviivaa. Alkaa kiihkeä leikki, kun Chris ja Sylvére alkavat kirjoittaa kirjeitä Dickille. Ensin leikillään, myöhemmin hyvin paljon vähemmän leikillään. Chris rakastuu, jopa hullaantuu Dickistä täysin, mikä lopulta aiheuttaa kuilun myös kolmantena leikkiin läheteneen Sylvéren ja vaimonsa välille. Kirja jakautuu kahteen osaan: Scenes from a marriageen sekä Every letter is a love letteringiin – puolet teoksesta on yhteisiä, huumaantuneita kirjeitä Christiltä ja Sylvéreltä, myöhemmin niiden sävy muuttuu analyyttisemman tarkaksi, esseemäiseksi kokoelmaksi Chrisin ajatuksia, kritiikkiä ja tutkielmia maailman sekä yhteiskunnan tilasta. I Love Dick on paljon paljossa, ja se tuskin pystyykään tyhjenemään täysin näin yhden lukukerran jälkeen.
“Because I'm moved in writing to be irrepressible. Writing to you seems like some holy cause, cause there's not enough female irrepressibility written down. I've fused my silence and repression with the entire female gender's silence and repression. I think the sheer fact of women talking, being, paradoxical, inexplicable, flip, self-destructive but above all else public is the most revolutionary thing in the world.”
Lukemani painoksen jälkisanoissa taiteilija ja taiteentutkija Joan Hawkins nimittää I Love Dickiä käsitteellä, theoretical fiction, teoreettinen fiktio. Hän huomauttaa, että kriitikot ohittavat Krausin teokset lähes olankohautuksella, tai vähintäänkin typistävät ne naistyypilliseksi tunnekirjallisuudeksi jättäen yhteiskunnalliset teemat, genre- ja tyylirajoja rikkovan muodon, kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikin ja yksinkertaisesti teosten taideteoksellisuuden huomiotta. Tässä on jotain äärimmäisen tuttua, ja se tekee surulliseksi: I Love Dick kritisoi tätä naiskirjailijan kohtaloa itse teoksessaankin, jo lähes 30 vuotta sitten. Ja mikä on muuttunut tässä ajassa? Eipä juuri mikään – naisten kirjoittama minä-muotoinen kirjallisuus typistyy edelleen "oikeiden kriitikoiden" toimesta tunnenarinaksi, tunnustukselliseksi sosiaalipornoksi tai muuten vain Huonoksi Kirjallisuudeksi, Joka Rypee Omassa Emotiossaan. Eli niin kovin parjatuksi autofiktioksi, jonka muotoa ja taitavuutta ei parhaimmatkaan kriitikot ole oikein edes yrittäneet koskaan ymmärtää, onhan se leimallisesti ei-mieskirjallisuutta. Teoreettisen fiktion käsitteellä pääsisimme kuitenkin huomattavasti pidemmälle – ja ennen kaikkea syvemmälle. Teoreettisena fiktiona I Love Dick'kin on kokeellista kirjallisuutta, muistelmien, auto-omakerrallisuuden, teorian, filosofian ja taiteen yhdistävä runsaudensarvi. Se on rakkautta, riippuvuutta, katsaus naisen asemaan taiteilijuudessa ja toisaalta yhteiskuntaan aina jonkun vaimona. Se on essee juutalaistaiteilijoista ja huonosta kritiikistä, tutkielma skitsofreniasta ja skitsofreenisestä yhteiskunnasta Félix Guattarin ja Gilles Deleuzen seuralaisinaan.
Ja mikä oleellisinta: I Love Dick on pioneeriteos, jonka vaikutuksen näkee selvästi länsimaisen (nais-)kirjoittamisen lähihistoriassakin. Krausin tyylillä on selvät sillat tämän hetken suurimpiin kirjallisiin, jopa kulttiasemaan nousseisiin nimiin kuten Sheila Hetiin, Maggie Nelsoniin sekä Olivia Laingiin. Heti on saanut Krausilta selviä vaikutteita tyylin ja sen rikkomisen suhteen erityisesti kaunokirjallisessa kontekstissa, Maggie Nelsonin tuotannon teoreettisen yhdistäminen omaelämäkerrallisuuteen seuraa taas tunnistettavasti ja silti vahvan omaäänisesti Krausin jalanjälkiä. Monografista esseemuotoa ja teoreettisesti vahvaa psykologista näkökulmaa sekä taiteilijaelämäkerrallisuutta muistelmiin taas yhdistää krausmaisesti Olivia Laing. Sivuhuomiona: sanoo Silvia Hosseini siihen mitä tahansa – en ole vieläkään antanut anteeksi viimekeväistä Helsinki Lit -haastattelua, jossa Hosseini osuvien analyysiensa perään kysyi kiusaannuttavan huonoja kysymyksiä Laingilta, ja epäonnistui ehdottomasti pahiten väittäessään Laingille kirjaimellisesti päin naamaa, ettei Laingin teoksissa olisi teoreettisuutta. Ehkä kysymys oli vain huonosti muotoiltu tai englanniksi päässä kääntynyt, mutta Laingin kaltainen kirjailija olisi todella ansainnut haastattelijan, joka olisi ollut hieman paremmin tutustunut ns. genreen. Nyt Hosseinin haastattelu tuntui juuri siltä autofiktiota ylenkatsovalta kriitikkopuheelta, joka ei ihan ymmärrä lukemaansa.
“If I can’t make you fall in love with me for who I am, maybe I can interest you with what I understand.”
Mutta takaisin Hosseinista Krausiin: aikalaisenahan sitä kriitikotkin teoksia aina lukevat. Jos/kun yleinen kriitikkoparadigma kallistuu edelleen arvostamaan sukupuolettomana pitämäänsä (mies-)kirjallisuutta, erehtyy taitavampikin kriitikko katsomaan teoksien syvyyden ohi. Tästä on puhunut erityisesti Rachel Cusk, jonka kokeellisen
Parade-romaanin voisi helpostikin sillata takaisin Krausiin, jonka kanssa hän on osin jo yhtaikaakin toki kirjoittanut kirjallisuusmaailman sukupuolittuneisuudesta. Kuten kirjoitin jo Virginia Woolfin
Oman huoneen kohdalla, surulliseksi tässä tekee lähinnä se, miten monta kymmentä vuotta tästäkin täytyy puhua ilman, että yleinen mielipide saati "sivistynyt kulttuuriväki" tuntuu edelleenkään edes käsittävän mitä kaikella tällä yritetään sanoa. Kraus käsittelee tätä kaikkea itsekin – kirjan itsensä sisällä. Dick ei ole vain henkilö, Dick on koko patriarkaatti, jolta ei-viehättävänä ja samalla älykkäänä itsensä näkevä Krausin itsensä kaltainen naishahmo yrittää saada rakkautta keinolla millä hyvänsä. Dick on se kriitikko, jonka Chris haluaa saada ymmärtämään oman rakastettavuutensa, vakavasti otettavuutensa. Se, jonka rinnalla olla yhtä suuri, ei vain jonkun hieman suuremman ja tunnetumman puoliso.
Krausin löyhähkön trilogian aloittavanakin teoksena I Love Dick on äärimmäisen vahva, älykäs, teoreettinen ja kauaskantoinen taideteos, ja sillä todella on selvät kulttuuriset perillisensä. Seuraavaksi täytyy etsiä käsiin Krausin Aliens & Anorexia sekä Torpor, ja pysähtyä vain sen onnen tunteen äärelle, että tätä(kin) kirjallisuutta on vaikka millä mitalla maailmassa lisää.
