JAAKKO VUORI : MELANKOLIAN PALUU
64s.
Tutkijaliitto 2025
Tutkijaliiton uudessa Para-sarjassa julkaistaan kirjoja tai oikeastaan vihkoja, jotka jäävät artikkelin ja kirjan väliin. Sarjan aloitti Tanja Tiekson upea Dimi is died. Kokeellisen musiikin hiljaisuudet, josta kirjoitin Instagramiin joitain kuukausia sitten. Seuraava osa sarjaa on Jaakko Vuoren Melankolian paluu, teksti masennuksesta, aikalaissairauksista sekä suomalaisesta autofiktiivisestä kirjallisuudesta.
Tämä teksti ei mahdu Instagramin kuvatekstiin, koska, no. Masennus – tai melankolia – niin sanotusti kiinnostelee, voihan sen hahmottaa olevan aggression kääntöpuoli. Masennus, ahdistuneisuus ja toisaalta myös koko kasvatusalaa niin kovin pelottava aggressiivisuus ovat meidän hetkemme aikalaissairauksia, siinä missä niitä aiemmin on ollut hysteria, neuroosit ja tuberkuloosikin. Kehitys kehittyy, ja lääketiede täsmentyy, mutta kuten Vuori esseessään tutkijoidenkin muistuttaa pointanneen, emme silti edelleenkään tiedä, mistä puhumme kun puhumme masennuksesta. Yksi ajattelee sen johtuvan persoonallisuuden piirteistä, alttiuksista ja riskitekijöistä. Toiselle se on aina jonkin lapsena koetun trauman myöhempi ilmentymä. Aikamme katsoo sitä niin läheltä, ettei se kuitenkaan tahdo erottaa sen kaiken nielevää normatiivisuutta, tai oikeastaan normatiivisuuden nielemää mielenterveyttä.
"Emme elä enää bakteriologisa aikakautta – aikakausisairaus on nyt toisenlainen. Pikemminkin kuin bakteriologiset sairaudet alkavaa uutta vuosituhatta määrittävät Hanin mukaan neuraaliset häiriöt: ADHD, burn-outsyndrooma ja masennus. Neuraaliset häiriöt eivät kumpua enää immunologisen järjestelmän aktivoivan vieraan negatiivisuudesta vaan aikakautta luonnehtivasta 'positiivisesta ylijäämästä': alituisen aloitteellisuuden, kommunikaation ja kykenemisen ihanteesta. Paradoksaalisesti juuri nämä positiivisuutta hehkuvat ihanteet johtavat masennuksen murtautumisesta julkiseen keskusteluun ja lääketieteen huomion kohteeksi. Masennuksen luonnetta aikakausisairautena ja sen kulttuurista olemusta on siis tarkasteltava yhdessä."
On meillä selityksiäkin, tietenkin. Yhden teorian mukaan ajatellaan, että siinä missä aggressio kääntää koetun epäreiluuden, oman kyvyttömyyden, vertailun ja yhteiskunnan vallitsevaan hegemoniaan mahtumattomuuden muiden syyksi ja purkaa pahan olon heihin, on masennuksessa oikeastaan kyse aivan samasta tunteesta – se vain kääntää syyn itseensä ja purkaa pahan olon sisään, on vihainen itselleen omasta kyvyttömyydestään, kuten Vuorikin tekstissään kirjoittaa Freudin analysoineen. Yksilöpsykologisen selitysmallin mukaan aggressiivisesti käyttäytyvä käyttää siis tunnettaan usein ylilyönteihin asti muutosvoiman tapaisena korjausyrityksenä, mutta tulee jatkuvasti torjutuksi sosiaalisesti paheksutun käyttäytymisensä vuoksi ja tulee näin syventäneeksi kierrettään entisestään. Samaan tapaan masentunut taas käpertyy itseensä ja omaan voimattomuuteensa, ja tulee todistaneeksi kyvyttömyytensä uudelleen ja uudelleen. Kumpaankin tarjotaan tässä ajassa yhtä ja samaa "parannuskeinoa": olla enemmän kuin muut, löytää se "oma juttu", jolla toteuttaa itseään. Siis olla kuin ne ei-aggressiiviset ja ei-masentuneet, yrittää vielä ihan vähän enemmän. Oman paikan löytämisen vaatiminen ajassa, joka tarjoaa onnistumiseksi lähinnä kapeaan normiin mahtumista ja kuitenkin samalla vähän myös yli-ihmisyyttä, jonka palkinnot ovat sosiaalisessa näkyvyydessä, kuten Vuori oivallisesti tekstinsä alussa muistuttaa, palaa kuitenkin varsin usein vaatimaan yksilöltä jotain sellaista, joka hänet alun alkaenkin sai oireilemaan. Vuori palaa siihen kiinnostavimpaan ja laajanäköisimpään selitykseen: masennukseen ja melankoliaan ajan ilmiönä, joka on ennemminkin reaktio nykyajan vaatimuksiin (mahtumattomuudesta) kuin yksilöpsykologisista riskitekijöistä. Toki, jotkut masentuvat toista herkemmin. Samalla tapaa jotkut reagoivat aggressiolla toista helpommin. Mutta en tiedä mitä me lopulta teemme sillä tiedolla, mitkä tekijät lisäävät riskiä masentua/muuttua aggressiiviseksi jos emme ymmärrä niitä rakenteita, jotka näillä riskihenkilöillä masennusta ja aggressiota aiheuttavat.
Melankolian paluu on kuitenkin paljon enemmän kuin teoriaa. Se on älykäs, aiheeseensa syvästi paneutuneen kirjoittajan laaja tutkielma melankolian historiasta, nykyisyydestä ja toisaalta myös sen kulttuuria läpäisevästä luonteesta. Vuoren kieli on paikoin hyvinkin akateemista, toisaalla siihen pohjaavaa kirjallisuusanalyysia. Se liikkuu luontevasti, ei jämähdä kuivakkuuteen vaan tuo jollain hiljaisella tavalla melankolisen estetiikan näyttämölle, kriittisen tarkastelun alaiseksi. Kun 1900-luvun alun kirjallisuutta leimasi tuberkuloosi parantolatarinoineen, on 2000-luvun (kotimainen) autofiktio melankolian ja masennuksen läpäisemää. Kirjasen kolme aiemmin julkaistua, nyt tätä kokoelmaa varten muokattua ja yhtenäistettyä tekstiä tarjoaa laajan sekä syvällisen analyysin ajasta ja ajan sairauksista. Vuori kuvaa masennusta positiivisen ylijäämän tautina. Ajassa, jossa tosiaan ajattelemme kaiken olevan yksilöstä ja hänen henkilökohtaisesta kompetenssistaan sekä kehittymishalukkuudestaan kiinni, näyttäytyy kyydistä tippuvat henkilökohtaisesti epäonnistuneina eikä juuri kukaan kiinnitä huomiota niihin rakenteisiin, joita ihmisiä matkasta jättävät. Siinä missä melankoliaa ennen leimasi negatiivisuudessa piehtarointi ja jopa tähtitieeteellisiin ulottuvuuksiin yltävä merkityksettömyyden tunne, on nykymasennus enemmän mahtumattomuutta niihin odotuksiin, joita kukaan ei oikein osaa nimetä, mutta jotka kuitenkin olisi pitänyt saavuttaa tiettyyn aikaan mennessä.
"Myöhäismodernien länsimaisten yhteiskuntien perustava eettinen vakaumus on, että kysymys hyvästä elämästä on yksityinen ja yksilöllinen, jokaisen ihmisen yksin omista resursseistaan käsin ratkaistavissa oleva ongelma.
– – –
Jotta ei laiminlöisi omaa potentiaaliaan, on mahdollisuuksien silmänkantamattomassa moneudessa tehtävä yhä enemmän parhaita mahdollisia valintoja ja kerättävä erilaisia resursseja, joiden avulla tulevaisuuden kolonialisointi tulee mahdolliseksi."
Sekä toisessa että kolmannessa tekstissä Vuori ottaa esimerkikseen Sisko Savonlahden esikoisromaanin, Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat, Erkka Mykkäsen Sellaisen miehen sekä Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toisen. Loppua kohden mukaan tulee myös Harry Salmenniemen autofiktiota parodioiva autofiktio, Varjotajunta. Kaikkia näitä yhdistää yksi ja sama – melankolia ja masennus aikalaiskuvauksena, masentuneisuus taidekuvauksena, prekaarin ja silti kulttuurista pääomaa hallitsevan luokan kipuilu omasta asemastaan ja asemansa näennäisen heikoista taloudellisesta resursseista. Tämän autofiktiivisen kirjallisuuden päähenkilöviisikon elämässä näyttäydytään kyllä Flow-festivaaleilla, harrastetaan onttoa seksia, käydään New Yorkissa elämässä ja haaveillaan Berliinistä, mutta mikään ei täyty, mikään ei tule miksikään, mikään ei pelasta – koska pelastus olisi jälleen oireen syy, eli jokin ulkoinen sisäisen tyhjyyden valtakunnassa.
Masennus on sairautena kaiken nielevä, kamala ja tietynlaisessa narsismissaan tuhoisasti itsensä ympärille murtuva mekanismi. Se on totta ja todellista – kuten neuroosit, hysteria ja tuberkuloosikin aikoinaan niitä sairastaville olivat. Silti oma aikamme myös tuottaa ja jopa romantisoi masennusta ja melankoliaa: Lana Del Reyn kaltaiset kulttitähdet leikittelevät musiikkivideoissaan jatkuvasti itsemurhan tematiikalla, viikkolehdet rakastavat "masennuin mutta kannatti, koska löysin uuden suunnan" -narratiivia ja autofiktiokin lähinnä rypee ja pyörii sen mustuudessa astumatta askeltakaan kauemmaksi, näyttämättä taiteen voimin mitä kaikkea tuon myllerryksen taustalla on. Erkka Mykkäsen päähenkilön pelastaa diagnoosi, Sisko Savonlahden mahdollinen poikaystävä, huomauttaa Vuori. Yhteyttä ja syytä etsitään lähes neuroottisesti, mutta aina ulkoa.
Ihmisiä jatkuvasti kadottavassa ajassa Vuoren analyyttinen tekstitrio tarjoaakin masennukselle yhteiskunta- ja kapitalismikriittisen näkökulman. Vuori haastaa vallitsevat yksilökeskeiset paradigmat, ja tekee melankolialle sen, mitä olen aina haaveillut osaavani tehdä aggressiolle: ottaa sen pois ilmeisimmästä ja tarkastelee sitä askeleen kauempaa, nähden nykyajan rakenteita, haastaen myös lukijansa kyseenalaistamaan myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan kaappaamia selitysmalleja. Vuori näyttää, miten hallinnan mekanismit syövät ihmistä masennuslääke kerrallaan, ja piilottaa oman valtansa yksilön subjektiviteettiin, haluun tavoitella samaa kultaista polkua kuin ajan sankaritarinat antavat ainoiksi oikeiksi ymmärtää. Niin kauan kun yhteiskunnan tuottama epäonnistumisen tunne yksilöllistyy, ei kellään ole voimavaroja puuttua näiden rakenteiden kyseenalaistamiseen.
