EEVA KOLU : KORKEINTAAN VÄHÄN VÄSYNYT
– ELI KUINKA OLLA TARPEEKSI MAAILMASSA JOSSA MIKÄÄN EI RIITÄ
384s.
Gummerus 2020
Saatu arvostelukappaleena
Kuuntelin keväällä ristiriitaisen ja mielipiteitä jakavan Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan -antiselfhelp-kirjan, joka oli siis self help -kirja, vaikka sellaista mainosti kritisoivansa. Kyllä: se käänsi ympäri ajatuksen esimerkiksi yltiöpositiivisuuden voimasta, ja muistutti oivallisesti, että esimerkiksi negatiiviset tunteet kuuluvat elämään, ja myös ne täytyy käsitellä (mikä valtava yllätys!) Ja silti niin tärkeä muistutus nykyisen pakkopositiivisuuskulttuurin aikana). Manson on kieltämättä aika räävitön, päälleliimattu ja hieman seksistinenkin, mutta pidin kirjasta silti. Moni ei, edellä mainituista syistä. Parjasi ja kritisoi, että vaikka yhteiskuntaa pidetään syyllisenä, itsensä korjaaminen jää aina yksilön vastuulle. Sitä keskustelua silloin seuranneena mieleen hiipii kuitenkin pieni hymynpoikanen – sillä kun aivan samaa tarinaa toistaakin suomalainen, suosittu bloggaaja Eeva Kolu, lempeisiin ja kauniisiin lauseisiin käärittynä, täsmälleen sama yleisö onkin haltioissaan. Että tätä sitä on kaivattu, miten kukaan ei sanonut sitä aiemmin.
Kolun Korkeintaan vähän väsynyt alkaa olemaan ainakin sosiaalisessa mediassa suht kiistatta yksi syksyn puhutuimpia ei-kaunokirjallisia teoksia. Se osuu siihen ytimeen, jossa suurin osa milleniaaleista elää: epävarmaan arkeen, uupumukseen, ympäristön ristiriitaisiin odotuksiin ja yhteiskunnalliseen paineeseen olla aina vähän enemmän ja vähän tehokkaampi. Nauraa enemmän, olla välittämättä liikaa, tuottaa enemmän, tarjota enemmän. Naisena harteille kasautuu vielä miehiäkin vahvempi odotuslataus: me kun emme lähtökohtaisesti kelpaa omina itseinämme, vaan meidän täytyy vielä kaiken suorittamisen lisäksi vielä todistaa, että olemme kelpoja. Vähintään yhtä hyviä kuin binäärisen käsityksen mukaan miessukupuoli on.
Ja sitähän tässä ollaan omassakin kuplassa enemmän tai vähemmän kaikki, korkeintaan vähän väsyneitä. Ja jos väsymykseen kaipaa vertaistukea, Kolun kirja on erityisen paikallaa. Se on nimittäin täydellinen esimerkki mielialakirjasta: se on hyvä, kun sitä lukee oikealla hetkellä. Se, miten tuo oikea hetki määrittyy, on toki varsin mystistä, mutta juuri sen verran sopivan järkeenkäypää, ettei sitä sen kummemmin tarvitse alkaa selittelemään. Se vain on. (Kirjan alkuun ja vähän loppuunkin sain myös muistutuksen siitä, miltä tämä kirja tuntuu, jos ei ole oikea hetki: kliseiseltä, vähän höttöisen vaaleanpunaiselta ja ympäripyöreältä vaatimukselta olla itselleen armollinen sellaisella tavalla, josta on todella helppo saada taas vain yksi suorittamisen tapa lisää. Juuh.)
Parhaimmillaan Kolun kirjaa lukiessa tuntuu todella vahvasti kuitenkin siltä, kuin juttelisi ystävän kanssa. Alkuun se häiritsi: monet ajatukset kun tuntuvat kirjoitettuina niin ehdottomilta, että huomaan suhtautuvani lukemaani kuin absoluuttisiin faktoihin: jos Kolu kirjoittaa näin, hänhän jättää tämän ja tuon huomiotta! Mutta sitten huomaan, tai oikeastaan muistan, että ei. Eihän kenenkään ajatukset ole valmiita, lopullisia, ehdottomia. Että itseasiassa myös Kolu käyttää runsaasti sanaa ehkä. Jättää tilaa ja tulkinnanvaraa. Ja niinpä tästä seuraa jotain minulle täysin uutta: annan ensimmäisen kerran elämässäni itselleni luvan sotkea kirjaa. Tehdä merkintöjä, alleviivata, piirtää suuria huutomerkkejä ja nuolia osuvien kohtien kohdalle. Ja kun vauhtiin pääsen, kirjoittaa myös omia kommentteja. Kyseenalaistaa, vaatia lisäselityksiä. Miksi kirjoitat näin? Mihin tämä tieto perustuu? Voiko tällaista esittää todella faktana? Voiko tämän käsitteen heittää väliin, ja jättää silti selittämättä? Ja ennen kaikkea: ai, tätäkin mieltä voi olla. Mitä ajatuksia se minussa herättää? Mikä on oma jatkopäätelmäni? Tarkoititko tätä? Ja niinpä kirja on lähes jokaiselta aukeamalta omien merkintöjeni peitossa. Paikoin jopa niin henkilökohtaisten, etten tiedä, voinko lainata tätä kirjaa koskaan kenellekään. Ja niinpä siitä on tullut paitsi kuin keskustelu ystävän kanssa myös oma henkilökohtainen päiväkirjani. Tätä ajattelin tänään, ja tämä ajatusketju johti tähän. Niin puhdasta ja terapeuttista.
Kolun kirjan lukeminen vaatii oman päänsisäisen kriitikkoni täydellistä hiljentämistä. Minun kriitikkoni on oma kompensaattorini: se on se terävä, nokkela ja hereillä oleva tilanteissa, joissa pelkään, että minua pidetään vähän hitaana, hömelönä ja herttaisena. Sellaisina pehmeinä feminiinisinä adjektiiveina, jotka eivät tunnu minulta, mutta joiden liittäminen minuun tuntuu myös loukkaukselta, sillä ne pienentävät jo valmiiksi pientä. Ja kun huomaan, että Kolu kirjoittaa asioista, jotka tiedän kyllä ihan itse, ei tarvitse tulla neuvomaan, huomaan, että pelko siitä, että tämä kirja pitää minua hitaana, tyhmänä ja hömelönä, onkin se suurin loukkaus ikinä. Ja sen sijaan, että käsittelisin, mitä tunteita se m i n u s s a herättää, hyökkään tietenkin tunteen aiheuttajaa kohtaan. Huomaamatta, että lopultahan sekin aiheuttaja asuu nimenomaan minussa. Minun sisälläni. Kolun kirja vain peilaa sitä, yllättävilläkin tavoilla.
Mutta vaikka kriitikko on miten hiljennetty, tämä täytyy kuitenkin sanoa: on melkein anteeksiantamatonta, että kirjasta puuttuu kunnon lähdeviitteet. Oi kyllä, itse esimerkiksi aggressiotutkimukseen hyvinkin vahvasti syventyneenä omaa akateemista toimintatapaani loukkaa se, että aggressiosta puhutaan ilman lähteitä, mutta on tässä muutakin. Nykyaikainen fake news - ja faktojenjälkeinen kulttuuri tarvitsee vastapainoksi selkeyttä siitä, mistä tieto on peräisin. Vaikkapa sitten suuntaa-antavalla lähdeluettelolla. Oli kirja miten omaelämäkerrallinen tahansa, tiede on tiedettä, ja sen tekijät ansaitsevat tulla paitsi kreditoiduksi, myös näkyviksi. Tieto rakentuu tiedon päälle, mutta ilman lähteitä se on vain sanoja peräkkäin. Kuka tahansa voi väittää mitä tahansa, jos ei kerro mistä hänen saamansa tieto on peräisin. Ja se on vaarallista, myös silloin kun ollaan täällä ns. tieteellisesti pätevillä vesillä. Se ei kuitenkaan saa jäädä lukijan arvioitavaksi pelkästään sen perusteella, että Kolu tuntuu luotettavalta. Moni muukin kun tuntuu siltä nykyään, omasta kuplasta riippuen. Siksi lähdeluettelo, kun viitataan muuhun kuin mutu-tietoon. Aina. (EDIT: sain muuten tiedon, että lähdeluettelo olisi jonkinlaisen vahingon vuoksi unohtunut kirjasta. Se löytyy nettiversiona täältä: uusimuusa.fi/kirja. Harmi, että näin on päässyt käymään, mutta no, sattuuhan näitä!)
Ja ehkä myös tämä: tämä on vertaistukea, ei ratkaisu. Ratkaisuhan on, tietysti, patriarkaattisen kapitalismijärjestelmän kaataminen, mutta siihen tästä kirjasta ei vinkkejä löydy. Korkeintaan vähän väsynyt on kirja kritisoimansa kulttuurin keskeltä kurottamatta sieltä ulos, mutta toki omassa viitekehyksessä se toimii yksilötasolla. Se, miten sieltä patriarkaattikapitalismisuosta sitten pääsisi ulos, on kriitikoiden jatkuvasti esittämä vaatimus, johon vielä hämmentävän harvalla on aitoa vastausta. Etsinnät siis jatkukoon.
Helmet-haaste 2020: 9. Kirjassa kohdataan pelkoja
