BEA UUSMA : NAPARETKI - MINUN RAKKAUSTARINANI

BEA UUSMA : NAPARETKI - MINUN RAKKAUSTARINANI

♥ ♥ ♥ ♥

290s.

Like 2015

Alkuteos: Expeditionen : Min kärlekhistoria
Suomennos: Petri Stenman

Vuonna 1897 Salomon Andrée lähtee kolmihenkisen tutkimusryhmänsä kanssa kohti Pohjoisnapaa vetyilmapallolla. Matkaan on yritetty jo edellisvuonna, mutta koska palloa kuljettava tuuli ei suostu kääntymään oikeaan suuntaan, ja napajäätikön talvi on tuloillaan, joutuu seurue lykkäämään lähtöään ensi kesään. Heinäkuussa 1897 kuitenkin lykästää, tuuli kääntyy etelästä kohti pohjoista, ja valtavalla silkkikankaalla verhoiltu vetyilmapallo täytetään, köydet irroitetaan ja matka kohti pohjoista voi alkaa. Ihan putkeenhan se tosin ei mennyt, laskelmat olivat kiltisti kutsuttuna hieman ylioptimistiset, kukaan ei muistanut huomioida laahausköysien irtoamismahdollisuutta, ja 30 päivän odotettu, hallittu ilmalento 150 metrin korkeudessa muuttui yhtäkkiä paikoillaan leijailuksi 700 metrissä ja lopulta täysin hallitsemattomaksi etenemiseksi vuotavalla vetyilmapallolla ahtojäiden yli. Varsin pian kunnianhimoisesta tutkimushankkeesta jäikin jäljelle tarina vain siitä, kuinka kaikki meni kerralla, no, vituiksi.

"Jää ei ole itseasiassa lainkaan valkoista. Matkallamme pohjoiseen jään väri muuttuu valon mukana jokaisella ohittamallamme leveysasteella. Joka aamu, kun katson ulos hyttini ikkunasta, päätän mikä saa olla päivän väri. Minä valitsen värinäytteen, joka sopii mahdollisimman tarkasti jään väriin, ja tulostan sen tulostimellani. -- Tapetoin seinät kaikilla värinäytteilläni päivä toisensa jälkeen. Minä vaihdan ja parantelen. Minä pidän kiinni päältä katsoen merkityksettömistä yksityiskohdista. Tavattoman pikkutarkkaa tutkimusta. Tosissaan, ja kuitenkin leikillään."

Bea Uusma on ruotsalainen lääkäri, kirjailija ja kuvittaja, joka otti sattumoisin tylsissä juhlissa käteensä Andrée-tutkimusmatkasta kertovan kirjan, ja lievästi sanottuna hurahti. Hän omisti elämästään 15 vuotta lähes pakkomielteiselle tutkimukselle, selvitykselle siitä, miksi kaikki meni niin kuin meni, miten noinkin kunnianhimoisesti alkanut suunnitelma kääntyi siihen pisteeseen, että viikkokausia jäälautoilla tarponeen kolmihenkisen tutkimusryhmän tarina päättyi Valkosaarelle, viimein löytyneelle kiinteälle maalle. Päiväkirjamerkinnät loppuivat lähes samantien saaren löydyttyä, ja pian, tavalla tai toisella kaikki kolme kuolivat. Yksi löytyi haudattuna kallionkolosta, toisen luut istuivat kallionkielekkeellä, kolmas vaipui syvään uneen makuupusissaan. Tai niin on ainakin arvailtu. 

Uusma nappaa lukijansa mukaan omaan maailmaansa aivan ensimetreiltä asti. Kirjaan tarttuessa tuntuu melkein uskomattomalta, miten yhtäkkiä asia, josta ei ole etukäteen tiennyt mitään, saati millään tasolla ollut siitä edes oikeastaan kiinnostunut, vetää Uusman palossa mukaansa, saa yhtäkkiä janoamaan vastauksia, kehittelemään omia skenaarioita, täyttämään niitä aukkoja, jota tutkimusryhmän päiväkirjat, edellisten tutkijoiden teoriat ja ruumiinavaustiedot väleihinsä jättävät. Kirja on visuaalisesti kaunis, se on kirjoitettu niin mielenkiintoisesti, että omaakin mieltä piinaa kolmen ruotsalaismiehen arvoituksellinen kohtalo. Se on leikkaus paitsi epäonniseen tutkimusmatkaan, se on myös tutkielma jäästä, aikavyöhykerajoilla leikkimistä Pohjoisnavalla, matkasta oman itsensä sisälle. Mutta ennen kaikkea on se on kertomus niin suuresta intohimosta,  sellaisesta, joka saa ihmisen vaihtamaan ammattia ymmärtääkseen enemmän, hyppäämään viikkokausiksi jäänmurtajalle, käyttämään satoja tunteja omasta elämästään selvittääkseen jotain, mihin kukaan ei ole voinut antaa varmaa vastausta. Se on tarina pakkomielteestä, jonka ehkä jo paikoin aavistelee olevan hieman epätervekin, mutta silti se on kaunis ja lempeä, muistutus siitä, että ne, keillä on jollain tapaa hieman erilainen tapa katsoa ja tutkia maailmaa kuin meillä keskiverroilla, on myös pakkomielteisyytensä lisäksi taipumus synnyttää uutta. Luoda tarinoita, kirjoja, taidetta, tutkimusta. Ja juuri sitä meidän maailmamme tarvitsee saadakseen itselleen kauniit raamit.

Ihan täysin en tämän kirjan matkassa kuitenkaan hurahtanut, en rakastanut sitä sillä palolla, jollaisesta monesta muusta kirjablogista saa lukea. Hurjan mielenkiintoisen se oli, jopa niin, että se täytynee omaksi hankkia, mutta siinäkin puhutteli silti eniten se kirjan visuaalisuus, paperin tuntu sormissa. Mutta lukea tämä ihan ehdottomasti kannattaa. Etenkin jos naparetket eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Helmet-haaste 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

PAUL AUSTER : SATTUMUKSIA BROOKLYNISSA

 PAUL AUSTER : SATTUMUKSIA BROOKLYNISSA 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

363s.

Tammi 2008

Alkuteos: The Brooklyn Follies (2004)
Suomennos: Erkki Jukarainen

Yleensä heti kirjan luettuani minulla on tasan yksi paikka minne rynnätä, oikeastaan suunapäänä, olinpa lukuhetken päätökseen saanut missa tahansa. Ja sehän on tokikin tämä blogi nimittäin. En tiedä onko se aina ihan hyvä asia, että suollan kypsymättömät ajatukseni suoraan lukukokemuksen jälkeen virtuaalipaperille ja julkaisen ne muidenkin luettavaksi, mutta se on minun tapani, ja se on ollut varsin toimiva sellainen. Puran tunteet heti, ja jos joku ajatus muuttuu ajan kuluessa, se jää lähinnä ilahduttamaan itseäni, tai parhaimmillaan kommentteja, joita teidän kanssa postauksen jälkeen aiheesta vaihtelen. Mutta jotain Austerin kirjasta kertoo nyt se, että vaikka sain kirjan loppuun viime torstaina,  ja vaikka juu, eihän siitäkään ole kuin kaksi päivää, uskaltaudun palaamaan postauksen muodossa sen maailmaan vasta nyt. Enkä oikeastaan vieläkään tiedä olisinko valmis. Mutta katsotaan.

"Isukki tuli paikalle. Tilanteen tukaluudesta huolimatta minua huvitti kovasti se että partakone surisi ja tärisi veden allakin. Pytystä kuuluva omituinen ja itsepintainen ärsyttävä ääni oli kuin perverssiä säestystä muutenkin eriskummalliselle ja ehkä peräti ennennäkemättömälle ongelmalle. Tuo särinä teki siitä sekä eriskummallisen että hilpeän. Nauroin kun näin mitä oli tapahtunut, ja kun Rachel ymmärsi etten nauranut hänelle, hän nauroi mukanani. Jos joutuisin valitsemaan yhden hetken, yhden päänupissani pysyvän muiston kaikista niistä hetkistä, jotka olen viettänyt hänen kanssaan kuluneiden 29 vuoden aikana, uskon että se olisi juuri tuo."

Nathan Glass muuttaa Brooklyniin, kun kuulee että se on sopiva paikka hänen perimmäiselle tarkoitukselleen. Hänen perheensä on muuttanut sieltä pois hänen ollessaan kolme, ja nyt vajaa kuusikymmentä vuotta myöhemmin se vetää puoleensa magneetin lailla. Nathan on juuri myynyt talonsa avioeron tuoksinnoissa sekä viettää syöpänsä kanssa sitä vaihetta, jossa odotetaan lupausta lopullisesta paranemisesta. Nathan on elämänsä elänyt, hän ei kaipaa asuinpaikaltaan enää mitään muuta kuin että siellä on rauhallista kuolla.

Mutta kuten tästä alkuasetelmasta ehkä jo päätelläkin saattaa, eihän se ihan niin mene. Nathan törmää sattumalta uusilla kotikulmillaan sisarenpoikaansa Tomiin, jonka lupaava tohtorisura kirjallisuuden parissa on kaatunut väitöskirjan myötä kuin tuuleen heitetty paperikasa, ja tuo kolmekymppinen sukulaispoika istuu harvinaisten kirjojen keskellä divarin apupoikana, ajettuaan edelliset vuoden New Yorkin taksia. Asioita mutkistaa Tomin mystisesti ilmestyvän ja katoilevan siskon Auroran tytär Lucy, joka yhtäkkiä koputtaa enonsa ovelle, siihen tuo lisämaustetta kauniit naapurin äiti-ihmiset, joiden eteerisyyttä uskaltaa ihailla vain kaukaa. Kirjakaupan pitäjän, Tomin pomon Harry Brightmanin entiset, ja hieman ehkä nykyisetkin, hämärähommat vetävät koko koplan enemmän tai vähemmän mukaansa, ja yhtäkkiä maailma onkin täynnä elämää, kuhinaa, sattumuksia ja huvittelua, juuri niitä kaikkia, joita Nathan kuvitteli jo pääseensä elämänsä loppusivuilla kokonaan pakoon.

Sattumuksia Brooklynissa on kepeän hauska. Sen eteneminen tuo jotenkin kaukaisesti mieleen toisen suosikkikirjailijani Murakamin, ei tosin outouden tai tyylin perusteella ehkä niinkään, vaan enemminkin sen tunteen, joka näiden kahden miehen kirjoja lukiessa mielen valtaa. Niiden parissa kun tuntee vähän niin kuin kliseisesti olevansa kotona. Ihan hirveästi ei tapahdu, ja silti tapahtuu enemmän kuin yhteen kirjaan uskoisi mahtuvan, mutta kaikki tuo tarjoillaan niin mukavan sopivassa paketissa, että on vaikea kuvitella hetkeä, johon tämä kirja ei sopisi. Sattumukset tapahtuvat niin kuin oikeassa elämässä, ja vaikka mukana on ihanan kirkkaita värikyniä ja sopivaa saippuaoopperaa, ei tarina silti sorru liika liioittelun puolelle. Se tuntuu helpolta ja varmalta, ja juuri ennen loppua ehkä sitten kuitenkin hieman liiankin. Tätäkö tämä nyt oli, näin ennalta-arvattavastiko tämä kaikki nyt sitten lopulta kääntyi? Ihmissuhteita ja yhteisön tilaa kuvatessa on toki vaikea keksiä aina mitään kovin mullistavaa, mutta näinkö idioottivarmoihin happy ending -ratkaisuihinko tämä todella sortuu? Yhtäkkiä alkaakin ärsyttää kirjassa kaikki, stereotypiset henkilöhahmot, se, etten lukenut kirjaa englanniksi, koska moni pakolla suomennettu vitsi ei vain toiminut käännettynä, liiallinen sanoilla kikkailu, koska voisiko joskus sanoa ihan vain ravintola paikallisen ravitsemusalanliikkeen sijaan, päähenkilön miehisen pateettinen pöyhkeilevyys. Apua.

Ja sitten. Tulee sydänkohtaus, tai oikeastaan ei. Mutta sairaalareissu kuitenkin, kuoleman hipaisu, ne tyypillisimmät hetket, jolloin tajuaa ehkä vastentahtoisestikin olevansa elossa, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt. Ja se tapahtuu juuri ennen kuin lopusta jollain kumman tavalla tuleekin yhtäkkiä taas alku. Mutta millainen alku, se tässä ehkä sitten lopulta vetikin itseltäkin jalat alta.

On olemassa kirjailijoita, ja sitten on Kirjailijoita. Toki nämä kirjailijat ja Kirjailijat ovat varsin subjektiivinen tuntemus, mutta ehkäpä tiivistän oman kokemukseni siitä näin: aika moni pystyy kirjoittamaan vetävän tarinan, ja parhaillaan sekin toki vetoaa tunteisiin ja muuttaa maailmankatsomusta. Tarjoaa sellaisia maailmoja, johon ei muuten pääsisi, ei ainakaan ellei viettäisi vuodestaan vähintään puolta elämällä aivan toisissa kulttuureissa, jotenkin niin sisällä päin, etten edes tiedä miten se on mahdollista. Tavallisesti niissäkin kirjoissa puhuu joko tarina tai sitten soi sanat niin kauniisti, että sen lukemisesta nauttii, usein ne ovat tietenkin kirjoittajistaan kiinni, mutta silti jotain sellaista, että kirjan loputtua voit lopulta hymähtää, syventyä hetken ja tarttu sitten taas seuraavaan. Ja sitten on ne minun Kirjailijani. Niitä on ollut nyt lähiaikoina monta, se paljon jankattu Statovci, Hemingway, Kettukin. Ja nyt Auster. Nimittäin jos osaa yhdellä ainoalla kappaleella, kirjan viimeisessä luvussa, juuri ennen niitä viimeisiä sanoja, kääntää koko tarinan päälaelleen, antaen ensin ymmärtää, että lukija luulee koko ajan lukevansa kepeää ihmissuhderomaania, mutta tekeekin tavallaan täyskäännöksen ja napauttaa koko kirjan täysin ympäri ja uuteen uskoon, nousee silmissäni varsin korkealle. Sellaiselle tasolle, ettei tästä kierrätyskeskuslöydöstä edes tarvitse haaveilla koskaan luopuvansa. Sydämeni on kirjoille näemmä hieman pohjaton, mutta silti, tervetuloa Sattumukset Brooklynissa muiden lempikirjojeni joukkoon. Siellä on hyvä pysyä.

Helmet-haaste 2017: 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

RIITTA JALONEN : KIRKKAUS

RIITTA JALONEN : KIRKKAUS 

 ♥ ♥ ♥ 

352s.

Tammi 2016

Arvostelukappale

Kirkkaus on yksi viime vuoden tasaisimmin kehuttuja kirjoja, ainakin jos kirjablogisfääreihin on uskomista. Se on tullut vastaan joka paikassa, ollut upea, tajunnanräjäyttävä, hieno ja vuoden paras kirja, ja nappasipa se itseasiassa eilisessä Blogistanian Finlandia-äänestyksessäkin toisen paikan vuoden 2016 kotimaisten kirjojen sarjassa. Itse sain sen käsiini jo lokakuussa, mutta kuten usein niiden kaikkein kehutuimpien kanssa, en osannutkaan tarttua siihen heti. Ensin säästin ihanimpaan mahdolliseen hetkeen, sitten en uskaltanutkaan aloittaa sitä. Suuret odotukset kauneuden suhteen ei koskaan ehkä ole se kaikkein paras asia, ja jostain syystä tuo pieni ennakkoaavistus osui oikeaan, tällä kertaa.

"Hämärä tulee ympärilleni niin kuin se olisi yllätys, jonka en muistanut toistuvan talvipäivä toisensa jälkeen. Se suurentaa lumihiutaleet, irrottaa ne toisistaan, tekee niistä pienen pieniä tähtiä. Odotan puun alla, että totun lumen valoon, ja vasta sitten lähden kotiinpäin"

Kirkkaus on Riitta Jalosen tuorein romaani, fiktiivinen elämäkerta todellisesta henkilöstä, uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka viettää elämänsä parhaat vuoden mielisairaalassa skitsofreenikkona hoidettuna. Framen elämässä on kuitenkin pimeyttäkin suurempi lahja, kyky kirjoittaa. Ja se kyky on se valo, se mustan kankaan läpi kuultava kirkkaus, joka pelastaa. Se pelastaa uppoamasta liian syvälle, sadoilta sähköshokeilta, lobotomialta, muiden sanoilta ja ajatuksilta. Se on pako todellisuudesta, ulkomaailmasta, se on niin suurta sisäistä ääntä ja maailmaa, että kaikki muu on sen rinnalla merkityksetöntä. 

Ihan aiheetta Kirkkautta ei ole blogimaailmassa kehuttu. Se on kaunis, ja tunnistan sen voimakkuuden, jos sen sisällä osaisi elää. Jalosen lauseet tippuvat eteen vaivattomasti, niissä ei ole mitään liikaa, ja silti ne ovat kauniita kuin jokainen erikseen merenpohjassa sileiksi hiottuja. Vaikka konseptina fiktiivinen elämäkerta, etenkin näin sisältäpäin kirjoitettuna on ehkä hieman kyseenalainen, antoi sen tässä anteeksi jo pitkälti siksikin, koska ei kyseistä Janet Framea itse etukäteen lainkaan tuntenut. Erilaisuuden tematiikka on osuva, olen itsekin pysähtynyt lähiaikoina pohtimaan hurjasti sitä Jalosen kuvaamaa harpilla piirrettyä ympyrää, jonka sisälle me vaadimme kaikkia mahtumaan. Sieltä saattaa joku yrittää kurkottaa pois, mutta koska se on automaattisesti väärin, erilaisuus on vääränlaisuutta, kiskotaan se toinen heti takaisin, kiskotaan, vaikka kustannuksena olisikin jauhaa koko ihmiskunta saman lihamyllyn läpi saaden aikaan vain harmaata massaa ilman minkäänlaisia vivahteita. Mikä siinä onkin, että meidän normaalimme on niin järjettömän kapea, me vaadimme ihmisemme, taiteilijamme, lapsemme luokissamme istumaan kuten on toivottu, oppimaan kuten on tahdottu, käyttäytymään kuten aikuisen ihmisen pitää. Kaikki outo ja erilainen on vinksahtanutta, ja vaikka me miten uuvumme sen yhden ainoan muottimme kanssa heiluessa, emme osaa lopettaa ennen kuin kaikki on yhtä ja samaa, harmaamielistä massaa. Se puhuttelee, niin tässä kirjassa kuin sen kansien ulkopuolellakin.

Ja silti. Silti jotenkin tämä kirja ei ollut jotenkin lainkaan minulle. Minun sydämeni kirja. Sellainen kuin sen ehkä odotin ja toivoin olevan. Tunnistan sen voiman, jota tässä rakastetaan, mutta en saa siitä itse kiinni. Huomaan haikeuden, herkkyyden ja aistivoimaisuuden, mutten tunne sitä. Ymmärrän laadun, mutten saa siitä mitään irti. 

Kauniin kylläiset lauseet, sellaiset juuri kuin tässä kirjassa, tuntuvat hyvin turhauttavilta, jos ne eivät vie mihinkään. Se ei ollut Kirkkaudessa onneksi ongelma, lauseet eivät olleet lauseita vain lauseiden takia, vaan ne veivät tarinaa yhtäaikaa eteen- ja taaksepäin kuin runsaasti rönsyillen sivuillekin, mutta aina niin, että niistä sai kiinni, ne ymmärsi hieman ajatuksenvirtamaisina, mutta silti taitavina rakenteina. Eivätkä ne monien kauniiden sanojen lailla olleet itsetarkoituksellisiakaan, ne tulivat selvästi suoraan sydämestä. Mutta ehkä juuri siinä piileekin se suurin ongelma: minun sydämeni ei lyö Kirkkauden kanssa samaan tahtiin. Sykkeemme eivät kohtaa ja tunnen itseni niin ulkopuoliseksi, etten saa tartuttua kiinni edes reunasta, otettua irti sitä, mitä tässä on tahdottu tarjoilla. Kirja on toki omalla ainutlaatuisella tavallaan aivan varmasti upea, mutta minulle se aukeni vain keskinkertaisella voimalla. Hieman omivana, irrallisena ja puuduttavanakin, ja vaikka olen enemmän tyytyväinen sen lukemiseen kuin tilanteeseen, jossa en siihen olisi edes tarttunut, ei se minulle ole yksi viime vuoden kirjoista. Se on vain yksi hieman keskiverto muiden joukossa, se sellainen, jonka sydän lyö täysin muille ihmisille.

Helmet-haaste 2017: 02. Kirjablogissa kehuttu kirja

ÄÄNENI BLOGISTANIAN FINLANDIA- & GLOBALIA-PALKINNOILLE

Blogimaailma valitsee tänään omat Blogistanian kirjallisuuspalkintonsa kategorioista Finlandia, Globalia, Tieto & Kuopus. Koska kahta viimeistä en juurikaan ole tänä vuonna lukenut, en ainakaan niin, että voisin milläänlailla uutuuksia arvottaa, hyppään vain Finlandian ja Globalian kelkkaan. 

Suurin lukumuutokseni viime vuonna ehdottomasti aiempaan verrattuna oli paitsi ylipäätään koko tämä kirjablogi ja sen perustaminen, myös sen mukana tuoma uutuuskirjojen maailmaan sukeltaminen. Ennen luin milloin sattui ja mistä sattui, en edes tiennyt kuka julkaisi, koska ja mitä. Mutta koska nyt suurinpiirtein tuli luettua jo ihan kohtalaisen mukava määrä uutuuskirjojakin, on ihan mukava olla mukana äänestämässä myös vuoden parhaita sellaisia. Toki niin sanottuihin ammattiraatien järjestämiin kilpailuihin verrattuna ongelmallista saattaa olla jo se, että aika pienen siivun toki uutuuksista olen lukenut, kotimaisista 15 ja käännöskirjoista 7 viime vuonna julkaistua, mutta toisaalta, johan luetuksi pääseminenkin jonkinlainen kriteeri on. Ja no, vakavaa puuhaa tämä ei onneksi ole, enemminkin rakkaudesta lukemiseen ja kirjallisuuteen. Ja tässäpä tulee omat ehdokkaani:

FINLANDIA

3 pistettä: Pajtim Statovci : Tiranan sydän
Mielettömän upea tarina, jonka jälkimaku maistuu edelleen suussa. Rohkea ja vahva, jos nuorten kirjailijoiden taso on Suomessa tätä, voi kaunokirjallisuutemme hurjan hyvin,

2 pistettä: Inkeri Markkula : Kaksi ihmistä minuutissa
Runsas ja haikeankaunis esikoinen, joka vei mennessään. Viidakontuoksun haistaa edelleen, vaikka lukemisesta on jo yli puoli vuotta.

1 piste: Minna Rytisalo : Lempi
Rohkean vahva romaani, joka osasi yllättää. Tämän luen vielä monta kertaa uudelleen.

GLOBALIA

3 pistettä: Chigozie Obioma : Kalamiehet
Upea esikoinen, jonka tarina sai aivan uudet mittasuhteet jälkisanojen jälkeen. Pala maailmaa ja kulttuuria, johon pääsee vain kirjan kansien välissä.

2 pistettä:  Haruki Murakami : Miehiä ilman naisia
Lempeän koskettava novellikokelma, joka hurmasi täysin. Maaginen, ja silti samaistuttavan kaunis.

1 piste: George Saunders : Sotapuiston perikato
Raju, rouhea ja kamala. Ja ihan vain kamalan hyvä.

Huh, ei ollut helppoa valita, sen verran vahvoja oli viime vuosi täynnä. Epäonnen ja parjauksenkohteen vuosi 2016, olit sinä ainakin kirjallisuuden kannalta varsin onnistunut.

PETRI TAMMINEN : SUOMEN HISTORIA

PETRI TAMMINEN : SUOMEN HISTORIA 

♥ ♥ ♥

157s.

Otava 2017

Arvostelukappale

Yksi kevään ensimmäisiä uutuuksia, Petri Tammisen Suomen historia tuli muutama päivä sitten minulle arvostelukappaleena kustantajalta.  Olin kirjasta otteita kuullut Baba Lybeckin bloggaajatapaamisessa, ja olisinpa innolla kuunnellut kyseistä kirjailijaa myös ensimmäisessä Kirja vieköön! -tapahtumassa, ellei se olisi valitettavasti mennyt täysin päällekkäin opintohommien kanssa. Ihan hurjan kiinnostunut en siitä etukäteen ollut, mutta yhtäkkiä sitä "ihan vain selaillessani" huomasinkin lukeneeni neljäsosan. Ja seuraavalla esseentekotauolla jo neljännestä vaille loppuun. Aika hyvin imaistu mukaan, sanoisin.

"Se näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiinsa se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja. 

-Vuosi 1950"

Tamminen on koonnut mukavan kokoelman ihmisten muistoja, ja tehnyt niistä taitavan kokonaisuuden. Se lähtee liikkeelle sadan vuoden takaa, itsenäistymisen sivuilta tsaarin viimeisistä hetkistä, kun venäläiseen upseeriin rakastunut Aino potee sydänsuruja, joita voi lääkitä vain painelemalla rintaa sydämen päälle lämpimällä silitysraudalla. Se koukkaa kieltolain ja Viipurin kautta kohti sotia, ulkomaanavusta pula-aikaan, Kekkoseen, pesäpalloon ja jääkiekon maailmanmestaruuteen. Se käy dopingkäryisessä Lahdessa ja päättyy viime vuoteen, lähes satavuotiaan Suomen nykyhetkille. Se kertoo muiston kerrallaan, alleviivaamatta, mitään suurentelematta, lakonisesti, mutta silti varsin vetävään tyyliin.

Ja hienosti Tamminen tosiaan muistot tarjoilee, antaa eteenpäin nautittavaksi. Pienistä hetkistä muodostuu yllättävänkin hienosti suurempi kokonaisuus, yhden kansakunnan itsenäinen historia kipupisteineen. Hieman se oli jotenkin perisuomalaiseen tapaan kyyninen omaan makuuni, sen pettymyksen ja kansallisen huonon itsetunnon ilmentymä, mutta ei sentään liikaa, ja ehkä monikin voi todeta sen olevan sen meidän suomalaisuutemme kuva. Kaikessa arkisuudessaan ja pienuudessaan se oli hieno, vaikkei kokoaan isommaksi onnistunutkaan kasvamaan. Ehkä siitä puuttui lopulta se tunne, se latautunut ja suuri, se, joka olisi saanut lukijan muutakin kuin hieman hymähtelemään. Mutta se, olisiko se sitten suomalaista, on toki aivan eri keskustelu.

Mutta niin tai näin, onhan tämä vallan mukava startti tälle kansakuntamme juhlavuodelle. Se herätti itsessä muistoja, se sijoitti omia vanhempia ja isovanhempia tapahtumahetkiin, toi mieleen niitä pieniä tarinoita. Mumman kertomusta jatkosodan ajalta, kun olivat olleet ilmahälytyksen aikaan syömässä lettuja, ja hän hätäpäissään pikkutyttönä söi äkkiä ne kaikki muidenkin plätyt loppuun, jos vaikka ei pommituksesta hengissä selvittäisikään, saaden toki sisarusten kiukut päälle pommisuojasta myöhemmin noustuaan. Isän tarinaa 1970-luvun festareista, joissa kävi kuuntelemassa samaa bändiä, jonka 40-vuotiskeikalla itse olin viime syksynä.  Tai omaa muistoa kun Suomen voittaessa Euroviisut asuin itse Oslossa, katsoin kisoja au pair -perheeni kanssa ja myöhemmin ajelin silloin kovin huumaavan ihanan nuoren miehen kyydissä pitkin Oslon öisiä katuja Hard Rock Hallelujah soiden. Koomikko Iikka Kiveä lainaten, kaikista kuvitteellisista keksinnöistä kun Suomi on mun listoilla aika korkealla, ihan siinä Luke Skywalkerin ja Super Marion välissä. Tai minun tapauksessani ehkä Muumilaakson ja Tylypahkan. Joten kai se tämän oman hypetyksensäkin ansaitsee, vaikka se välillä vähän päälleliimatulta tuntuukin.

Helmet-haaste 2017: 08. Suomen historiasta kertova kirja 

Ja kirjabloggaajakollegat psst! Olettehan huomanneet, että ylihuomenna äänestetään yhdessä Blogistanian vuoden 2016 kirjoja? Joko olette valinneet omat ehdokkaanne? Tietoa äänestyksestä Blogistanian Finlandia-palkinnon osalta löydät täältä, kansanvälisen Globalian osalta täältä, Kuopuksesta täältä ja Tiedosta täältä. Mielenkiinnolla jo odotan, minkä kirjan bloggaajat ovat vuoden 2016 suurimmaksi nostaneet!