ALISON BECHDEL : HAUTUUKOTI

ALISON BECHDEL : HAUTUUKOTI 

- TRAGIKOOMINEN PERHEENI

238s.

Like 2009

Alkuteos: Fun Home: A Family Tragicomic (2006)

Suomentaja: Taina Aarne

Sarjakuvahuuma vie mukanaan, ja jatkuu Katrin kommenttilaatikkoon heittämällä suosituksella, Bechdelin sarjakuvaromaanilla Hautuukoti. Kiitos loistavasta kirjavalinnasta kuuluu siis jälleen kerran maailman parhaalle kirjablogiyhteisölle ja sen kanssabloggaajille, mutta ehdottomasti myös Helmet-haasteelle: en takuulla olisi löytänyt tänä vuonna sarjakuvaromaanien maailmaan ilman sitä. Se lienee toki haasteen osa ideastakin, mutta no, toimii kuin häkä. Joten olkaa hyvät, rakkaat lukijani, vuorossa on jälleen kerran, jo viidennen postauksen peräkkäin kirja, jonka parissa olen saanut hurmaantua. Eikä yksikään niistä ole siltä "omalta mukavuusalueeltani". Tai entiseltä ainakaan, väittäisinpä nimittäin että olen saanut sitä jopa vähän laajennettua. Aikamoista.

Jos yleisesti sarjakuvista vielä hetki puhutaan, palasi oikeastaan vasta nyt mieleeni, että luin niitä itseasiassa yhdessä vaiheessa peruskouluikäisenä paljonkin. Lähinnä siis Lassia ja Leeviä, Kamuja ja Jerejä, sellaisia helppoja yksittäisiä pieniä tarinoita. Mutta luin kuitenkin, pidin niistä hurjasti ja ahmin niitä valtavasti. Todennäköisesti kaikki mitä silloin löysin. Joten kun nyt viitisentoista vuotta myöhemmin löysin sarjakuvat uudelleen, olinkin yhtäkkiä varsin tutulla alueella, jossa on yllättävänkin helppo olla. Visuaalisuus miellyttää, herättää ajatuksia ja toi taas omiin lukutottumuksiin jotain sellaista lisää, mikä sieltä on ehkä tavallaan puuttunutkin. Helppoa väliluettavaa, joka ei kuitenkaan ole niin hömppää, etteikö toimisi myös "päälukemisena". 

Mutta itse Hautuukodista. Se on tosiaan Bechdelin omaelämäkerrallinen tarina itsestään, isästään ja heitä yhdistävästä enemmän tai vähemmän salaisesta homoseksuaalisuudesta. Se on tarina isossa kartanossa kasvamisesta, vierekkäin olemisesta, mutta silti omiin kupliin jäämisestä, jossa jokainen on näennäisesti lähekkäin, mutta niin kaukana toisistaan kuin yhdessä kartanomaisessa kodissa vain olla voi. Se on myös tragikoominen tarina kuolemassa, tahallisesta tai tahattomasta, etäisyydestä, josta viimein tuli kuoleman jälkeen konkreettista ja läheistäkin.

Hautuukoti oli yksinkertaisesti kuvitettu, ja silti juuri se toimi minusta parhaiten tarinan eteenpäin vievänä voimana. Vaikka tekstiä toki sarjakuviin mahtuu enemmän kuin vastaavan sivumäärän romaaneihin, oli kuvitus niin syvää, moniulotteista ja taitavaa, että tuntuu kuin olisin lukenut useampisatasivuisen omaelämäkerrallisen muistelmateoksen. Eleet, asennot, ilmeet ja asenteet välittyivät sanattomasti, hienosti käytetty toisto kuljetti tarinaa kehinä kipupisteensä ympärillä, ja se loi todella vahvan ja aistivoimaisen tunnelman talosta, jossa oikein kenelläkään ei ollut hyvä olla, kasvaa eikä elää, vaikka sen kulissit olivatkin täydellisyyttä hipovat. Mutta kuten kaikki tietoisesti rakennettu lopulta on, jää sekin vain kaukaiseksi ihannekuvaksi todellisuudesta, aitoudesta, jota ei tietoisilla päätöksillä koskaan pystytä keinotekoisesti luomaan.

Bechdelin kerronta on vaivatonta ja se päästää lähelle, tuo koko tragikoomisuuden osaksi omaakin kokemusmaailmaa. Homoseksuaalisuus on toki kantava teema, mutta se on silti sitä taustalla, ennen kaikkea tärkeintä on suhde tai suhteen puuttuminen omaan isään. Kipuilu oman piilotetun identiteetin kanssa heijastuu sarjakuvaromaanissa kumpaankin päähahmoon, Alisoniin itseensä sekä tämän piilossa elävään isään, kun kumpikin yrittää elää omaa kiellettyä haluaan toisensa kautta. Bechdel on äärimmäisen ymmärtäväinen ja lempeä isänsä vikojakin kohtaan, ja on ihailtavaa, miten hän osaa nostaa itsensä tarinasta ulos tarkastellakseen sitä tarkasti ja objektiivisesti. Ainakin tämän sarjakuvaromaanin sivuilla.

Kuten ylläolevasta tekstistä siis kenties jo päätellä voi, pidin tästäkin valtavasti. Se oli lämmin, mutta surullinen, jollain tapaa haikeankaunis ja ennen kaikkea todella tragikoominen. Sen visuaalisuudessa on sellaista voimaa, etten aina edes muistanut tietoisesti sarjakuvaa lukevani.

Hautuukodista on blogattu paljon, ja se on selvästi jakanut mielipiteitä. Lisää postauksia täällä: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Kirjanurkkaus, Todella vaiheessa & Lukuisa

Helmet-haaste 2018: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

LIV STRÖMQUIST : KIELLETTY HEDELMÄ

LIV STRÖMQUIST : KIELLETTY HEDELMÄ

139s.

Sammakko 2016

Alkuteos: Kunskapens frukt (2014)

Suomennos: Helena Kulmala

Spleenishin aiheuttamassa sarjakuvahuumassa marssin jokin aika sitten kirjastoon poistuen sieltä neljän eri sarjakuvakokoelman kanssa onnellisena kotiin. Mukana oli niin uusia kuin vanhojakin tuttavuuksia, mutta eniten kiinnosti muutama päivä aiemmin lukulistallekin lisäilty ruotsalaisen Liv Strömquistin feministinen sarjakuvakokoelma Kielletty hedelmä. Joten niinpä hotkaisin sen vielä samana iltana kokonaan, ja nyt istun varsin vaikuttuneena sängylläni ja pohdin, mitä ihmettä tuosta voisi kirjoittaa.

Strömquistin ensimmäinen kokonaan suomennettu sarjakuvakokoelma pitää sisällään painavaa asiaa kuukautisista, patriarkaatista, tabuista, "naisen sukuelimestä", joka tietoisesti usein jätetään nimeämättä. Se on myös kannanotto feminismin puolesta, ja "loistava" kattaus tavoista, joilla nainen on pidetty viimeiset vuosisadat epäpuhtaana, poissa tieltä, vähemmän jumalallisena otuksena, jonka tarkoitus on oikeastaan olla vain reikä miehelle. 

Strömquist kuvittaa ja kertoo tarinaansa hulvattomasti, ja vakavuudestaan huolimatta hänen seurassaan nauraa ja viihtyy vallan mainiosti. Toki tulee asianmukaisesti vihaiseksikin, koska kuten aiemminkin on taidettu jossain sanoa, "if you are not outraged, you are not paying attention", mutta silti enemmän voimaa antavalla kuin latistavalla tavalla, sellaisella, jonka avulla tahtoo lähinnä muuttaa maailmaa ja kulttuuria jossa elämme, eikä kaivautua peittokasan alle itkemään yhteiskunnan epäreiluutta.

Ehkä se juontuu paljon siitäkin, että sitä Strömquist nimenomaan itse tekee, voimaantuu siis, ja hienosti siinä onnistuukin. Tämä kokoelma on tärkeä, se on kannanotto kauniin ja arvokkaan vulvan puolesta, mutta se valottaa hyvin myös sitä, miksi se on meiltä tahdottu aina niin totaalisesti piilottaa. Se on myös isku häpeäkulttuuria vastaan, sillä se tuo esiin mainiosti sen, miten häpeällä ylipäätään pyritään pitämään tämä ns. heikompi sukupuoliaines aisoissa. Ja se tuo pöydälle myös erityisen tärkeän aiheen, sukupuolisuuden määritelmän ja viimevuosisataisen, ylivoimaisen pelottavan rakkauden kahta absoluuttista sukupuolta kohtaan. Ja se kannanotto on tärkeä, sillä lähtökohtaisestihan tuota rakkaussuhdetta edelleen elävät tykkäävät niin kovin typertää keskustelun idioottimaiseksi puhumalla jatkuvasti aiheen vierestä ja saamalla vastapuolen näyttämään vain mielensäpahoittajilta, joilla ei ole muka parempaakaan tekemistä.

Niin, parempaa tekemistä siis kuin mikä? Vaikuttaa kulttuuriimme niin, että jokaisella olisi siinä vähän parempi olla, senkin kustannuksella, että kaikkein laiskimpienkin pitäisi opetella edes vähän ajatelemaan uudella tavalla?

Tavallaan Strömquistin kirjassa ei ehkä "kaiketietävälle" intersektionaaliselle feministille ole mitään uutta, mutta toisaalta en myöskään usko kaikentietävään feminismiin. Uskon eri asteisiin feminismiportaisiin, siihen, että joku on ehtinyt tutustua ja tutkia enemmän kuin toinen, mutta se ei silti kenestäkään feministinä tai ihmisenä ylipäätään parempaa tee. Siksi Kieletty hedelmä onkin tärkeä, omaääninen ja hulvaton perusteos kaikille, joita aihe kiinnostaa.

(Mutta ennen kaikkea se olisi tärkeä, omaääninen ja hulvaton perusteos kaikille, joita aihe ei kiinnosta. Sillä toisin kuin monet heistä ehkä ajattelevat, tämän kanssa ei oikeastaan tulisi kysyä kiinnostaako vai ei. Nämä asiat kuuluvat kaikille, joten tätäkin suotaisiin lukevan myös niissä piireissä, joille tämä kaikki aidosti uutena asiana tulee. Paljon toivottu, mutta toisaalta olenkin pesunkestävä idealisti, henkeen ja vereen.)

Kielletystä hedelmästä muualla kirjablogeissa: Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie, Todella vaiheessa & Bookishteaparty

Helmet-haaste 2018: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi

SUSINUKKE KOSOLA : AVARUUSKISSOJEN LEIKKIKALU

SUSINUKKE KOSOLA : AVARUUSKISSOJEN LEIKKIKALU

- TUTKIELMA IHMISYYDEN VALTAVIRRASTA

80s.

Sammakko 2016

Olenko jokaisen runokokoelman kohdalla kertonut, että ne eivät ole ennakkoon minun juttuni? Ovat jotain, joita on pitänyt tulkita aina yläasteen äidinkielentunneilta, mutteivat koskaan, niin kuin ikinä milloinkaan, ole auenneet minulle? Ja että minusta on ihan ok, jos niistä ei niin pidä.

Todennäköisesti olen. 

Entä oletko sinä joskus, ainakin salaa, syyllistynyt siihen uniikki lumihiutale -syndroomaan, jossa kuvittelet koko valtavan maailmankaikkeuden sisällä olevasi ihan vähän erilainen kuin kukaan muu, joka ainakaan parasta aikaa kanssani elää? Sellainen, jota ymmärtää vain harvat ja valitut, näkee aidosti vain muita hieman paremmat tyypit, kokee ihmisyydenkin jotenkin aivan toisella tavalla sisällään kuin kukaan muu ympärilläsi?

Todennäköisesti olet. Sillä kukapa ei olisi.

Ja eivätkö sinustakaan nuo kaksi ylläolevaa kappaletta liittyneet toisiinsa? Ei se mitään. Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu sitoo ne yhteen.

Tai on sitomatta.

Ihan miten sinusta parhaalta tuntuu.

"olet heräillyt öisin 

mutta et enempää kuin yöt ovat heräilleet meissä"

x

"kulkevat ympyrää koska

neliön kulkeminen vaatii tietoisia käännöksiä"

Sitoi joku jotain tai vaikka jonkun, näihin runoihin ja säkeisiin minä ihastuin täysin, löysin näistä itseni ja ennen kaikkea sen paradoksin, että niin oli tarkoituskin, koska olemme koko kokoelma, avaruuskissojenkin näkökulmasta lopulta vain valtavaa massaa, jossa jokainen kuvittelee olevansa hippusen enemmän, parempi, älykkäämpi, kauniimpi ja keskimääräistä kivempi kuin toinen, mutta paradoksaalisesti on vain sitä täysin samaa valtavirtaa kuin kuka tahansa muukin. Ja sitä mantraa saamme kuulla jatkuvasti myös ympäriltämme, kulttuuristamme, mutta silti se tulee suurimmalle osalle yllätyksenä.

"yö nostaa 

kuolleita muistoja silmien korkeudelle

maito murot kulhon reunalle"

x

"omiin hermoratoihin ei 

kannata eksyä etsimään

mitään itseään suurempaa"

Kokoelma jakautui eri osiin, ja vaikkei näennäisesti niiden parissa kuljettukaan minnekään, osoittautui tämäkin oletus loppua kohden varsin vääräksi. Runot välissä olivat kauniita, sana kerrallaan kudottuja kielellisiä taideteoksia kaikessa arkisuudessaan, murokulhoineen ja sylissä olevine kissoineen, listat välissä taas muistutus siitä, miten nämä olivat juuri minulle, joka on niin persoonaton, että minä voisin olla kuka tahansa. Runotkin ovat ihan vain runoja hetkellisesti, niiden kauneuden yksittäisestä ihailusta jää kiinni, kun Kosola kirjoittaa kokoelman viimeisessä osassa:

 "Sinä tiesit näin käyvän. Kerroin siitä jo ensimmäisellä sivulla. Mutta sinä jatkoit eteenpäin sana kerrallaan. Sinä halusit toisen lopun. Oman loppusi. Ja sinä saat sen - kukaan muu ei tule ymmärtämään kuin sinä."

Vaikka tällaisessa kokoelmassa on ehkä vaara, että niiden takana olevasta kertojasta tulee hieman ylimielinen, toisen valtavirrasta erottumisen osoitteleva kaikkitietävä ylihahmo, joka niin kuin oikeasti on se, joka on vähän enemmän, parempi, älykkäämpi ja kauniimpi, ei tästä sitä tunnetta kuitenkaan tullut. Nämä on kirjoitettu jollain tapaa lempeästi, ihmisestä on tehty hellästikin avaruuskissojen leikkikalu, massa, johon kuuluminen on lopulta lohdullisempaa kuin siitä poispyristely. 

"aamuisin olen katsonut kanssanne ikkunasta miten

aurinko kattaa päivää

meille kiittämättömille

lohduttomille ja 

vähän noloille

                                             osille tätä kattausta"

En väitä toki yhtäkkiä alkaneeni runoutta nyt kovin syvällisesti ymmärtää, mutta tästä jäi silti selkeä, kaunis ja viimeistelty tunne. Ja minä pidin siitä, näistä runoista, yksittäisistä riveistä, rappioromantiikasta paljon, mutta pidin siitä myös kokonaisuutena. Ehkä nyt jokin portti runouden maailmaan aukesi, kun ymmärsin, ettei kaikki olekaan sitä einoleinomaista, minulle etäistä loppusointuilua, se voi olla muutakin. Ja koska en vielä tiedä, mistä muualta kuin Kosolan parista sitä lähtisin etsimään, taidan seuraavaksi lukea hänen esikoisensa. Siinä välissä saa sitten vinkkailla myös muuta runoutta tämän bloginkin kautta minulle.

Tammikuussa 2018 minusta tuli noin viikoksi runotyttö.

"hätätapauksessa 

riko pääsi"

Avaruuskissoista on kirjoittanut myös ihana Bookishteaparty-Katri, jolle ylipäätään menee suuri kiitos ja kunnia siitä, että tämä runoilija on minulle jollain tapaa tutuksi käynyt, runoista kirjoittamisen esikuvani Reader, why did I marry him?, sekä muuten mainiot postaukset blogeissa Kirja vieköön!, Rinkka ja nojatuoli, Kaikkea kirjasta & Kirjavarkaan tunnustuksia.

Helmet-lukuhaaste 2018: 02. Kotimainen runokirja

Avaruuskissoilla korkkaan myös #runo18 -haasteen osaltani käyntiin. (juupajuu, "en juurikaan osallistu lukuhaasteisiin". Se on jo varsin nähty.)

ULLA DONNER : SPLEENISH

ULLA DONNER : SPLEENISH

150s.

S&S 2017

Suomennos: Sinna Virtanen

Ennakkokipuilin jo valmiiksi Helmet-haasteen kohdan 12 kanssa, jonka täyttääkseen tulisi lukea sarjakuvaromaani. Oi kyllä, niin pihalla sarjakuvamaailmasta olen, että täytyi ihan tarkastaa mitä sarjakuvaromaanilla tarkoitetaan. Hieman oli toki päättelykykyä vielä tallella, ja olin ehkäpä osannut jollain maagisella tavalla tuosta käsitteestä jo hieman päätellä, mitä se todennäköisesti on, mutta eipä haku varsinaisesti auttanut siihen varsinaiseen pulmaan: mistä löytää vielä luettava sarjakuvaromaani.

Jos hieman vielä alustan, niin suuren ongelmanhan etsintään aiheuttaa oma varsin rajattu visuaalinen silmäni. Se ei ole pettämätön, ja pidän kyllä monenlaisesta kuvitetusta, mutta. Niin, no, mutta. Minusta lähtökohtaisesti sarjakuvat eivät ole visuaalisesti kovinkaan kiinnostavia, vaikka se toki onkin niissä hieman se jutun juoni. Ja siksi koin aikalailla mahdottomaksi, että löytäisin tähän haastekohtaan mitään muuta kuin puolipakkopullaista täyteluettavaa.

Ja sitten törmäsin Goodreadissa jonkun kaverini luetuksi merkitsemään Spleenishiin.

Ja ah! Miten tässä yhtäkkiä yhdistyikin kaikki! Tarina, visuaalisuus, se, kun joku kirjoittaa, kuvittaa ja tuo esiin sen, mikä itselle alkaa olla jo tietynlainen sukupolvikokemus. Puhumattakaan siitä, että se vielä sattuu tulemaan sieltä samojen punaviherkuplien sisältä, reunoilta, liepeiltä ja läheltä, joissa itsekin miellän jonkin verran pyöriväni. (Tai no, sattuu ja sattuu, onpa kummaa, että graafikko on punaviherkuplasta.) Että voihan Fafa's!

Vaikka Spleenish käy sukupolvikokemuksesta, on se myös mainio ja paikoin vakavankin itseironinen sarjakuvaromaani paikkansa etsimisestä ja yhteiskunnasta, jossa jokaisen täytyy olla jollain tavalla se uniikki lumihiutale, joka erottuu joukosta, mutta vain omilla ehdoilla, sillä tahdonvastainen erottuminen on (sosiaaliseksi) kuolemaksi. Donner havainnoi tätä ilmiötä mahtavan tarkasti, ja rakastan myös hänen tapaansa kuvittaa, käyttää tekstiä, viittauksia muuhun taiteeseen, lainoja, fonttejä ja grafiikkaa tehokeinona. Kuvitetut kohtaukset olivat sitä mitä aidostikin, kotibileet niin täynnä melua ja ajatuksia, ettei olennaisesta meinannut saada kiinni, taidenäyttelyt vain tapa tuoda itseään esille. Hyvän elämän etsintäkin on juuri sitä, mitä etuoikeutettu (etelähelsinkiläinen) kuvittelee tärkeimmäksi tehdä, mutta sitäkin on käsitelty niin lempeän ironisesti, ettei siitä voi tulla edes vihaiseksi. Ja tavallaan ironiassa on piilossa koko sarjakuvaromaanin hienous, sillä miten muuten y-sukupolven edustaja edes voisi ongelmiaan 2010-luvun lopulla käsitellä?

Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi alkuvuoden vahvimpia lukukokemuksia, ja suosittelen sitä ihan ehdottomasti myös niille, jotka sarjakuvia kirjallisuuden muotona jostain syystä minun tapaani vierastavat. Eniten suosittelen sitä sellaisille, jotka tunnistavat kriisin siitä, kun oma parasta ennen -päiväys on juuri umpeutunut ja niille, jotka kuuluvat siihen maagisen ironiseen ikäpolveen, joka ei voi elää ilman itsetietoisuuttaan. Mutta lopulta, tätä kyllä suosittelen ihan kaikille. Tämä on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista, jonka hetkeen olen lukenut.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus on ainakin Spleenishin lukenut aiemmin.

Helmet-haaste 2018: 12. Sarjakuvaromaani 

ELENA FERRANTE : UUDEN NIMEN TARINA (NAPOLI-SARJA #2)

ELENA FERRANTE : UUDEN NIMEN TARINA

508s.

WSOY 2017

Alkuteos: Storia del nuovo cognome, 2012

Suomentaja: Helinä Kangas

Olen pikahurmaantuja. Jos pidän jostain, pidän yleensä varsin täysillä, ja jos vain mahdollista, kulutan kaiken aiheeseen liittyvän loppuun niin pian kuin mahdollista. Katson kokonaisen tuotantokauden tv-sarjaa muutamassa illassa, kuuntelen kuukauden ajan ainoastaan yhtä levyä, joskus jopa yhtä ja samaa kappaletta repeatilla niin kauan, kun se vain onnentunnetta jaksaa kerta toisensa perään minulle tuoda. Kirjojen parissa en pitkään aikaan ole tällaista tunnetta saanut, en sitten varmaan Harry Pottereiden edellisen uusintakierroksen, sillä harvoinpa yhden yksittäisen romaanin parissa pystyy yliannostuttamaan itseään. 

Mutta sitten luin joululomalla Ferraten Napoli-sarjan avausosan.

"Mutta Lila osasi kietoa minut pikkusormensa ympärille niin etten pystynyt vastustelemaan: toisaalta sanoin nyt riittää, toisaalta minua masensi ajatus etten enää kuuluisi hänen elämäänsä, keinoihin joilla hän muokkasi sen itselleen sopivaksi. Mitä muuta tuo juoni oli kuin yksi hänen mielikuvituksellisia, riskialttiita siirtojaan? Me kaksi yhdessä tukemassa toisiamme taistelussa koko maailmaa vastaan"

Sarjan toisessa osassa Lila ja Elena ovat kasvaneet jo nuoriksi naisiksi, ja siinä missä kertojana toimiva Elena puurtaa lukionsa loppuun, ja jatkaa omaksi yllätyksekseenkin yliopistoon, on Lila mennyt naimisiin ja alkaa elää rouvasarkea uudessa, kauniissa naapurustossa, monella tapaa hyvin kaukana siitä köyhästä arjesta, jonka keskellä hän on nuoreksi aikuiseksi kasvanut. Toisin kuin aiemmassa osassa, heidän kohtalonsa alkavat pikkuhiljaa kaueta toisistaan, hivuttautua eri suuntiin, kasvaa ja kehittyä kietoutumatta jatkuvasti enää toisensa ympärille. Silti yhteenkuuluvuuden tunne ei katoa, vaan heissä on jotain, joka kantaa yli puhumattomuuden ja kateuden, ja kasvattaa kokoaan kahden maailman ristiaallokoissa.

Jonkinlaisena erona ensimmäiseen osaan, tytöt ovat todella kasvaneet naisiksi, mutta myös tarina on laajentunut pienen kortteliyhteisön suhteista yhteiskunnallisellekin tasolle. Se laajenee siihen kauniisti, ikään kuin Elenan mukana: opettelee ymmärtämään oppimaansa myös sovelletussa mielessä, näkemään maailmaa laajemmin kuin yksityiskohtien ja kirjojen kautta. Se on edelleen  tarkka kuvaus patriarkaalisesta ja hyvinkin väkivaltaisesta yhteisöstä, mutta se on myös pieni pyristely, miten oma minuus säilytetään, kun toinen sitä yrittää ulkoa murtaa. Kerronta ulotti reunojaan myös varsin mainiolla, vaikkakin osittain vähän liiankin tarkoituksenhakuisella keinolla kahteen suuntaan, Elenan omaksi, rauhalliseksi kasvutarinaksi, ja Lilan taisteluksi nuoren vastahankaisen vaimon roolissa muistikirjojen kautta, jotka hän oli Elenalle säilyettäväksi antanut.

Eniten tässä jatko-osassa rakastin sitä, miten se jatkui tasan siitä, mihin ensimmäinen osa loppui. Pääsin siis suoraan tuttuun ja turvalliseen maailmaan, ja alusta asti oli varsin selvää, että jos piti ensimmäisestä osasta, ei tämä tunne todennäköisesti toisenkaan kanssa tule muuttumaan. Näitä kahta kirjaa, tai todennäköisesti koko sarjaa, on varsin mahdoton erotella lopulta toisistaan, niin tarkkaan se kertoo edelleen yhtä ja samaa tarinaa, kietoo lukijansa näennäisen helpon juonikuvion ja sivua kääntämään pakottavan kerronnan avulla. Ja silti se ei jätä kaikessa viihteellisyydessäkään huijattua, liian helppoa oloa, vaan kirjan ihmissuhteisiin sukeltaa niin syvälle, että ne tuntuvat hieman kliseisestikin todettuna aidoilta.

Ja sitä aitoutta minä näissä rakastan. Elenan itseensä kohdistuvaa sokeutta, epävarmuutta, jatkuvaa peilaamista toiseen, sitä kautta joko itseään väheksyen tai sieltä ylös toista astinlautana käyttäen ponnahtaen. Jollain maagisella tavalla Ferrante osaa kuvailla niin pikkutarkan aidosti ja samaistuttavasti kahden ihmisen ystävyyttä, että kirjan pienille vioille, hieman huterille sivuhenkilöille ja välillä jopa naivisti eteneville tapahtumille, ei anna minkäänlaista painoarvoa, ne vain ohittaa olankohauksella, antamatta horjuttaa sitä hurmioituneisuutta, joka tällaisesta tarkkanäköisyydestä kumpuaa. Ja samalla kun tämän romaanisarjan kanssa totaalisesti uppoaa viihdyttävään maailmaan, jossa fiktiiviset murheet ohittavat arjen omat pienet pulmat, tuo se silti perspektiiviä myös omiin tunteisiin, kateuteen, epävarmuuteen, vertaamiseen ja peilaamiseen, ja se tekee sen käsittämättömän lohdullisesti. Ymmärtäen, antaen jokaisen olla oma itsensä virheineen päivineen. Rakastaen toista kuin vain lapsuudenystävää voi rakastaa.

Muutaman pienen aavistuksen hetken pohdin tätä lukiessani, että luenko liian ahnaasti, liikaa liian nopeasti, mutta vielä toisen osan kanssa se ei lopulta kuitenkaan vaivannut oikeastaan ohikiitävää hetkeä kauempaa. Saa nähdä, olisiko kolmas osa heti perään jo aivan liikaa, voi olla. Ja silti, lopulta tunne siitä, että tähän maailmaan on mahdollista vielä palata, ja hyvinkin pian, todennäköisesti tulee voittamaan. Kolmas osa tästä sarjastahan on jo julkaistu, ja jos yhtään omaa hurmaantumistapaani tunnen, olen senkin lukenut ennen kuin lumet maasta sulavat. Tiedä sitten, miten sarjan viimeisen, neljännen osan kanssa sitten käy, aiheuttaako kolmas jo ähkyn, vai huomaanko kahlaavani kohta viimeistä malttamattomana jo englanniksi. Se jää nähtäväksi.

Uuden nimen tarinasta on kirjoitettu hurjasti, muun muassa seuraavissa blogeissa: Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi, Lumiomena & Luettua elämää

Helmet-haaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan