KEVÄÄN UPEIN KURIOSITEETTI – HAKKARAINEN & HÄIKIÖ : CURIOSITAS

ANNA-KAARI HAKKARAINEN & PÄIVI HÄIKIÖ :

CURIOSITAS – ESINEITÄ, TARINOITA 1100–1917

336s.

Suomen kansallismuseo 2021

Saatu arvostelukappaleena

Curiositas on kevään kiinnostavin hybridi. Se on kirjailija Anna-Kaari Hakkaraisen sekä graafikko Päivi Häikiön yhteisteos Suomen kansallismuseon esineiden historiasta, ajanjaksolta 1100–1917, ajasta jolloin Suomi oli vielä Ruotsin Itämaa, ajalle kun samat maat olivat liikkuneet Venäjän keisarikunnan osaksi. Curiositas kurkistaa esineiden, taideteosten ja tarinoiden kautta mennesseen, ja se yhdistelee upeasti niin tieto, fiktiivistä kaunoa, taidetta kuin visuaalistakin näyttämistä. 

Curiositas jakautuu kuuteen eri teemaan, ja se tutkii niin esineitä kuin taidettakin nautinnon, elämysten, tarinoiden ja raikkaiden näkökulmien kautta. Kirja on jo esineenä itsekin kuin taidetta: paksut, mattapintaiset sivut, kaunis taitto ja graafinen suunnittelu tekevät siitä jo itsestään esineen, esineen esineistä, esineen tarinoista. Vaikka historia ei olisikaan se kaikkein suurin mielenkiinnon kohde, kirjaan uppoaa jo sen visuaalisuuden, runsauden ja polveilevuuden kautta niin varmasti, että pian on jo jonottamassa lippuja Kansallismuseon Toista maata -näyttelyyn.

Curiositas on kirja, joka pitää kokea itse. Sitä voi lukea sivu kerrallaan, tai särppiä sieltä täältä. Itse syvennyin perinteisempään lukemiseen, halusin imeä kaiken, kokea, tutkia, palata ja pohtia. Pohdittavaa tämä teos antaakin, sillä näkökulmat ovat kaukana siitä pölyisestä, mieskeskeisestä sankarikerronnasta, johon oman kouluaikani historiankirjat järjestään sortuivat. Curiositas on kirja kauneudesta, ihmisen yleisinhimillisestä halusta ilmaista itseään esineiden ja vaatteiden kautta. Eikä itseilmaisu kuulu vain ylimmille säädyille, kirja tuo esiin myös ne esineet, joiden kautta alemmat säädyt ovat pyrkineet nauttimaan niistä samoista asioista kuin muutkin, omilla tavoillaan vain.

"Historiaa ei koskaan voi perinpohjaisesti ymmärtää, tieteellisesti kuvata tai järjestää ilmiöitä omiin luokkiinsa niin kuin Carl von Linné teki kasveille. Historiasta on mahdotonta tehdä kattavaa kokonaisesitystä, sitä ei voi täysin alistaa valtaansa. Se on kuin kaleidoskooppinen kuva, joka muuttuu jos näkökulmaa vaihtaa vähäisenkin. Jälkikäteen historia näyttäytyy assosiaatioiden verkostona, jota olisi mahdotonta keksiä etukäteen. Totuus on aina fiktiota ihmeellisempää."

Curiositasin ehdoton vahvuus palaa juuri tähän: kieppuvaan, kaleidoskooppimaiseen historiankuvaan, joka viimein alkaa haastaa sitä vanhaa europatriarkaalista tapaa hahmottaa menneisyyttä, jonka alle ainakin oma ikäluokkani on vielä koulunpenkillä alistettu. Historiaa on tähän asti kirjoittaneet ja tutkineet miehet, miesten valitsemista näkökulmista, eurooppalaisen viitekehyksen sisällä. Historia on pakotettu kovien faktojen alle, "näin tämä nyt vain meni" -selityksiin, käsitykseen, jossa kerran lausuttu pitää paikkansa, vaikka eihän tarinat ja muistot koskaan absoluuttisesti pidä, ne elävät, muuntuvat, inhimillisesti paikasta ja ajasta, ihmisestä ja kertojasta riippuen. Ja jos on vuosisatoja kuunnellut vain yhdenlaista näkökulmaa, on siitä tarpeeksi monta kertaa toistettuna muodostunut totuus, yksi ja oikea, totuus yhden näkökulman sijaan. Ja sitä onneksi sekä nykyinen historiakäsitys että tämä Curiositas jo alkaa haastaa, Tarina ja katsoja kerrallaan. Objektiivista tietoa ei ole olemassakaan, tieto, tiede ja historia syntyvät aina yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän intresseistä. Yhdessä ne rakentavat uutta tietoa vanhan päälle. Usein se on johtanut upeisiin läpimurtoihin, kuten monissa esimerkiksi monissa lääketieteellisissä saavutuksissa. Mutta usein se on mennyt myös alusta asti vinoon; kuten monissa lääketieteellisissä saavutuksissa, joita on hieman huomaamatta tutkineet miehet, testanneet miehet, soveltaneet miehet ja läpimurron saavuttaneet, niin, miehet. Onneksi tuo käsitys alkaa jo viimein murtua, ja sillä polulla vahvasti jatkaa myös tämä teos.

Helmet-haaste 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

HIMOTUIMMAT 2021 (JA MITÄ EN LUKENUT VUONNA 2020)

Jo perinteeksi muodostunut Oman hyllyn himotuimmat on taas täällä! Listaan aina tällälailla keväisin kymmenen kirjahyllyni kirjaa, jotka ehdottomasti haluaisin lukea, unohdan listan ja palaan vuoden päästä kurkistamaan, onko näistä yhtäkään luettu. Hauska konsepti, etenkin tällaiselle totaaliselle fiilislukijalle, joka ei koskaan edes kirjan loppumetreillä tiedä mitä haluaisi seuraavaksi lukea. Ennen kuin kuitenkaan avaan enempää tämänvuotisia valintoja, tässä vielä vuoden 2020 himotuimmat (ja kursivoituna ne kaikki huikeat kolme, jotka listaltani luin!)

2 0 2 0   H I M O T U I M M A T

Boel Westin : Tove Jansson – Sanat, kuvat elämä

Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Svetlana Aleksijevitš : Tšernobylista nousee rukous

Petina Gappah : Pimeydestä loistaa valo

Sara Stridsberg : Rakkauden Antarktis

Patrik Svensson : Ankeriaan testamentti

Leena Krohn : Hotelli Sapiens

Elena Ferrante : Tyttären varjo

Lucia Berlin : Ilta paratiisissa

Juhani Karila : Pienen hauen pyydystys

Kiinnostava lista, etenkin nyt jälkikäteen pohdittuna. Woolfin, Aleksijevitšin, Gappahin ja Strindsbergin teokset haluaisin edelleen kovasti lukea, ehkäpä tänä vuonna? (I wish..) Westinin Jansson-elämäkertaa itseasiassa aloittelinkin viime syksynä, mutta se muistutti niin paljon aiemmin lukemaani Tuula Karjalaisen kirjoittamaa elämäkertaa, etten jaksanut kiinnostua samoista asioista uudestaan. Kolmesta luetusta Pienen hauen pyydystys taas oli ehdottomasti viime vuoden parhaimmistoa, odottelen sitä jo lainareissultaan takaisin, sillä haluaisin palata siihen uudelleen! Olen luetuttanut Hauen koko lapsuudenperheelläni, isän lukuvuoron jälkeen sen varmaan viimein saankin jo kotiin. Mutta nyt tämän vuoden himoituimpiin!

2 0 2 1   H I M O T U I M M A T

Tibor Noé Kiss : Inkognito Unkarilaisen transkirjailijan autofiktiivinen kasvukertomus kiinnostaa, se vaikuttaa hienolta ja suurelta jo lukematta. Alunperin jo yli kymmenen vuotta sitten kirjoitettu teos on edelleen hurjan ajankohtainen, etenkin kun Unkarin ihmisoikeustilanne on ottanut aikaimoisia harppauksia ajassa taaksepäin. 

Bernardine Evaristo : Girl, Woman, Other Tämän kirjan aloitin jo itseasiassa vuosi sitten, mutta se oli niin hieno, etten senhetkisessä elämäntilanteessa jotenkin osannut keskittyä siihen laisinkaan sillä intensiteetillä, jonka kirja tuntui ansaitsevan. Se on jäänyt siis odottamaan ns. "oikeaa hetkeä", tai parempaa nyt ainakin. Ehkä sellaisia on luvassa tänä kesänä?

Virginia Woolf : Oma huone Joka vuosi tällä listalla on joku Woolfin teos, ja lähes joka vuosi jätän sen suvereenisti lukematta! Tällä kertaa listalle palaa ehdoton klassikko Oma huone, jonka haluaisin kimppalukea yhdessä ystäväni kanssa. Joku päivä vielä!

Alice Munro : Nuoruudenystävä Munron novellit ovat ehdotonta turvalukemistani, helppoja, hienoja, rakkaita. Tämä kokoelma tarttui mukaan alennuslaarista, ja koska novellit ylipäätään kiinnostaa nyt erityisesti, haluaisin näitä Munronkin pitkästä aikaa taas lukea.

Lucia Berlin : Ilta paratiisissa Sama kuin yllä, paitsi Berlin-versiona! Myös Lucia pyörii tällä listalla vuodesta toiseen, tai ainakin nyt jo toista vuotta samalla teoksella peräkkäin!

Vigdis Hjorth : Perintötekijät Heti Onko äiti kuollut -alkumetreillä tajusin, että Hjorthia on ehdottomasti saatava luettua lisää, ja niinpä ostin suorilta tämän edellisenkin suomennetun teoksen. Tavallaan haluaisin tarttua tähän kaikista eniten ihan heti, ja toisaalta taas antaa edellisen teoksen vielä hetken hengähtää ennen kuin palaan saman kirjailijan pariin. Joka tapauksessa tämän kirjan luetuksi saamiseen minulla on kaikista vahvin usko!

Marisha Rasi-Koskinen : REC Kovasti palkintojakin kahminut REC kiinnosti syksyllä enemmän, mutta sitten se tuli vastaan niin joka paikassa, että lukemiseen alkoi syntyä kumma kynnys. Muutama vähän skeptisempi arviokin vei minua kirjasta kauemmas, mutta kiinnostaa se edelleen, etenkään kun en Rasi-Koskista ole koskaan aiemmin lukenut.

Simone de Beauvoir : Toinen sukupuoli 1 & 2 Ostin tämän feministisen klassikon yhteisniteen alennusmyynneistä, ja ehkä hieman utopistista ajatella, että sen tällaisena pakettina suoraan lukisin, mutta aina voi toivoa! Kirjan tekstit ovat sieltä täältä tuttuja sukupuolentutkimuksen opinnoista, mutta olisihan se ehkä paikoillaan lukea tämä teos noin kokonaisuudessaankin.

Simone de Beauvoir : Erottamattomat ...ja jos kynnys Toiseen sukupuoleen on liian suuri, ehkä voisin aloittaa tästä pienoisromaanista! 

Saara Turunen : Järjettömiä asioita Olen pitänyt hurjasti Turusen kahdesta aiemmasta teoksesta, ja niinpä ostin tämän suoriltaan omaksi sitä lukematta. Nyt tästä on tullut hurjan ristiriitaisia arvioita, enkä oikein tiedä millä fiiliksin lähtisin kirjaa lukemaan. Toivottavasti luen kuitenkin, Turusella on omanlaisensa taito kuvata aikaa, jossa elämme. Tällä kertaa sitten ilmeisesti rakkauden kautta.

Löytyykö listalta tuttuja kirjoja? Mistä ehdottomasti kannattaisi aloittaa?

ONKO ÄITI KUOLLUT

VIGDIS HJORTH : ONKO ÄITI KUOLLUT

367s.

S&S 2021

Alkuteos: Er mor død / 2020

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

"En ole täysin yhdentekevä hahmo. He molemmat repisivät kirjeen vapisevin käsin. Olen tytär, sisko, ja me olemme toisillemme mytologisia suureita. Olemme toistemme vihollisia, ja kukapa ei olisi kiinnostunut vihollisestaan."

Johanna on taitelija, musta lammas ja perheen kapinallinen, joka kolmenkymmenen vuoden ja täydellisen välirikon jälkeen palaa takaisin kotikaupunkiinsa vuonon rannalle, Norjaan, lapsuudenmaisemiin, viiden kilometrin päähän omasta äidistä. Äidistä, josta ei ole kuullut sanaakaan viiteentoista vuoteen, äidistä, joka ei vastaa hänen puheluunsa. Elämänvalinnat ovat ohjanneet perheenjäsenet erilleen, sovinnainen sisko jäi, itseään kuunteleva taas lähti. Nykyhetkessä noin kuusikymppinen taiteilija yrittää saada selkoa menneeseen, että voisi olla tässä päivässä, mutta onko se mahdollista, jos toinen osapuoli ei tule lainkaan vastaan? Lapsella voi olla oikeus katkaista välinsä vanhempaansa, mutta koskeeko sama oikeus vanhempaa?

Norjalainen Vigdis Hjorth löi läpi Perintötekijät-romaanillaan, joka ilmestyi vuosi sitten myös suomeksi. Se on keikkunut pitkään lukulistallani, käynyt jopa pari kertaa kirjastostakin kääntymässä, mutta jostain syystä en ole siihen vieläkään osannut tarttua. Kun nyt tämä uudempi teos, Onko äiti kuollut ilmestyi minulle arvostelukappaleena, veti se niin vahvasti puoleensa, että tartuin siihen suurin piirtein heti kotiin postista päästyäni. Tarinan asetelma ja Elina Warstan luoma upea visuaalinen ilme veivät mukanaan, ja pian jo ahminkin Johannan tarinaa tuntitolkulla.

"Ruth ei ottanut vakavasti sitä kun kirjoitin että minulla on äidille tärkeää asiaa, mutta eksistentiaalisella tasolla olen oikeassa, sillä minulla on äidille tärkeää asiaa, vaikka minulla ei ole sille sanoja enkä tunne sen sisältöä. Se ei kuulu rationaalisuuden sfääriin."

Onko äiti kuollut sukeltaa ihmisen perustavaa laatua oleviin psykologisiin tarpeisiin, nähdyksitulemiseen,  oman elämän elämiseen, äidinkaipuuseen. Ja siihen ristiriitaan kun yhden tarpeen kuunteleminen ei kohtaa toisen saavuttamisen kanssa – miten pitkälle voi elää haluamaansa elämää, jos omat vanhemmat eivät hyväksy tehtyjä valintoja? Ja miten valinnat voi perustella, jos siinä samalla menettää oman äitinsä? Ja miksi äidin oikeastaan ylipäätään on menettänyt? Hjorth pohtii kirjassaan tätä varsin ikiaikaistakin kysymystä, vanhemman ja lapsen suhdetta, lapsen oikeutta omaan elämään, vanhemman oikeutta lapsensa elämään. Päähenkilö Johanna on ollut hetken äidin erityistyttö, mutta missä kohti jokin meni toisin?

Tarinan lisäksi Hjorthin kieli on ilmiömäistä, kaunista, vyöryttävää, pyörryttävää, heleää ja jotenkin aina kaikkein tärkeimmässä ytimessä. Se on tarkoituksellisen toistoista, kehämäistä, se palaa aina kaksi askelta taakse otettuaan yhden eteen, ja sitten jossain vaiheessa ottaa kaksi eteen ja avaa taaksepäin otetulla jotain aivan uutta. Se purkaa suurta kehää pikkuhiljaa, paljastaa aina enemmän, palaa alkuun, palaa lähtöön, palaa lapsuuteen. Kirja on täynnä kiehtovia kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja, se on taitava, kehräävä, kuvaa äärimmäisen hyvin hieman ahdistukseen taipuvaisen tapaa ajatella, hahmottaa, kiertää ympyrää, etsiä muutoskohdetta, kulkea itsensä ympäri ympäri ympäri. 

"Tuntuuko minusta että olen maailmassa yksin? Ei. Ei sillä tavoin kuin he luulevat tai kuvittelevat, sillä minusta on aina tuntunut että olen maailmassa yksin. Se on perustuntemukseni. Ei edes yhdessäolo Markin kanssa voinut karkottaa sitä, vaikka tuntemus oli miedompi yhteisinä vuosinamme, koska hänestä tuntui samalta. Mark oli maailmassa yksin. Kun hän kuoli, vaivuin kahden ensimmäisen vuoden hurjan surun jälkeen takaisin varsinaiseen tuntemukseeni, lapsuuden ja nuoruuden tuntemukseen. Se tuntui lähes rakkaalta, olin vain pitänyt siitä taukoa Markin kanssa."

Onko äiti kuollut on tarina äidistä, kivestä kengässä, kolmannestatoista kiinalaisesta posliinikupista, pensasaidan alle piilotetusta sikarilaatikosta, äidinmurhasta. Mutta se on myös tarina omasta itsestä, omista valinnoista, siitä kuka on velkaa kenellekin. Se on taitavaa, tarkkanäköistä ja heleää kirjallisuutta, nykykaunoa taitavimmillaan. Se on romaani ja ihmisyyden tutkielma, se on tarina, jonka olisin halunnut itse osata kirjoittaa. Se on kertakaikkiaan upea.

Kirjan loppupuolella googletan Vigdis Hjorthin ja saan tietää Perintötekijöiden aiheuttamasta kohusta, Hjorthin oman perheen kykenemättömyydestä käsitellä tyttärensä ja sisarensa tapaa tuoda asioita julki taiteen kautta. Hjorth toivoo itse erinäisissä haastatteluissa kirjaa luettavan romaanina autofiktion sijaan, ja yritän kunnioittaa hänen toivettaan, aikomustaan, oikeuttaan taiteilijana myös Onko äiti kuollut -romaanin parissa, vaikka se toki tämän uuden tiedon myötä taas kasvaa, hieman suuremmaksi, Johannan Lapsi ja äiti 1 & 2 -teokset saavat uuden symbolisemman ulottuvuuden. Romaani kasvaa tiedon myötä myös yhä vahvemmin tutkielmaksi siitä, kenen totuus on, kenen tarinaa taiteilija saa luoda, ja mikä on katselijan vastuu – kun kaikki näkevät teoksissa aina lähinnä itsensä, onko kyse enemmän taitelijan motiiveista vai katsojan tulkinnasta? Todellisuuden, totuuden ja taiteen suhde on monimutkainen, mutta kuten Hjorth itsekin kirjoittaa, Johannana:

"Taiteilija ei suhtaudu todellisuuteen sellaisenaan vaan siihen mikä on taiteellisesti mielenkiintoista. Todellisuus on pesujauheen ja vessapaperin ostamista, bussilippuja, laskuja, hampaidenpesua ja ummetusta, tiskikoneen täyttämistä ja tyhjentämistä, todellisuus on mielenkiinnoton, totuus on mielenkiintoinen, mutta siihen on vaikea tarttua, sitä on vaikea piirittää, tavoittaa.

Teoksen suhde todellisuuteen ei ole mielenkiintoinen, ratkaiseva on teoksen suhde totuuteen, eikä teoksen totuusarvo ole siinä miten se suhtautuu niin sanottuun todellisuuteen vaan siinä vaikutuksessa mikä sillä on katsojaan."

Helmet-haaste 2021: 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

EMMA CLINE : DADDY

EMMA CLINE : DADDY

222s.

Otava 2021

Alkuteos: Daddy / 2020

Suomennos: Kaijamari Sivill

Emma Clinen Tytöt oli joitain vuosia sitten varsin isokin blogi-ilmiö, laajemminkin ihmisiä sekä hurmannut että toisaalta myös hieman etäälle jättänyt teos. Luin sen itse hieman myöhemmin, suurimman hypen jo laantuessa, mutta tuo Charles Mansonin kulttia sivuava kasvukertomus tulee vieläkin suht tasasesti esimerkiksi kirjasomessa vastaan, eikä mikään ihme. Se oli hieno, heleä ja omaleimainen tarina, jonka auringonpaahtamaan tunnelmaan pääsen itsekin vielä ajatuksen tasolla palaamaan lähes kolme vuotta kirjan lukemisen jälkeen. Niinpä huomattuani, että Clineltä on tullut uutta, takakantta lainaten: tummanpuhuvaa novellikokoelmaa, innostuin hurjasti. Nopeasti tämän kirjastosta sainkin, ja juuri nyt novellit tuntuvat erityisen ihanilta lukea. Pieniä maailmoja, joita voi nauttia yksi kerrallaan, kun keskittymiskyky ei ihan vielä kokonaisiin romaaneihin riitä.

Clinen Daddy koostuu kymmenestä novellista, toisistaan irrallisista tarinoista, joita löyhästi yhdistää sellainen hieman synkkä ilmapiiri, kertomatta jätetty käännekohta hahmojen elämästä, jonka ympärillä Clinen teksti taidokkaasti pyörii. Novelleissa onkin kyse enemmän siitä, mitä hän ei kerro kuin mitä tulee ilmi, ja tunnelmien luomisessa Cline on kieltämättä lahjakas – oli niin Tytöissä kuin tässä Daddyssakin. Novellit eivät päästä helpolla, vaikka näennäisen sujuvia ovatkin. Tarinat ovat välähdyksiä, usein hieman viereltä katsottuja, sellaisia joiden päähenkilöt eivät välttämättä olekaan niitä, kenen näkökulmasta novelli kerrotaan. Se jättää jälkeensä hieman hämmentyneen ja välillä etäisenkin sävyn, mutta toisaalta muistuttaa oivallisesti siitä, ettei kaikki ole ihan sitä, miltä nopeasti katsottuna saattaa näyttää.

Clinen novellit tarkastelevat valtaa, maailmanjärjestystä, keskiluokkaisuutta, mielenterveyttä sekä sitä, miten vanhat yhteiskunnalliset konstruktiot murenevat uuden ajan edessä näyttäen nurinkurisesti sen, miten huomio kiinnittyy salarakkaaseen eikä pettävään maailmantähteen, miten katse kiinnittyy nuoreen naiseen eikä ahdistelijaan. Näihin kesti hetken päästä sisään, hämäännyin itsekin siitä kiertelevästä tunnusta, joka näitä novelleja leimaa. Vahvimmillaan Cline hurmaa ja vie täysin mukanaan, mutta toisaalta kymmeneen tarinaan mahtuu vaihtelua – myös laadussa. Kokonaisuutena teos on ihan himpun hajanainen ja epätasainen, mikä toki on novellikokoelmille ihan tyypillistäkin, mutta tässä parikin jäi niin irralliseksi tarinaksi, että se häiritsi lukukokemusta hieman laajemminkin.

Ylipäätään Daddy oli kuitenkin mainio ja sopivasti ajattelemaan haastava tarinakokoelma, jolle ehdottomasti kannattaa antaa mahdollisuus, jos ihmismielen pimeämmät puolet kiinnostavat – menemättä kuitenkaan mihinkään varsinaisiin raakuuksiin. Cline on taitava ihmiskuvaaja, ja vaikkei tämä nyt ehkä subjektiivisesti mitattuna mitenkään järin korkealle lempikirjojeni pariin nousekaan, viihdyin tarinoiden parissa kyllä. Pätevä välipala, joista osan tarinoiden olisi suonut laajeta suuremmiksikin kertomuksiksi.

Helmet-haaste 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan 

OLIVE, TAAS

ELIZABETH STROUT : OLIVE, TAAS

361s.

Tammi 2021

Alkuteos: Olive, Again (2019)

Suomennos: Kristiina Rikman

Pyydetty arvostelukappaleena

Elizabeth Strout on yksi sellainen lempeä luottokirjailija, jonka tuotannon pariin on aina ihana palata, aina kun haluaa lukea lohdullista ja turvallista, ja silti niin kovin tarkkaa ihmiskuvausta. Pienet, toisiinsa risteävät ihmiskohtalot ovat tuttuja jo Olive Kitteridge -kokoelmasta, ja osin samojen hahmojen kanssa Strout jatkaa tarinaa tässä Olive, taas -teoksessaan.

Olive on haudannut rakkaan (?) miehensä Henryn, ja valmistautuu elämään yksin, pojankin ollessa hankalissa naimisissa New Yorkissa. Olive on jo 7-kymppinen, kirjan edetessä lähestyy lopulta jo yhdeksääkymmentä. Olive pyörii ajatuksissa, josko vielä näihin ikävuosiin mahtuu elämäää vai onko jopa niin, että siitä se elämä oikeastaan vasta alkaakin. Kun polut risteävät toisen vanhan lesken kanssa, Olive on kirjaimellisesti kovin uuden edessä. Samalla Stroutille tuttuun tapaan seurataan myös muita pienen kaupungin ikääntyvän väestön tarinoita ja kohtaloita, enemmän tai vähemmän matematiikanopettaja Olive Kitteridgeä hipoen.

Ikääntymisestä huolimatta Strout rakentaa novellikokoelmansa jälleen kerran yksittäisten ihmisten kohtaloiden, risteymien ja tarkkanäköisten havaintojen ympärille. Ikä ei poista niitä monia tunteita, joita sen ehkä joskus kuvitellaan tekevän, ja Stroutin hahmot ovat viehättävän kömpelöitä yrittäessään navigoida ihmissuhteiden ja rakkauden viidakossa, oli kyseessä sitten keski-ikäiset tai eläkeläiset. Samat tunteet, epävarmuudet ja itseensäkäpertymiset tulevat ihanan inhimillisesti esiin näistä tarinoista, eikä se mikään liity suoraan vanhenemiseen. Yhtä hukassa täällä ollaan, ikään katsomatta. Keskiössä sitä on edelleen itsensä kanssa toimimaan opettelu, sekä rakkaus. Aina ihana, inhimillinen, eikä lainkaan keveä saati helppo rakkaus. Sen läpi Strout hahmojaan kuljettaa, se on se yleisinhimillinen taustatarina, joka kaikkialla vaikuttaa. Eikä edes pelkkä romanttinen rakkaus, vaan rakkaus ylipäätään. Oikukas, hankala ja vaikeakin, ja juuri siksi niin suuri ja ihana.

Strout on tosiaan taitava ja tarkka ihmiskuvaaja, parhaimmillaan pienissä hetkissä, novellimaisissa välähdyksissä, yhteenkietoutuvissa tarinoissa. Olive-sarjan ensimmäinen osa oli ehkä tässä mielessä tosin hieman taitavampi: siinä vahvaan keskiöön pääsee koko kylä, ja Olive itse näyttäytyy taustalla toimivana voimahahmona. Olive, taas -kokoelma keskittyy taas enemmän Oliveen, ja toisaalta olisi saanut keskittyä vieläkin enemmän; sen heikkous kun hieman tuntuu olevan ensimmäisen osan toistamisessa täysin kuitenkaan onnistumatta. Olive, taas oli ehdottomasti parhaimmillaan kuvatessaan Olivea, välissä olevat tarinat tuntuivat osin täytetekstiltä, hieman irrallisilta osilta laajemmassa kokonaisuudessa. On sielläkin välissä helmiä, mutta ehkä kokonaisuutena tämä on hieman epätasainen, hieman sen oloinen ettei kirjailija olisi itsekään osannut päättää kehen keskittyy eniten.

Ja kyllä, onhan Stroutin koko tuotannossa toki paljon myös toistavuutta, eikä Lucy Bartonin tasolle ole enää muut teokset lukukokemuksina päässeet. Mutta ei aina tarvitsekaan. On nimittäin kirjallisuutta, jota lukee etsiessään jotain suurta ja kohtaavaa, ja sitten on sitä, jota lukee saadakseen tuttua ja turvallista. Ei mitään yllättävää ja shokeeraavaa, eikä toisaalta myöskään liian vahvaa. Strout on turvakirjailija, jonka parissa viihdyn milloin tahansa, ja joskus sellainen pehmeä perustaitavuus on suurinta, mitä kirjallisuudelta tarvitsee. On ihana vain upota lukemaansa, nauttia tunnelmista, antaa tarinan vain kuljettaa mukanaan. Ja sitten siirtyä sen kummemmin pohtimatta seuraavan kirjan pariin, ja vähän jopa unohtaa mitä olikaan juuri tullut lukeneeksi. Ja ehkä joskus palata näihin kokonaan uudelleen, onhan Olive Kitteridge kaikessa inhimillisessä kokonaisvaltaisuudessaan yksi viehättävämpiä fiktiivisiä hahmoja, joista vuosiin olen lukenut.

Helmet-haaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi