AFTERMATH – AVIOLIITOSTA JA AVIOEROSTA

RACHEL CUSK : 

AFTERMATH – ON MARRIAGE AND SEPARATION

160s.

Faber & Faber 2012

Rachel Cuskin ei-fiktiivinen tuotanto tuli minulle tutuksi vasta aiemmin tänä vuonna, kun S&S käänsi Cuskin Mykkäkoulu-esseekokoelman. Siinä missä Mykkäkoulu on yhdistelmä siellä täällä julkaistuja tekstejä, on jokin aika sitten itselleni ostama Aftermath taas yhtenäisempi teos Cuskin oman avioeron jälkitiimoilta. Aftermath on kokoelma ajalta ennen Ääriviivat-trilogiaa, mutta siinä on selkeitä kaikuja myöhempään fiktiiviseen tuotantoon. Cusk käsittelee Aftermathissa omaa avioeroaan ja sen jälkivaikutuksia sekä häneen että elämään naisena. Cuskin hienovarainen, tarkkaileva ja sivusta katsova tyyli on vahva, mutta myöhempään tuotantoon nähden hänen omat kokemuksensa ja ristiriitaisetkin ajatukset ovat näissä esseissä vahvemmin läsnä. Tyylilleen uskollisesti Cusk kuitenkin jälleen yhdistää henkilökohtaisen institutionaaliseen, ja käsittelee omaa avioeroaan yhtäältä itsensä mutta toisaalta myös laajemmin naiseuden kautta.

Kokoelman avaus- ja nimikkoessee, Mykkäkoulu-kokoelmassakin suomeksi julkaistu Aftermath (suom. Jälkivaikutus) on toisellakin lukukerralla hieno ja oivaltava teksti äitiydestä, vanhemmuudesta ja feminismistä – sekä siitä, miten kaiken tuonkin jälkeen Cusk kokee oikeudekseen sanoa eron aikana, että lapset ovat kokonaan hänen, äidin omaisuutta. Kun Cuskin kumppani on aiemmin ollut kotona lasten kanssa kirjailijan itsensä tehdessä uraa, voi tilanteen nähdä feministisenä, mutta kääntääkö äidin vaade omiin lapsiinsa kaiken päälaelleen? Kenen lapset ylipäätään ovat? Ja miten feminismi toteutuu, kun heteropariskunta hankkii lapsia, kun äiti työskentelee ja isä jää kotiin, parhaimmillaankin vain "auttelemaan"? Cusk esittää, että siinä missä idealistisella tasolla tasa-arvoinen parisuhde jakaisi kaiken puoliksi, vanhemmuudessa jopa feminiinisyyden että maskuliinisuuden, todellisuudessa työskentelevä äiti joutuu olemaan molempia, eli yhteensä kaksi, kun taas kotona oleva mies on molempia vain puoliksi. Yhteiskunnassa, jossa maskuliiniset arvot jyräävät, lie aiheellista kysyä, onko naisen pääsy niin sanotusti miehiselle alueelle tasa-arvoa laisinkaan, jos mies naiselliseksi mielletyllä alueella joutuu edelleen jollain tapaa alentamaan itsensä? 

"The stay-at-home mun often describes herself as lucky: that's her pitch, her line, should anyone – a working mother for instance – care to enquire. We're so lucky that James's salary means I don't have to work, she'll say, as though she'd took a huge punt on a single horse and found that she'd backed a winner. You don't catch a man saying he feels lucky to be able to go to the office every day."

Muutamia vuosia sitten Itä-Suomen yliopiston sukupuolentutkimuksen johdantokurssilla esitettiin ajatus, ettei hegemonista feminiinisyyttä ole olemassakaan. Ymmärrän väitteen pohjan; patriarkaalisen yhteiskunnan lähes jokaikistä soppea hallitsee miehinen ylivalta, jolloin naiseus ei juurikaan löydä paikkaa, jossa se ottaisi miehisyydestä niskalenkin. Hegemonisen feminiinisyyden olemassaolon sivuuttava tutkimus jättää huomiotta kuitenkin yhden osa-alueen, jossa nainen hallitsee, joskin miehisen vallan sisällä, myös yhteiskunnallisesti kaikkea; ja se paikka on äitiys. 

Missä on (epäsuhtaista) valtaa, siellä on tiukka järjestelmä kyseisen valta-aseman ylläpitämiseen. Valta on yhteiskunnassa aina joillain keinon kautta saavutettua, mutta siitä luopuminen edes tasa-arvon nimissä ei lähtökohtaisesti puhuttele vallan hallitsijaa. Kuten jo aiemmin kirjoitin, valta ei katso sukupuolta, se katsoo saavutettuja etuja, joiden jakaminen nähdään aina omista oikeuksista luopumisena. Ja kuten Cusk itsensä arvostelulle alttiiksi laittaen esittää, nainen voi kokea omistajuutta lapsiinsa myös miehensä kustannuksella. Ja vaikka Cusk miten pyörittelee ajatusta, perusteet ontuvat aina, niin kuin niillä on tapana, kun yritetään perustella epäsuhtaisuutta suhteellisuudeksi; esimerkiksi voitaneen ottaa vaikkapa ainainen rahakysymys. Suurituloisempi puoliso (usein mies) jää todennäköisemmin töihin, kun pienemmän tuloluokan puoliso (usein nainen) jää kotiin. Rahaa käytetään kaksoistasolla: ensinnäkin kotiäidistä ajatus, että he menisivät töihin, on vain rahan ajattelemista, ja niin kylmää, ettei sellaisesta edes keskustella, laittaa nyt raha lapsen edelle! Ja silti tismalleen sama peruste, eli siis suurempi rahamäärä, on kuitenkin legitiimi kun isä on se joka työskentelee, mikä johtaa taas toiseen tasoon: naisten kotonaolon seurauksena naisten palkat ja urat laahaavat usein miesten palkkoja ja uria jäljessä, joten lopputuloksena suurempituloinen mies jää töihin, koska se kannattaa. Eli käytännössä: syy naisten pienemmälle palkalle on heidän kotona olossaan, joten he jäävät kotiin, koska saavat pienempää palkkaa. Tämä jos mikä on varsinainen kehäpäätelmä, mutta koska se keskittyy maskuliinisten ja feminiinisten piirteiden vastakkainasetteluun, sen omaa paradoksaalisuutta ei edes nähdä.

Ja onhan se tietyllä tapaa ymmärrettävää; kotiin jääminen pitää perustella, oman elämän tauolle laittamiselle täytyy saada vastinetta, joten rahasta maalataan kylmä, maskuliininen peikko, ja taas kotonaolosta sekä hoivasta lämmin, feminiininen turvapaikka, jota ei olla valmiita edes luovuttamaan isille, vaikka todellisuudessa lapset ovat kai yhtä paljon hänen kuin äidinkin. Myyttinen äitiys, Cuskin myöhemmässä esseessä The Razor's Edge esiinottama neitsytmariamainen pyhä äiti ja pyhä lapsi -käsitys, nostetaan sellaisiin ulottuvuuksiin, joissa oma ylivalta lapseen nähden on turvattu, ja äitiys paikka, johon miehellä ei ole asiaa. Kuin Joosef pyhästä hengestä siinneen morsiammensa äärellä, myös nykymies uhrautuu pyhän äiti-lapsen tarpeiden edessä, työskentelee ja antaa oman osansa hoivasta ja tunnetyöstä naiselle, koska myyttien ja tarinoiden avulla rakennettu äitiys nyt vain on jotain, joka sikisee munasarjoista kuin pyhä henki konsanaan. 

Eikä pyhyyttä voi luovuttaa eteenpäin, siitä taistellaan jopa itsensä kustannuksella. Tässä kohti palataan ajatukseen hegemonisen feminiinisyyden olemassaolon mahdollisuudesta; kun ylläpidetty rakennelma ajaa koko sukupuolta (taloudellisesti) alempaan asemaan, voidaan naisellisen vallan ylivoima toki kyseenalaistaa. Mutta: tehdäkseen niin, on myönnettävä että taloudellinen pärjääminen (ja se raha) on siis myös ylivallan mittari; ja tätä ajatusta kritisoi myös Cusk. Kuten jo todettua, tasa-arvo ei voi olla vain ja ainoastaan sitä, että naisen pääsy maskuliinisena pidettyyn maailmaan mahdollistuu, vaan sen on oltava sitä, että miehen astuminen feminiinisenä pidettyyn maailmaan ei ole enää itsensä alentamista, auttelua. Ja kyllä, naisten osuus tämän normin purkamiseen on aivan yhtä suuri kuin miesten. Hoivan omiminen vain naistyypilliseksi toiminnaksi on purettava, jotta sen jakaminen tasavertaisesti on ylipäätään mahdollista. Niin kauan kun feministitkin haaveilevat hoivan ulkoistamisesta, radikaaleimmat jopa naiskehojen ulkopuolelle, pelaamme vain patriarkaatin ja tuottavaa työtä ihannoivan yhteiskuntamallin pussiin.

x

Cusk kirjoittaa toki paljon muustakin kuin vanhemmuudesta ja äitiydestä, teoksen nimenkin mukaisesti eniten avioliitosta ja avioerosta. Moni asia kuitenkin kilpistyy sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja esimerkiksi avioliittoinstituution ja monogamisten suhteiden hegemonisuuteen. Yhdyn Cuskin huomioon siitä, että yhteiskunnassa nainen on usein kaikkein vapain juuri avioeron jälkeen; kun yhteiskunnallisesti hyväksytty valta-astelma on purettu ja nainen on olemassa ainoastaan suhteessa itseensä (ja mahdollisiin lapsiinsa). Monille naisille se on paikka, jossa on vaikea olla, minkä takia yksi jos toinenkin hakeutuu pian uuteen suhteeseen, mutta toisaalta se voi olla myös tila, jossa oma minuus rakennetaan uudelleen. Esseessään XYZ Cusk kuitenkin pyörittelee ajatusta siitä, onko vapaus aina vain väliaikaista, ja kaipuu miehisen auktoriteetin alle uuden suhteen muodossa paikka, johon jokainen jossain vaiheessa lopulta taas hakeutuu. Tämä johtaa kuitenkin varsin laajaan kysymykseen: samaan tapaan kuin heterovanhemmuudessa on vaikea löytää täydellistä tasavertaisuutta, on oleellista pohtia onko heterosuhteissa edes mahdollista koskaan saavuttaa tasa-arvoa? Ja jos on, mitä kaikkea siitä tieltä tuleekaan purkaa?

Moniulotteinen, eheä ja kirkas tekstikokoelma herättää ajatuksia, ja tästä ammentaisi vielä monta muutakin keskustelua. En edes ehtinyt vielä mainita Cuskin upeaa tapaa yhdistää niin kreikkalaista mytologiaa kuin raamatun kertomuksia, itsensä pienentämistä aina painon tarkkailusta puolensa pitämiseen, sivullisuuden ja vääränlaisuuden kokemuksista nyt puhumattakaan. Kuten muussakin tuotannossaan, Cusk onnistuu mahduttamaan pieneen määrään valtavan kirjon tunteita, ajatuksia ja näkökulmia pitäen silti kokonaisuuden koherenttina. Nykykirjallisuutta parhaimmillaan, toivottavasti myös tämä esseekokoelma suomennetaan pian.

Helmet-haaste 2023: 40. Kirjassa hylätään jotain

KEVÄT (VUODENAIKAKVARTETTI #3)

ALI SMITH : KEVÄT

352s.

Kosmos 2023

Alkuteos: Spring, 2019

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Huhtikuu. Kylmä, ankara ja paljas, lupaus jo kepeämmästä ja valoisammasta, mutta silti vielä viiltävän tuulen kautta kiinni edeltävässä talvessa. Kaikki hangen alle kuollut on tullut esiin, ja juuri ennen kuin vihreä alkaa versota pikkuhiljaa lämmittävän auringonvalon ansiosta, armoton valo paljastaa kaiken sen kyönän, jonka harhaisesti kuvittelimme lumen alla katoavan itsestään. Kevät on jälleen täällä.

Ali Smithin Vuodenaikakvartetti on ollut vaikuttavaa luettavaa. Syksy jo omanlaisena runsaudensarvenaan ja Brexit-kirjanaan vei mennessään, ja erikoisia ihmiskohtaloita yhteen tuovan Talven luettuani en oikein voinut ymmärtää, miten tämä kvartetti enää tästä voisi parantua. Ja sitten tuli Kevät. Paljas, kuulas, nenäkäs, terävä ja jälleen niin oivaltava. Ali Smith on yksinkertaisesti kirjailijana nero.

Kevät lähtee liikkeelle pohjoiselta junalaiturilta jostain päin Skotlantia, jonne Richard on aivan sattumalta joutunut. Jonkin aikaa sitten menetetty ystävä, torjuttu hautajaispuhe ja mielikuvitustytär risteilevät Richardin mielessä, tasaiseen tahtiin kovaäänisistä tuleva pahoittelu junan myöhästymisestä rytmittää poikkoilevaa mieltä. Hänet on palkattu ohjaamaan tv-elokuva brittikirjailijan teoksesta Huhtikuu, jossa runoilijat Katherine Mansfield sekä Rainer Maria Rilke asuvat samassa hotellissa Sveitsissä, tekevät samaa työtä, mutteivat kohtaa toisiaan. Richard ei kuitenkaan vastaa puhelimeen, sillä puhelin on jossain lontoolaisessa roskakorissa. 

Toisaalla Brit työskentelee jonkinlaisena vartijana säilöönottoyksikössä, jonne turvakit päätyvät erinäisistä syistä. Kyseistä yksikköä puhututtaa putipuhtaat wc-tilat, jotka yksikköön tullut pikkutyttö on saanut johtajan siivouttamaan. Tyttö on vain kävellyt sisään, turvatarkastusten ohi, tuosta noin vain johtajan puheille. Ja nyt on siistiä. Pöntöt kiiltävät paikassa, jossa lain mukaan turvapaikan hakijaa saa pitää 72 tuntia, mutta todellisuudessa osa on ollut paikassa jo vuosia. Nälkälakossa, itsetuhoisena, ihmisyytensä menettäneenä. Hakemassa huomiota.

"Brit ja tyttö ovat sensijaan viettäneet aikaa pelaamalla peliä, jonka nimi tytön mukaan on 13 Onnen kysymystä. 

Se menee näin: minä kysyn kolmetoista kysymystä, ja meidän pitää kummankin vastata niihin. Käykö? tyttö kysyi.

Käy, Brit sanoi.

Kerro suosikkisi: lempiväri, suosikkilaulu, mieliruoka, mielijuoma, lempivaate, paikka, vuodenaika ja viikonpäivä. Mikä eläin olisit jos olisit eläin. Mikä lintu. Mikä hyönteinen. Sano yksi asia, jossa olet tosi hyvä. Miten mieluiten tahtoisit kuolla. 

Viimeinen kysymys on aika helkkarin masentava, Brit sanoi. Kuka tämän pelin on keksinyt?

Minä, tyttö sanoi. Ja se viimeinen kysymys on nimenomaan syy siihen miksi pelin nimessä on sana Onni.

Mitä onnekasta on siinä, että ihmisellä on oma suosikkitapansa kuolla? Brit kysyi.

Jos et tiedä kuinka onnekas sinä olet, kun voit edes keskustella valinnan mahdollisuudesta, tyttö sanoi, niin sinä olet todella, todella onnekas, ei voi muuta sanoa."

Ali Smith kutoo vuodenaikakvartetinsa kolmannen osan samoille rakennuspalikoille kuin kaksi edellistä; tuo yhteen näennäisen kaukaisia ja satunnaisia henkilöhahmoja, viljelee tiuhaan intertekstuaalisia viittauksia, esittelee marginaaliin jääneitä naistaiteilijoita, käyttää nerokkaasti lapsikertojaa sekä yhdistää pienen ja arkisen suureen poliittiseen kysymykseen. Muuten kirjat eivät sinänsä liity toisiinsa, teemat, henkilöt ja tarinat vaihtelevat, mutta vuosi on ja kuluu, ja paljastaa aina vuodenajalle ominaisella tavalla yhteiskunnastamme jotain uutta. Tähänastisista osista Kevät tekee sen ehdottomasti taitavimmin ja kovaäänisimmin, tuo eteen niin karun todellisuuden, että paikoin huomaan kirjaimellisesti kääntäväni katseeni pois tekstistä, kun Smith nostaa esiin sen vastenmielisimmän kyönän, jonka olemme kuvitelleet voivamme piilottaa edellisen talven lumien alle. Siinä missä kaksi aiempaa osaa pyöri henkilökohtaisemman ympärillä sinänsä silti kommentoiden Brexitiä ja aktivismia, Kevät on se vähemmän mieltä ylentävä Ryövärintyttären keväthuuto, jolta jokainen meistä haluaisi sulkea silmänsä. Mutta tässä se on, vielä henkiin heräämättömän maan päällä, maatumatta, meidän edessämme. Se, miten yhteiskuntamme kohtelee heitä, joilla on ollut kaikkein suurin tarve päästä pakoon oman kotimaan tilannetta.

Smith onkin kirjailijana yksi aikamme taitavimpia yhteiskunnallisia kommentoijia ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustajia. Hänen neroutensa piilee näennäisen kujeilevassa tekstissä, oivallisessa yksilöiden pään sisään menemisessä sekä vaietuistakin ajatuskuluista, jotka hän tuo hahmojensa kautta yllättävänkin inhimillisesti esiin. Samalla kun Hesarin Sipilä vääntää iänikuista kaltevan pinnan argumentaatiovirhettään, "mitään ei saa enää sanoa", Smith näyttää kirjaimellisesti miten rankkojakin aiheita todella voi käsitellä kaunokirjallisuudessa yleisöä herätellen, mutta ketään tietoisesti loukkaamatta. Kirjallisuuskolumnistitkin voisivat ehkä pikkuhiljaa herätä nykytodellisuuteen, jossa tietoisuus rakenteellisesta syrjinnästä sekä toiston ja kerronnan vaikutuksista alennetaan ennakkosensuurksi, ja keskittyä siihen, miten moninaista, monipuolista ja runsasta yhteiskuntakritiikkiä sitä edelleen kirjoitetaankaan. Suosittelen aloittamaan esimerkiksi Ali Smithistä.

Helmet-haaste 2023: 05. Kirjassa ollaan maan alla

NAISET, ROTU JA LUOKKA

ANGELA Y. DAVIS : NAISET, ROTU JA LUOKKA

307s.

Tutkijaliitto 2021

Alkuteos: Women, Race, & Class, 1981

Suomennos: Anna Tuomikoski

Miten orjuuden historia liittyy nykyiseen yhteiskuntaan? Kenestä feministi puhuu, kun hän puhuu rodusta ja luokasta? Kenet vapaan ehkäisyn ja aborttipuheen feministiset liikkeet unohtavat systemaattisesti? Kuka feminismin nimissä ylipäätään eniten puhuu? Näistä kaikista ja paljon muusta akateemikko, aktivisti ja Mustan feminismin puolestapuhuja, professori Angela Y. Davis kirjoittaa klassikkoteoksessaan Naiset, rotu ja luokka, jonka Tutkijaliitto viimein julkaisi suomeksi muutama vuosi sitten. Kulttuuriteko, todellakin, tosin tämän kääntämiseen olisi toivonut olevan vahvempaa painetta jo ennen 2020 vuoden Black Live Matters -liikkeen uutta nousua rasististen poliisien tekemien murhien jälkimainingeissa.

2010-luvulla valtavirtaistunut intersektionaalinen feminismi on viimein saanut meidät puhumaan taas pidemmän tauon jälkeen ihmisten erojen vaikutuksesta yhteiskunnalliseen asemaan. Siinä missä varhainen feminismi tunnisti 1800-luvulla biologisen sukupuolen tuottamat erot sekä 1900-luvun alkupuolella sukupuoliroolien performatiivisuuden, on feminismin neljäs aalto viimein saanut otettua mukaan Mustan feminismin, eli käsityksen siitä, että sukupuolen lisäksi myös muut ihmistä marginalisoivat intersektiot aina seksuaalisuudesta yhteiskuntaluokkaan, etnisyydestä vammaisuuteen vaikuttavat ihmisen yhteiskunnalliseen asemaan. Matka yhteen on ollut pitkä, sillä siinä missä valkoinen feminismi on ollut olemassa naisasialiikkeen muodossa jo vuosisatoja, on se ottanut Mustat sisarensa mukaan liikkeenseen lähinnä, jos se on hyödyttänyt sen omia tarkoitusperiä ja seuraavassa hetkessä hylännyt heidät, jos yhteen on kannattanut lyöttäytyä rasistisien liikkeiden kanssa. Kuten muutkin liikkeet ja ismit, feminismi on aaltoillut, kuohunut ja kehittynyt ajan saatossa muuta yhteiskunnallista liikehdintää joko myötäillen tai vastustaen, mutta sen rasistiset taustat ovat edelleen asia, joita ei täysin osata käsitellä.

Angela Davisin alunperin jo 1980-luvun alussa julkaistu Naiset, rotu ja luokka on terävä puheenvuoro juurikin Mustan feminismin ja intersektionaalisuuden puolesta. Teos on laaja, esseeltä muotoaan lainaava teos rasismista ja rasismin historiasta, eikä se suostu säästämään naisasian osuutta rotusorron olemassaoloon ja ylläpitoon. Davis on taitava kirjoittaja, ja hän tuo yhteen valtavan määrän yhteiskunnallista tutkimusta näyttääkseen, miten rasismi on ujuttautunut yhteiskunnan jokaiseen nurkkaan. Davis aloittaa matkan rasismin historiaan 1800-luvun orjuuden vastaisesta liikehdinnästä sekä Yhdysvaltain sisällissodasta, ja toisin kuin populaarikulttuuri yleensä tahtoo asian esittää, muistuttaa, ettei orjuudesta vapautuminen todella johtanut Mustien vapautumiseen, vaan vielä suurempaan sortoon kapitalistisen monopoliyhteiskunnan massatyövoimana. Davis näyttää myös, miten äänioikeusliike jätti Mustat syrjään, kenties valkoisen miehen pelosta, että jos muille antaa valtaa, he käyttävät sitä yhtä väärin kuin he ovat itse sitä aina käyttäneet, ja toisaalta Davis syventyy työläisliikkeen ja sosialismin nousuun sekä jälleen siihen, miten senkin parissa asioita ajaneet valkoiset aktivistit unohtivat Mustat sisarensa. Davis tuo esiin myös seksuaalirikoskeskustelun ja rankaisuyhteiskunnan äärimmäisen rasistisuuden, mitä ajatusta tällä vuosikymmenellä esimerksi Amia Srinivasan on oivallisesti jatkanut Halun politiikka -teoksessaan, ja teoksessa käsitellään myös ylipäätään sitä haitallista, madonnamaista kotiäidin ihannetta, joka on vasta 1800-luvulla rakennettu keinotekoinen malli, millä nainen saatiin kätevästi pois vallan miesten tieltä, ja toisaalta kotiin kasvattamaan kapitalismille uutta työvoimaa ilman, että yhteiskunnan tarvitsee osallistua työvoimaa uusintavan hoivatyön kustannuksiin. 

Vaikka Naiset, rotu ja luokka on kirjoitettu jo yli 40 vuotta sitten, sen sanoma on edelleen (surullisenkin) ajankohtainen: rasismi on ja voi hyvin yhteiskunnassamme, ja se on taas viimeisten vuosikymmenien aikana nostanut päätään, tullut näkyvämmäksi ja vähemmän epäkorrektiksi ajatusmuodoksi. Jos rasismin historiaa ei tunne, voi niin rakenteellista kuin puheessa esiintyvää rotuun tai ihmisen ominaisuuksiin perustuvaa sortoa olla haastava tunnistaa, sillä se piiloutuu merkityksiin, tapoihin ja tottumuksiin, itsensä nostamiseen ja toisista uhkakuvien maalaamiseen. Rasismi irrotetaan jatkuvasti kontekstista luomalla kuvaa yksittäistapauksista tai vetoamalla siihen, ettei meillä sentään niinkuin Amerikassa. Se häivytetään puolustelemalla toisilta ottamista kuvitteellisten resurssien rajallisuudella ja varaamisella omalle kansakunnalle, omien puolustamisella ulkomaiselta raiskaajalta, ja se vähätellään pois vasemmiston höpsötyksenä, yrityksenä turhaan heiluttaa natsikorttia vastustajien edessä. Rasismi on kuitenkin pohjimmiltaan paljon laajempi ja vaikeammin hahmotettava ilmiö kuin haukkumasanojen huutelu bussissa tai väkivaltarikokset kaupungin yössä, holokaustista nyt puhumattakaan, sen pohja rakennetaan juurikin arjessa, meihin ja heihin lajittelemalla, uhkakuvia luomalla, haitallisista tai laittomista ihmisistä puhumalla. Kaikki se luo puhetapaa, joka normalisoi erojen käyttämisen politiikassa itsensä hyväksi,  kaikki se on rasismia, kuulosti se jonkun korvaan rajulta tai ei. Rasismi kun nimenomaa syntyy toistosta, kaavoista ja historiallisesta jatkumosta, minkä Angela Davis teoksessaan kiitettävästi osoittaa. Tätä kirjaa vaalien aikaan luettaessa onkin varsin kylmäävää, että nykyään maamme toiseksi suurimman puolueen maahanmuutto-ohjelmassa puhutaan aivan suoraan "islamisaatiosta" ja maahanmuuton haitallisuudesta, rinnakkaisyhteiskunnista ja väärän koulutusasteen omaavista kansanryhmistä, kun tismalleen samaa puhetta on käytettyä 1800-luvun Yhdysvalloissa orjuuden puolustamiseen sekä 1930-luvun Euroopassa juutalaisten joukkotuhon perusteluun. Rasismi ja sen määritelmä ei ole mikään mielipidekysymys, se on laaja historiallinen jatkumo, ja tämän päivän maahanmuuttokeskustelu on suoraan yhteydessä yhteiskuntamme viimeisten vuosisatojen järkyttäviin kansanmurhiin, rotusortoon, rotuerotteluun sekä rikoksiin ihmisyyttä vastaan. 

Ja juuri siksi historian tunteminen on äärimmäisen tärkeää. Jos nykypuheen irrottaa laajemmasta kontekstista, ei kaavoja näe. Kaavojen häivyttäminen hyödyttää vain rasistista keskustelua normalisoivaa arvo-oikeistoa, mutta mitä enemmän me ymmärrämme miten tähän on tultu, sitä todennäköisemmin voimme myös välttää sen, ettemme tee suuria virheitämme uudestaan. Sillä kukaan meistä, ei valkoinen mies eikä nainen, ole vapaa, jos muut eivät ole vapaita. Valta sinänsä ei katso sukupuolta, luokkaa tai rotua, jos se jakautuu epätasaisesti tai perustuu toisen ryhmän riistolle. Se on oivallinen muistutus, sillä välillä (valkoinen) feministi unohtuu hekumoimaan ajatuksella, jonka mukaan matriarkaalinen yhteiskunta olisi automaattisesti riistosta vapaa, että naisluonto olisi jotenkin essentiaalisesti vähemmän vallanjanoinen tai sitä väärin käyttävä. Davis osoittaa, että näin ei tosiaan ole, eikä valkoinen nainen ole kapitalistisessa yhteiskunnassamme yhtään sen vähemmän puhdas kuin valkoinen mieskään. Eroista ja erilaisuudesta me emme varmastikaan pääse eroon, mutta jotain tälle epätasaisesti jakautuvalle vallalle me sentään voinemme tehdä. Yhdessä, tilaa antaen, ei jostain kuvitteellisesta ylhäisyydestä alas kaataen.

Helmet-haaste 2023: 15. Kirjan nimessä on ja-sana

EVERYBODY – ESSEITÄ KEHOISTA JA VAPAUDESTA

OLIVIA LAING : EVERYBODY 

A BOOK ABOUT FREEDOM

349s. 

Picador 2021

En muista lainkaan, mistä bongasin brittiesseisti Olivia Laingin. Ehkä sosiaalisesta mediasta? Ehkä Goodreadrista? Jostain syystä Laingin tuotannon kolme kokoelmaa, The Lonely City - Adventures in the Art of Being Alone, Funny Weather: Art in an Emergency sekä nyt ensimmäisenä luettu Everybody – A Book About Freedom olivat ensin kirjaston varauslistalla ja viimeisimmän luettuani myös kirjanettikaupan ostoskorissa, juuri nyt kenties jo matkalla omaan hyllyyni. Tuli kipinä Laingin lukemiseen mistä tahansa, olen kiitollinen että se tuli, sillä Laingia lukiessa tuntuu todella kuin olisin tullut yhteen kirjallisista kodeistani.

Laing kirjoittaa laajalla skaalalla nykypäivän aiheista, raikkaalla ja suoralla otteella. Siinä missä kaksi muuta lukemista odottavaa teosta paneutuvat yksinäisyyteen sekä taitaiteeseen ja kulttuuriin, on Everybody laaja ja painava esseekokoelma kehosta ja sen suhteesta vapauteen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Aiheen äärellä yksinkertaisuus jää tosin tälle temaattiselle tasolle, sillä Laingin edetessä esseestä ja luvusta toiseen, alkaa olla hyvin selvää, että nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassamme kehomme ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Laing tutkii laajassa kokoelmassaan filosofian ikuista lempilasta, vapautta, hyvinkin konkreettisin esimerkein ja rajoituksin, ja onnistuu tarjoamaan tätä kautta uusia näkökulmia varsin abstraktiin aiheeseensa. Mitä on ylipäätään edes olla vapaa? Ja ketä vapaus – tai Laingin tapauksessa erityisesti sen puute – erityisesti yhteiskunnassamme 2020-luvulla koskee?

Siinä missä Maggie Nelson kirjoitti viime vuonna käännetyssä teoksessaan Vapaudesta – neljä laulua rakkaudesta ja rajoista vapaudesta erityisesti vapautena johonkin – taiteelliseen ilmaisuun, seksiin, huumeisiin – on Laingin kokoelman keskiössä vapaus jostakin – ja ennen kaikkea vapaus ruumiillisista rajoituksista. Kuka meitä rajoittaa, ja miksi? Millä kaikilla tavoilla kehojamme hallitaan? Ja mikä kaikki niitä hallitsee? Millainen ylipäätään olisi (poliittisesti) vapaa ruumis, ja koskeeko oikeus siihen meitä kaikkia? Kyse ei ole ainoastaan fyysisestä vapaudesta, oikeudesta koskemattomuuteen vaan hallintaan laajemmin – ja siihen, miten kehollisuutemme on sen hallinnan keskiössä.

Laingin vapaus jostakin lähtee liikkeelle ruumillisesta vapaudesta omien sisäistettyjen, perittyjen ja koettujen traumojen painosta. Laing tuo kokonaisuuteen heti alkuun itävaltalaisen psykoanalyytikon Wilhem Reichin, joka toisen maailmansodan alla kiinnostui nimenomaan trauman ja kehon yhteydestä.  Reich oli aikoinaan yksi psykoanalyysin pioneereista, Freudin oppipojankin asemassa oleva psykiatri.  Trauman ja kehon suhteesta kiinnostuneena hän alkoi ajan myötä kehittää erilaisia teorioita ja hoitoja, jotka vapauttaisivat ruumisiimme tallentuneet kokemukset, ja onnistuikin luomaan eräänlaisen orgoniteorian sekä jopa fyysisen orgonikammion, jossa erilaiset orgastiset energiat hoitavat kehoomme pesiytyneitä sairauksia, joita hoitamaton mielemme sinne rakentaa. Ja kyllä – ajatuksessa on kiinnostava kulma, mutta todellisuudessa se on tismalleen mxrianordin-tason pseudotieteellistä huuruilua, jossa syöpä on huonosti voivan mielen ruumiseen rakentama, ja ilmeisesti esimerkiksi endometrioosi "tukahdetun naiseuden ruumiillistuma". Lopulta Reich vangittiinkin puoskaroinnista, ja kaikki orgonikammiot määrättiin hävitettäväksi, koko Reichin poltetun elämäntyön ohella. Reich itse kuoli vankilassa vuonna 1957. 

Reich on kieltämättä hyvinkin kiistanalainen hahmo, mutta Olivia Laing kiinnostui hänen varhaisista teorioistaan mielen ja ruumiin yhteyksistä, ja Reichin traagiseksikin kääntyvästä elämästä muodostuu Everybodyn esseiden yhteinen kantava teema, sivuhohteena juokseva lanka, joka yhdistää kertomukset Reichin elämäkerran ja siihen liittyvien anekdoottien voimalla. Ratkaisu on kekseliäs ja uusi, ja se todella erottaa Laingin muista esseisteistä. Reich ei kuitenkaan ole ainoa lääketieteen, kulttuurin tai yhteiskunnan henkilö, jota Laing käyttää esseidensä kuljettamiseen. Häntä ja muita enemmän tai vähemmän ristiriitaisia hahmoja kulkee Laingin mukana, kun tämä vie lukijansa eri teemojen kautta vapauden ja kehollisuuden välisen rajapinnan äärelle. Reichin pseudotieteellinen seuraajat saavat toisaalta kyytiä, mutta myös eräänlaista ymmärrystä esseessä Unwell, jossa Laing käsittelee ruummillisia sairauksia, ja erilaisia suhtautumisia omaan keholliseen kuolevaisuuteemme. Reichin perillisten lisäksi Laing ottaa mukaan syöpään 1996 kuolleen Kathy Ackerin sekä vajaa kymmenen vuotta häntä myöhemmin menehtyneen Susan Sontagin, ja käsittelee näiden kahden henkilöhistorian kautta täysin päinvastaisia suhtautumisia sairauteen ja sairauden hoitoon. Siinä missä Acker nojautui uskomushoitoihin, Sontag takertuu moderniin lääketieteeseen sellaisella vimmalla, ettei enää ole aivan varmaa, onko se lopulta parantavaa vai sairautta lisäävää.

Unwell'in lisäksi voimakkaimpina lukukokemuksina Laingin kokoelmasta jää mieleen seksuaalisuutta ja orgasmien parantavaa voimaa käsittelevä Sex Acts, seksuaalista väkivaltaa tutkiva In Harm's Way sekä etenkin Cell, joka syventyi vankeuslaitokseen sekä yhteiskuntamme rangaistusmentaliteettiin, jonka suurimpana tarkoituksena on todella rajoittaa kehollista vapauttamme erilaisin kuritoimenpitein. Vankeudessa kuolee niin Reich, kärsii Malcom X, riutuu Oscar Wilde. Laing yhdistää psykoanalyytikko Edith Jacobsonin tutkimuksia ja Foucault'n valta-analyysia, ja muistuttaa erilaisten rangaistuslaitosten äärimmäisistä keinoista hallita yhteiskuntaa ja kansalaisia varsin kyseenalaisinkin keinoin. Laing kuljettaa tekstiään taitavasti kohti kysymystä siitä, mitä ihmiselle vangittuna tapahtuu ja kenen kehot todennäköisimmin joutuvat vangituiksi. Onko kyse todella oikeusjärjestelmästä, jos tiilien sisään päätyy jatkuvasti moraalisista syistä, rakenteellisen rasismin seurauksista tai jopa mielivaltaisesti, kun maahan pyrkiviä pakolaisia majoitetaan samankaltaisiin oloihin, lapsistaan erilleen eristettyinä?

Kuten yllä poukkoilevasta arviosta ehkä huomaa, Laingin kokoelmasta riittäisi niin kirjoitettavaa kuin keskusteltavaakin vaikka millä mitalla. Tämän kirjan lukeminen aiheutti itsellenikin kehollisia kokemuksia, suuria oivalluksia, tietynlaista jaettua vihaisuutta, mutta myös vapautuneisuutta. Meidän kehomme eivät ole meidän, niitä hallitaan, ohjataan ja tarkkaillaan jatkuvasti. Ja se kaikki ruummillistuu meihin myös yksilöinä. Mitä meihin jää jäljelle, jos kehommekaan ei ole niin koskematon kuin saatamme ajatella? Mutta meillä on myös vaihtoehtoja, kuten Laing kirjoittaa: "It was my gateway into understanding that essential Reichian dynamic: that the political world can make bodies into prisons, but that bodies can also reshape the political world." Täytyy vain ymmärtää, miten kehoja voidaan käyttää aseena meidän puolellamme.

Helmet-haaste 2023: 23. Kirja on iso 

SOKCHO TALVELLA

ELISA SHUA DUSAPIN : SOKCHO TALVELLA

148s.

Siltala 2023

Alkuteos: Hiver à Sokcho, 2016

Suom. Anu Partanen

Melankolinen ja hento tarina lähtee liikkeelle pohjoisesta Etelä-Koreasta, läheltä Pohjois-Korean rajaa, Sockhon lomakaupungista, joka uinuu talvikaudella. Katujen pimeydessä välkkyy neon-valoja ja räntäsade, rantojen aallot lyövät vuoroin hikotellen kohti muovituolein varusteltuja kalakojuja. Nuori ranskalais-korealainen nainen työskentelee pienessä Parkin pensionaatissa, jonka vieraat koostuvat japanilaisesta vuorikiipeilijästä, kauneusleikkauksestaan piilossa toipuvasta nuoresta soulilaisesta naisesta sekä ranskalaisesta sarjakuvataiteilijasta. Tunnelma on pysähtynyt kuin vain turismilla elävissä maailmankolkissa sesongin ulkopuolella voi olla.

"Kun luon tarinaa, se alkaa aina etääntyä minusta, ryhtyy kertomaan itse itseään... Sitten mieleen tulee toinen tarina, mutta sen tiellä on tietysti tuo työn alla oleva tarina joka edistyy kuin itsestään, ilman että käsitän sitä, ja se täytyy saada ensin valmiiksi, ja kun sitten viimein voin aloittaa uuden tarinan, sama toistuu..."

Hänen sormensa riipivät raivokkaasti lonkeroa.

"Joskus tuntuu, etten ikinä onnistu välittämään sitä mitä haluan todella sanoa."

Mietin hetken.

"Ehkä niin on parempi."

Ranskalais-korealaisen Elisa Shua Dusapinin juuri suomennettu esikoisteos kuljettaa (länsimaiset) lukijansa paikkaan, jossa harvoin tulee edes kirjojen sivuilla vierailtua. Pohjois-Korean rajan tuntumassa ollaan kaukana pääkaupungin muovisesta, ikuisesta hälinästä, mutta toisaalta myös nykyajasta, identiteetistä, itsestään, jumissa kahden ajan ja maailman välillä. Siellä ollaan lähellä sotaa, joka ei koskaan päättynyt, äitiä, jota ei voi jättää yksin, rakennuksia, joiden putket ja lämmitys lakkaavat toimivasta talvisin. Yhtaikaa kaukainen kolkka on ikiaikainen, ja sen hauraasta tunnelmasta saa kiinni maailman toiseltakin laidalta.

Dusapinin vähäeleinen, jopa persoonaton, sivusta katsova ja toteava kieli on kuin elokuvakäsikirjoituksesta, ja sellaisenaan se toimiikin nostamaan teoksen tapahtumat, pienet eleet, osumat ja maisemat visuaaliseksi kuvaksi, viipyileväksi taide-elokuvamaiseksi kollaasiksi, jossa kuvataan melankolisen musiikin tai jopa täydellisen hiljaisuuden taustoittamana arkisia hetkiä, pieniä kohtaamisia,  kuplivan oluen sihinää, talvista merta, jonka aallot iskevät autiolle rannalle, pöydälle kolahtavia lautasia täynnä mustekalan lonkeroita. Ehkä jostain kuuluu koreankielistä puhetta, ehkä auto kaasuttaa kauemmas, mutta lähikuvassa on silti vain nuori nainen ja sarjakuvataitelija. Hetket voivat katketa milloin tahansa, ja niin ne tekevätkin, etäinen kerronta ja kieli ainoastaan näyttää muttei selitä.

Dusapin törmäyttää taiten hyisen Normandian ja kolkon talvisen Sokchon, erillisyyden sekä ulkopuolisuuden ja kaksi eksyneenoloista hahmoa, seisovan tunnelman ja ohikulkevan maailman. Sivustaseuraaja ei saa maailmasta kiinni, vaan se lipuu hänen otteestaan, sarjakuvapiirtäjä ei saa vangittua haluamaansa, vaan kaikki peittyy kaiken tahrivaan musteeseen. Kerrokset, etäisyydet ja tavoittamattomuus on käsinkosketeltavaa, ja se onnistuu jättämään yllättävänkin voimakkaan, visuaalisen jälkimaun kirjan loputtua. Hentoisen ohut teos on fyysisesti juuri niin keveä kuin tarina on kaukainen, ja se saa kaiken voiman hiljaisuuden ristiriitaisuudesta. Hieno romaani, kaiken kaikkiaan. 

Helmet-haaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla