JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS

JOHN WILLIAMS : AUGUSTUS 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

429s.

Bazar 2017

Alkuteos: Augustus, 1972
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Arvostelukappale

Oi John! Nyt olet saanut minut sellaisen sanattomuuden äärelle, etten tiedä lainkaan mitä tästä postaamisesta tulee. Kaikki sanat tuntuvat jälkeesi latteilta, mutta toisaalta, myöhemmin ne tuntuisivat siltä entistä enemmän, joten kokeillaanpa nyt kuitenkin tuoreeltaan. Vaikka mitään kovin mullistavaa en kyllä lupaakaan.

Mutta niin. Oli huhtikuu 2016 ja oli Stoner. Oli kirjablogini alkukuukaudet, ja ensimmäisiä rakkautta herättäneitä kirjoja, jonka olin toisten blogeista bonganut ja omaani siirtänyt. Ja oli pimeä syksy, kevätkaipuu ja -katalogit, Bazarin lupaus tuoda helmikuuksi auringon lisäksi myös Williamsin viimeiseksi jäänyt romaani. Ja oli helmikuu kun pyytämäni arvostelukappale kolautteli lähipostin hyllyjä, ja se hetki kun se oli viimein käsissäni. Ja nyt on sitten tämä hetki, kaksi viikkoa myöhemmin, kun suljin kirjan viimeisen, 492. sivun viimein takakannen alle. 

"Mutta minä ymmärsin pikemminkin vaistonvaraisesti kuin tiedon avulla, että jos ihmisen kohtalona on muuttaa maailmaa, hänen täytyy muuttua ensin itse. Jos hän aikoo totella kohtaloaan, hänen on löydettävä sisimmistään tai luotava sinne kova, salainen sopukka, joka suhtautuu välinpitämättömästi häneen ja muihin - ja jopa maailmaan, jonka kohtalo on määrännyt hänet laittamaan uuteen uskoon, ei omien halujensa mukaiseksi vaan sen luonnon mukaiseksi, jonka hän maailmaa uudistaessaan löytää."

Mutta niin, aloitetaanpa alusta. Williams on siis tosiaan kevään uusimmassa suomennoksessaan, jo vuona 1972 Yhdysvalloissa julkaistussa teoksessaan onnistunut viimein siinä, mikä taisi aiempien kohdalla olla vain haave: lyödä läpi myös julkaisuaikanaan. Kun Williamsin aiemmat romaanit, Stoner ja Butcher's Crossing liikkuvat Amerikassa, hyppää hän viimeiseksi jääneessään antiikin Roomaan, aikaan ennen ajanlaskun alkua kun Julius Caesar kohtaa loppunsa salamurhan merkeissä, ja hänen nimellisesti adoptoitu sisarenpoikansa Gaius Octavius nousee Rooman ensimmäiseksi keisariksi. Kirja kulkee kirjeiden ja fiktiivisten aikalaiskirjoitusten muodossa, ja se jakautuu kolmeen osaan, ensimmäinen ja pisin varsin pitkäpiimäisestikin taustoittaa kaikkea sitä, jota kahdessa myöhemmässä päästään viimein tarkemmin tarkastelemaan.

Ensimmäinen osa ei todella ollut mikään ihan helpoin luettava. Kirje- ja aikalaiskirjoitusmuoto kertoi oikeastaan kaiken, paitsi sen mitä oikeasti olisi halunnut tietää. Kaikki varsinaiset tapahtumat, tunteet, teot ja motiivit jäivät yksittäisten näkökulmien taakse, ja maailman, ympäristön ja tapahtumien muodostuminen vei todella aikaa ja keskittymistä. (Kirjojen jumalille tosin kiitos, että takana on luettuina esimerkiksi aika paljonkin samankaltaisina pitämäni Waltarin Sinuhe sekä Valtakunnan salaisuus, en tiedä olisinko ilman noita raskassoutuisia, mutta sitäkin mieleenpainuneimpia lukukokemuksia tätä saanut edes toiseen osaan asti kahlattua.) Kirjoittajat, näkökulmat ja kertojat vaihtuivat niin tiuhaan, että en edes meinannut pysyä perässä kuka kertoo ja mistä. Ja kun itse Octavius Caesar ei ollut edes äänessä, oli kuin olisin kiertänyt kivistä patsasta ja yritännyt sitä kautta ymmärtää oikeaa, tuntevaa ihmistä.

Mutta kärsivällisyys tunnetusti usein palkitsee, ja tämän kirjan kanssa se tapahtui viimeistään toisessa osassa. Ajat, paikat ja kertojat hypähtelivät edelleen hieman miten sattuu, mutta viimein tapahtumien keskiössä onkin myös itsestään kertova henkilö: Octaviuksen tytär Julia. Julia, isänsä Pikku Rooma, ainoa lapsi ja yksi elämän suurista rakkauksista nousee kirjassa sellaisille inhimillisille tasoille, ettei enää edes muista samaa teosta aiemmin pitäneensä hankalana. Ja siitä se sitten todella vetääkin mukaansa, antaa, niin hurjan paljon. Teksti soljuu, yhtäkkiä kaikki kymmenet eri kertojatkin ovat tuttuja, tematiikka tuntuu omassa sydänalassa asti ja iätöntä tarinaa myötäelää niin, ettei kirjaa saa laskettua käsistään. Ja viimein se on juuri sitä Williamsia, johon Stonerissa rakastuin: eleetöntä, hienostelematonta ja silti niin järjettömän elämänmakuista, että kertoi kirjailija kenestä tahansa, hän tekee henkilöstään hengittävän, lämpimän ystävän vierelle. Ja siinä kaiken keskellä antiikinajan Rooma onkin niin ajankohtainen, ettei välttämättä tiedä lukeeko ihmisen ahneudesta, korruptiosta, rakkaudesta ja ystävyydestä tuhansien vuosien takaa, 70-luvulta vai juuri tästä nimenomaisesta päivästä. Ja juuri se tekeekin Williamsista niin suuren kirjailijan, minulle. Antiikin Rooma, sen hallitsijat, myrkyttäjät, salajuonijat ja heikkoudet ovat lähempänä minulle kuin koskaan, ja tämä kaleidoskooppimaisesti ytimeen sukeltava teos on kuin sille parvekkeen alla laulettu ikuinen rakkauslaulu.

Ja ehkä se siitä olosta niin haltioituneen tekikin, se alun tahmaisuus, uutteruus, pieni pakottaminen, sillä kaikessa raskassoutuisuudessaan tämä kirja todellakin palkitsi. Se oli hieman henkinen maraton, ja se oli myös päätös, että minähän pidän tästä ja sillä siisti, mutta toisaalta, mikäpä tunne elämässämme ei loppujen lopuksi päätös olisi. Ja kun tämän kanssa sai uida sen pitkän merimatkan yhtärintaa, ja kun loppua kohti kaikki alkoi käydä eheämmäksi ja helpommaksi, ei lopussa voinut olla kuin ihastunut, ehkäpä jopa hieman rakastunutkin. Kuten tässä varsin usean kirjan kohdalla tänä vuonna, mutta sehän toki kertoo vain valitsemisen kehittyneestä taidosta, kaiketi. Mutta valitkaa muutkin tämä, se kannattaa.

Helmet 2017 -lukuhaaste: 06. Kirjassa on monta kertojaa

ONNEA ON

Koska on maanantai, loma ja sellainen pieni self help -henkinen olo, eikä seuraavaa luettavaa kirjaa ole näillä hieman joka suuntaan jakautuneilla keskittymisillä nyt ihan hetkeen näkyvissä tänne blogiin blogattavaksi (ja ennen kaikkea koska minun pitäisi nyt kirjoittaa kymmensivuista esseetä vuorovaikutuksesta ja autismin kirjosta), ajattelin vanhojen hyvien tapojen mukaan listailla muutamia asioita, jotka tekevät minut onnelliksi, nimenomaan juuri nyt, juuri tässä hetkessä, koska niitä sitä on ainakin itsensä kaikkein haastavin nähdä. Joten oi maanantai, täältä pesee.

♥ No se loma. Ei ehkä tarvitse erikseen perustella, mutta paitsi että se tulee tarpeeksi levon kannalta, se tulee tarpeeseen niin monella muullakin tapaa, etten ehkä edes uskoa voisi. Ja se tulee tarpeeseen myös, koska olen ensimmäistä kertaa vuosiin pimittänyt yhtä kirjaa itselläni niin kauan, että olen siitä jo euroja velkaa kirjastolle. Ja anteeksipyynnön velkaa seuraavalle tunnolliselle opiskelijalle, joka halunnee siitä myös pian esseensä kirjoittaa.

♥ Kahvi. Oi kahvi!! Vannoutunut teenjuoja on kääntänyt tänä vuonna kelkkansa, mutta taistelen edelleen sitä vastaan, että joisin kahvia arkena. Koska ikuinen taipumukseni koukuttua liikaa asioihin, haluan olla edelleen jatkossakin ihminen, joka pääsee töihin ilman kofeiinimyrkytystä.

♥ Tuleva syksy. Ok, se miten se tekee nyt onnelliseksi, on ehkä lähinnä käsitteellistä onnea, tietoa jostain tulevasta muutoksesta, mutta yllättävän hyvin se potkii silti jaksamaan arkea kun tietää, että edessä on ihan jotain muuta. Jotain sellaista, että tätä hetkeäkin saattaa joskus tulla ikävä.

♥ Kolme kirjaa kesken, eikä se edes harmita. Luen yhtä romaania (Augustus!), yhtä tietokirjaa (Sapiens!) ja yhtä runokirjaa (!!!!!) (Nähty. Elämä.), ja koska kaikki on niin erilaisia, ei haittaa syventyä aamubussissa romaaniin, iltaisin tietokirjaan ja kaiken muun välissä yksittäisiin runoihin, joiden seurassa kerrankin en tunne itseäni runotyhmäksi*. 

♥ Se, että itseasiassa minulla on Goodreadsin mukaan neljä kirjaa kesken, mutta koska kirjoitin yhden niistä tilapäivitykseen, että "tämä on niin huono, että lopettaisin kesken, jos en lukisi Helmet-haastetta varten", päätin lopettaa kesken. Ja se tekee onnelliseksi, koska pinttynyt tapani lukea kaikki kurakin loppuun asti alkaa viimein murtua. En toki halua kirjoittaa vain ja ainoastaan hyvistä kirjoista, mutta alan viimein ymmärtää, etten myöskään halua tuhlata aikaani huonojen lukemiseen. Vaikka ne miten maagisesti voisikin "yllättää lopuksi". Harvapa jo ensimetreillä huonolta vaikuttava niin on tehnyt.

♥ Uudehko kirja-instagramtilini, @mitaluimmekerran. Kerrankin saa postata vaikka päivittäin, ilman että  kirjakuvan jälkeen katoaa 2-5 seuraajaa. Kirjakuvat, oman henkilökohtaisen ig-profiilini selfiet. (Okei, ne saa myös aina pienen kadon aikaan, mutta sen ilmiön sentään tunnistan itsessänikin seuraajana.)

♥ Se, että käytin juuri tunnin instagramissa, täällä blogissa ja ihan ruokapöydän tuolilla tätä hetkeä kuvaten ja kuvaillen, enkä tehnyt lainkaan sitä, mitä kuvissani väitin, eli kirjoittanut esseetä. Eikä siitä tullut huono omatunto, koska ehtiihän sitä. 

(*runotyhmä on ihminen, joka on opetettu yläkoulussa ja lukiossa, että jokainen luettu runo pitää ehdottomasti tulkita, koska muuten olet ihan vain huono. Ja se pitää myös tulkita oikein, koska alitulkinta saa sinut näyttämään laiskalta ja ylitulkilta vähän sekapäiseltä. Itse kallistuin aina jälkimmäiseen.)

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

230s.

Siltala 2015

Alkuteos: Tenth of December (2013)
Suomennos: Markku Päkkilä

Saunders hurmasi minut loppuvuonna vasta käännetyllä esikoisteoksellaan, Sotapuiston perikadolla. Tuo novellikokoelma oli takakantensa perusteella "kuin happopäisen Walt Disneyn maailmasta", ja sitä se olikin, verinen tarantino-henkinen pläjäys irtokäsineen päivineen, niin syvällä mustassa ironiassa, ettei pahimmillaan mitään kovin valoisaa sivuilla näkynyt. Sekapäinen, mutta sitäkin vaikuttavampi. Se oli hyvä, niin hyvä, että nappailin kirjaston varausjonoon heti tämän aiemmin suomennetun, ja nyt viimein oli sen aika päästä lukuvuoroon. 

"Sain eräänlaisen Kuoliniskun, joka hupsuuttani vain entisestään korosti. Sen antoi itse Martha, joka Matkaviestimeeni otti yhteyden ja mulle lausui sulaa tuskaa äänessään mua syvästi satuttaen: Kiitti vaan, Ted. Sikäli jos et satu muistamaan, tämä on aika hemmetin pieni kylä. Voi taivas. Voi taivas!"

Siinä missä Saundersin esikoinen oli rouhean ja kiinnostavan kamala, tarttuu Joulukuun kymmenes aiheisiinsa himpun verran seesteisemmin. Ei se niistä välttämättä rauhallisempia tai miellyttävämpiä tee: kun aiheina on muun muassa itsemurhat, teinitytön sieppaukset, raiskaus ja sotaveteraanin raivoisa arkeenpaluu, on asetelma väkisinkin hieman dystooppinen. Mutta toisin kuin pelkäsin, Joulukuun kymmenes ei jää Sotapuiston varjoon, ei vähääkään. Siinä missä tuon edellisen lukemani kokoelman novellit jopa ahdistivat, näiden näennäinen tasaisuus toi tematiikkaansa huomattavasti lähemmäs. Se tarjoilee aiheensa niin huolella ja harkitusti, että harvojen tarinoiden lukemisesta nauttii näin paljon, näkee kaiken synkkyyden läpi paitsi kaksinaismoralismin, myös inhimillisyyden ja ihmisyyden. Samaistettavuudenkin, vaikkei sodasta koskaan olekaan palannut kotiin vaimon jo vaihdettua uuteen.

Harva teos pystyy tarjoamaan tällaista määrää ajattelunaihetta, mihin Joulukuun kymmenes kykenee. Se ottaa myös vahvasti kantaa, mutta tekee sen taitavasti ja ihan kuin ohimennen: kun nimikkonovellissa syöpää terminaalivaiheessa sairastava mies vaeltaa pakkaseen jäädyttämään itsensä hengiltä, poistumaan tietoisuuden maailmasta, jotta ei päätyisi enää yhtään enempää läheistensä tuskaksi, on yhtäkkiä pysähtynytkin ajattelemaan eutanasiaa, sen moninaisuutta ja suurta harmautta kaiken mustavalkoisen keskellä. Keskeyttäisinkö minä itsemurhan jos voisin? Jos joku muu tekee sen, onko se pettymys vai helpotus? Kuuluuko kuolevana miettiä miltä näyttää muiden silmissä, vai elää vielä niitä viimeisiä onnenpisaroita varten, omaa itseään varten loppuun saakka, olisihan itsekin valmis suomaan sen omille läheisilleen? Ja mistä me oikeasti puhumme, kun puhumme Semplica-päiväkirjat -novellissa köysillä pihaan ripustetuista koristesiirtolaisista, joiden tehtävänä on meitä viihdyttää, jotka muka haluavat viihdyttää, koska kotona on ollut alunperin asiat vieläkin huonommin?

Joulukuun kymmenenen novellit ovat mitä tahansa kahdesta sivusta reiluun kolmeenkymmeneen. Niiden taikaa voi maistella oikeastaan vain yksi kerrallaan, niin paljon pureskeltavaa jokaisesta tarinasta jää. Ja vaikka novellit ovat kauttaaltaan erittäin hienoja ja laadukkaita, toimivat niin yksittäin kuin erikseenkin, on silti kaikkein eniten pakko ihastella Saundersin tapaa käyttää kirjallisuuden tehokeinoja sekä kieltä, niitä ei vain yksinkertaisesti voi olla rakastamatta. Näkökulmat vaihtelevat, kuten kaikessa kunnon 2000-luvun kirjallisuudessa kuuluukin, mutta tuntuu, että tässä kerrankin niillä vaihdoksilla on paikkansa ja tarkoituksensa. Ne eivät vaihtele, jotta samaa purukumia voidaan jauhaa useammassa suussa, ne vaihtelevat, koska ne oikeasti tuovat uutta makua ja vivahteita joka ikiseen pieneen eteen tarjoiltuun yksityiskohtaan. Ja se kieli. Se on hienoa, vivahteikasta, runsaan monipuolista ja silti koko ajan täysin kiinni fokuksessa. Sen rekisterit vaihtuvat viuhuen ja niin taitavasti, että kerrankin jonkun sisäisen puheen tai teinivuodatuksen keskellä ei tunne lähinnä myötähäpeää liiasta yrittämisestä. Se on notkeaa ja jatkuvasti tilanteen tasalla, ja ennen kaikkea se tarjoilee sanomansa niin hienovaraisin metaforin, ettei aina kesken tarinan edes huomaa mistä on lukemassa. Ja kun yksi novelli loppuu, tekee mieli tulevia vielä säästellä, jotta tästä kokoelmasta ei tarvitsisi luopua. 

Jos mahdollista, Joulukuun kymmenes on minulle vielä onnistuneempi kokoelma kuin Sotapuiston perikato. Se on hieno ja moniääninen, ja sen jokaisesta bloginäkyvyydestä ei voi olla kuin onnellinen.  Se on täydellinen todiste siitä, että novellit eivät ole tekstilajina kuolleet, eikä nykykirjallisuudella mene huonosti. Joten jos et ole vielä Saundersiin tutustunut, tee se. Olen aika varma, että et todellakaan tule katumaan.

Helmet-haaste 2017: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE : HUOMINEN ON LIIAN KAUKANA

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE : HUOMINEN ON LIIAN KAUKANA 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

271s.

Otava 2011

Alkuteos: The Thing Around Your Neck (2009)
Suomennos: Sari Karhulahti

Chimamanda Ngozi Adichie on yksi lempikirjailijoitani kautta aikojen. Aloitin lukemisen Puolikkaasta keltaisesta auringosta, ja sen jälkeen kahlailin varsin lyhyellä aikavälillä kaikki muutkin Adichien romaanit läpi. Ja tämän novellikokoelman myös, tammikuussa 2012 olen sen näemmä Goodreadsin mukaan viimeksi loppuun lukenut. Muistan tästä pitäneeni, ja vaikka muistan havahtuneeni vasta muutaman novellin jälkeen siihen, että nämä ovat tosiaan novelleja, ei yksi pitkä, yhteinäinen tarina, en silti muista itse kertomuksista mitään. Mitään muuta kuin siis sen, että jollain alitajuisella tavalla tästä on varsin vahva ja hyvä muistijälki jäänyt, tai ehkä enemminkin jälkimaku, koska nyt näitä lukiessani tuntui kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa. Mutta en kyllä missään nimessä viimeistä.

"Edward pureskeli piippuaan miettiväisenä ennen kuin sanoi, etteivät tämäntyyppiset homotarinat oikeastaan kuvanneet Afrikkaa. 

'Mitä Afrikkaa?' Ujunwalta pääsi.

Musta eteläafrikkalainen vaihtoi asentoa. Edward pureskeli taas piippuaan. Sitten hän katsoi Ujunwaa kuin lasta, joka ei suostu olemaan hiljaa kirkossa, ja sanoi, ettei puhunut Oxfordin koulutettuna Afrikan tutkijana vaan ihmisenä, joka on kiinnostunut oikeasta Afrikasta eikä länsimaisten aihdein sijoittelusta afrikkalaisiin yhteyksiin. Zimbabwelainen, tansanialainen ja valkoinen eteläafrikkalainen alkoivat pudistella päätä hänen puhuessaan.

'Me elämme tietysti vuotta 2000, mutta miten afrikkalaista se on, että nainen kertoo perheelleen homoseksuaalisuudestaan?' Edward kysyi."

Adichie sukeltaa kokoelmansa kahdessatoista novellissa upeasti taas sellaisiin maailmoihin, joiden mukaan ei itse koskaan täysin tule pääsemään. Se avaa nykyaikaa Nigeriassa, Amerikka-haaveita paremman onnen perässä. Se kuvaa yhden perheen tarinaa poliittisen sekasorron aikana, ja sitä toiseuden tunnetta, kun oman kotimaan asioita voi seurata vain pienistä sivu-uutisista maailman toiselta reunalta. Se sukeltaa myös rohkeasti välillä täysin päähenkilönsä nahkoihin ja toisaalta taas niihin menneisiin aikoihin, jotka koko tulevan historian ovat Nigeriassa määritelleet. Ja kuten tavallista, Adichie kirjoittaa värikylläisiä novelleja, herättää sellaisiakin tunteita riviensä välissä eloon, joita ei osaisi kuvitella kirjasta lukemalla tuntevansa. Ja tunteidensa lisäksi nämä ovat myös hurjan tärkeitä tekstejä. Kokoelmassaan Adichien rivien väliin piirtyy hänen TED-puheensa, puhe yhden tarinan vaarasta sekä puhe siitä, miten meidän kaikkien tulisi olla feministejä. (Ja jos ette ole noita puheita kuunnelleet, kuunnelkaa. Nyt. Ne löytyvät täältä.) Hän osaa tuoda sanottavansa esiin niin, että sitä saa ymmärtää ja huomata itse, sitä ei alleviivata eikä sen alle uhriuduta. Adichie osaa kirjoittaa yhtaikaa etäältä ja läheltä, tuoda sellaisen kokemuksen omaksi, josta ei ole ennen kuullutkaan.

Ja kuten arvata saattaa, hehkuttavien kirjapostausteni putki tuntuu sen kuin jatkuvan ja jatkuvan, mutta taas kerran minä rakastin tätä. Haltioiduin muutamasta novellista niin paljon, etten pysty ymmärtämään miten olen voinut unohtaa ne niin tyystin, ja pidin tasaisesti niin paljon kaikista, etten tiedä miksen ole palannut tämän pariin aiemmin. Osa Adichien novelleista jätti ulkopuolikseksi - ja sekin on rohkeutta. Rohkeutta kirjoittaa toiselle samoin kokeneelle, ei sille suurimmalle mahdolliselle yleisölle: geneerisen suvaitsevaiselle, lukevalle valkoiselle naiselle, joka on saanut elämänsä kaiken varsin helposti, koska on yksi etuoikeutetuista. Yksi valkoisista. Vaikka se hieman harmittaa, kun syvin ei aina aukea, on silti samalla vain myönnettävä, että ei kaiken tule ollakaan kirjoitettu meille, meidän näkökulmasta, meidän luoksemme. Kuten Adichie yhdessä novellissaan kirjoittaa: "Afrikasta liian vähän pitävät valkoiset ja liian paljon pitävät valkoiset ovat samanlaisia - alentuvia". Enkä millään haluaisi kuulua siihen joukkoon, kuvitella omien kokemusteni olevan vastaavia, ymmärtävinäni sitä toiseutta, jota meidän elämässämme ei ole tarvinnut tuntea. Ja silti tunnistan pienen vihlauksen: miten me todella näyttäydymmekin täällä välillä niin mustavalkoisina, joko muukalaisvastaisina ja ennakkoluuloisina, tai päälleliimatun ymmärtävinä, kun kyse on kuitenkin toisista ihmisistä, toisista yksilöistä, ei syrjittävistä tai holhottavista massoista? 

Mutta ei Adichie silti maalaa maailmaa, jossa etuoikeutetun valkoisen kuuluu tuntea syyllisyyttä omasta etuoikeudestaan. Se vain tarjoilee sen toisen todellisuuden, josta ihmisen on oltava tietoinen, jotta pystyy pitämään kiinni omasta inhimillisyydestään, jotta pystyy kasvattamaan omaa empatiakykyään. Niin se on oltava, sille ei tule edes tarjota vaihtoehtoja. Adichieta voi lukea ajattelematta (kuten olen tainnut tehdä viisi vuotta sitten) ja rakastaa, ja sitä voi lukea ajatellen ja rakastaa vielä enemmän. Ja sitten sitä täytyy lukea jo pian seuraava kirja lisää.

Helmet-haaste 2017: 01. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

VUOSI KIRJABLOGGAAJANA

 

Tänään (tai siis eilen, koska unohdin julkaista tämän postauksen seitsemäs päivä..) on tullut täyteen vuosi siitä kun kirjoitin tämän postauksen. Blogini ensimmäisen. Sen, josta käytän röyhkeästi tismalleen samat kuvat tämän ensimmäisen synttäripostauksen kuvittamiseen, koska ne on kivat enkä jaksa ottaa uusia. Ja itseni tuntien samat koristaa varmaan vuoden päästä kirjoitettavaakin. Sillä ensimmäistä kertaa ikinä, oikeasti, lähes yhdeksänvuotisen bloggaajaidentiteettielämäni aikana aion kirjoittaa blogia myös vuoden päästä. Se on paljon ihmiselle, jonka pitkäjänteisyys on yhtä pitkää kuin helsinkiläisten taksikuskien pinna liikenneruuhkassa. Eli ei siis kovin. 

Tämä kirjablogi onkin varmaan ollut vastaus siihen kaikkeen, mitä kaipasin jo tuolla elämäntapabloggaajaurani taipaleella: se on paikka, johon purkaa ajatuksia, suoltaa mitä ikinä haluaa silti olematta velkaa yhtään kenellekään. Vaikka siihen hämmentävän monta vuotta menikin ymmärtää, en minä ole koskaan elämääni halunnut jakaa, vaan ajatuksiani, ja niitäkin mieluiten toisten ajatusten kautta heijastellen, oivaltaen siitä hirveän suuresta kirjallisuusmäärästä jotain, jota nykyään itsekin vuosittain kahlaan. 

Ja niin, koska sain myös, öh, joskus, joltain ja jonkinlaisen haasteen, jossa muistaakseni pyydettiin antamaan vinkkejä aloitteleville kirjabloggaajille, kertoisin itse eteenpäin seuraavat: tee rakkaudella, tee itsesinäköistä ja tee sisäisestä motivaatiosta, älä tavoitteellisuudesta, se syö luovuuden, rakkauden ja innon hurjan nopeasti. Kerro mitä ajatuksia kirja sinussa herätti, juuri sinussa, eikä siinä sinussa, jonka ajattelet olevan muiden mielestä mielenkiintoinen. Tee pitkiä postauksia, jossa paneudut antaen kaiken tai tee lyhyitä postauksia, joissa saat tärkeimmän ajatuksen ylös. Tee simppeli ulkonäkö, jos rakastat minimalismia, tee runsas ja rönsyilevä miljoonin sivupalkein, jos se kuvastaa sinua. Älä kuuntele muiden vinkkejä, vaan toteuta itseäsi, koska vain sellaiset blogit erottuvat joukosta. Jätä kilpailu ja kasvamisen halu jonnekin muualle, tuo esiin omaa rakkauttasi lukemiseen, kirjoihin, teatteriin tai vaikkapa salilla juoksemiseen, jos se on se mitä sinä rakastat.

Ja kommentoi, kommentoi ahkerasti, tule mukaan tähän mielettömän hienoon kirjabloggaajayhteisöön, joka ottaa jokaisen uuden tulijan avosylin vastaan ystävänä, ei kilpailijana. Tätä kirjoitetaan ensisijaisesti toisilleen, ei ylhäältä alas lukijoille, ja se näkyy. Tule mukaan ja nauti. Täällä on jo vuoden jälkeen sellainen olo, että olisi ollut mukana aina. 

Ai niin, ja tavoitteitako seuraaville kirjabloggausvuosille? Jatkaa juuri näin. Ja ehkä myös viimein aktivoitua saamaan sen mitaluimmekerran.fi-osoite toimimaan, olenhan hankkinut sen itselleni jo toukokuussa. Mutta se on oman aikansa murhe, ja onhan tuohon hankkimisvuosipäivään vielä pari kuukautta aikaa. Että jos toukokuuhun mennessä, jos vain aikaiseksi saan. Onhan näinkin ihan hyvä.