JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTE

Kun selaa internetin 100 kirjaa, jotka sinun täytyy lukea ennen kuolemaasi -listoja tai listauksia kaikkien aikojen suurimmista klassikkokirjoista, törmää jatkuvasti hieman vinoutuneeseen sukupuolijakaumaan, mitä kirjojen kirjoittajiin tulee. Yleinen keskustelu pyörii hurjan herkästi miesten kirjoittamien kirjojen ympärillä, miesten kirjoja myös markkinoidaan sekä miesten että naisten luettavaksi, kun taas naisten kirjoittamia kirjoja markkinoidaan lähinnä naisille.

Eilen julkaistun Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteen tiimoilta haastoin omia instagram-seuraajiani pohtimaan lukevatko he enemmän miesten vai naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Yllättävän moni kommentoi, ettei ollut edes kiinnittänyt asiaan huomiota aiemmin, mutta kysely sai tutkimaan omia tilastoja. Kirjoja ei tokikaan ole tarkoitus valita luettavaksi kirjailijan sukupuoli edellä, mutta jos lukee vinoutuneesti vain tunnetuimpia miesten kirjoittamia klassikoita, väitän, että kirjallisuuden edustama moninaisuus vähenee tai vähintäänkin vääristyy.

Siksipä laitoimme pystyyn @ireadlikephoeberuns-Miran kanssa Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen, ja haastamme jokaisen teistä lukemaan seuraavan puolen vuoden aikana vähintään yhden naisen kirjoittaman klassikkoteoksen! Laji ja genre on vapaa, kunhan teos jollain tapaa voidaan laskea kirjallisuuden piiriin. 

Haaste on varsin vapaamuotoinen, mutta jotta pysymme jonkinlaisissa yhteisissä raameissa, tässä tiivistetysti haasteemme säännöt:

 J O K A  P Ä I V Ä  O N  N A I S T E N P Ä I V Ä  - K L A S S I K K O H A A S T E

• Miten osallistun? Lue haasteaikana 9.9.2019-8.3.2019 vähintään yksi naisen kirjoittama klassikkoteos, ja olet mukana haasteessa. Tarkoitus on luoda matalan kynnyksen haaste, jossa yksikin kirja riittää osallistumiseen. Kaikki siitä yli menevät ovat vain plussaa. 
• Kuka voi osallistua? Kuka tahansa. Jos sinulla on blogi, kerää haasteen lopuksi luetuista klassikoista koonti tai linkkaa lukemasi klassikot tänne minun blogiini haasteen lopuksi ilmestyvään koostepostaukseen. Sama toimii myös muilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Twitterissä tai Instagramissa. Haasteessa voi olla myös ehdottomasti mukana ilman varsinaista alustaa, kokoat vain lukemasi kirjat ja tulet kertomaan ne 8.3.2019 ilmestyvään koosteeseen, jotta saamme jokaisen kirjan mukaan yhteiseen koontiin. Instagramissa haastetta englanniksi emännöi ihanaakin ihanampi @ireadlikephoeberuns-Mira.
• Mitä lukea? Omia vinkkilistoja tai yksittäisiäkin vinkkejä otetaan tämän postauksen kommenttiboksissa enemmän kuin mielellään vastaan, ja joitain hyviä klassikkolistoja löytyy myös muun muassa täältä ja täältä. Tähän haasteeseen ovat myös modernit klassikot erityisen tervetulleita, rajat eivät ole tiukkoja saati ehdottomia. Genre on tosiaan vapaa, voit aivan hyvin lukea novelleja, romaaneja, runoja tai vaikka klassikkoaseman saavuttanutta tietokirjallisuutta. Kaunokirjallisuuden alla kaikki klassikkodekkareista klassikkofantasiaan ja klassiseen romanttiseen komediaan käy vallan mainiosti. Halutessaan voi lukea vaikka mahdollisimman monesta eri genrestä kirjoja, tai yhdestä mahdollisimman monta. Tai sen tasan yhden, mielenkiintoisen, jota on jo pitkään tehnyt mieli lukea, mutta ei ole saanut aikaiseksi. 
• Osallistutko jo kirjablogien vuosittaisiin Klassikkohaasteisiin? Lue seuraavaan naisen kirjoittama klassikko, ja voit osallistua samalla kirjalla kumpaankin haasteeseen. Päällekkäisyys on tässä vain positiivinen asia! 
• Jos postaat aiheeseen liittyviä julkaisuja somessa, käytä hastagia #everydayiswomensdayreadingchallenge. Hastag on englanniksi, koska julkaisemme haasteen instagramissa myös kansainvälisille kirjainstagrammaajille!
• Jos/kun kiinnostuit haasteesta, ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenttikentässä! Voit samalla kertoa oman lempiklassikkosi, jonka nainen on kirjoittanut, tai vaikkapa pohdiskella, mitä haasteeseen tahtoisit lukea. Toisaalta mitään sitoumuksia tämä ei edellytä, joten tässä vaiheessa pelkkä huikkaus mukana olosta riittää. Ilmottautua voi missä vaiheessa tahansa, kunhan kirjansa ehtii lukea vuoden 2019 naistenpäivään mennessä!
• Ja kuvaa saa käyttää halutessaan haastepostauksen kuvituskuvana, kunhan linkkaat sen alle minun blogini. ♥

Tervetuloa siis mukaan haasteeseen aivan kaikille! 
Lukuiloa ja hienoja kirjalöytöjä kaikille toivotellen Laura ja Mira

PRINSESSOJA JA ASTRONAUTTEJA -LUKUHAASTEEN KOOSTE

Bookisteaparty-blogin ihana Katri lanseerasi Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaasteen ajalle 8.3.-8.9.2018. Ideanahan tässä naistenpäivänä startanneessa mahtavassa haasteessa on nostaa ja lukea näkyviin lisää naisten kirjoittamia kirjoja genreissä, joka on syistä tai toisista usein ollut hieman miesten hallussa, ja toisin kuin jokaikisen muun haasteen kohdalla mainitsen, tämän kanssa en hetkeäkään edes harkinnut ettenkö lähtisi mukaan, tämä on niin minun juttu. Nyt kun mahtava haaste alkaa olla finaalissa, on aika esitellä omat haasteeseen lukemani kirjat. Lähdin haasteeseen kevyin mielin ajatellen lukea jokaiseen kategoriaan yhden kirjan, mutta osaan niitä lopulta tuli useampiakin!

H A A S T E E S E E N  L U E T U T  K I R J A T

♀ Naisen kirjoittama dekkari

 Ane Riel : Pihka

♀ Naisen kirjoittama viihdekirja

 Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Hanna Velling : Kirjosieppo

♀ Naisen kirjoittama tietokirja

Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen : Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie : Noin 10 myyttiä feminismistä
Elizabeth Kolbert : Kuudes sukupuutto - luonnoton historia
Ida Salminen & Riikka Salminen : Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa
Elina Tuomi : Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa
Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.) : Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

♀ Naisen tekemä sarjakuva
Johanna Rojola (toim.) : Suffragettien city
Marjane Satrapi : Persepolis II : kotiinpaluu
Tiitu Takalo : Tuuli ja myrsky
Tiitu Takalo : Kehä
Reetta Laitinen : Sisaret 1918
Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald : Scandorama

♀ Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja
Piia Leino : Taivas 
Naomi Alderman : The Power (postaus tulossa)

♀ Naisen kirjoittama (oma-)elämäkerta
Maggie Nelson : Argonautit

18 kirjaa siis yhteensä, tulipa luettua! Ja poistuttua jopa omalta lukumukavuusalueelta, kun sukelsin sekä viihde-, dekkari- että scifi-kirjallisuuden pariin. Myönnettäköön, että dekkarin määritelmä oli tässä yhteydessä tosin hieman venyvä, ei vai vakavuus nyt yleensä näissä haasteissa se päämäärä ole, onneksi.  Kestävää, moninaisuuden huomioon ottavaa dekkarikirjallisuutta saa suositella enemmänkin, sellainen voisi ainakin ujosti hieman kiinnostaa!

Noin muuten tämä haaste oli minulle paitsi erityisen mieluinen, myös helpohko. Olen ehtinyt tänä vuonna lukea yhteensä jo 73 erilaista painettua kirjallista teosta, ja niistä 52 on ollut naisten kirjoittamia/tekemiä. Huomaan kallistuvani tietoisen tiedostamatta tälle kannalle jatkuvasti enemmän ja enemmän, en miehiä sivuun jättääkseni, vaan omaa mielenkiintoani toteuttaen. Viimeisen vuoden sisään etenkin feminismi, vähemmistöjen oikeudet ja ihmisyyden moninaisuus on kiinnostanut erityisesti, ja ne jos mitkä ovat aiheina varsin naisten hallussa. Aiheet yhdistävät oikeastaan jokaista tämän haasteenkin kirjaa (poisluettuna viihdeosasto), joten jos lukuvinkkejä kaipaat, näistä on ehdottoman mainio aloittaa!

Kiitos vielä Katrille mahtavasta haasteesta, oli ilo olla mukana! 

VIELÄ KERRAN TYTTÖKIRJOISTA: TARU ANTTONEN & MILLA KARPPINEN (TOIM.) : SANKARITARINOITA TYTÖILLE

TARU ANTTONEN & MILLA KARPPINEN (TOIM.) : SANKARITARINOITA TYTÖILLE (JA KAIKILLE MUILLE)

220s.

Into 2018

Syksyn kolmas sankarinaisten tietokirja on täällä. Kaksi aiempaa käsittelin muutama viikko sitten jo yhdessä, mutta koska postilaatikosta tipahti itse ennakkoon joukkorahoituksen kautta tilaamani Into-kustantamon versio, mahtunee sekin vielä tänne muiden kirjapostausten sekaan.

Anttosen & Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille noudattaa tuttua ja turvallista kaavaa, sitä samaa kuin kaksi aiempaakin. Se on yhtä uskollinen esikuvalleen kuin Tuomenkin teos, mutta toisaalta sen taustalla näkyy positiivisesti suurempi työryhmä sekä Kapinallisten tyttöjen jälkeen jättämä aiheellinen kritiikki ja keskustelu. Tämän kirjan tekoon on osallistunut yhteensä 24 kirjoittajaa sekä 41 kuvittajaa. Esittelyssä on 60 suomalaista naista, joista osa menee päällekkäin muutamaa viikkoa aiemmin julkaistujen Tuomen sekä Salmisen & Salmisen kirjojen naisten kanssa, mutta onpa mukaan päässyt hurjan moni sellainen, joka ei noissa aiemmissa kirjoissa sivuilla ollut.  Vaikka painopiste on edelleen valkoisissa, keskiluokkaisissa naisissa, joiden taustan vaikutusta menestykseen ei juurikaan reflektoida, on mukana useampi saamelainen, romani, rodullistettu suomalainen sekä pakolaistaustainen nainen. Taustoja ja erilaisuutta kuitenkaan liikaa korostamatta. 

Kirjan lukemisen aikoihin kuuntelin myös Lukuvika-podcastia, jonka toimittajat Essi ja Jenni ovat myös yksiä kirjan tekoon osallistuneita kirjoittajia. Osittain tämä kirja-arvio menee nyt keskusteluksi tuoreimman podcast-jakson kanssa, sillä oli äärimmäisen mielenkiintoista kuulla ajatuksia kirjan teosta tekijöiden näkökulmasta. 

Aiempia kirjoja käsitellessä yksi kritiikkini kohdistui tietynlaiseen sankari- ja julkkispalvontaan, siihen, että yhteiskunnassamme on jatkuva tarve nostaa yksilöitä ylitse muiden. Myös tämä kirja esittelee useita jo ennestään hyvinkin tuttuja naisia, vaikka ihailtavan paljon uusia nimiäkin se on onnistunut nostamaan esille. Lukuvika-podcastissa puolustettiin tätä "julkkislinjausta" kysymällä, miten "arjensankarius" rohkaisee esimerkiksi tyttöjä tavoittelemaan pörssiyhtiön toimitusjohtajan paikkaa, jotain poikkeuksellista, ja sellaista, missä tyttöjä ei ole totuttu näkemään. Näkökulma on oivallinen, tavallaan, ja tokihan poikkeuksellisten saavutusten ihailu on helpompaa kuin sen arjensankaruuden. Tässä kohti itse haluaisin tosin vielä jatkaa keskustelua hieman eteenpäin: onko arjen sankarin ja poikkeuksellisen naisen välille silti todella tarpeellista tehdä rajalinja? Eikö näitä käsikirjoittajia ja tähtitieteilijänaisia voitaisi nähdä enemmän arjen sankareina? Aivan tavallisina naisina, jotka ovat saavuttaneet elämässään erinäisiä asioita? Onko jonkun nostaminen sankariksi todella tässä ajassa edelleen tarpeellista? Etenkin kun tämä kirja todella onnistuu tuomaan mukaan huomattavan erilaisia naisia. Monipuolisimmin koko syksyn uutuuskolmikosta. 

No, myyvää se ainakin on, sen Lukuvian Essi & Jenni nostivat myös esille. On totta, että vaikka nämä kirjat ovat jonkinlaisia tekoja paremman yhteiskunnan puolesta, ne ovat myös nykyjärjestelmässämme tuotteita, jotka täytyy saada kaupaksi. Ja tokihan kuuluisa myy paremmin kuin täysin tuntematon arjen puurtaja. Ehkä oma kyseenalaistamiseni kilpistyykin enemmän tähän: jos tarinoita myydään aina yksi, tuttu kärki edellä, tuleeko niistä myös yksi ainoa totuus? Voisiko sankaruutta kyseenalaistaa laajemminkin, ja mahduttaa sen alle huomattavasti erilaisempia ihmisiä ja kohtaloita? Tarvitseeko kaikkea aina tehdä samoin riittävä? Eikö se ole hieman vastoin jo koko kirjankin pohjimmaista ideaa?

Onneksi itse kirja vastaa useammassakin kohdassa tähän tarpeeseen, ja painottaa sankaruuden olevan usein ihan vain arkisuutta, sitä, että tekee asioita, joissa on hyvä tai joita rakastaa. Toki vallan etuoikeutettu näkökulma sekin, mutta kiinni ajassaan, keskiluokkaisuuden tiukassa ihannoinnissa.  Se ei tämän kirjan vika ole, eikä se muutamalla yksittäisellä kirjalla ole korjattavissa, mutta onneksi siihen on kuitenkin edes jollain tasolla jo kiinnitetty huomiota. Sankaripalvonnalla kun on hieman kiistanalainen kääntöpuoli: jos julkkiksen ja "arjen sankarin" väliin tehdään selkeä rajanjako ja tällöin tietynlaisista ihmisistä tehdään jotain yli-inhimillistä. Se saa aikaan kuvan, ettei kenestä tahansa ole mihin tahansa. Jalustalle nostetuista ihmisistä nähdään vain hyvin tarkoin vaalittu kiiltokuvamainen puoli, joka ei virheitä tee saati syyllisty inhimillisiin negatiivisiin puoliin: he eivät ole kateellisia saati tee virheitä ja vääriä valintoja. He vain menevät eteenpäin aurinkoisesti eläen helppoa elämäänsä, joka on kuitenkin sellaisenaan varsin monien saavuttamattomissa. Kuva on vahingollinen, koska se ei ole totta. Se ei myöskään anna kunniaa taustatekijöille, rakenteille, etuoikeuksille ja valta-asemille. Tai vie sitä niiltä pois. Se laittaa suuret suoritukset vain yksilön harteille, ja saa aikaan ilmiön, jossa kaikki pyörii entistä enemmän yksittäisten napojen ympärillä. Ja siksi sankaruuden määritelmää tulisi tuulettaa ja huolella. 

No, takaisin itse kirjaan. Kuten aiemman kahden kohdalla sanoin, en missään nimessä halua osoitella näitä, vaatia valmiimpaa saati täydellistä. Nämä kirjat ovat hienoja, ja niillä on tärkeä paikka juuri tässä ajassa. Ne muistuttavat, että tyttö ei voi koskaan olla liian fiksu, fyysisesti levottomasta voi tulla sirkustaiteilija siinä missä muistakin eikä kaikkea tarvitse osata saati sietää yksin. Tyttöyden määritelmä laajenee kauniisti, kun mukana on moninaisuutta ja monenlaisia elämänpolkuja. Tässä tullaan jo pitkälle ajatuksesta, jonka mukaan kunnon tyttö on kiltti ja hiljaa, ei tunteile saati nosta omaa mielipidettään esiin. Ja se jos mikä on mahtavaa.

Elämäkertahyllyjä täyttävät miesten kasvot, parhaillaan samalla hyllyllä on samasta ihmisestäkin kaksi kirjaa, kuten Lukuvika-podcastissa oivallisesti huomautetaan. Siksi tilausta naisista kertovaan kirjallisuuteen todella on, ja toivon, että tämänkaltaiset kirjat ovat portti johonkin uuteen ja erilaiseen. Aidosti moninaisempaan ja monipuolisempaan. On oivallista, että tällainen innostus kohdistuu juuri lastenkirjallisuuteen, sillä luetaanahan sitä lähtökohtaisesti yhdessä, aikuinen ja lapsi. Jospa seuraava vaihe olisi nostaa vahvuutta ja erilaisten naisten kohtaloita myös elämäkerta-, kaunokirjallisuus- ja tietokirjahyllyille. Ihan yksittäisten, syventyen, tai useampien, sukupuolisuuden moninaisuuttakin paremmin esiin nostaen. Jospa nämä kirjat olisivat jonkinlainen sysäys laajemmallekin näkökulmamuutokselle.

PAOSSA, TURVASSA VAI VÄLITILASSA - LAURI AHTINEN : ELIAS

 

LAURI AHTINEN : ELIAS

106s.

S&S 2018

Elias on sarjakuvaromaani nuoresta yksin Suomeen pakoon tulleesta pojasta, joka käy koulua, opettelee Suomen kansalliseläimiä ja odottaa huonetoverinsa kanssa Migriltä turvapaikkapäätöstä. 

Elias on sarjakuvaromaani meren yli tulemisesta, menneisyydestä, jossa on ollut vain sotaa ja toivottomuutta. Hajujen ja äänten paljoudesta, jossa ihmiseltä on viety mahdollisuus perusturvaan ja etuoikeus unelmoida.

Elias on sarjakuvaromaani Suomessa olemisesta, turvasta ja siitä, miten joka välissä joku sanoo, että olisit iloinen kun olet hengissä/Suomessa/tässä/mitä vain. Hymyilisit vähän, vaikka uutiset tulvivat kannanottoja, että ei meille mahdu, ei meille saa tulla. Olisit tyytyväinen, vaikka kadulla huudetaan n-sanaa, raiskaajaa ja käsketään palata sinne mistä on tultukin. Olethan elossa. Huolimatta siitä, millaista elossa oleminen on, onko se todella elämistä vai välitilaan jumiutumista.

Suomi on maa, joka pakkokäännyttää pakolaisia takaisin kuolemaan, ja Suomi on maa, joka kohtelee heitä lukuina, numeroina, rasitteina ja lainsäädännöllisinä yksityiskohtina muistamatta inhimillisyyttä, ihmisyyttä, tunteita ja tunteettomuutta. 

Suomi on maa, jossa kaikki erilainen on uhkaa, jossa oma paha olo käännetään ulos päin, puretaan heikommassa asemassa oleviin ja kaadetaan puolustuskyvyttömien niskaan. Suomi on maa, jonne ei muka mahdu, mutta joka samalla itse omilla toimillaan aiheuttaa sen sopeutumattomuuden, jonka uhkakuvia maalailee alusta asti. Torjuu, ja muka yllättyy, kun toinen on tuntenut itsensä torjutuksi ja toimii sen mukaisesti.

Suomi on maa, jonka pakolaiskeskustelua hallitsee nuivuus ja jossa salonkikelpoinen rasismi tai ainakin välinpitämättömyys on saanut oikein valtionjohdolta asti aivan oman nimen: tolkullisuus. Suomi on maa, jossa heikomman puolustajat pyritään erilaisin vallankeinoin hiljentämään, jotta maailman raadollisuutta ei tarvitsisi kohdata, jotta omastaan ei tarvitisi antaa mitään pois.

 x

Kaikkea tätä ja niin paljon muutakin Ahtisen vastikään ilmestynyt sarjakuvaromaani jätti miettimään. Se on taidokkaasti tehty tarina yhdestä maahan yksin tulleesta, haastatellen monia vastaavia sekä alansa asiantuntijoita. Se ei syyttele eikä osoittele sormilla, ja silti se ottaa kantaa ja uskaltaa haastaa hämmentävänä vellovaa ajattelukulttuuriamme. Se tekee sen yhden yksittäisen, tunteisiin vetoavan ja harvinaisen hyvin epätoivoa ja turtuneisuuden tunnetta kuvaavan kerronnan kautta, ja se tekee sen vallan taitavasti. Se jättää tarpeen keskustella, tehdä enemmän, olla entistä vahvemmin heidän puolellaan, jolle meiltä aivan varmasti riittää annettavaa, vaikka millä mitalla.

Tämän sarjakuvaromaanin näkisin mielelläni mukana äidinkielen opetuksessa, yläkoulun tunneilla, miksei toisen asteen oppilaitostenkin. Se on sinällään helpostilähestyttävä, mutta silti rohkean avoimeksi jättävä, juuri sellainen, joka jättää enemmän pohdittavaa kuin valmiiksi pureskeltu. Nuoremme ovat viisaita, he osaavat käsitellä tämänkaltaista sarjakuvataidetta. Kunpa sen tematiikkaa osattaisiin käsitellä hieman vanhempienkin keskuudessa yhtä avoimesti ja edes jonkinlaisin empatiatuulahduksin.

KENEN TARINOILLE OLEMME TOTTUNEET KUMARTAMAAN? - SUKUPUOLENA IHMINEN -PROJEKTI

(kuva: Vesa Tyni / sukupuolenaihminen.fi)

Sukupuolena ihminen -projektissa on nimensäkin mukaisesti kyseessä ihmiset ja sukupuoli, ja se on jatkunut Suomessa jo kolme vuotta. Projektin takana olevat ihmiset ovat halunneet luoda paikan, jossa ääneen pääsee eri ikäiset transsukupuoliset ihmiset ympäri maan. Sen tarkoitus on antaa transsukupuolisille ihmisille tilaa ja ääntä, väistää hetkeksi sivuun ja antaa heidän omien tarinoiden saolla pääosassa, eikä tällä kertaa tulla kerrotuiksi toisten kautta tai suhteessa cis-sukupuolisuuteen. Suora lainaus sivuilta kertoo, että "emme voi puhua toisten äänellä, mutta voimme puhua heidän puolestaan niin, että heidän omalle äänelleen tulee lisää tilaa. Haluamme haastatteluin ja valokuvin kertoa, millaista on olla transsukupuolinen nykypäivän Suomessa: mitä sukupuoli tarkoittaa kenellekin, miten muut ihmiset suhtautuvat, mitä toivoo ympäröivältä yhteisöltä, miltä transsukupuolisuus tuntuu."

Yksi projektiin osallistunut henkilö on Zoe, 43-vuotias transnainen. Hän tiesi jo nuorena, ettei jollain tapaa sovi perheeseensä, hän kasvoi kulttuurissa, jossa tunteelle väärään sukupuoleen syntymisestä ei ollut tilaa. Tila oli cis-sukupuolisilla heteroilla, heteronormatiivisuudessa, ja myös nekin vähäiset tarinat, jotka transsukupuolisuudesta oli kerrottu, kerrottiin aina joko cis-sukupuolisen kautta tai suhteessa heihin. Ja niin kerrottiin Suomessa suurella volyymilla ensin myös hänen tarinansa. 

"Hän kertoi mulle heti alussa, kun hän ryhtyi kirjottamaan tästä kirjaa. Me sovittiin, ettei hän käytä siinä mun muistojani tai ajatuksiani, ja niin se tehtiin. Hän luki kirjan mulle ääneen toukokuussa 2017, ennen sen julkaisua. Mä en tiennyt, mitä sanoa. Sanoin että se on kaunis. 

 Hän sanoi että se on täynnä rakkautta, mutta musta se ei tunnu siltä. Hän on sanonut monta kertaa, ettei rakasta mua enää, että mä olen hyväksikäyttänyt häntä, että mä olen pettäjä ja tuhoaja. Siksi mä en voi ymmärtää, miten se kirja on täynnä rakkautta. Eikä se kirjan nimi pidä paikkaansa: mä en ikinä kadonnut. Mä en kadonnut."
- Zoe

Zoe, tai kuten Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -autofiktiivisen romaanin lukeneet hänet tuntevat, Lili ei todella koskaan kadonnut. Hän muuttui, toki, kuten moni meistä muuttuu vuosien varrella, pitkien avioliittojen keskellä. Kadottaa itsensä toisten odotuksiin tai ottaa suuren askeleen ja on vihdoin rehellinen itselleen. Ja kuten kahden ihmisen suhteessa yleensä, on usein suuri muutos toiselle järkytys. Shokki, jopa. Se on toki inhimillistä, mutta joskus surukin täytyy osata suhteuttaa, kanavoida rehellisiin uomiinsa. Sillä ongelmalliseksi tällainen surukerronta muuttuu sitten, kun siitä tehdään cis-heteronaisen tragedia. Puhumattakaan siitä kun mukaan tulee raha, haastattelut suurissa medioissa, haltioitunut ihailu kirjablogisfäärissä ja kirjamessuilla, kustantamon mainonnassa. Kun tragedia onkin yhtäkkiä cis-naisen, etuoikeutetun, sen, jonka ei koskaan ole tarvinnut sisintään yhteiskunnan rakenteiden takia piilottaa. 

Tämä haastattelu on tärkeä. Se on merkityksellinen, ja se pysäyttää pohtimaan kenen tarinoita meidän kulttuurissamme on totuttu kuulemaan ja kenellä on oikeus kertoa tarinoita toisista. Miksi on ongelmallista, että suremme yhdessä sen etuoikeutetun surua, koska se tuntuu tutummalta, vaikka se onkin saanut alkunsa toisen kokemuksia käyttäen. Toista vain itsensä kautta peilaten.

Haastattelu on myös merkityksellinen, koska se nostaa ainakin itselleni suuren kysymyksen siitä, missä menee eettisen ja aidosti moninaisuuden puolella olevan markkinoinnin rajaviivat. Miksi on oikeasti äärimmäisen ongelmallista myydä kirjaa jo takakansitekstissä jälleen kerran cis-naisen inhimillisenä tragediana. Kuten jo aiemmin kyseistä kirjaa käsittelevässä postauksessa totesin, ihmeellisyys ja traagisuus ovat tällä kertaa ihan jossain muualla kuin Ahavan autofiktiivisen romaanihenkilön puolison muuttumisessa omaksi itsekseen. Sellaisena se kuitenkin myytiin, ja sellaisena sen suuri yleisö osti. Sen oikeellisuutta olisi todella hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, etenkin jos (ja toivottavasti kun) ajattelee olevansa aidosti moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolella. Jos tarinoista myy vain jo valmiiksi valta-asemaltaan korkeamman tarina, ja jos näitä tarinoita edelleen kritiikittä kumarretaan, voiko rakenteetkaan koskaan muuttua?

Lukekaa siis Zoen koko haastattelu täältä, oli Ahavan teos teille tuttu tai ei. Lisätietoa Sukupuolena ihminen -projektista löydät täältä. Suosittelen seikkailemaan kyseisillä sivuistoilla pidempäänkin. Ajatuksen kanssa.

(EDIT 9.9. lisäisin pienen sisältövaroituksen kommentteihin, etenkin niille, joille tämä transasia on henkilökohtainen ja herkkä.

Minut tekee äärimmäisen surulliseksi se, miten sekä tämä keskustelu täällä että samankaltainen keskustelu mediassa pyörähtää aina yhden ja saman navan ympärille; ja se napa on valkoisen heteromiehen/-naisen napa. Nimittäin jos edes puolet tästä puolusteluun käytetystä energiasta käytettäisiin aidosti siihen, kenestä nytkin keskustelu avattiin: transsukupuolisesta ihmisestä ja hänen asemastaan yhteiskunnassa, olisi tasa-arvokeskustelumme jo jonkinlaisilla siedettävillä asteilla. 

Tämä oli Zoen tarina. Ei avaus Ahavan kirjasta. Ja se on mennyt harmillisen monelta valitettavasti ohi.)