INTERMEZZO

SALLY ROONEY : INTERMEZZO

454s.

Otava 2024

Alkuteos: Intermezzo,  2024

Suom. Cristina Sandu

Saatu arvostelukappaleena

Isä on kuollut, pitkien syöpähoitojen päätteeksi. Hautajaisissa veljekset Peter, hieman yli 3-kymppinen asianajaja ja hänen kymmenen vuotta nuorempi, juuri teoreettisesta fysiikasta valmistunut, keskitason shakkitaituri Ivan tapaavat pitkästä aikaa. Peter pyytää nuoruudenrakkauttaan Sylviaa väliin, jottei tarvitsisi jäädä oudon ja erikoisen Ivanin kanssa kahden, Ivan taas etsii kotia koiralleen Alexeille, jonka hoidosta hetkellisesti vastaava veljesten äiti tekee hyvinkin suuren show'n. Peterillä ja Ivanilla ei ole mitään yhteistä vanhempien lisäksi. Ei ole koskaan ollut, te tule koskaan olemaankaan. Jos surun jälkeistä suvantovaihetta, elämän välisoittoa, meneillään olevaa intermezzoa ei lasketa.

Irlantilainen Sally Rooney on noussut lyhyessä ajassa, alle kymmenessä vuodessa sellaiseen maailmanmaineeseen, johon harva kirjailija pystyy koko uransa aikana. Hänen kolme aiempaa romaaniaan, Keskusteluja ystävien kesken, Normal People sekä Kaunis maailma, missä olet ovat myyneet jokainen aivan ilmiömäisiä määriä, kahdesta ensimmäisestä on tehty tv-sarjat, ja voisin vaikka vannoa, että niin tehdään jossain vaiheessa vielä ainakin Intermezzostakin. Kaunis maailma, missä olet -teosta arvioidessa HS:n Eleonoora Riihinen nostaa kritiikissään esiin, että Rooneyn lukemisesta on tullut jopa eräänlainen statussymboli. Ja se on helppo uskoa, sen verran tukossa on niin kotimainen kuin etenkin kansainvälinen media kirjagrameineen Sally Rooneyta, niin uusien kirjojen tultua kuin niiden välissäkin. Jopa Longplay järjesti kirjapiirin, ja laittoin Oskari Onnisen, Silvia Hosseinin sekä Anu Silfverbergin lukemaan Intermezzon.

"Ajatus kohoaa hänen mieleensä tyynesti: olisinpa kuollut. Varmasti kaikki joskus. Siis ajattelevat niin. Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. Ei se tarkoita, että hän oikeasti haluaisi. Tai vaikka haluaisi, ei hän tekisi sitä. Vain ajattelee, tai ei edes ajattele vaan sattuu kuulemaan sanat mielessään. Outo helpotus kuin vapautetulla saalilla: kunpa. Haluista syvin ja lopullisin."

Intermezzo on kirja surusta, perheistä, sisaruussuhteista sekä normiin sopimattomista rakkaustarinoista. Sally Rooney kuljettaa tähänastisen uransa pisintä romaania vuoroin Ivanin ja hänen shakkiturnauksessa tapaamansa 13 vuotta vanhemman Margaretin sekä heidän suhteensa näkökulmasta ja vuoroin Peterin, kahden naisen, Sylvian ja Ivanin ikäisen Naomin, sekä oman kipunsa väliin jääneen rimpuilun perspektiivistä. Ivan oli isän kanssa läheinen, teininä juro ja outo, Peter enemmän perheensä jättäneen äidin kaltainen, isälle ja Ivanille vieras ja liian tunteva. Surun voisi ajatella yhdistävän, mutta veljet surevat niin eri tavoin, toisiaan ja toistensa ymmärtämättömyyttä syyttäen. Rooney sukeltaakin syvälle veljesten mieliin ja omiin, jumiutuneihin näkökulmiin, käsityksiin siitä, että vain itse kehittyy ja kasvaa, mutta perheenjäsenet eivät muutu, vaikka todellisuus toista todistaisikin.

Tunnen jonkinlaista pakahtuvaa onnea tätä kirjaa lukiessani. Etenkin Ivanin osuuksissa, siinä, miten taiten Rooney tavoittaa sosiaalisesti kömpelönä itseään (ja veljensä) pitävän, mutta sekä emotionaalisesti että tunnetaidoiltaan äärimmäisen älykkään nuoren miehen sielunmaiseman. Ja samalla: miten hän tavoittaa Peterin itsetuhoisuuden, vihan, ryöppyävän pahan olon, jota lääkitään viinalla, huumeilla ja merkityksettömillä suhteilla. Rooney sitoo kauniisti näennäisen pienen tarinan, yksittäisen harmaan ja sateisen loppuvuoden runsaaseen romaaniin, jossa hän todella malttaa pysähtyä ja makustella: hieman yli 450-sivuinen teos on pintatasoltaan pieni, mutta psykologialtaan suuri: siihen mahtuu kokonaisia elämiä väärin- ja oikeinymmärryksineen. Rooneymaiseen tapaan muutamia yksityiskohtia, monisuhteisuutta ja kapitalismikritiikkiä käydään ehkä läpi hieman päälleliimatusti, mutta koska kyseessä on kirjailijan oma, lempeän tuttu maneeri, sekin ennemmin kuuluu kuin olisi kuulumatta kokonaisuuteen. Erityisen nautinnollista lukeminen olikin, kun Rooney malttoi pysyä perusasioissa: tikkaavalla tahdilla kulkevissa Peterin osuuksissa ja psykologisessa tiheydessä, ja kokonaisessa teksti- ja kielireksiterien muutoksilla näyttääkseen Ivanin pohdiskelevamman ja läsnäolevamman tavan nähdä ja hahmottaa asioita. Intermezzo onkin viehättävän perusteellinen ja rauhallinen, se malttaa maalata pohjamaalinsa ennen päälle sutimista. Joku sanoi jossain tylsäksi, minä sanon rohkeaksi, rauhalliseksi ja syväksi ajassa, joka menee muutenkin liian kiireellä eteenpäin.

Rooney kirjoittaa niin syviä, psykologisesti eheitä ja inhimillisiä henkilöhahmoja, ettei niiden ääressä voi kuin istua ja lukea, ihastella ja jatkaa, tuntea lähes voivansa koskettaa Ivania, koskettaa Peteriä, sitä surua, erillisyyttä, väärinymmärtämistä, itsensä kautta katsomista. Ja missä Rooney on erityisen taitava, missä hän tekee itseasiassa yhden kirjallisuushistorian tarkimman havaintonsa, on aggression, vihan ja väkivallan kuvaus. HUOM., JATKAN LOPPUKAPPALEEN KIRJAN LOPPUPUOLEN TAPAHTUMIEN ANALYYSILLA, SKIPPAA JOS ET HALUA TIETÄÄ/KIRJA ON VIELÄ LUKEMATTA. Kun Peter lähtee vihaisena, loukattuna ja torjuttuna Sylvian luota, ja päätyy Naomia etsiessään isänsä asunnolle, jossa vastassa onkin Ivan, on Rooneyn luoma psykologinen jännite todellisen tuntuinen, että osaan kuvitella sekä itseni että keholliset tunteeni Peterin asemaan. Ja etenkin: kun Ivan ja Peter viimein kohtaavat, kun he viimein riitelevät isästä, kun Ivan tönäisee Peteriä ja Peter lyö Ivania, saa Ivanin maahan ja on pahoinpitelemässä häntä vakavamminkin, Rooney tavoittaa jotain järisyttävän inhimillistä ja meissä jokaisessa asuvaa pimeyttä, jota harva saa näin taiten tekstillä ilmaistua, tuotua kirjan sivuille. Rooneyn tapa kuljettaa Peteriä leimuavasta vihasta oman väkivaltaisuutensa pelkoon, Ivanin aneleviin silmiin ja niiden säikäyttämään Peteriin, ja toisaalta alistuvuuden aiheuttamaan häpeään Ivanissa, on jopa ilmiömäistä. Ihailen, samastun, saan kiinni, siitä mustasta, myllertävästä pahasta olosta, joka ennen on kääntynyt itseen, itsensä rankaisemiseen, itsemurha-ajatuksiin, ja joka nyt valuu ulos kuin jokin pidäkkeetön olento, musta, ruma ja öljyinen, joka valtaa kaiken, saa näkemään kaiken vain itsensä ja oman kärsimyksensä näkökulmasta. Se jokin asuu sisällä meissä kaikissa, mutta on vain elämästä, olosuhteista ja sattumuksista kiinni aktivoituuko se koskaan juuri sinussa. TAPAHTUMIEN KUVAUS PÄÄTTYY. 

Joten niinpä sanon: Rooney on todella kulttikirjailija-asemansa ansainnut, lunastanut, uudistunut, ja hän näyttää jälleen, että hänestä on todella muunkin kuin yhden tarinan kertojaksi. Ja sinne Longplayn kirjapiirin Onniselle, Hosseinille sekä Silfverbergille terveisiä: en tiedä ketä te olette lukeneet elämänne aikana ja milloin, mutta Rooneyn Intermezzon typistäminen viihdekirjaksi osoittaa vain ja ainoastaan teidän ymmärryksenne rajat, ei mitään siitä, mitä Sally Rooney todella on. Melko alkeellinen virhe sanoisin, Hosseinia itseään lainaten.

SYYTÖS

 

HANNA KUUSELA : 

SYYTÖS – MUUAN AKATEEMINEN KOMITRAGEDIA

181s.

Vastapaino 2024

Eräs maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoinen yliopisto, eräässä pienessä pohjoisessa revontulien, porojen ja kahden järven yhdistävien koskien maassa, eräässä maansa mittakaavassa suurehkossa kaupungissa päätti, että nyt on aika kehittyä! Olen ollut pitkään vakaa, kokooni nähden arvostettu ja toimiva laitos, mutta olen kuullut, että muutakin on. Olen kuullut huipuista, tähdistä ja rankingeista. Olen tehnyt tieteen eteen paljon, olen kouluttanut, sivistänyt ja opettanut jo vuosikymmeniä. Sellainen minäkin haluan olla! Minäkin haluan olla parempi! Suurempi! Tehokkaampi! Tähti! Ei... sekään ei riitä, yliopisto mietti. Minä haluan..... Huippuyliopistoksi! 

"Huomenna olisi ainoan siskoni häät. Vietän juhlia edeltävän yön yliopistollisen sairaalan päivystyksessä seuraten sykkeeni tärähtelyä ruudulta. Tuskin minussa mitään elimellistä vikaa on. Kuten niin usein läntisessä kulttuurihistoriassa, hysteerinen nainen vain reagoi ruumiillaan. Rytmihäiriöideni syy on todennäköisesti sydäntäni yksinkertaisempi. Sairauteni nimi on yliopisto."

Sosiologian apulaisprofessori sekä taloussosiologian ja mediakulttuurin dosentti Hanna Kuusela on tullut tunnetuksi muun muassa Anu Kantolan kanssa kirjoittamasta Huippurikkaat-kirjastaan, joka hermostutti monet rikkaat sekä rikasmieliset ympäri internetin ja median, ja leimattiin lukematta paskaksi. Kohua kuohutettiin, mutta silti komeilla jaloillaan seisoo yksi hyvinkin keskeinen suomalaisten raharikkaiden mielenmaisemaa kuvaava yhteiskunnallinen tiedekirja. On Kuusela muutakin tutkinut, konsulttiyhteiskuntaa, taloutta, kulttuuria ja demokratiaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän kuuluu siis aikamme nimekkäisimpiin tutkijoihin, ja kaikista ihmisistä juuri hän sattui olemaan töissä tuossa eräässä maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoisessa yliopistossa, eräässä pienessä pohjoisessa maassa, kun tuo eräs yliopisto päätti, että on aika mennä eteenpäin ja muuttua Huippuyliopistoksi yhtäältä säätiöitymällä ja toisaalta heittämällä yliopistodemokratian roskiin.

Ja sehän ei yliopistolaisille itselleen ihan tuosta vain sopinut. Kuusela, yksi yliopiston konsistoreista, oli yksi heistä, joka näki talousjargonin ja markkinatalouden sääntöjen valumisen yliopistoon huolestuttavana, ja alkoi yhdessä muiden kanssa vastustaa jos nyt ei vain muutoksia niin ennemmin muutosten ajamaa yliopistodemokratian hajottamista. Ja lopputuloksena syntyi Syytös, lyhyehkä autofaktateos, joka yhdistelee sivistystä, demokratiaa, antiikin Kreikkaa ja sen tarustoa erääseen maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoiseen yliopistoon ja sen epädemokraattisiin selkkauksiin. Sekä säätiömuotoinen, ei-yliopistolaisten johtama Tampereen korkeakouluyhteisö.

x

Syytös on juuri sitä mitä se nimensä mukaan jo lupaa – syytöskirjelmä, täyslaidallinen yliopistokritiikki, oikeutettu kantelu ja hyvin syvällinen pahanmielenkirja. Ja kaikki tämä on juuri sen vahvuutta. Syytös näyttää, miten patriarkaalinen kapitalismi toimii niin yksilö- ja rakennetasolla, miten se mitätöi ja vähättelee kritisoijansa piiloon, miten se ottaa kyselemättä haltuun jotain ennen yhteisesti ja sopimuksiin perustuen vaalittua. Syytös on kirjaimellinen kuvaus siitä, miten yritysmaailma syö sivistyksen, miten se näennäisesti tekee yhteistyötä, mutta todellisuudessa kadottaa, surkastuttaa ja siirtää syrjään, kun on kalunnut tämänkin resurssin loppuun. Syytös ei ole tulevaisuuden uhkakuva vaan se on tarkkarajainen kuvaelma tästä päivästä, hälytys nykytilasta ja siitä viimeisestä hetkestä, kun väärään suuntaan lähteneen kehityksen voisi vielä pysäyttää. Syytös on vastuun takaisin heitto niille, kenellä on valta, Syytös on paljastuskirja, ilmestyskirja, jossa vitsauksia ovat nihilismi, rahanahneus, voitontavoittelu, itsekkyys ja sivistyksen tuho. Syytös ei lupaa ihmisten jakamista taivaaseen ja helvettiin, se takaa yhteisen tuhon henkiä säästämättä.

”Kun kysyn, miksi yliopisto jätti yt-neuvotteluista viestiessään kertomatta julkisuuteen, että yliopiston tulos ei suinkaan ole tappiollinen vaan voitollinen, rehtori vastaa: ’Kaikkea ei saa mahtumaan tiedotteeseen.’”

Syytös on ennen kaikkea demokratian, sivistyksen ja hyvinvointiyhteiskunnan kiihkeä puolustuspuhe ajassa, jossa yritystoiminta alkaa aidata ihmisen perustarpeita osaksi kapitalistista järjestelmäänsä ja hallitukset jättävät auki mahdollisuuksia yksityistää vesi. Kuusela esittää terävästi argumentoiden, mitä tapahtuu, jos annamme yliopistot kilpailu- ja voitontuottoyhteiskunnan käsiin, ja miten tällainen sivistyksen kadottaminen on aina johtanut ennemmin tai myöhemmin yhteiskuntien romahdukseen. Kuuselan sanoessa ollessaan varma, että "jos yliopistot nykytalouden tai nykytyöelämän pelissä mukana - - , ne muuttuvat merkityksettömiksi." Rahaan kun ei tarvita sivistystä – sen voi katsoa jokaisen koulunsa keskeyttäneen it- ja teknologia-alan yrittäjän ansioluettelosta. Rahaan ei tarvita myöskään sääntöjä ja lakeja – sen taas näkee jokaisen työntekijää riistävän alustatalousyrityksen, henkilöstönvuokrausfirman toiminnan tai lakko-oikeuden ja ammattiliikkeiden alasajoa ajavien hallitusten toimia tarkastelemalla. Ja jos – tai itseasiassa kun – voitontavoittelu saavuttaa koulutuksen korkeimmalta asteelta varhaiskasvatukseen, me tiedämme jo, että itse sivistystyö muuttuu mahdottomaksi. Opettajat yliopistoista peruskouluun ja varhaiskasvatukseen uupuvat, koska eettinen stressi taloudellisen niukkuuden ajassa väsyttää jokaisen, joka yrittää tehdä määrällisillä mittareilla mitattavaa laadullista työtä mahdollisimman hyvin. Ja jos alakouluun valuu asenne, jossa väsyneet opettajat irtisanoutuvat kasvatustyöstä odottaen että jokainen lapsi itse korren kekoonsa kantakoot, emmehän me enää luo yhtään minkään muunlaista maailmaa kuin kilpailuyhteiskuntaa, jossa vahvat kirjaimellisesti syövät hitaat.

Joten silläkin uhalla, että kuulostan akateemiselitistiseltä, kysynpähän vaan: miten rikki demokratian oikeasti täytyy olla, kun maamme korkein sivistyneistö, yliopistolaiset, käyttäytyvät sen edessä kuin pahaiset kakarat, kuin kaikenmaailman tusinakokoomuslaiset, joita ei erota perussuomalaisista, kuin kaikki ne sijoitusjäbyt, joiden mielestä tiedettä ei oikeastaan edes tarvitse ottaa vakavasti, koulut voi jättää kesken, kaiken voi tuhota, kunhan vain on handsdown eeppisintä pöhinää, allokointia, annualisoituja synergiaetuja ja effektiiviset tuotot vetämässä vähän nannaa äijille. Ai niin, mutta. Hehän ovatkin businesmiehiä, eivätkä yliopistolaisia. Muutosjohtajia. Ammattijohtajia. Maakuntajohtajia. Ihmisiä, jotka ajattelevat, että kunnioitus otetaan, ei saada, kuten Kuusela kirjoittaa. Eli kirjaimellisesti; juuri niitä aikamme suurimpia twitter-räksyttäjiä, jotka teoillaan ja toisten tekojen mitätöinnillä keräävät yhteiset varat omaan sijoitussalkkuunsa kenestäkään muusta mitään välittämättä.

"Koulutusta, sivistystä ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun halutaan ylittää työelämän tai nykyisen talousjärjestelmän tarjoamat mahdollisuudet tai sen asettamat rajoitteet ja vaatimukset. Korkeinta tutkimusta ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun nykytodellisuutta halutaan korjata sellaisella tavalla, joka ei suhtaudu välinpitämättömästi toimintansa inhimillisiin ja ympäristöllisiin seurauksiin. Tutkimuksen ja koulutuksen tavoitteena on oltava muutos ilman hajaannusta ja sekasortoa, ilman ympäristön ja ihmisyhteisöjen kärsimystä. Emme tarvitse yliopistoja, jos ne pyrkivät tekemään saman kuin inhimillisiä ja ympäristöllisiä katastrofeja tuottava työelämä, talousmalli ja kulutuskulttuuri. Tarvitsemme niitä kääntääksemme tämän kehityksen."

Kuuselan Syytös on kahdentoista esseen kokonaisuus, joka syytää, suoltaa ja syyttää. Se on terävä, ja jokaisen, joka koskaan on saanut nauttia esimerkiksi suomalaisen koululaitoksen yleissivistävästä luonteesta ja demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan eduista, täytyisi lukea se. Kuusela on kaiken tämän kovaääninen puolustaja, mutta maassa, jossa vahvin hiljentää sen, kuka yrittää pitää säännöistä kiinni, Kuusela tarvitsee huomattavasti laajemman, rohkeamman ja solidaarisemman joukon taakseen. Syytös näyttääkin hyvin vahvasti mitä tapahtuu, kun oikeutettu kritiikki kehystetään valitukseksi ja kritisoija hulluksi akaksi, se näyttää miten valta toimii ja miten vinossa se tällä hetkellä on. Ja ennen kaikkea, se näyttää miltä hyvien hiljaisuus kuulostaa.

x

Kuuselan on suomentanut puolisonsa kanssa hopi-heimon sanonnan, joka muistuttaa, että "me olemme ne, joita olemme odottaneet." Ei ole ketään ulkopuolista, joka tulee ja pelastaa. On vain me, tässä ja nyt.

TAITEEN HISTORIA (ILMAN MIEHIÄ)

KATY HESSEL : 

TAITEEN HISTORIA ILMAN MIEHIÄ

512s.

Nemo 2024

Alkuteos: The Story of Art Without Men, 2022

Suomennos: Sini Linteri

Pyydetty arvostelukappaleena

Jonkin määritelmän mukaan taiteeseen ja taiteilijuuteen kuuluu vahvasti sekä taiteen tekniikoiden että taiteen historian, sen suuntausten, vaikutteiden, pioneerien ja laajemman yhteiskunnallisen kontekstin tunteminen. Näin tulkiten esimerkiksi saksalaisen taaperon värikylpyteoksia ei voi pitää taiteena vaan ennemminkin internet-ajan ilmiönä, olkoonkin että niistä maksetaan jo kymmeniä ellei jopa satojakin tuhansia euroja. Mutta onko taide taidetta, jos taidehistoriasta, sen pioneereista alkaen tuntee vain yhdenlaiset ihmiset: valkoiset miehet ja heidän hengentuotoksensa?

Tämä kysymys herää vahvana mieleen, kun luin arvostelukappaleena saamaani, keväällä Sini Linterin suomentamaa ja Nemon julkaisemaa Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä -teosta, joka tarjoaa lähes ensi kertaa laajan, yli viisisataasivuisen katsauksen taiteen historiaan, jossa kerrankin keskiössä on muutkin kuin miehet. (Tai no, suoraan sanoen, naiset, sillä taiteen ja taidehistorian tutkimus ei ole vielä niin pitkällä että tunnistaisi binäärin ulkopuolelle jääviä tekijöitä, ja onhan sukupuolen moninaisuudelle toisaalta saatukin sanat vasta viime vuosikymmenen aikana laajempaankin käyttöön.) Taide kun on – ja on aina ollut – niin paljon enemmän kuin mitä viime vuosisatojen historioitsijat ja kronikoitsijat ovat antaneet ymmärtää: se on täynnä naisia, naisten luomaa, naisten opettamaa, naisia eturintamissa. (Toki olosuhteet, misogynia, naisten asema ja lastenhoitoon katkennut taiteilijuus tekee heistä harvalukuisempia, mutta se ei tarkoita, ettei heitä olisi ollut.) Naisten taiteilijuus on kuitenkin historian saatossa pyritty lyömään alas, kuvaamaan "söpöksi puuhasteluksi" tai harrastajaksi, mutta kun joukkoon mahtuu miehiäkin taitavampia tekijöitä, on aikalaisetkin joutuneet myöntymään, että kyse on jostain muusta, kyse todella on taiteilijuudesta, tasaveroisesti miesten kanssa. (Tämä tosin ei estä nykymiehiä jättämästä silti näitä aikanaan arvostettujakin taiteilijanaisia pimentoon kokoelma- ja historian kirjoja kirjoittaessaan, mutta se nyt tuskin yllättää yhtään ketään. Historia on aina kirjoittajansa näköistä, joten miltäpä se muulta näyttäisi kuin mieheltä, joka tarinaansa on yhteiskunnan rakenteiden myötä aina helpommin päässyt kertomaan.) Naiset ja taiteilijuus on siis jo vuosisatoja vahvasti olemassa ollut ilmiö, ja sellaiseksi Hessel sen muiden muassa tällä taidehistoriakirjallaan myös paikoilleen junttaa. Eikä kyse ole vain siitä, että myös naiset tekivät, vaan hyvin laajalti siitä, että naiset tekivät myös aktiivisesti toisin kuin miehet.

Tämä tulee erityisen hyvin esiin kahdessa Artemisia Gentileschin teoksessa, kun niitä tarkastellaan aikalaismiesten tekemien versioiden kanssa rinnakkain. Teosparissa Judith surmaa Holofreneen Gentilechin työn vasemmalla puolella nähdään Caravaggion kuuluisampi versio (kuvapari linkin takana), ja toisessa kaksikossa taas voidaan vertailla Gentilechin versiota teoksesta Susanna ja vanhimmat vaikkapa tähän Guercinon tai tähän Tintoretton versioon. Judith-kuvaelmissa Gentilechi on tehnyt oman version vanhan testamentin tarinoinnista, jossa juutalaisleski Judith tosiaan pelastaa oman kansansa surmaamalla vihollispäällikön Holofreneen. Kun kuvia katsoo rinnakkain, Caravaggion versiossa Holofrenes on kuitenkin se aktiivinen ja voimakas toimija, ja Judith katsoo häntä lähes säikähtäneenä, passiivisesti oman veritekonsa mieskatseen hempeänä kohteena. Gentilechin versiossa Judith taas on nimenomaan se aktiivinen toimija, se, joka raamatun tarinassakin päämäärätietoisena kuvataan. Gentilechin Judit palvelijansa kanssa ovat aktiivisia toimijoita, ja vihollisarmeijan päällikö Holofrenes todella sen viekkaan juonen uhri, jonka Judith on hänen päänsä menoksi virittänyt. Ja sama tosiaan toistuu toisella tapaa Gentilechin Susanna-kuvauksessa: siinä missä Guercino ja Tintoretto kuvaavat kylpynsä kesken ahdistelluksi joutuneen Susannan viettelevänä ja ikään kuin jopa tirkistelystä nauttivana passiivisena katseen kohteena, nostaa Gentilechin Susannan – teoksen naisen – kokemuksen ahdistuksineen työnsä keskiöön.

Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, miten naiset on tavattu taiteessa kuvata. Koska Gentilechin oli nainen, hänen työnsä jäivät marginaaliin, vaikka hän toki arvostettu onkin. Gentilechin versio on kuitenkin vain yksi kymmenistä, ja jos kaikki muut toisintavat mieskatseen voimalla kuvattua passiivista naiskuvastoa, ei yhden naisen panos vielä riitä muuttamaan laajempaa narratiivia. Ne herättävät kuitenkin miesten tekemien versioiden vierellä yhden historian oleellisimmista kysymyksistä: jos emme olisi katselleet jo vähintäänkin 1600-luvulta saakka naisista näitä miesversioita, missä tasa-arvo, muiden kuin miesten toimijuus ja sukupuolikuvastomme olisikaan 2020-luvun länsimaissa? Toki voi aina yrittää käyttää korttia siitä, että miesten versiot olivat aikansa kulttuurin tuotteita, mutta niinhän oli Gentilechinkin? Argumentti hajoaa siis palasiksi omaan mahdottomuuteensa, jos tarkastelemme vain yhden, kapean ihmisryhmän ajankuvaa. Ja juuri siksi nämä historiaa täydentävät taidehistoriakirjatkin ovat edelleen arvokkaita ja jopa ehdottomia vielä tässäkin ajassa, jota jollain tapaa olemme modernina tottuneet pitämään.

Hessel muistuttaa itsekin, ettei kyse ole siis mistään tarkoituksesta korvata aiempaa taidehistoriaa, vaan nimenomaan laajentaa se vastaamaan sitä todellista moninaisuutta, joka taiteessa on vuosisatojen aikana oikeasti vallinnut. Monet taiteilijanaiset aina 1600-luvusta tähän päivään ovat olleet yhteisöissään arvostettuja, merkittäviä tekijöitä, mesenaattien suosikkeja ja taidetta eteenpäin vieviä pioneereja, mutta kun historiaa on tavannut koota kansiin miehet, on historian kerronnastakin tullu vain ja ainoastaan miesten näköistä. Hessel argumentoi, että juuri siksi näitä kirjoja tosiaan tarvitaan, rinnalle, täydentämään, rinnakkain tarkasteltavaksi. Ja hän muistuttaa, ettei tämäkään matka ole todellakaan valmis: me tarvitsemme myös taidehistoriaan yhtä enenevissä määrin sekä tutkimusta että popularisointia mitä tulee rodullistettujen ihmisten, sukupuolibinäärin ulkopuolisten henkilöiden, kolonialisoitujen maiden alkuperäisväestön ja muiden marginaaliin siirrettyjen ihmisten taiteeseen. Taidekäsityksemme on hävyttömän eurooppakeskeistä, ja Hessel myöntää sen näkyvän myös omassa kirjassaan, sillä (taide-)historian tutkimus ei ole vielä tarpeeksi pitkällä näyttämään mitä muualla tehtiin joko ennen kolonialistisen riiston tai sen aikana vielä tähän päivään asti. Miltä näyttää esimerkiksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan taidehistoria? Miltä tuntuu kapitalismin halpatyövoimana käyttämien Etelä-Aasian maiden taide? Milloin väli- ja eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen ja Australian alkuperäisväestön taide tunnistetaan taiteeksi, kun sitä ei kohdattaisikaan enää vähätellen "taidokkaana käsityöläisperinteenä", jossa teokset lähinnä eksotisoidaan länkkärille upeiksi unimaailmoiksi tai typistetään uskonnollisten riittien välineiksi. Mitä muuta Caravaggion tai Gentilechin raamatun kohtauksia kuvaavat teot sitten ovat, jolleivät uskonnollisten riittien välineitä?

x

Tätä Hesselin teosta lukiessa saa lempeän muistutuksen siitä, että vaikka konservatiiviset arvot, seksisti, naisviha ja rasismi jyllää maailmanlaajuisestikin politiikassa (ihan myös jokaisten "sivistysporvarien" täydellä hyväksynnällä), mennään kulttuurin alalla sentään eteenpäin. Otetaan mukaan syrjään siirrettyjä, kirjoitetaan historiaa vastaamaan sen todellista moninaisuutta, luodaan turvallista, eheää ja inklusiivista tilaa, jonne jokainen mahtuu keskustelu keskustelulta paremmin. Ja toisaalta – tämän huomioonottaen eipä lie ihme, että juuri kulttuuri (ja korkeakoulutus) on niitä aloja, joita vastaan konservatiivit hyökkäävät. Ei kyse ole siitä, etteivätkö he ymmärtäisi mitä kulttuuri on, päinvastoin he ymmärtävät hyvinkin. Eheys ja moninaisuus on niin suuri uhka, että he mieluummin tuhoavat sen kuin antavat tilaa kenellekään muulle kuin itsensä näköiselle. 

VIIDES VUODENAIKA

ALI SMITH : VIIDES VUODENAIKA

251s.

Kosmos 2024

Alkuteos: Companion Piece // 2022

Suomennos: Kristiina Drews 

Saatu arvostelukappaleena

On koronasulun aika, ja Sandin isä joutuu sairaalaan – ei viruksen, mutta sydänvaivojen vuoksi. Sand hoitaa isän koiraa, väistelee ihmisiä, piiloutuu maskiin, lopettaa uutisten kuuntelun ja niistä välittämisen. Yhtäkkiä koulututtava vuosikymmenten takaa soittaa, kun ei kenellekään muulle osaa. Vain Sand voi ratkaista arvoituksen, jonka keskelle hän itse on jäänyt jouduttuaan lentokenttäviranomaisten tutkimuksiin, unohduttuaan seitsemäksi tunniksi yksin tutkimushuoneeseen, jonka ovea ei saa sisältä päin auki. Jotain kummaa murtuu paikoiltaan, maailmassa, yhteiskunnassa ja Viidennen vuodenajan hahmojen elämässä.

Kuten blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietävät, Ali Smith on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Rakastuin Oli kerran kello nollan myötä, olin täysin myyty vuodenaikakvartetin jälkeen. Nyt juuri suomeksi Kristiina Drewsin kääntämänä ilmestynyt Viides vuodenaika on itsenäinen (ish?) jatko-osa edelliselle vuodenaikanelikolle, jokin niiden taiteellinen sisarus, vikuroiva sukulainen, laatikkoon ja määritelmällisyyteen mahtumaton lempitäti Skotlannista. 

"Yksi kielen jännittävimpiä piirteitä on, että kielioppi on yhtä taipuisa kuin elävän puun vihreä oksa. Sillä jos sanat ovat meille eläviä, myös merkitykset ovat eläviä, ja jos kielioppi on elävää, niin sen kautta toteutuva yhteys, pikemmin kuin meidän keskinäiset jakolinjamme, energisoi kaiken tavalla tai toisella. Se tarkoittaa, että yksilö voi olla yhtaikaa yksikössä ja monikossa. Ja minä olen aina uskonut, että meillä on reilusti liikkumavaraa määrittelemättömyyden hyväksymiseen."

Ali Smith kertoo Olivia Laingin Funny Weather -teoksen sisältämässä haastattelussaan kirjoittavansa, koska vain uusilla ymmärtämisen tavoilla voi saada uusia lopputuloksia. Maailma koostuu tarinoista, hän muistuttaa, ja yleensä normatiivisimman aseman, totuuden arvonimen, saa se tarina, jota kerrotaan systemaattisimmin ja häpeilettömmimmin aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja nykyistä tarinaa – yksilön yltiökeskeisyyttä, luontokatoa, kapitalismia, rasismia ja laitaoikeiston nousua, velkapaniikkia ja leikkauspolitiikkaa – vastaan voi puhua vain paremmalla tarinalla. Ja niinpä Ali Smith tekee sitä romaaneissaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kertoo ja kirjoittaa solidaarisuudesta, ihmisten yhteyksistä, läheisistä välittämisestä, maan alla kulkevista pakolaisia auttavista verkostoista, vaihtoehdoista ja rakkaudestan. Ja kuten aiemminkin, myös Viides vuodenaika on tarina perheestä, henkisesti kaukana toisistaan elävästä isästä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta, jo viisikymppisestä tyttärestä, meluisasta ja oudosta perheestä, jonka äiti herää eloon nähtyään Sandin kautta jotain uutta, lukosta, joka on matkannut maailman halki ruton ajasta koronamayhemiin.

Ali Smith on yhtaikaa niin viehkeää ja vetävää ja samalla silti ehkä vähän hankalaa kirjallisuutta, ainakin kun näitä kaikkein määrittelemättömämpiä lukee. Smithin kirjat jakaakin lukijakuntaa, ja veikkaan että eritoten sen tekee tämä nimenomainen. Osin juonettomuuttaan, osin sellaista tietoista hahmottomuuttaan, jossa pienet osat eivät tule pakotetuiksi annettuihin raameihin. Suurin taika piilee kielessä; se kujeilee, leikkii, etenee ja villiintyy samalla kun kummalliset tämän päivän tarinat putoavatkin yhtäkkiä 1500-luvun ruttoepidemiaan tai 1930-luvun Irlantiin. Viides vuodenaika ei siis sinänsä ole siitä helpoimmasta päästä, mutta voi äitimaa miten nautinnollinen, kaunis, älykäs ja silti niin lempeän lämmin se onkaan, kun keskittyy vain kieleen, kerrontaan, tunnelmaan, kuviin, omituisiin tapahtumiin, omintakeisiin kohtaamisiin. Kun päästää irti ajatuksesta, ettei yhtäkkiä voi olla 2020-luvun Iso-Britanniassa koronapandemian  ja 1500-luvun ruttopandemian keskellä samaan aikaan. Ja Smith jos joku kutsuu päästämään irti, kutsuu kuvittelemaan toisin.

Helmet-haaste 2024: 2. Kirjassa tehdään taikoja

KUKA PELKÄÄ SUKUPUOLTA?

JUDITH BUTLER : KUKA PELKÄÄ SUKUPUOLTA?

426s.

Kosmos 2024

Alkuteos: Who's Afraid of Gender? 2024

Suom. Anna Nurminen

Judith Butler on yksi sukupuolentutkimuksen ehdottomasti suurimpia nimiä, pioneeritutkijoita, mitä tulee kulttuurisen sukupuolen, genderin, tutkimukseen. Hän on ollut yhdessä muiden 1980–1990-lukujen taitteen tutkijoiden kanssa kehittämässä gender-teoriaa, joka näyttää, miten paljon enemmän, laajempaa ja monimutkaisempaa sukupuoli yhteiskunnassamme on kuin pelkkä "syntymäsukupuoli", sex, on. Kuten tämän kirjan taidokkaasti suomentanut Anna Nurminen, käytän tästä eteenpäin itsekin tässä sanaa sukupuoli tarkoittaen sanaa sex ja sanaa gender, kun puhun sosiaalisesta sukupuolesta. Ja kyllä, gender on juuri se asia, josta maailmalla ollaan aivan valtavan peloissaan, hysteerisen huolissaan tai jopa väkivaltaisen tuomitsevia – aina Vatikaanista trumpilaisuuteen, äärioikeistolaisuudesta transeksklusiiviseen "feminismiin". Uusimmassa kirjassaan Kuka pelkää sukupuolta? Judith Butler lähtee ottamaan tarkalla silmällään selvää, mitä gender-pelkoiset ihmiset oikein kammoavat ja mihin tämä kammo tuppaa perustumaan.

Suomi on pohjoismaana muutamassakin mielessä hieman poikkeus, sillä gender-vihamielinen politiikka ei ole meillä aivan yhtä vahvaa ja toisaalta niin selkeästi esimerkiksi äärioikeiston keskiössä kuin se on vaikkapa katolisissa tai Itä-Euroopan maissa, Briteissä ja Jenkki-konservatiivien keskuudessa. Osin meitä suojaa sekularisaatio – Butler kun näyttää vahvasti, että gender-pelonlietsonnan alun voi paikantaa varsin selkeästi Vatikaaniin, Paaveihin ja muihin uskonisiin, jotka jollain kummalla tapaa kuvittelevat sukupuolen olevan jumalan antama, muuttumaton asia, jonka kyseenalaistaminen kyseenalaistaa myös jumalan luomistyötä. Keppihevosena käytetään trans- ja ei-binääristen ihmisten potentiaalista vaarallisuutta, eli siis käytetään klassista "syytä toista omista tavoistasi" -retoriikkaa, kun väitetään tämän ei-binäärisen sukupuolijärjestelmän tuottavan juuri sellaista hyväksikäyttöä, johon aivan binääriin vahvasti uskovat katoliset papit tasolta tasolle suhteellisen järjestelmällisesti ovat vuosikymmeniä (vai -satoja) toteuttaneet.

Mutta mietitäänpä: jos sukupuoli todella olisi niin luonnollinen, ilman yhteiskunnan kanssa vuorovaikuttava tekijä, kuten vaikkapa planeettojen vetovoima tai vuorovesi on, me tuskin tarvitsisimme tällaista määrää sukupuolittavaa rituaalikäyttäytymistä sen äärelle. Nythän me tutkimme jo sikiötasolla, millaiset sukuelimet syntymättömällä lapsella on, ja valitsemme paitsi nimen myös lapsen vaatekerran tuon pelkän yhden näkyvän tekijän vuoksi. Me ostamme peniksellisille autopaitoja, ja jännitämme sukupuoliennustetta loppuun asti, koska ajatus tytöstä autobodyssa on ihan absurdi. Ja kun me annamme tyttövauvalle ensimmäiseksi lahjoiksi vauvanukkeja ja pojalle pikkuautoja, me emme siis pelkästään toimi rituaalisesti sukuelinten ympärillä, vaan me Butleria lainatakseni kuvittelemme ja tuotamme ne tulevaisuudet, joita kukin yksilö alkaa omaa sukupuoltaan suorittaa elämänsä edetessä. Kaikki tämähän olisi ihan täysin turhaa, jos "biologinen" sukupuoli on ainoa sukupuolemme, jos sukupuoli ei olisi missään vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, jos se toimisi vetovoiman lailla pitäen meidät maan pinnalla ilman minkäänlaista riittiä tai uskomusjärjestelmää. Vuorovettä ei kiinnosta, uskommeko siihen vai emme, lopputulos on silti tismalleen sama: kuu vetää meriä puoleensa ja erityisen voimakkaasti täysikuun aikana. Sukupuolta taas ei ole olemassa ilman yhteiskuntaamme, sillä lajimme sisäinen moninaisuus varioi sukupuolisuutta niin vahvoilla tavoilla, ettei meillä edes ole keinoja kuvitella, millainen todellisuus olisi jos päättäisimme yhdessä lopettaa sukupuoliin uskomisen. Jo se, että naiseus ja naiseuden odotukset vaihtelevat eri kulttuurien väleillä, on osoitus siitä, ettei luonnollista sukupuolta ole olemassa ilman kulttuurista sukupuolta.

Kun ruumis yritetään erottaa ympäristöstään, oletetaan ettei ympäristö olisi jo ruumiissa, sen koostumuksessa. Jos ”ympäristö” ymmärretään ympäröiväksi ulkoiseksi todellisuudeksi, joka on erillään biologisesta itsestä, käy oikeastaan mahdottomaksi selittää tämän biologisen itsen kehitystä ja muotoutumista. Biologinen ruumis elää ja pysyy hengissä yhteiskunnallisten ja taloudellisten infrastruktuurien ja elämänprosessien maailmassa. Tässä maailmassa elämä on kietoutunut yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin instituutioihin, jotka ovat yhteydessä toisiin elämänmuotoihin. Biologinen ruumis voi elää vain, jos se on kytköksissä muihin elämänmuotoihin ja joukkoihin yhteiskunnallisia järjestelmiä ja voimia.

Ja lyhykäisyydessää, tästä gender-teoriassa on kyse; biologian, kehon ja kulttuurin toisiaan läpäisevästä, limittäisestä ja vuorovaikuttavasta todellisuudessa, jossa toista ei ole olemassa ilman toistaan. Butler muistuttaa, että se ei tee siitä yhtään luonnottomampaa tai epätotta. Se vain ottaa pelkkää yksisilmäistä genitaaleihin katsomista paremmin huomioon sen, miten monimutkaisista asioista sukupuolisuus todella koostuu. Sukupuoli on performanssi, mutta se ei ole esitys – se on kantajalleen täysin totta, oma sisäinen kokemus, johon kenelläkään ei tulisi ulkopuolella olla valtaa. 

No, tämä ei toki gender-kriittisiä innosta, koska kuten Butler toteaa, heidän keskuudessaan on vahvoilla ajatusmalli, jonka mukaan gender-teoriaan aidosti tutustuminen tarkoittaa "aivopesun vaaraa", joten he eivät siis tietenkään edes tunne oman kritiikkinsä kohdetta. Klassikko sekin. Butler muistuttaa, että "kun antigender-liike sanoo, että gender tulee ja vie ihmisiltä heidän sukupuolisen identiteettinsä, he yrittävät viedä tietyltä ihmisryhmältä heidän sukupuolisen identiteettinsä." Tässä kohden Butler muistuttaakin oivallisesti, että kuten aiemmin mainittu vaarallisuudella pelottelu, myös tämä toimii pohjana jollekin, missä syytetään toista omasta aseesta: gender-pelkoiset kun nimenomaan pyrkivät omaan uskomukseensa vedoten rajoittamaan, estämään, kieltämään ja tukahduttamaan sellaista, joka on jo olemassa väittäen, että sen olemassa olo itsessään on vaara. 

Teoksessaan Butler käsittelee genderiä monesta eri näkökulmasta; miten se limittyy uskontoon, kolonialismiin, rasismiin ja äärioikeistoon. Hän purkaa J.K. Rowlingin julmaa sukupuolikampanjaa, Olympalaisten urheilupiireissä verraten edistyksellistäkin ymmärrystä poistaa testosteronirajoitukset (ne kun vastoin uskomuksia eivät korreloi urheilusuoritusten kanssa) ja vahvana pohjavireenään esittää, että gender-pelkoa lietsotaan tarkoituksen mukaisesti äärioikeiston ja toisaalta kirkon valtaa vahvistaakseen. Molemmat liikkeet kun saavat polttoaineensa pelosta ja vihasta, ahdistuksesta ja epävarmuudesta. Butler esittääkin, että ajassa, jossa meillä ei muuta kuin epävarmuutta ja pelkoa olekaan tarjota riistokapitalismin, julkisen hyvinvointiturvan leikkausten, pätkätoiden ja ilmastokatastrofin muodossa, valjastaa kirkko ja oikeisto näiden todellisten uhkien luoman kauhun tasapainon omaan käyttöönsä, ja äärimmillään jopa väittää että kaikki nuo itseasiassa limittyvät yhteen gender-teorian kanssa. Eli siis maailma, jossa ihminen saa ilmaista sukupuoltaan vapaasti, johtaa epävarmuuteen ja koska yhtäältä ihmisoikeusliikkeet ovat huolissaan vahvasti, no, ihmisoikeuksista sekä maapallon tulevaisuudesta, kaiken takana onkin salaliittomaisesti jokin karmea gender-juoni. Ja koska anti-gender-liikettä ei tosiaan voi saada lukemaan tutkimusta tai kuuntelemaan mistä oikeasti on kyse (koska aiemmin mainittu "aivopesu"), on pelkojaja ahdistusta äärimmäisen helppo lietsoa valmiiksi heikommassa asemassa olevien keskuudessa. On helppo väittää, että niin maahanmuuttotaustaiset kuin transihmisetkin vievät juuri sinun työsi, on helppo väittää, että maailma tuhoutuu vieraan ja pelottavan vaikutuksesta.

Kokonaisuudessa Kuka pelkää sukupuolta? on vimmainen, turhautunut ja ihanan purkava/purkautuva teos, jonka tunteisiin on helppo samastua. Kokonaisuutena se on hieman toisteinen, ehkä kiireessä markkinoille viety, mutta silti äärimmäisen terävä, syvä ja tässä ajassa jälleen yksi niitä tärkeimpiä tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja humaania ihmiskäsitystä tukevia teoksia, joita on julkaistu.

x

Butler toteaa jo johdannossa, että "kun tehtaillaan pelkoja, joiden tarkoituksena on riistää transihmisiltä itsemääräämisoikeus, valjastetaan todellisuudessa pelko oman sukupuoli-identiteetin mitätöimisestä palvelemaan toisten sukupuoli-identiteettien mitätöimistä." Eli toisin sanoen: ihmisten pelottelu gender-ideologialla ja sen keksityllä tavoitteella kadottaa perinteisinä pidetyt sukupuolikäsitteet ja -roolit toimii vain ja ainoastaan pyrkimyksenä kadottaa transihmisten sukupuolikäsite ja -roolit. Ja tässä kohden haluaisin palata Suomeen – emme me täällä missään nimessä turvavyöhykkeellä tältäkään öyhötykseltä ole. Hesari kirjoitti viime viikolla Suomen raamattuvyöhykeestä: siis Etelä-Pohjanmaasta, jossa uskonto ja anti-gender-liike kulkevat käsikädessä. Samaan aikaan sukupuoli- ja seksuaalikasvatusta vastustava Kasvurauha-lakialoite saanut yli 10 000 allekirjoitusta kansalaisaloitepalvelussa. Priden yhteydessä olevia drag-satuhetkiä on peruttu väkivallan uhan vuoksi. Lisäksi yhtä maamme merkittävintä nuorispsykiatrisia palveluita, eli siis muun muassa transpolia Tampereella johtava ylilääkäri on kiedoksissa englanninkieliseen anti-gender-liikkeeseen; hän on paitsi heidän lähteensä myös heidän lähteidensä käyttäjä – transpolia siis johtaa anti-gender-ideologian kanssa vähintäänkin flirttaileva henkilö myös ihan täällä koto-Suomessammekin. Vaikka gender-kauhu ei olekaan samalla tapaa meillä politiikan keskiössä, kohtaavat sekä trans- että ei-binääriset ihmiset myös meillä aktiivista vaimentamista, syrjintää ja olemassaolon kieltämiseen pyrkivää toimintaa, joka todella vahingoittaa ja haavoittaa ihmisiä hyvinkin syvältä. 

Jotain olisi siis tehtävä. 

"Tehtävä ei olekaan vain paljastaa [anti-genderliikkeen] juonia hiotummalla analyyttisilla taidoilla, jäljittää heidän strategioitaan ja todistaa heidän olevan väärässä. Tehtävä on auttaa synnyttämään maailma, jossa voimme liikkua ja hengittää ja rakastaa ilman pelkoa väkivallasta, jossa moraaliksi naamioitu moraalinen sadismi ei enää vallitsisi. Meidän on toisin sanoen tuotettava houkutteleva eettinen ja poliittinen näköala, joka paljaistaisi liikkeellä olevan julmuuden ja tuhon ja vastustaisi sitä. - - - 

Liittoutuminen ei ole koskaan helppoa. Liittoumien sisällä tapahtuu yhteentörmäyksiä ja ne voivat kaatua riitoihin ja julmuuteen. Mutta sielläkin missä konflikteja ei voi ratkaista, liikkeet voivat silti suunnata yhdessä sinne, missä yhteisesti koetun sorron lähteet piilevät. Liittoumat eivät edellytä vastavuoroista rakkautta. Ne edellyttävä vain jaetun käsityksen siitä, että sortavat voimat on mahdollista kukistaa toimimalla yhdessä ja käymällä kamppailuun erimielisyyksistä huolimatta ja niiden lopullista ratkaisua edellyttämättä."

Lopuksi Butler lainaa Bernice Johnson Reagonia, ja sanoo, että "jos olet liittoutunut ja olosi on mukava, voit olla varma, että liitto ei ole tarpeeksi laaja." Jo aiemmin Butler puhuu kirjassaan hengenvaarallisten ihmisten kanssa liittoutumisesta, eli siitä, miten vähemmistöt tarvitsevat aina myös enemmistöjen tuen ja liittolaisuuden saadakseen itseään koskevia epäkohtia ja ihmisoikeusvaatimuksiaan läpi. Liittojen täytyy jakaa sama päämäärä, ja seinien pitää pitää ulkona selvä pahantahtoisuus ja ihmisoikeuksia rikkovat näkemykset. Mutta ne eivät myöskään saa typistyä liian pieniksi, liian samanmielisiksi piireiksi. Sellaiset ovat toki tärkeitä vertaistuen näkökulmasta, mutta yhteiskunnalliseen liikkeeseen tarvitaan enemmän. Cis-aktivistien on siis kyettävä avartamaan toimintaansa niin, että transaktivistit mahtuvat heidän toimintaansa mukaan. Heteroaktivistien täytyy olla kannatteleva voima seksuaalivähemmistöjen liittolaisena, valkoisten mustien aktivistien liittolaisena. Ja ennen kaikkea: miesten ei-miesten liittolaisina. Me tarvitsemme meitä ihan kaikkia, jotta liittoumat, solidaarisuuden rintamat ja vastavoima kaikenlaiselle taantumukselliselle politiikalle on tarpeeksi vahva murtamaan sen narratiivit, tavat ja normitetut säännöt.

"[Paremman] tulevaisuuden kuvittelu on pikemminkin potentiaalin vapauttamista aistisen välittäjän kautta, mutta tämä välittäjä ei ole pelkkä kulkuväline jo valmiiksi luodulle idealle. Sen sijaan se on kasvualusta idealle, joka voimistuu, hakee muotoaan, sointiaan ja tekstuuriaan ja päästää valloilleen oman potentiaalinsa."

Vain yhdessä me voimme olla enemmän ja paremmin.