perjantai 14. lokakuuta 2016

16 x 3 ASIAA MINUSTA KUN KIRJOISTA EI IRTOA

Blogihaasteet, mikä maailmanpelastus hetkinä, jolloin lukemiselle ei tunnu olevan ihan niin paljon aikaa kuin toivoisi, mutta silti haluaisi pitää bloginsa suurin piirtein hengissä. Bongasin tämän Emmiltäni, ja haastoin omavaltaisesti itse itseni. Se näissä haasteissa ehkä onkin kaikkein parasta, tehdä jos siltä tuntuu.

3 asiaa, joista pidän yksinolemisesta,  pikkulinnuista, varpaiden upottamisesta valtamerten rantahiekkaan, mieluiten lämpimässä ilmassa parhaan mahdollisen matkaseuran ympäröimänä.

3 asiaa, joista en pidä kertakäyttökulttuurista mitä tulee sitten ihmissuhteisiin, kuluttamiseen tai tykkäämisen kohteisiin, kylmistä varpaista, imuroinnin äänestä. Tai oikeastaan mistään kovistä äänistä, saan päänsäryn, jos toinen tiskaa, tyhjentää tiskikonetta, valuttaa vettä liian kovalla. Ai mikä ääniyliherkkyys? Ja samalla silti pystyn töissä kirjoittamaan täysin keskittyneitä pedagogisia selvityksiä 14 lapsen leikkiessä ympärilläni kuka mitäkin. Pientä valikoivuutta ilmassa, hah.


3 asiaa, joita tein viikonloppuna siivosin uuden asunnon uunaalleen pimeässä, koska oltiin unohdettu sellainen pikkuasia kuin sähkösopimus, piipahdin ystävän synttäripitsakekkereillä, söin ensimmäistä kertaa nepalilaisessa jotain muuta kuin palak paneerin, ja jäin vähän kaipaamaan ikuisuuslemppariani. Onneksi oli sentään mangolassi kyljessä. 


3 asiaa, jotka osaan opettaa toiselle uusia taitoja, improvisoida hetkessä silloinkin kun etukäteissuunnittelulle ei jäänyt ihan tarpeeksi aikaa, käyttää maalaisjärkeä.

3 asiaa, joita en osaa vislata sormet suussa, muodostaa yhtä harkittuja ja järkeviä lauseita ja keskusteluita puhuen mitä kirjoittaen ehkä osaan, montaakaan jooga-asanaa, jotka haluaisin, koska minulla ei riitä pitkäjänteisyyttä harjoitella. Jos en osaa heti täydellisesti, en näe tarpeelliseksi jatkaa edes yrittämistä, ah miten kehittävää ja ihanaa. Eli ehkä tähän viimeinen vastaus voisikin olla harjoitella ja treenata asioita pitkäjänteisesti. Se olisi varmaan totuudenmukaisempi. 


3 asiaa, jotka haluaisin osata olla vahvemmin pienen puolella jo nimenomaisessa hetkessä enkä tunti sen jälkeen kun vasta saan kerättyä itseni tilanteen hämmentävyydestä, rentoutua paremmin ihan vain arjessa ja kotona enkä aina vain reissussa tai mökillä, seistä sanojeni ja päätösteni takana niiden tekemisenkin jälkeen, enkä vatvoa ja jossitella ikuisuuksia jälkikäteen.

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä pakata tämä asunto pahvilaatikoihin ja kuljettaa 300 metrin päähän uudelle asunnolle, varata kirpputoripöytä ja kerätä kasaan asiat, jotka siellä haluaisin myydä, leikata Elvin kynnet ja harottavat tassukarvat.

3 asiaa, joista stressaan työt, se etten tehnyt tarpeeksi tai tein liikaa. Tulevaisuus, vaikka ei pitäisi, muuttomuuttomuutto kun se seilaa puolitiessä koko ajan mielessä enkä pääse asettumaan kunnolla aloilleni, ennen kuin konkreettisesti ollaan kaikkine tavaroinemme jo viimein siellä uudella asunnolla.

3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan matkustelu ja reissut kaikkein parhaiten, maisemanvaihdos ylipäätään. Pitkät, vetelät viikot kesämökillä vuodenajasta riippuen, yksinolo. 

3 asiaa, joista puhun usein työt, joko nimenomaisina tai varhaiskasvatuksen laatukysymyksinä ylipäätään, maailmantuska ja asiat, jotka ärsyttää, vaikka niillekin varmaan voisi tehdä jotain muuta kuin vatvoa, meinasin myös sanoa kirjat, mutta tuntuu, etten niistä oikeastaan puhu juuri kenenkään kanssa, kirjoitan vain tänne. No muut ihmiset, ehkä vähän liikaakin. 



3 asiaa, jotka puen mielelläni päälle mustat pillifarkut ylisuurten yläosien kanssa, pitkät neuletakit, mustavalkoraidalliset asiat.

3 asiaa, joita en pue päälleni kireät yläosat yhdistettynä kireään alaosaan, korolliset kengät, liian pienet vaatteet. Oi aikoja, on nämä kaikki ollut joskus päällä, pahimmillaan yhtäaikaakin. Onneksi on oma tyyli, jonka kanssa on nykyään aika hyvä olla.

3 asiaa, jotka haluaisin hankkia uusia vaatteita, koska omistan ehkä kuusi käyttökelpoista vaateyhdistelmää ja se alkaa käydä jo hieman vähäksi, etenkin kun monet vanhat lempparit on niin kuluneita, että niitä kehtaa käyttää juuri ja juuri kotona. Oman domainin, mutten tiedä/jaksa ajatella miten sen saisi toimimaan bloggerin kanssa enkä yhtään jaksa muuttaa nyt wordpressiin kun kerran olen taas tänne asettunut. Lentoliput sinne valtamerten rannoille, joiden hiekkaan niitä varpaita voisi upotella.

3 asiaa, joista unelmoin ikiomasta asunnosta, vaikken samalla olekaan kiinnostunut moista omistamaan, mutta kun saisi laittaa juuri eikä melkein oman näköiseksi. Työstä, joka olisi sosiaalisesti hieman vähemmän kuormittava (vaikka ei minua lapset kuormita vaan ihan muut kuviot ja sopat), maailmanympärysmatkasta.

3 asiaa, joita pelkään syvää vetta, paikalleen jumiutumista, sitä, että kadotan itseni tai puhelimeni.

3 asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa hetkiä ystävien seurassa, oli kädessä sitten teekuppi tai viinilasi, kotiutumista ja tämän illan eurojackpotin päävoiton suuntautumista omalle tililleni.

torstai 6. lokakuuta 2016

RIIKKA PULKKINEN : PARAS MAHDOLLINEN MAAILMA

 
RIIKKA PULKKINEN : PARAS MAHDOLLINEN MAAILMA 
♥ ( ♥ )
358s.
Otava 2016

Luin Pulkkiselta Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen, ja ihastuin kepeyteen. Uskaltauduin sen jälkeen omasta hyllystäni löytyneen Totta'n pariin, ja rakastuin kieleen ja tarinaan, julistin Pulkkisen yhdeksi lempikirjailijakseni. Sen jälkeen lukaisin läpi Rajan, enkä enää ihan lämmennytkään, mutta ajattelin, että mahtuuhan parhaankin kirjailijan tuotantoon aina teoksia, joille ei välttämättä lämpene, ja olihan kuitenkin kyseessä nuoren kirjailijan esikoisteos. Vierasta en ole ehtinyt vielä lukea, mutta Paras mahdollinen maailma meni suoraan kirjaston varausjonoon, kun sen julkaisusta kuulin. Nyt se luettuna käsissäni olo on varsin ristiriitainen, ja pohdin vakavasti Pulkkisen tiputtamista pois lempikirjailijoideni kuvitteellisesta joukosta, alentamista yhden lempikirjan kirjoittajaksi. Ja kyllä, koko tämä ketju ylistyksistä maan rakoon on tapahtunut vuoden 2016 aikana., jos innostun, niin aina pitää vähän vetää överit. Mutta no, nyt kuitenkin siihen Parhaaseen mahdolliseen maailmaan.

"Me kaikki kannamme mukanamme omaa pimeäämme, kuljemme ympäriinsä outoina sekä itsellemme että rakkaimmillemme. Me toivomme läheisiltämme sitä mitä emme voi itsestämmekään taata: että olemassaolomme jatkuu, että me emme äkkikuole, kuole lainkaan, ainakaan salaa.

Isällä oli taito vihellellä Chopinin Nocture Es-duurissa ja Puccinin Nessym dorma -aaria."

Suuri näyttelijälupaus Aurelia on syntynyt samaan aikaan kuin Berliinin muurin murtuminen toi Eurooppaan vapauden. Hänen isänsä makaa puhumattomana aivoinfarktin jäljiltä vuodeosastolla, äitinsä jatkuviin soittoihin hän ei itse vastaa. Samaan aikaan on tekeillä suurta teatteria, hieman elämääkin suurempaa juuri Berliinin muurista, DDR:n hajoamisesta, historiasta, jota aikalaiset eivät huomanneet eläneensä, ajasta, jolloin Aurelia oli juuri syntynyt. Rooleihin uppoutuminen on Aurelialle luonteenomaista, mutta kuka hänen rinnallaan kulkee lämpimänä sylinä ja miksi?

Ah kuinka arvoituksellista. Tarina kulkee alusta asti kahdessa tasossa, toista kuljettaa Aurelia kaikkitietävän kertojan silmin, toisessa äiti puhuu taas suoraan Aurelialle minä-muodossa. Isä on juuri ennen sairaskohtaustaan ollut kertomassa Aurelialle jotain suurinta mahdollista paljastusta, mutta koska Aurelia ei äidiltään samaa halua kuulla, kertoo äiti tarinansa kirjan sivuilla. Ja siinä missä Pulkkinen tuo oman kauniin kerrontansa kauniisti äiti-osioihin, kuljettaa tarinaa kuin kädestä pitävä ystävä, aiheuttaa Aurelia-osat lähinnä suuren suurta ärtymystä. Vittu paska saatana paska vittu vittu mitä paskaa vittu. Nuoruuden raivo ja eksyneisyyden tunne tungetaan hieman halpamaisestikin VMP:n ylihokemaan, ja silti unohdetaan ratkaisujen keskellä. Alussa hypätään myös omituisesti teini-iän transsukupuolisuuskokemuksiin, ja jätetään yhtä lailla aivan sikseen. Jätkämäinen olemus katoaa, kaikki alun alleviivaava ja aivan, anteeksi kielenkäyttöni, helvetin ärsyttävä hahmon reaktioiden ja ajatusmaailman yksinkertaisuuden korostaminen unohtuu ihan kuin kirjassa olisi mukana alun ja lopun kohdalla aivan eri versiot. Ja kyllä, olin hyvin lähellä lopettaa kesken, ajattelin että yksikin vittu mitä paskaa vielä niin saa seuraava onnellinen kirjastojonottoja pitää teoksen jo hyvänään.

No, Aurelia rauhoittui, ja muutamaa pakotettua VMP:ta lukuunottamatta palasi ehkä ruotuun. Tarina alkoi kiinnostaa, mutta aika pian aloin jo aavistella, että tämä "suuri paljastus" saattaa ehkä lässähtää jossain kohti. Ja niin se tekikin. Keskinkertainen juonenkäänne tarjoiltiin jo yllättävänkin pian, kirjan puolivälin paikkeilla, ja sitten loppu keskityttiin tallaamaan yhtä ja samaa. Tyylilaji tuntui vaihtuvan vähän utopistisemmaksi, ihan kuin tässä olisi tavoiteltu maagista realismia siinä onnistumatta. Osat II sekä III jauhoivat kuitenkin vain samaa purkumia, josta maku katosi jo ensimmäisen osan jäljiltä, eikä niiden "uudet" tasot enää tarjonneet yhtään mitään uutta.

Oli tässä muutamia kohtia, joista ihan pidinkin. Aurelian vanhempien tarina oli kaunis ja haikea, samoin taustalla koko ajan kulkeneen teatterinäytelmän ohjaajan Joachimin tarina Frieda-siskostaan kiinnosti. Ne olivat kuitekin kokonaisuuden kannalta vain pieniä levottomia sivujuonteita, ja kun kirja 99%:sti lähinnä puudutti, on pakko sanoa, että alan aika täysin ymmärtää ristiriitaisen suhtautumisen mitä Riikka Pulkkisen tuotanto tuntuu kirjablogeissakin herättävän. En voi rakastaa, kun tässä, kuten Rajassakin, ei osata päättää mistä kirjoitettaisiin, joten kirjoitetaan kaikesta, muttei mistään kunnolla. Ei tämä ihan yhtä heikko ollut kuin Pulkkisen esikoinen, onneksi ei, koska muuten minulla ei tästä olisi ollut hirveästi muuta sanottavaa kuin, kirjailijaa itseään lainaten, VMP.

torstai 29. syyskuuta 2016

JUKKA VIIKILÄ : AKVARELLEJA ENGELIN KAUPUNGISTA


JUKKA VIIKILÄ : AKVARELLEJA ENGELIN KAUPUNGISTA
 ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
215s.
Gummerus 2016


Kaksi runokirjaa aiemmin julkaisseen Viikilän esikoisromaani jatkaa syksyn uutuusputkeani, vaikka itse kirja jo reippaasti aiemmin tänä vuonna onkin kirjoitettu. Itse en Viikilän aiempaan tuotantoon ole koskaan tutustunut, mutta kun tämä sai vallan suosiollisen blogivastaanoton ja kuulosti noin Helsingin historiankin kannalta mielenkiintoiselta, oli lukupäätös varsin helppo tehdä.

"Olen aina ahdistunut ihmisistä, joilla on vahvoja mielipiteitä tai jopa ideologia, sellainen tarkoittaa aina kyvyttömyyttä ajatteluun tai ajattelun tietoista lopettamista useimmiten seuraelämän helpottamiseksi. Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään"

Akvarelleja Engelin kaupungista sukeltaa 1800-luvun alkuun, keskeneräiseen ja takapajuiseen Helsinkiin, johon Venäjän keisari on palkannut saksalaisen Engelin pystyttämään loistoa ja kimallusta. Se on Engelin fiktiivinen päiväkirja, aidontuntuinen historiankuvaus taiteilijanvapauksilla, pikkusievä ja silti vahvasti tunteva. Kirjaa lukee yhtaikaa hetkessä ja silti huomattavan kauan, se on näennäisen helppo, mutta syvempi kuin antaa aluksi ymmärtää.

Viikilän runoilijataustan huomaa kaikessa. Herkänoloinen proosa vie mukanaan, se on melkein jopa vähän liian kaunista ja päälleliimattua, mutta vain melkein. Sen lukeminen on yllättävän haastavaa, päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani on niin tiukasti kiinni pienissä hetkissä ja yksittäisissä ajatuksissa, että omansa on vaikea pitää mukana. Kun luen kuvausta tuulesta, huomaan tuijottaneeni sen jälkeen viisi minuuttia bussissa ulos, ensin ajatusta makustellen ja seuraavaksi pohtien muistinko ottaa työavaimet mukaan. Kun luen lapsen sairaudesta, tulee mieleen särkylääkereseptin viimeinen noutamispäivä tai lopulta huomion vain vie yli lentävä kurkiaura. Teksti on sievää ja jouhevaa, mutta se on myös irrallista ja rikkinäistä. Merkintöjen välillä voi olla kuukausia, mikä toki tekee teoksesta aidonmanoloisen (terveisin ihminen, joka kirjoittaa päiväkirjaa kerran kahdessa vuodessa), mutta se rikkoo asioiden merkityksiä, kuolemia, jäämisiä, lähtemättä jättämisiä. Akvarellit on kuin pitkä runo, joka yhtaikaa selitettiin liian alleviivaavasti ja jätettiin avaamatta kenellekään. 

Mutta ei se huono ole. Toisena hetkenä, keskittyneempänä, omalta mieleltäni levollisempana olisin pitänyt tästä varmaan kovinkin paljon. Nytkin pidin, erityisesti Helsingin kuvauksesta, samaistuin ulkopuolisuudentunteeseen, rakastuin yksittäisiin historiahetkiin, arkkitehtuuriin, ajatukseen siitä, miten rakastamallani yliopiston päärakennuksellakin on tarinansa. Hieman  tuo aidon historiallisen henkilön fiktiiviseksi päähenkilöksi ottaminen toi pieniä uskottavuuspulmia, toki Engelin näkökulma oli erityisen hieno ja mahtava, se loi sellaista perspektiiviä, jollaista täysin keksityllä hahmolla ei olisi aikaan saanut, mutta vähän minua häiritsi silti se oikealle ihmiselle, joskus näitä kanssani samoja katuja kävelleelle ja jopa suunnitelleelle keksityn äänen antaminen. Se ei ehkä antanut ihan kaikkein parasta kunniaa kaupunkiarkkitehtiämme kohtaan.

Mutta niin. Pisteet ehdottomasti kauniille ja tarkalle historiantuntemukselle, pienille ajatuksille, sieville lauseille ja omanlaiselleen rakenteelle, joka rohkeasti on kirjailijansa näköinen. Pienille faktoille kadunnimistä, vanhoista rakennuksista, Bulevardin ensimmäisille puutarhoille. Lisää niitä olisi saanut vielä pienestä yhteenhiomisesta, tiivistämisestä ja vahvistamisesta, mutta hyvin se pärjäsi näinkin. Kaunis, pieni lukukokemus, jota mielellään suosittelee aiheesta kiinnostuneille eteenkin päin.

perjantai 16. syyskuuta 2016

KULTTUURIA KIRJOJEN LISÄKSI

Sain Cats, books & me -blogin Kirsiltä kirjablogien kulttuurihaasteen, joka ei ehkä niinkään ole haaste, vaan ennemminkin mahtava postausidea siitä kaikesta muusta(kin) kulttuurista kuin kirjallisuudesta, josta tässäkin blogissa tulee eniten nautittua. Teatterissa käyn harvakseltaan, en niin paljoa, että voisin itseäni suureksi kävijäksi tunnustaa, elokuvatkin ovat vuosien saatossa jääneet vähemmämmälle ja vähemmämmälle, mutta musiikkia ja tv-sarjoja tulee kulutettua sitäkin enemmän. Eikä aina ihan niitä kaikkein laadukkaimpia, mutta salaiset paheensa kullakin. (En siis aio kertoa tässä postauksessa, että saatoin vahingossa katsoa MTV:n Are You The One? -sarjan nelostuotantokauden kokonaan tai ilahtuvani, jos avaan vahingossa musiikkikanavan kun sieltä tulee The Catfish....) Mutta kuten Kirsikin, kerron teille kolme edellistä kulttuurielämystä lajissaan sekä vielä ikilempparit siihen päälle. 


ELOKUVAT

01. Tarzanin legenda (The Legend of Tarzan, 2016). Kimmo pyysi elokuviin, suostuin, koska kyseessä oli oma synttäriyllätykseni, haha. Tuollaiseksi ison budjetin kaupalliseksi elokuvaksi Tarzan oli ihan yllättävänkin viihdyttävä ja hyvä, ja siinä oli yrityksensä tuoda sitä tärkeää sanomaakin kaiken visuaalisen paukuttelun sisältä läpi. Nautin ihan elokuvakokemuksesta, itse leffa saisi ehkä 2,5/5 tähteä.

02. Koskemattomat (Intouchables, 2011). Ah, tämä menisi ehkä lempileffakategoriaankin, olen nähnyt sen ainakin neljästi. Viimeksi katsoin ollessani itsekseni kotona, kaipasin jotain tuttua, mutta sitäkin koskettavampaa. Tämä on ihana, katsokaa tämä, jos ette vielä ole nähneet. 5/5! 

03. Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley, 1999). Netlfix ja vanhemmat klassikkoleffat, tämä yhdistelmä toimii. Kyseinen elokuva oli roikkunut katsottavien listalla vaikka kuinka kauan, kunnes viimein motivoiduin sen katsomaan. Kannatti. 4/5

Ikilempparit: The Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004), Pianisti (2002), Inglorious Basterds (2009) & American History X (1998). Hömpemmistä sitten ehkäpä (500) Days of Summer (2009) ja ehdoton guilty pleasure, Love Actually (2003). Haha, tuon viimeisen katson noin kerran vuodessa uudelleen. 

TEATTERI

01. Nummisuutarit, Kansallisteatteri. Varsinainen suuren näyttämön teatteriklassikko, ja kaikessa kaoottisuudessaankin aika mieleenpainuva elämys. Pidin, ihan, vaikka välillä menikin viuhuen vähän ohi. En kuitenkaan pisteytä näitä teatterikäyntejäni, koska olen käynyt elämäni aikana alle kymmenen kertaa teatterissa, kyllä. Ja sille pohjalle ei ihan vielä hirveästi vertausmaailmaa löydy. Mutta tulossa on, lisää, varmasti, kyllä minä teatterista ehdottomasti nautin, elokuviakin enemmän. Kynnys lähtemiselle on vain suurempi!

02. Lainavaimo, Helsingin kaupungin teatteri. Tämä oli hauska, toimiva ja lämmin komedia, tykkäsin hurjasti! Viime vuonna käytiin se katsomassa, ja sen suurin anti oli muistutus siitä, että teatteri tosiaan on myös helpostilähestyttävää kulttuuria, jota pitäisi harrastaa enemmän.

03. Kiviä taskussa, Helsingin kaupungin teatteri. Teatteriklassikkoon tuli etsittyä lippuja vaikka kuinka kauan, ja viime vuonnahankohan se oli myös kun tämän kanssa onnisti. Suuren yleisön tavoin en tosin itse tälle juurikaan lämmennyt, mutta seuralaiseni Kimmo rakasti täysin. 

Ikilempparit: Metsäjätti, Kansallisteatteri, näin teatterin ennen kirjan lukemista, ja tämä on ehdottomasti paras teatteriesitys, jossa olen käynyt. Tuntui vahvalta ja omakohtaiselta, tämän olisin halunnut käydä katsomassa uudelleenkin & Liisa ihmemaassa, Suomenlinnan kesäteatteri.


TV-SARJAT

01. True Detective. Napattiin sarja HBO:lta seurantaan, ja ensimmäinen tuotantokausi on ollut kieltämättä hyvä. Itselleni se kulminoituu lähinnä Matthew McConaugheyn roolisuoritukseen (ja yleiseen habitukseen sarjassa, mmmm), enkä tiedä jaksanko enää seuraavasta tuotantokaudesta kiinnostua. Mutta ehdottomasti tämä ensimmäinen ainakin tulee katsottua kokonaan.

02. Orange Is the New Black. OITNB menisi myös ikilempparisarjaan, tämä on hyvä. Pidin eniten ensimmäisestä tuotantokaudesta, kunnes katsoin viimeisimmän. Synkempään sävyyn muuttuva lopetus oli vakuuttava, ja noiden cliffhangereiden jälkeen seuraavaa tuotantokautta on aika vaikea odottaa.

03. The Big Bang Theory. Tätä katsoin lentokoneessa kolmisen jaksoa, enkä edes muista miksi sen seuraaminen joskus aikoinaan loppui! Olen kai katsonut neljä ensimmäistä tuotantokautta kokonaan, ja tätä olisi hauska jatkaakin. Jos se siis löytyisi jostain! Tv-sarjoja en ole enää vuosiin TV'sta seurannut, eikä tämä ole missään palvelussa, jota me tilaamme, harmi. Tästä huumorista pidän.

Ikilempparit: Frendit, aina ja ikuisesti. Sitä vastoin How I Met Your Mother oli mielestäni yksi huonoimpia TV-sarjoja, jonka olen kokonaan katsonut, olenkohan ihan yksin mielipiteeni kanssa? 


MUSIIKKI / KEIKAT

01. Eput Ratinalla. Sain liput Kimmolta joululahjaksi, ja Eppu Normaalia jo varhaislapsuudesta asti kotona kuulleena oli tämä aika mieletön keikka. 30000 muuta ihmistä ja neljä tuntia musiikkia, aika toimiva konsepti suomi-musiikin jättiläiseltä. 

02. Pariisin kevät Kerubissa. Vaikka puolet viimesyksyisestä keikasta meni takapenkillä istuen, koska meinasin pyörtyä kesken keikan, en ehkä innosta tosin vaan huonosta syömisestä todennäköisemmin, oli keikka hyvä. Ja vielä parempi oli edellinen vastaava, Kerubissa sekin niin ikään.

03. Kakkmaddafakka Tavastialla. Kakkmaddafakka, tuo norjalainen indie-bändi vei sydämeni joskus Drø Sø -biisillään ja vaikkei se Tavastialla viime vuonna soinutkaan, vitsi että oli ehkä yksi parhaista keikoista, joilla olen koskaan ollut! Ihana fiilis, mahtava lavakarisma ja ihan täydellisen ihanaa ja hyväntuulista musiikkia. 

Ikilempparit: Ylläoleva Kakkmaddafakka (joka tottelee ilmeisesti nykyään nimeä KMF), The National Jäähallilla, The Sounds Tavastialla, Sigur Rós Ilosaaressa, PMMP:n kaikkien aikojen viimeinen Ilosaaren keikka, Ruudolf ja Karri Koira niin ikään Ilorockissa. Ja kaikkiko nuo ehkä oli samana vuonna, 2013? The XX, Ilosaaressa sekin, aiemmin tosin. Ehkä 2010? 


BÄNDIT & ARTISTIT

Olen kesän kunniaksi kuunnellut ehkä kaikkein eniten Tropical housea & muuta elektronista musiikkia lähiaikoina, omia lemppareita on ehkäpä olleet eniten yksittäiset biisit kuten Foulds'in Give Me, Lost Frequenciesin viimekesäinen Meksiko-biisini Are You With Me, Max Elton Citylights, Jawsterin A Land So Far (ft. Julien H) sekä The Chainsmokersin Roses. Kuuntelen myös paljon kappaleradioita ja satunnaisia Spotify-soittolistoja, mutta jospa nyt varsinaiseen listaan lisäisin ne, joita yksittäisinä bändeinä/artisteina olen lähiaikoina eniten kuunnellut.

01.  Mumford & Sons, nyt kun kesä alkaa olla virallisesti ohi, nousee tuo ikilempparini takaisin soittoon. Niin hassua kuin se onkin, minulle Mumford & Sons on aina jostain syystä syys- ja etenkin talvimusiikkia, eikä sitä tule kesäisin kuunneltua lainkaan. Ensimmäiset kaksi levyä on lemppareita, mutta uudempaa on nyt tullut kuunneltua myös paljon.

02. José Gonzáles, varsinkin vanhempi tuotanto, mutta alan myös ihastua uusimpaan Vestiges & Claws -levyyn hyvää vauhtia. Rauhallista, kaunista, aikaa kestävää.

03. Regina, vaikka kesä loppuukin ja kesämusan tilalle vaihtuu talvimusa, on Regina silti soitossa edelleen. Jos Mumford & Sons profiloituu minulle viileämpien ja pimeämpien vuodenaikojen musiikiksi, on Regina normaalisti sitä kevyttä kesämusiikkia. Kaunista ja heleää, toimii vielä hetken ennen kuin jää vuosittaiselle talvitauolleen soittolistoillani.

Ikilempparit: Sigur Rós, Pariisin kevät (kolme ensimmäistä levyä, en ole uusimpien fani), José Gonzáles, Eppu Normaali (vanhin tuotanto), U2, Scandinavian Music Group,  The XX, Ellie Goulding & The Sounds.

KIRJAT 

Vaikka yleensä en lue kuin yhtä kirjaa kerrallaan, on tällä hetkellä kesken poikkeuksellisesti kolme. Joten ehkä vähän niistäkin, vaikka niistä nyt aika paljon täällä blogissa jo onkin. Ihan vain jos ette ole sattuneet huomaamaan.

01. Elisa Aaltola : Eläimet yhteiskunnassa (2015). Tämä artikkeli- ja esseekokoelmateos on alkumetreillään kesken ollut jo heinäkuusta. Tärkeä aihe, olen vain siitä nyt lähiaikoina lukenut sen verran paljon, että alku on aikalailla tutun kertausta itselleni. Aion tämän vielä jossain välissä kyllä ehdottomasti loppuun lukea, odotan, että pääsisin tuolta ruokateollisuudesta hieman pidemmällekin, ehkä jopa ihan uusiin näkökulmiin ja vesiin ihan itsellenikin!

02. Svetlana Aleksijevitš : Tšernobylista nousee rukous (2015) on taas ollut kesken elokuusta, mökkilaiturilta, raskaiden lukuhetkien kaipuusta. Raskas tämä onkin ollut, näkökulmat vaihtuvat ja toivottomuus leimaa kerrontaa, mutta laadukasta ja tärkeää kirjallisuutta silti. Luen tätä lähinnä pieninä pätkinä muun kirjallisuuden välissä, ja tavoitteena olisi saada tämä ehkä vuoden loppuun mennessä kokonaan luettua. Isommat putket alkavat ahdistaa tarinan syvyyden vuoksi, joten tällainen osissa lukeminen toimii kirjan kanssa yllättävänkin hyvin.

03. Jukka Viikkilä : Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) tarttui lukujonoon Lauran blogista, ja maanantaina oli kirjaston varausjonosta viimein vuoroni se itselleni hakea. Kauniinoloinen kirja Engelistä ja Helsingistä, sellainen, jota lukiessa tekee mieli kuunnella Sibeliusta ja keskittyä tarinaan sataprosenttisesti. Mutta tästä varmaan lisää jo aika piankin, ihan jo täällä bloginkin puolella.

Ikilempparit on listattu kerran jos toisenkin tässä blogissa, mutta lähiaikoijen toimivimmat ovat ehdottomasti olleet Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa, Hemingwayn Vanhus ja Meri, Alice Munron Hyvän naisen rakkaus sekä Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja.

Ah, sellaisia. Löytyikö yhteisiä lemppareita? Tapojeni mukaan en nyt haasta varsinaisesti ketään, mutta tästä saa ottaa kopin, jos on aina tämän halunnut tehdä, muttei haastetta vielä saanut. Olkaa hyvät!

tiistai 13. syyskuuta 2016

ERNEST HEMINGWAY : VANHUS JA MERI


ERNEST HEMINGWAY : VANHUS JA MERI 
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
133s. 
Tammi 2007
Alkuteos: The Old Man and the Sea (1952)
Suomennos: Tauno Tainio

Täysin normaaleja syitä, miksi en ole koskaan aiemmin saanut tartuttua näihin amerikkalaisiin klassikkoteoksiin: pelkään, etten saa niistä mitään irti. Pelkään, että en ymmärrä niitä. Pelkään, että ne ovat tylsiä ja yliarvostettuja. Pelkään, että ne ovat jotain ylikirjallisuutta, eikä pääni riitä niille. Pelkään, että en saa edes 133-sivuista teosta loppuun, koska teksti on niin jäyhää tai vaikeaa. Pelkään, etten saa edes aloitettua. Pelkään, että kaikki muut ovat pitäneet, mutta minä en. Pelkään siis, että olen niille täysin normaalisti ja yksinkertaisesti ihan vain liian vajaaälyinen, ja joudun tunnustamaan sen kaikille tällaisen kirjan luettuani. Perushyvä lukijaitsetunto, selkeästi.

"Se on iso kala ja minun on saatava se uskomaan itseeni, hän tuumi. En saa missään tapauksessa antaa sen oppia tuntemaan voimaansa enkä myöskään, mitä se voisi saada aikaan, jos lähtisi ryntäämään. Jos olisin sen tilalla, pinnistäisin nyt kaiken voimani ja painuisin eteenpäin, kunnes jokin pettäisi. Mutta Jumalan kiitos kalat eivät ole yhtä älykkäitä kuin me, jotka niitä tapamme. Vaikka ylväämpiä ja väkevämpiä ne kyllä ovat."

Vanhus ja meri on siis tosiaan ensimmäinen Hemingway, johon olen koskaan saanut tartuttua. Vaikka ns. viihdekirjallisuudesta en koskaan oikein olekaan osannut välittää, olen silti kokenut lukevani ehkä eniten sellaista kevyttä keskiraskasta kirjallisuutta. En vaikeimpia, en haastavampia, mutta silti älyllistä ja jouhevaa. En ole opiskellut koskaan kirjallisuutta, ja tämä on ollut minulle aina puhdas harrastus, mutta lähivuosina olen pikkuhiljaa uskaltanut myös vähän raskaampana pitämäni kirjallisuuden pariin, ihan jo oman kiinnostuksen puitteissa. Suomalaisista aloitin Waltarista, ulkomaisista klassikoista nyt muka Hemingwaykö on vasta ensimmäinen, johon tartun? 

Ja oi kyllä, minä rakastin tätä kirjaa.

Vaikka tästä onkin ehkä aikojen saatossa kaikki sanottu, sanon silti, että rakastin. Rakastin yksinkertaisuutta, koruttomuutta, hiljaisia lauseita, joiden sisällä on paljon. Rakastin miehen ja kalan, kalastajan ja saaliin, ihmisen ja luonnon suhteen kuvausta. Rakastin eleettömyyttä, joka on yhtäkkiä ihan hurjan paljon. Ja ennen kaikkea rakastin sitä, että koko 133 sivua, koko pienoisromaanin verran jaksettiin pysyä yhdessä ja samassa. Samassa tapahtumassa, samassa aiheessa, samassa maailmassa. Kun välillä tuntuu, että nykykirjallisuus on ajankuvansa mukaan täynnä kaikkea: hälyä, melua, vaihtuvia hahmoja, teemoja ja näkökulmia niin että yksiin kansiin mahtuu koko levoton pienoismaailma, niin näihin kuusikymmentä vuotta vanhoihin klassikoihin syventyessä sitä yhtäkkiä huomaakin löytäneensä pitkästä aikaa sen rauhan ja levollisuuden, jota välillä ympärilleen kaipaa niin hurjan kipeästi. Sen löytää mereltä, turkooseista vesistä, Kuuban rannikoilta, joihin voi täysin samaistua olleensa itse veneretkellä Karibianmerelle vuosi sitten. Vanhuksen ja meren suhde oli kaunis ja hiljainen ja se tuli minulle täysin oikeaan väliin. Eli on tästä minun päästä sitten kuitenkin johonkin, vaikkei sitä aina ihan itse uskokaan. (Ja toim.huom, tässä kirjassa ei lopulta kyllä edes ollut yhtään mitään vaikeaa, että olisi se sopinut myös vähän pehmeäpäisempään hetkeenkin. Ja hyvä niin.)