KATJA KETTU : PIIPPUHYLLY

 

KATJA KETTU : PIIPPUHYLLY 

♥ ♥ ♥ ♥

236s.

WSOY 2013

"Muistelen mitä valkokaulainen äitisi kerran minulle sanoi. Että rakkaudella ihmisen mielen voi silittää eheäksi. Se ajatus minulla on ollut tätä kirjoittaessani sinulle, tyttäreni. Että rakastetun ihmisen sielu on karhea kuin kivi, jonka valtameri on vaatonut linnunmunaiseksi, ja se ajatus on lohdullinen pidellä ja katsoa."

Kuten jo edellisessä postauksessani mainitsin, Kettu on yksi suosikkejani nykykirjailijoista, vaikka häneltä vasta kaksi kirjaa aiemmin olenkin lukenut. Kätilö kuuluu elämäni kirjoihin, Yöperhonen hurmasi vuosi sitten täysin. Nyt olikin hauska siirtyä noiden kahden romaanin väliin, takaisin Kuolleen Miehen vuonolle, hipaista jo Kätilöstä tuttujen hahmojen käsivartta, tunnistaa yksi tuttu Yöperhosestakin.

Piippuhylly lähtee liikkeelle esipuheesta, Pietarin kirjeestä tyttärelleen, saatteesta miksi hän on tarinansa hänelle kirjoittanut. Vaikka kyseessä onkin novellikokoelma, käy jo varsin pian ilmi, että tarinat nivoutuvat säikeistään yhteen, ja niitä pitää kasassa myös kevyesti koko ajan läsnä pyörivä kehyskertomus. Pietari kerää piippuja hyllylleen, muistaa niihin tarttuessaan tarinat esineiden takaa, syöksyy suoraan niin Berliinin kristalliyöhön, Brasilian faveloihin, Afrikkaan kuin tsaarinaikaiseen Pietarin kaupunkiinkin. Vaikka tarinat ovat irrallisia, vierailevat henkilöhahmot ristiin, kysymysmerkeistä tulee selityksiä, seurauksista syitä.

Ja vimmaisesti Kettu taas kirjoittaakin. Hänen tekstinsä on juuri sitä Kätilöstä tuttua riettaan rujoa, inhorealismilla ilakoivaa ja kaikessa paatoksellisuudessaan viehättävääkin. Tarinoiden yhteenkietoutuminen on varsin pakotonta, ja se miellyttää, vaikka novelleissa on jo paljon aineksia yksinkin. Kehyskertomuksen lisäksi niitä yhdistää rakkauden raju pakkomielteisyys tai kaipuu, naksahdus, joka saa sisällä nukkuneen pedon heräämään, hirveä työntö, jossa pysähtyneisyys on vain kaukainen toive. Rakastin kovasti muutamaakin novellia, muun muassa avausnovelli Kristalliyö juutalaisen Ibrahimin kalusteliikkeen avajaisista vei täysin mennessään, ja siinä maailmassa olisin elänyt vielä tarinan jos toisenkin. Se ehkä olikin kokoelman rauhallisin aiheestaan huolimatta, kieli pysyi aisoissa, eikä jatkuva vulvan tai miehisemmän sukupuolielimen kuvailu vienyt vielä puolta novellille varatuista sivuista. Lapinkoira oli kaikessa rujoudessa ja inhorealismissaan myös vaikuttava, Mulukukka Kätilö-viittauksineen niin ikään hieno.

Ihan täydellinen Piippuhylly ei minulle silti ole, se meinaa jäädä paikoitellen oman pauhunsa alle, saada sen kaulasta purren tapetun kyyhkysen veren maistumaan hieman liiankin kammottavalta omassakin suussa. Välillä tekee mieli pysähtyä silittämään, että rauhoitu nyt edes hetkeksi, pysähdy ja kuuntele, anna sanoman tuoda paino, älä tee sitä liikaa päälle. Mutta sitten taas ajatteleekin, ettei se Kettua ehkä olisi ilman viimaansa. Vaikkei tämä kahden aiemman lukemani rinnalla ehkä niin suureksi nousekaan, pidin siitä kuitenkin. Ja jos joku muu on pitänyt Kätilöstä, suosittelen tätä aivan varauksetta. Se sama puhuri jatkuu taitavasti myös näihin novelleihin, joka Kuolleen Miehen vuonolle jo edellisen kirjan huumassa sinne nousi.

Helmet-haaste 2017: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö 

5 x 5 MITÄ LUKEA VUONNA 2017

En yleensä ihan hirveästi suunnittele lukemisiani etukäteen. Menen fiilispohjalta tai sen mukaan mitä varauksia kirjastosta milloinkin tulee, mutta harvemmin tiedän yhtä kirjaa lukiessani mihin seuraavaksi tartun. Se tokikaan ei estä suunnittelemasta, ja vaikka tästä lukuvuodesta 2017 tulee tuskin ihan yhtä runsas kuin edellisestä, haaveilen enemmän tai vähemmän seuraavien kirjojen päätymisestä lukuvuoroon. Ehkäpä ainakin osan jo tässä ihan lähiaikoinakin. 

KOTIMAISET

01 Hanna Weselius : Alma! 

02 Katja Kettu : Surunkerääjä 

03 Tove Jansson : Kuvanveistäjän tytär 

04 Kjell Westö : Halkeamia

05 Riitta Jalonen : Kirkkaus 

Hesarin esikoiskirjapalkinnon pokanneen Weseliuksen Almassa olen kirjastonvarausjonossa sijalla 881, joten ihan hetken saamme vielä yhteenpääsyämme odottaa. Kirjabloggaajien suuresti hehkuttaman Jalosen Kirkkauden taas jo aloitin, mutta toisesta kirjasta olikin loppumassa laina-aika, joten se kiilasi edellen, enkä nyt tuttuun tapaan olekaan ihan varma palaanko tästä suoraan sen vai jonkun ihan muun pariin. Kettu, Jansson & Westö taas ansaitsisivat lisälukukertoja ja pian, noista kahdelta elossaolevalta en ole koskaan lukenut esimerkiksi lainkaan novelleja, vaikka heitä muuten lempikirjailijoikseni tituleeraan. Aika ehkä ottaa tämä erhe takaisin?

KÄÄNNÖSKIRJAT

01 John Williams : Augustus

02 Han Kang : Vegetaristi

03 Yaa Gyasi : Matkalla kotiin

04 Italo Calvino : Koko kosmokomiikka

05 Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani

TIETOKIRJAT

01 Yuval Noah Harari : Sapiens: ihmisen lyhyt historia

02 Rosa Meriläinen & Saara Särmä : Anna mennä - opas hauskempaan elämään

03 Andreas Tjernshaugen : Tiaisten salainen elämä

04 Mari Manninen : Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

05 Elisa Aaltola : Eläimet yhteiskunnassa

Williams, Kang & Gyasi ovat ehdottomasti jo aiemmin listaamistani kevään uutuksista ehdottomasti ne, joita odotan eniten. Pisteet siis hurjan hyvälle käännöskeväälle! Calvinoon tutustumista taas olen alkanut odottaa novellihaasteen kautta, Morrisoniakin pitäisi lukea lisää kun uusin noin vuosi sitten niin kovin hurmasi. 

Tietokirjojen kanssa olen taas ihan himpun verran jumissa, niitä oli ihana lukea kun ei opiskellut. Nyt asiapainoisemman tekstin kiintiö meinaa tulla tenttikirjoista täyteen, mutta jos johonkin kesälomalle esimerkiksi rakonen jää, nuo ylläolevat viisi haluaisin lukea. Tiaisten salainen elämä on rakkaudesta lintuihin, Aaltolan kirjan aloitin jo viime kesänä, mutta se jäi kun olin lukenut juuri Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut, ja aihe alkoi olla jo hieman yliedustettuna mielessäin.

OMASTA HYLLYSTÄ

01 Mika Waltari : Appelsiininsiemen 

02 Haruki Murakami : Suuri lammasseikkailu 

03 Pajtim Statovci : Kissani Jugoslavia 

04 John Irving : Kaikki isäni hotellit 

05 Jussi Valtonen : He eivät tiedä mitä tekevät

Kaksi ensimmäistä, koska siinä on ehkä kaksi kovinta kirjailijaa jotka tiedän, aika eri laidoilta vain. Tosin Murakamin kanssa testasin reilu vuosi sitten voiko kyseistä kirjailijaa lukea liikaa putkeen. Voi. Nyt on ehkä ollut jo rauhallisempi tahti, joten voisin kenties jo siirtyä seuraavan kirjan pariin. Statovcia odotan rakastuttuani Tiranan sydämeen, Irvingiä olen kai joskus uhonnut kierteleväni kaukaa ennakkoluulojen takia, mutta 0,20 euron hinta kirpparilla sai kuitenkin tuomaan ainakin yhden romaanin kotiin. Valtonen on ollut luettavien listalla kauan, ja laitan sen tähän koska en saanut sitä aikeista huolimatta luettua 2014, 2015 enkä 2016. Josko 2017 olisi viimein se vuosi jolloin se vaihtaisi hyllyä lukemattomista luettuihin, mikähän siinä onkin, että tökkii ajatuksena niin kovin?

HELMET-HAASTEESEEN

01 kohta 31. Fantasiakirja 

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia herätti kiinnostuksen kustantamon kevätkatalogissa, käy myös esikoiseksi tai vuoden 2017 ilmestyneeksi kirjaksi. Tai kohtaan, jossa kirja käy kahteen haastekohtaan. Ja jos tähän suosittelisin jotain itselukemiani, niin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki oli ihana!

02 kohta 26. Sukutarina

Ah, tähän haluaisin niin lukea Väinö Linnan Täällä Pohjantähden allan uudelleen. Tosin niin olen halunnut jo 5 vuotta, että... Voisikin ottaa kilpailun omien kirjojen kesken kumpi päätyy todennäköisemmin luettavaksi, tämä vai Hei eivät tiedä mitä tekevät. Ja jos muut eivät ole vielä lukeneet Kinnusta, vinkkaan ehdottomasti Neljäntienristeyksen! Tai vanhan kunnon Jeffrey Eugenidesin Middlesexin. 

03 kohta 30. Kirjan nimessä on tunne 

Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki, Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus, Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus. Jo luetuista vinkiksi Waltarin Feliks onnellinen.

04 kohta 35. Kirjan nimessä on erisnimi

Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous, ei se olekaan ollut kesken kuin puoli vuotta.

05 kohta 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja 

Tuomo K. Silasteen Warkaus 1918 sekä Eliisa Selkomaan Vapauteen! En tosin tiedä kuinka monta varkautelaista siellä nyt tätä tietoa on kaipaamassa, mutta voi nämä muihinkin kohtiin lukea. Tai lukea muuten vain. Tai tehdä niin kuin minä: jos et löydä itse omaan kotipaikkakuntaasi liittyviä kirjoja, kysy sen kirjastolta. Vinkkien saaminen lähes varmaa ja myös paikallislukuilo taattu.

Mitä te aiotte lukea vuonna 2017? Haluatte lukea? Lukisitte, jos olisi aikaa?

MIKE POHJOLA : 1827

MIKE POHJOLA : 1827 

♥ ♥ ♥

512s.

Gummerus 2016

Syyskuun neljännen päivän iltana, armon vuonna 1827 syttyi Turun Aninkaistenmäellä tulipalo. Eikä tokikaan historiaa tuntevien tietämänä edes ihan mikään pikkuinen korttelipalo, vaan se suuri ja samainen, joka poltti koko entisen pääkaupunkimme, levisi myrskyn saattelemana Aurajoen molemmin puolin ja jätti lähes 11000 turkulaista kodittomiksi. Palo sai alkunsa Hellmannin talolta, mutta oliko se sittenkään onnettomuus? Kuka palon sytytti, kenelle se toi suurimman hyödyn? Siihen tahtoo vastata Pohjolan suuri katastrofiromaani, joka polleasti kertoo takakannessaan olevansa ainoa, joka todellisen syyn palolle tietää.

"Piiat ja rengit katsoivat Eliasta ihmeissään. Elias ymmärsi, etteivät nämä luonnonlapset tienneet oman kansansa suuresta menneisyydestä mitään. He olivat kuin ne keskiajan eurooppalaiset, jotka katsoivat antiikin roomalaisten rakentamia valtavia vesijohtoja ja kuvittelivat niiden olevan jättiläisten kädenjälkeä. Talon väki oli unohtanut oman kansansa kunniallisen esihistorian ja tyytynyt elämään mitättömyydessä ja orjuudessa. 

Vedenneito piti kädessään yhtä Eliaan muistivihoista ja selasi sitä vihaisen näköisenä. 'Kattokaa', hän huusi muille. 'Elias-herra ei palannu tyhjin käsin! Hän toi lorui!' 

Kaikki nauroivat Eliaalle. Piiat ja rengit virnuilivat, joku kehtasi nauraakin. 

Hyvä on, Elias päätti. Nyt oli suuren paljastuksen aika."

Elias Hellman, hieman reppana ylioppilas Suomen Turusta, on ollut puolitoista vuotta runonkeruumatkalla itäisessä Suomessa. Hän palaa kotiinsa salaisen rakastettunsa Vedenneidon luo, tuohirepussaan kansalliseepoksen veroinen määrä muinaishistoriaa, juuttisäkissä jotain, jota oopiumilla on pidetty paikoillaan hetki jos toinenkin. Samaan aikaan toisaalla kauppaneuvos Gestrin tahtoo käydä kauppaa Turun parhaista tonteista, ja aivan muualla taas Ruotsin syrjäytetyn kuninkaan kunnian palauttamisen puolesta taistelee ylhäinen Sofia-neito. Pyöriipä sopassa vielä keisarit, kenraalikuvernöörit sekä arkkipiispatkin, kaikilla oma suuri motiivinsa tuhota tai pelastaa Turku. Vain keinot sille tuntuvat olevan yhteisiä.

Pohjola tarjoaa varsin kunnianhimoisen ja mukaansatempaavan historiallisen lukuromaanin. Vaikka viitisensataa tiivistä sivua tuntuu alkuun hieman isolta palalta, vetää tarina mukaansa valtavalla vauhdilla, ja ennen kuin huomaakaan, on tarinaa ahminut jo toistasataa sivua. Alku kirjassa onkin parasta: se on riehakkaan kuplivaa tarinan kudontaa, ilakoivan liioiteltuja henkilöhahmoja, kiellettyjä rakkauksia ja pimeitä saatananpalvontamessuja. Pohjolan kieli on ihanan raikasta, se vetää sopivasti yli, mutta pitää silti langat käsissään niin, ettei tarina hajoa farssin puolelle. Ja vaikka näkökulmia, henkilöhahmoja, sivujuonteita ja motiiveja on lähes yhtä paljon kuin kirjassa lukuja, pysyy kokonaisuus varsin näppärästi kasassa, luo sopivaa jännitettä ja ajaa aikalailla itse itseään eteenpäin. Ei tarvitse pysyä kuin mukana ja nauttia.

Siis ainakaan noin suurimmaksi osaksi. Kuten huomata saattaa, pidin kirjasta alkuun aivan hurjasti. Se vei mennessää, toi sopivaa vastapainoa maailman pisimpään ja ankeimpaan työviikkoon, hymyilytti tummasävyisellä huumorillaan. Pitkään se jaksoikin nostattaa itseään, kasvattaa kokoaan, mutta sitten se ihan vähän loppua kohti kuitenkin lässähti, kaikesta lupaavuudestaan huolimatta. Ei ihan täysin luottanut lukijan kykyyn päätellä itsekin motiiveja, lukea rivienvälejä, hahmottaa kuvioita. Tuli tulipalo, paloi Turku, mutta sen jälkeinen näytös sitten olikin varsin lattea, hieman kiireenoloisesti kasaan kyhätty loppukudelma, jota ilmankin olisi pärjännyt. Kuten myös niin prologin, välinäytöksen kuin epiloginkin nykypäivään sijoittuvia, täysin irrallisia osuuksia. 

Ja silti, kyllä minä tätä silti välttämiskehoitusten sijaan ennemmin suosittelisin, en tosin tosikoille tai historiallisten faktojen vääntelyä pelkääville. Tämä oli vallan mainio kirja, jos kaipaa hieman vähemmän vakavaa luettavaa, sopiva välipala pituudestaan huolimatta. Ajatusleikit, salaliittoteoriat ja oman maan historian vääntely olivat tervetulleita tähän väliin. Ehkä ihan aina ei täydellisyyteen tarvitsekaan yltää, lopulla säväyttää, pystyä olemaan se maata jalkojen alla tärisyttävä teos. Joskus ihan hyvä viihdekin on sitä, mitä kaikkein eniten kaipaa, ja onneksi se siinä mielessä varsin sopivaan väliin sattui. Joten kyllä, kolmen tähden kirjaksi tämä oli hyvä. Sellainen neljän tähden kolmen tähden kirja, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Helmet-haaste: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt

PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN

 

PAJTIM STATOVCI : TIRANAN SYDÄN 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

271s.

Otava 2016

Voihan Statovci! Pitkään olet roikkunut lukulistallani, Kissani Jugoslaviasta asti. Lähellä oltiin jo kesällä saada tiemme viimein yhteen, nappasinhan esikoisesi pokkarina, ja nyt jo ainakin kahteen reissuun olen sitä mukanakin kantanut, vieläkään tosin siihen tarttumatta. Meitä täytyi aivan tönäistä, jotta saisimme viimein tutustua, ja tällä kertaa se pieni ystävällinen töytäisy tuli juuri oikeasta suunnasta, kesällä Albania ristiin rastiin reissanneelta pikkusiskolta joululahjaksi, niin lempeästi tarjottimella eteeni laskettuna, että en yksinkertaisesti enää voinut vältellä kohtaamistasi. Ja erittäin hyvä niin.

"Ihmiset eivät pidä hyvällä tavalla erityisinä sellaisia ihmisiä, jotka poikkeavat liikaa heistä itsestään, sanon ja hän kohottaa katseensa jälleen minuun, niin se menee täällä ja kaikkialla muuallakin, jos puhuu liian vierasta kieltä äidinkielenään ja näyttää liian kaukaa tulleelta, se ei ole enää erityistä vaan kummallista, kuin villi puhveli keskellä tyhjää toriaukeaa."

Bujar kulkee isänsä kanssa pitkin Albanian raunioita, kuuntelee mitä suurempia isänmaallisia tarinoita kotkanpojan kansasta. Kun isä kuitenkin kuolee, äiti menettää surusta tahtonsa elää ja siskokin katoaa, lähtee Bujar ystävänsä Agimin kanssa tavoittelemaan jotain suurempaa ja parempaa. He haaveilevat yltäkylläisyydestä, paremmasta elämästä, Saksasta, joissa jokainen työssäkäyvä on rikas, Pohjoismaista, jossa uusiin päiviin herätään onnellisina tietämättä mitään kurjuudesta. Vuosia myöhemmin nuoren miehen tie risteilee pitkin Eurooppaa, se käy niin Italiassa, Espanjassa kuin Saksassakin.  Se etsii jotain, jonka päälle rakentaa uutta identiteettiä, piilottaa sitä vanhaa niin, ettei enää edes tiedä mistä on milloinkin kotoisin. Löytää jotain sellaista, mitä kotimaa ei ole koskaan hänelle pystynyt antamaan.

Statovcin lauseet ovat pitkiä kuin pohjoismaiset talvet, ne odottavat pistettään kuin suomalainen kevättä, mutta silti ne vievät tarinaa eteenpäin sellaisella voimalla, että niiden painoon uppoutuu hetkessä. Kirjan rakenne toimii lähes täydellisesti, se jättää muutamia keloja häiritsemään, mutta onnistuu vastaamaan silti kaikkeen juuri niin kuin pitääkin. Se käsittelee aiheitaan, Albanian lähihistoriaa, transsukupuolisuutta, ystävyyttä ja ihmisten välisiä riippuvuussuhteita, tarpeita tulla nähdyksi niin taidokkaasti, ettei siltä olisi osannut toivoa yhtään mitään lisää. Se tuo esille oman hyvinvointikuplan, ensin hieman tarkoituksellisesti provoisoidenkin, ja silti lopulta ymmärtävän lempeästi, mutta kuitenkin niin, että se, jälleen kerran, saa katsomaan omaakin elinympäristöään aivan toisella tavalla. Se, mitä me haluamme täältä jatkuvasti paeta, on suurimmalle osalle se taivas, josta he eivät ole voineet koskaan kuin unelmoida. Se on olemassa niin itsestäänselvästi, ettemme itse näe siinä muuta kuin puutteita.

Myös tunteen tasolla Tiranan sydän tulee jo alusta asti iholle, vaikka sen käynnistyminen tuntuikin lomahöttöisyyden keskellä hieman kankealta. Kun sille malttoi kuitenkin antaa aikaa, tipahti lopulta aivan huomaamattaan itsekin keskelle Albaniaa, hajonneen diktatuurin raunioille, vuorien viereen ja ikivanhojen kansantarujen keskelle. Heräsi taas huomaamaan, että jälleen on valtio varsin lähellä, jonka historiasta ei tiedä mitään, kansa, jonka taustaa ei ole ymmärtänyt. Se kuljettaa päähenkilöään lempeän määrätietoisesti kohti välttämätöntä, se on rujo ja raju juuri niissä kohdissa kun on tarvetta. Se ravistelee ja herättelee, ja muistuttaa hyvinkin kipeällä tavalla niistä pienistä asioista, joita ihminen ennen kaikkea tarvitsee elääkseen. Ja ne eivät ole raha, maine ja kuuluisuus, ne ovat jotain aivan muuta. Statocvi saa lukijansa ajattelemaan itse, elämään sellaisia kohtaloita, joista voi vain lukea.

Tiranan sydän oli pitkästä aikaa sellainen teos, jota ei malttanut laskea käsistään, mutta jota ei myöskään halunnut ahmia, jottei se ihan vielä loppuisi. Siinä missä tarina puhutteli yhteiskunnallisesti, se sukelsi myös hurjan hienosti seksuaalisuuden maailmaan. Se oli matka sukupuolisuuteen, sen näennäiseen ehdottomuuteen ja kaikkeen siihen, mistä lähiaikoinakin ollaan puhuttu niin valtavan paljon. Se on yhteiskunnan ja ulkopuolisten tarvetta määritellä toinen ihminen jatkuvasti lokeroihin, kansalaisuuksiin, stereotypioihin ja pysyviin sukupuolirooleihin. Se on huuto sen puolesta, ettei näin tarvitse olla. Se on hyväksikäyttöä, ehdottomuutta, rumia kuvia rakennetuista sukupuolielimistä. Se on sitä, ettei muut hyväksy sellaisena kuin on, ja se on pelkoa silloinkin kun hyväksyy. Se on niin paljon, etten malta olla kirjoittamatta siitä koko ajan vain lisää ja lisää, eri näkökulmista ja merkityksistä, ja se on silti niin paljon, etten pysty kirjoittamaan siitä mitään sellaista, mitä ei saisi jo lukukokemuksesta. Se on jotain, mitä haluaisin kaikkien lukevan, ja jotain, mitä toivoisin jokaisen ymmärtävän.

Sillä joskus on kuljettava hurjan pitkän matkan kautta takaisin lähtöpisteeseen huomatakseen sitä koko ajan etsineensäkin. Tullakseen perille.

Helmet-haaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

TOVE JANSSON : KUUNTELIJA

 

 TOVE JANSSON : KUUNTELIJA 

♥ ♥ ♥ ♥

154s.

WSOY 1971

Alkuteos: Lyssnerskan

Hassua. Tai en nyt tiedä hassuako, mutta voi niin kovin ennustettavissa olevaa.

Se nimittäin, että vielä vuosi sitten, ihan hetki ennen kirjablogini perustamista, aivan tosissani ja käsi sydämellä tai muiden sisäelinten päällä saatoin ihan pokkana väittää, että kirja on hyvä vain jos siinä on yli viisisataa sivua. 

Ja vuosi ja 70 kirjaa myöhemmin sitä yhtäkkiä huomaakin, että rakastaa pienoisromaaneja, novelleja, kahden sivun mittaisia tarinoita, rakastaa niitä niin, että vaikka miten yrittää saada uutta 500-sivuista kirjaa aloiteltua, vetää mieli lyhyempien pariin, ja kun kolmisataasivuinenkin tuntui liian haastavalta, hakee äitinsä kirjahyllystä isoäidin vanhan Tove Janssonin, sukeltaa novellien maailmaan, nauttii tarinoista jotka ovat kahdenkymmenen tai vaikkapa vain kahdenkin sivun mittaisia. 

Ja jälleen kerran saa todeta, että älä nyt hyvä ihminen vanno koskaan mitään. Siihen sinulla ei ole tarpeeksi elämänkokemusta, luettuja kirjoja, koettuja hetkiä. Yhtään mitään. Sillä aika harvalla todellisuudessa niitä vannomista varten on.

"Ehkä sitä ei tule riittävästi seuranneeksi kaikkea, 

mitä lakkaamatta sattuu 

niille joita rakastaa, se on alituista ja aukotonta tapahtumista, 

jonka voivat kaikessa laajuudessaan 

tajuta ehkä vain sellaiset ihmiset kuin esimerkiksi Gerda-täti, 

ennen muuttumistaan siis."

Tove Janssonin Kuuntelija pitää sisällään 18 lyhyttä tarinaa. Novelleja, ovat ne ehkä sitäkin, mutta ennenkaikkea ne ovat pieniä hetkiä, tunnelmia, tunteita, ennakkoluuloja, kohtaamisia tai ajatelmia, sellaisenaan toimivia tai omassa päässään suuremmaksi laajennettavia. On tätejä, jotka ovat olleet maailman parhaita kuuntelijoita, mutta jotka kummasti muuttuvat, on myrskyjä, joiden keskellä toivoisi toisen soittavan, ja kun he soittavat, ei se ollutkaan sitä mitä halusit. Oravia, jotka muuttavat mökkirantaan ja varastavat veneesi. On juuri sellaisia tovejanssonmaisia kuvaelmia, jotka ovat kuin pieniä satuja, mutta silti hetkiä aivan oikeasta elämästä. Rikkiviisaine ajatuksineen, kipeine kohtineen ja silti niin satumaisen tarkkanäköisesti kuvattuina, ettei näitä voi lukea muuten kuin ihaillen.

Aika ehkä näyttää kasvaako näissä mielessä suurempia, sijainti kirjahyllyssä sen, miten usein tulen tarinoihin palaamaan. Mieli tekisi jo nyt, lukea yksi jos toinenkin tarina, novelli, katkelma sieltä täältä uudelleen, huomata vaivihkaisia sanavalintoja ja pieniä sanomia rivien välissä. Ja silti samalla taas jo haluaa lähteä valloittamaan niitä pidempiä tarinoita, kerätä keskittymisensä useamman sadan sivun tarinaan, uppoutua pitkäksi aikaa yhteen maailmaan. Ei tosin nyt noiden keskeneräisten pariin, vaan metsästää jostain lisää Janssonia luettavaksi, ei tässä nimittäin aivan turhaan ole käsillä yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä kirjailijoistani. Onneksi tätäkin tuotantoa on vielä lukematta, on jotain mitä odottaa. Ja jotain mitä säästellä hetkille, kun mikään muu kirja ei tunnu miltään.

Ja niin. Samalla muuten pistän käyntiin vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteen, jonka kokonaisuudessaan voi käydä kurkkaamassa täältä. Vaikka Reader, Why did I Marry him -blogin novellihaastetta lukuunottamatta en ajatellut juuri mihinkään lukemistani ohjaileviin haasteisiin tänä vuonna lähteä (juu, en tosin vanno, voi olla myös täysin hyvin että loppuvuonna olen lukenut kirjoja yhteensä kuuteentoista eri haasteeseen), ajattelin hieman bingomaisesti täytellä tuota pääkaupunkiseudun kirjastojen lukulistaa, sen verran hauskoilta nuo kohdat näyttävät. Joten, ensimmäinen kohta täynnä, ja Kuuntelijan laitan kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja. Sillä onhan Tove Jansson kuitenkin ennenkaikkea kuvataiteilija, ja varsin lahjakas onkin.