V.S. LUOMA-AHO : DELETE

V.S. LUOMA-AHO : DELETE

135s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Luoma-ahon delete on kirja, johon en takuulla olisi osannut tarttua, ellei se olisi minulle yllätysarvostelukappaleena kotiin ilmestynyt. Saan näitä jonkin verran, ja osa jää lukematta, maailma kun on täynnä kirjoja ja oma kiinnostus tempoilee välillä varsin eri suuntaan kuin mitä milläkin hetkellä olisi tarjolla. Deletellä oli ehkä uhkana hieman sama kohtalo, se epämääräinen pino, joka saattaisi kiinnostaa jos muuta luettavaa ei olisi, mutta jostain syystä se siirtyikin siihen pinoon, jossa on oikeasti ne kiinnostavimmat. Ehkä se meni sinne, koska olen törmännyt jossain muistamattani positiivisiin arvioihin kirjasta. Tai ehkä se meni sinne ihan vain siitä pinnallisesta syystä, että kirjan kansi viehättää. Se tietynlainen muodoton ja epämääräinen, outo ja vikuroiva. Joten sellaista aloin odottaa myös sisällöltä. (Ja sitä sain. Emme varmaan muuten olisi tässä, kirjapostauksen äärellä.)

"Uni ja valve muodostavat siis hetkellisesti yhteisen, 

vaahtoavan tilan. Sitten tila lyhistuu, kuin ilma 

puristuisi keuhkoistani.

Ennen luhistumista, noiden muutamien sekuntien 

tai silmänräpäyksen ajan muistan ja ymmärrän, että 

se on aina täällä, ettei se koskaan mene kauas.

En tiedä, mikä se on.

Tajusin, että tätä on jatkunut vuosia, kuin varjona 

elämän takana, aina. Kuolema ei auta. Minun pitää 

yrittää muistaa tämä päivällä.

Minun pitää muistaa tämä, kun olen hereillä. 

Pelkkä herääminen ei auta."

Luoma-ahon deletessä 13 keskenään erilaista tekstiä ja jonkinlainen esiteksti, kuvitteellinen metakeskustelu kirjasta ja sen saamasta arviosta niin Satakunnan kansan, Hesarin kuin Saarikosken Saskankin äänillä. Kustantamo luonnehtii markkinointiteksteissään deleteä "häiritseväksi lyhytproosaksi", ja on se varmasti sitäkin. Luoma-aho on aiemmin tunnettu erityisesti runoteoksistaan, joskin kirjailija itse on ainakin joitain vuosia sitten ollut Ylen haastattelussa jo erinäisten genreraja-aitojen vastahangoittelija. Ja hyvä niin. Tähänkin teokseen mahtuu niin Tinder-bioja, esseitä, sairaskertomuksia kuin luentojakin, ja se kaikki toimii yhdessä, hurjan hyvin juuri siksi, ettei sitä pakoteta liittymään tai kietoutumaan millään teennäisillä silloilla tai pakotetuilla genrerajoilla.

Deletessä leikitellään muodolla, visuaalisuudella, nykyhetkeen kuuluvilla ilmiöillä mutta myös erityisen ajattomilla ja yleisinhimillisillä huomioilla. Muotonsa – tai oikeastaan sen vikuroivan puuttumisen – puolesta Luoma-aho liittyy jotenkin omassa päässäni Pontus Purokurun Römaanin (jonka luin toissasyksynä, mutten tainnut siitä koskaan kirjoittaa, harmi!) ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun maailmaan, ja on silti aivan omanlaisensa. Ehkä eniten siksi, että näistä kaikista kolmesta etäisesti samanlaisesta Luoma-aho ottaa muodon/muodottomuuden kaikkein parhaiten haltuun, tekee siitä osan sisältöä eikä jotenkin sellaista vähän päälleliimattua kikkailua, mihin tällainen herkästi saattaisi kallistua. Delete on kokoelma mutta kokonainen, leikkivä, leikittelevä ja täysin totinen, absurdikin. 

Deleteen valuu vahvasti nykyhetken pirstaileisuus (vai tekeekö se sen juurikin itse näkyväksi?), se mistä tätä hetkeä aina jaksetaan kritisoida, että ennen oli paremmin kun oli miehet rautaa laivat puuta tarinat suuria ja lineaarisia. Mutta eivät ne ole, vaikka perinnekerronta menee niin, oikoo mutkia ja yhdistää sellaisia asioita toisiinsa, jotka eivät pakottamallakaan kosmisessa merkityksettömyydessä yhteen kuulu. Ihminen hahmottaa maailmaa tarinoiden kautta, onhan se totta, mutta tarinallisuus pakottaa aina kaiken yhteen ja samaan muottiin, kirjoitin siitä juuri Rainbow Milkinkin kanssa, enkä oikein enää jaksa sitä. Tai: jaksan, mutta rakastan myös vaihtelua ja vaihtuvuutta, uusia näkökulmia, uutta ja rajoja rikkovaa, sitä ettei rajoja oikeastaan enää edes ole. Ei ole muottia, johon teksti pakotetaan, on vain tekstiä joka on tekstinä itsenään upeaa. 

Minulle Luoma-ahon delete siis menee siihen samaan määrittelemättömän kirjallisuuden jatkumoon, jota lähivuosina olen alkanut rakastaa vain enemmän ja enemmän. Jos kirjalle ei voi antaa selkeää genreä, se houkuttaa ja vetää puoleensa, on jollain kauniilla tavalla koko maailma kerrallaan ilman pakollista yhteen muottiin typistämistä. Rakastan sitä Maggie Nelsonissa, Tove Janssonissa, edellisessä lukemassani Han Kangin Valkoisessa kirjassa ja nyt tässä. Kun arjen ja elämän pienet yksityiskohdat nousevat keskiöön, nousee jollain tapaa inhimillisyys keskiöön. Se on pois siitä totutusta, tiettyyn valta- ja arvoasetelmaan nojaavasta tavasta tuottaa tarinoita, ja toisaalta se on lisää ihan jokaiselle. Niin kokemuksellisuudelle mutta ennenkaikkea kirjallisuudelle taiteena. Nykykirjallisuus best.

(Ja silti mietin pakostakin, että suhtauduttaisiinpa myös laajemmissa kritiikeissä muidenkin kuin jäbäoletettujen nykykirjallisuuteen näin: että tällainen uusi, omanlaisensa ääni on noussut uudistamaan kirjallisuutta, onpa hienoa. Eikä näin: jaahas, taas joku kohdullinen kertoo tamppoonin naruista autofiktion muodossa, onpa tylsää tämä geneerinen naiskirjallisuus. Kyllä ne miehet sitten osaa uudistaa kun eivät tartu niinkin banaaliin asiaan kuin sukupuoleen! Ottakaas tyttöset mallia!)

Helmet-haaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla

SURUSTA JA HAURAUDESTA – VALKOINEN KIRJA

HAN KANG : VALKOINEN KIRJA 

111s. 

Gummerus 2021

Alkuteos: 흰 // 2016

Suomennos: Taru Salminen

Han Kang on eteläkorealainen kirjailija, jonka tuotanto tasaisesti sekä hämmentää että vetää hämmentävän paljon puoleensa. Aiemmin suomennettu, vahvan omaleimainen Vegetaristi ja toisaalta myös Gwangun verisesti päättyneestä mielenilmauksesta kertova Ihmisen teot ovat kuuluneet niihin vahvoihin lukukokemuksiin, joista ei ole ihan tiennyt mitä on juuri lukenut, mutta joiden vaikutus on kestänyt vuosia ja satoja perään luettujakin kirjoja. Kun Kangin fragmentaarisen kaunis romaani (/runoteos/omaelämäkerrallinen kirja/jonkinlainen muistelma/ajatuskokoelma/jotain määrittelemätöntä) suomennettiin viimein, oli se lukuvuorossa käytännössä heti kun sen vain käsiini sain. Se tuli minulle kirjastosta, mutta kävin jo ensisivujen jälkeen ostamassa sen omaksi.

"Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan.

Kapalo

Vastasyntyneen vaate

Suola

Lumi

Jää

Kuu

Riisi

Aallot

Jademagnolia

Valkoinen lintu

Hymyillä kalpeaa hymyä

Valkoinen paperi

Valkoinen koira

Valkoiset hiukset

Käärinliina"

Han Kangin Valkoinen kirja on kirja pienistä hetkistä, ennen aikojaan syntyneestä isosiskosta ja perhettä seuraavasta traumasta kun pieni ja hento esikoinen ei elä muutamaa tuntia kauempaa. Siitä, että jos hän eläisi, kertojaa ei olisi, raunioista, joiden päälle rakennettiin sama kaupunki uudelleen. Nimettömäksi jäävä kertoja kulkee niin Itä-Euroopan kuin Soulinkin kaduilla, ja pienet hetket rakentuvat Kangin tekstissä aivan omaan luokkaansa, niin että jokainen rivi tekisi mieli alleviivata, painaa muistiin, kirjoittaa ylös. 

Kuten valkoinen väri, Valkoinen kirja on hauras ja kaunis, melankolinen ja silti niin tarkkanäköinen. Herkkä, mutta yksi kaikkein vahvimmista. Kangin tapa kuvata tekstinsä kautta ympäristöä, suuren sodan ja pienen henkilökohtaisen kokemuksen risteymiä on hieno, tavallaan aivan omanlaisensa ja toisaalta taas jotenkin yleisinhimillinen. Jokaisella rivillä, jokaisella sanalla on paino, ja tapa, jolla Kang kuljettaa tarinaansa eteenpäin, on yksinkertaisesti upea.

Edellisiin suomennettuihin teoksiinsa verraten Valkoisessa kirjassa Kang jättää rivien väliin niin paljon tilaa ja tulkintaa, että kirjasta kasvaa aivan valtava. Se ei hämmennä, kuten kaksi edellistä Kangilta lukemaani, vaan vangitsee, valloittaa ja hurmaa. Miten voikin muutamalla lauseella, havainnolla ja huomiolla kuvata kokonaisen maailman. Miten voi sanomatta jättämisellä kertoa kaikista eniten.

"Kun alkaa sataa lunta, ihmiset keskeyttävät työnsä ja katsovat hetken lumisadetta. Bussissa he nostavat katseensa ja katsovat pitkään ulos ikkunasta. Kun lunta tuiskuttaa aivan ääneti, vailla iloa tai surua ja kun lukemattomat lumihiutaleet pyyhkivät kadut hiljaa näkymättömiin, jotkut heistä kääntävät katseensa pois."

Rakastan värejä. Rakastan runsaita värikkäitä yksityiskohtia, tai kokonaan mustaan pukeutumista. Rakastan syventyä yksittäisiin asioihin, yhden värin sävyihin, sävyjen yhteensopivuuteen, väriharmoniaan ja joskus sen rikkomiseen. Ihmiset saavat mielessäni värejä, mutta toisaalta yksivärisimmät ihmiset ovat aina hieman karikatyyreja, aidosti kiinnostavimmissa on kaikki kerrallaan. He ovat sateenkaaria tai prismoja, valonsäteitä tai maaliroiskeita. Syviä värejä, joihin tarvitaan monen yhdistelmää, että niitä voi edes syntyä. Jos minä kirjoittaisin väristä, kirjoittaisin kirkuvasta oranssista, mustimmasta mustasta tai syvästä metsänvihreästä. Yksi lempikirjailijani Maggie Nelson kirjoitti Sinisestä, Goethe 1800-luvun alussa kaikista väreistä, Han Kang nyt Valkoisesta. Samaan jalat alta vieneiden kirjojen kategoriaan pääsee siis tämäkin, suoraan.

"Joihinkin muistoihin aika ei pysty. Eikä kärsimyksiinkään. Ei se kaikkea väritä ja turmele."

Helmet-haaste 2021: 38. Kirja on käännetty hyvin 

RAINBOW MILK

PAUL MENDEZ : RAINBOW MILK

384s.

Dialogue Books 2020

Paul Mendezin Rainbow Milk oli yksi viimekesäisiä Pride-teemaisia suosituksia, joita kirjagramiini sain. Se on keikkunut siitä asti lukulistoilla, muistaakseni kai myös kirjaston varauslistalla, josta sen viimein alkuvuodesta kävin itselleni kotiin luettavaksi hakemaan. Visuaalisesti kaunis kansi houkuttaa, mutta ennen kaikkea houkuttaa kirjan asetelma: 19-vuotias entinen Jehovan todistaja Jesse etsii paikkaansa 2000-luvun alun Lontoossa, yksin ja seksuaalisuudestaan hieman eksyneenä.

Rainbow Milk alkaa hieman yllätyksellisesti 50-luvun Englannista, jonne entinen nyrkkeilijä Norman Alonso on vaimonsa kanssa muuttanut. Muutaman luvun jälkeen tarinan keskiöön siirtyy 2000-luvun Jesse, kastettu Jehovan todistaja, musta poika, joka on valkoisen miehen ja uskonnon kasvattama. Taustalla soi vahvasti vuosituhannen alun listamusiikki, ja musiikki tarinaa omalla tavallaan pidemmälle kantaakin.

Mendezin esikoisteos on monitasoinen kasvukertomus, jonka sisään mahtuu niin uskontoa, seksuaalisuutta, rodullistamista, rasismia niin näkyvissä kuin rakenteellisissakin muodoissa, seksiä, seksityöläisyyttä, aidsia, rakkauden kaipuuta, ulkopuolisuutta kuin esimerkiksi luokkaerojakin. Paljon paljossa, niin sanotusti. Puoliväliin asti rakastin tätä kirjaa, sen vimmaista kasvua ja paikan etsimistä, poukkoilevuutta ja pieniä selittäviä välähdyksiä. Mendez kirjoittaa hyvin elokuvallisesti, kirja kadut ja taustahälyn kuulee kyllä korvissaan.

Monitasoisuus ja -tahoisuus tosin on kaatua myös tämän esikoisen kohtaloksi: se on niin paljon ja niin monessa kerroksessa kaikkea, ettei se oikein meinaa olla mitään tarpeeksi. Etenkin puolivälin jälkeen Mendezillä tuntui olevan jo ihan hirveä kiire loppua kohti, niin kova, ettei minkään äärelle enää kunnolla pysähdytty, asioita vain tapahtui, eikä kirja meinannut rakenteellisesti tätä hoppua oikein kestää. Se särppii sieltä täältä, raapaisee yhtä pintaa, mutta jättää sen sikseen, koputtelee toista, mutta palaa taas 2000-luvun alun musiikkiin, hypähtää takaumaan ja kääntyy tekemään yksittäisen huomion rakenteellisesta rasismista. Ihan äärimmäisen mielenkiintoisia keloja kaikki, mutta kun mihinkään ei oikein keskitytä, tuntuu aiheiden latelu lähinnä hieman teemadroppailulta, että katsokaa, tämänkin otin huomioon. Ja silti, vaikka jossain toisessa kirjassa tämä olisi ehdoton kauneusvirhe, tässä semielämäkerrallisessa se muistuttaa, että sitähän meidän elämämme on. Vaikka ihmismieli on miten taipuvainen tarinallistamaan kaiken, rakentamaan yhteyksiä täysin irralisten asioiden väliin, kaipaamaan selkeitä ja lineaarisia selityksiä sielläkin missä sitä ei todella ole, näin elämä oikeastaan menee: irrallisesta hetkestä toiseen. Kirjallisuudessa sellaisiin Suuriin Tarinoihin ja Järjettömän Hienoihin Oivalluksiin ollaan vaan niin totuttu, että pintaraapaisut tuntuvat liian helpoilta tai ties miltä, ja lopulta palasistakin koostuva mosaiikki, jota elämäksikin kutsutaan, pakotetaan kansien välissä selkeäksi tarinaksi, jossa on alku, käännekohta ja loppu. Onnellinen tai onneton, ajanhengestä ja muotivirtauksista riippuen.

Ja sitä Rainbow Milk siis ei ole. Se on niin monta yhteen tarinaan liitettyä yksityiskohtaa, että kansien välissä se kieltämättä tuntuu irralliselta, mutta oikeassa elämässä täysin normaalilta. Ja juuri sellaisen tempoilevuuden kuvaamisessa Mendez kieltämättä onnistuu - vaikka ehkä paikoin tuntuukin, että hieman tahattomasti. Niin tai näin, lukemisen arvoinen esikoinen tämä oli, ja jos englanti vain lukukielenä taipuu, suosittelen tämän lukemaan. Toki mahdollista käännöstäkin aina voi jäädä odottelemaan, mutta Mendez käyttää niin taiten erilaisia englannin dialekteja esimerkiksi luokkaerojen kuvaamisessa, että en ihan tiedä miten se kääntyisi parhaiten suomeksi. 

Helmet-haaste 2021: 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

BLOGISTANIA-ÄÄNENI 2020

Vuosittain kirjabloggaajat ja tänä vuonna myös kirjasomettajat valitsevat keskenään vuoden parhaat kirjat eri kategorioissa. Tänään äänestellään vuoden 2020 parhaita kirjoja, ja tässäpä omat ehdokkaani perusteluineen, olkaapa hyvät. Onnea ja menestystä kaikille.

F I N L A N D I A

3 pistettä : Aura Nurmi : Leijonapatsailla / Otava

Upea, henkilökohtainen proosarunoteos kasvamisesta, luokkaeroista, elämästä. Nurmi kuvaa elämää suoraan ja kaunistelematta, ja silti niin heleän kauniisti, että kirjan pariin tahtoo palata uudelleen ja uudelleen.

2 pistettä: Milja Sarkola : Pääomani / Teos

Sarkolan satiirinen kuvaus talousyhteiskunnasta, pääomasta niin rahan kuin kulttuurillisenkin näkökulman kautta. Tiivis, terävä ja suora teos puhuttelee ja osuu juuri tässä ajassa hurjan tärkeisiin teemoihin luokkanäkökulman kautta.

1 piste : Antti Holma : Kaikki elämästä(ni) / Otava

Henkilökohtainen tarina taitelijuudesta, ihmisyydestä ja ehkäpä myös rakkaudesta. Kaikki elämästä, ihmisvihasta ihmisrakkauteen, lempeän terävästi, kuten Holmalla ylipäätään on tapana. 

G L O B A L I A

3 pistettä : Maggie Nelson : Jane/Punaiset osat / S&S

Upea teospari ja tutkielma naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen kulttuurisesta ihannoinnista. Ensimmäinen osa on hieno ja jopa dekkarimaisesti etenevä proosarunoteos, jälkimmäinen enemmän dokumentaarinen kuvaus murhaoikeudenkäynnistä. Hieno, kokonaisvaltainen kirjapari, joka on hienosti suomennettu yhdessä

2 pistettä : Yaa Gyasi : Maa ja taivas / Otava

Gyasin romaani on upea tutkielma kahtena erillisenä pidettyjen asioiden rajapinnoilta: tieteestä ja uskosta, henkilökohtaisesta kokemuksesta ja rakenteiden vaikutuksesta, mielenterveydestä ja normaalina nähdystä maailmasta. Gyasi kuljettaa tarinansa läpi taidolla, ja tarkastelee maailmaa tarkalla lempeydellä.

1 piste : Evie Wyld : Me olemme susia / Tammi

Wyldin teos tarkastelee niin ikään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja kulttuurista fetissiä sitä kohtaan. Wyld kirjoittaa taitavasti alleviivaamatta, tuo esiin aiheensa monin eri näkökulmin. Niin monin, ettei yksittäinen enää voi olla vain yksittäistä. Siitä muodostuu kaava, vahva ja voimakas, jota ei murra muu kuin hiljenemästä kieltäytyminen.  

T I E T O

3 pistettä : Minna Salami : Aistien viisaus / S&S

Salamin feministinen esseeteos on uskomattoman tarkka, taitava ja hienosyinen teos kulttuuristamme mustan feminismin kautta nähtynä. Kirja on yhtaikaa ylätasolla että kiinni arjessa, teoreettinen että läsnä jokapäiväisessä elämässä. Se haastaa, monellakin eri tasolla, mutta lopulta palkitsee ja avartaa tavalla, johon mihinkään kirja ei hetkeen tällä tasolla ole omalla kohdallani yltänyt.

2 pistettä : Veikka Lahtinen & Pontus Purokuru : Mikä liberalismia vaivaa? / Kosmos

Lahtisen & Purokurun tietokirja liberalismista on nykypäivän self helppiä kaikille, jotka tavalla tai toisella ovat uupuneet yksilökeskeisen kulttuurimme sisällä. Se avaa taitavasti käsitteensä ja toisaalta myös näyttää, mitä haitallisia malleja me jokapäiväisessä liberalistiskapitalistisessa elämässämme toteutamme. Teoksen myötä silmät ovat vähän enemmän auki, ja maailma näyttää taas asteen enemmän rakennetulta kuin ihan vain valmiina annetulta. Sen huomaaminen tekee hyvää kaikille.

1 piste : Rebecca Solnit : Eksymisen kenttäopas / S&S

Hieno, monisyinen esseeteos eksymisestä, löytämisestä, kulttuurista ja pienistä huomioista. 

TUTTUA JA TURVALLISTA – PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

ELIZABETH STROUT : PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

467s.

Tammi 2020

Alkuteos: Amy and Isabelle // 1998

Suomennos: Marja Haapio

Saatu arvostelukappaleena

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on yksi elämäni kirjoista. Sellainen lämmin, kaunis ja sykähdyttävä, josta puhuminen ilahduttaa aina, ja jonka pariin haaveilen tasaisin väliajoin palaavani. Sen jälkeen olen muutkin suomennetut Stroutit lukenut, ja nyt viimein myös tämän uusintapainoksena ilmestyneen esikoisen, Pikkukaupungin tytön myös. Hieman siinä kesti, sillä olen näemmä ottanut tämän lukuun ensimmäisen kerran jo syyskuussa. Muutamaan kuukauteen tässä välissä en siihen tosin koskenut, mutta tammikuussa palasin sen pariin. Viipyilevä, hiljalleen etenevä romaani on ollut rinnallani nyt sen verran pitkään, että se on kasvanut kenties kokoaankin suuremmaksi. Kaunis, vähäeleinen romaani siitä, missä Strout on parhaimmillaan: ihmisten ja heidän välisten suhteiden kiemuroista.

Amy ja Isabelle ovat tytär ja äiti, pienelle Shirley Falls -paikkakunnalle vuosia sitten muuttanut kaksikko, joka elää elämäänsä hieman yhteisöstään syrjässä. Tai Isabelle ainakin, tuo tuima ja etäinen äitihahmo, joka on tuonut tyttönsä uuteen ympäristöön aloittaakseen itsekin niin sanotusti alusta. Amy taas on elämänhaluinen teini, omanlaisensa, ihastunut ja rakastunut sijaisopettajaan, joka on ensimmäisiä ihmisiä, joka todella tuntuu hänet näkevän.

Stroutin hiljainen ja maalaileva tyyli rakentaa Pikkukaupungin tytöstä tunnelmallisen romaanin, jossa eri ihmisten arjet ja elämät risteytyvät kuin sellaisessa ihanassa pienoismallissa, jossa kamera zoomaa aina välillä uusiin yksityiskohtiin. Yksityiskohdista tämä tarina tavallaan rakentuukin, paljastuu pala palalta, kuvaa pieniä hetkiä ja tunnelmia, joista kasvaa suuri puro. Tai se helteessä löyhkäävä joki, joka pientä kaupunkia tarinan poikkeuksellisen kuumana kesänä piinaa. Se kuvaa taiten niitä elämän kaikkein kipeimpiä pieniä sattumuksia: sanoihin täysin irrallista takertumista, elämän rakentumista haavekuvien varaan, haaveiden törmäämistä todellisuuteen, pettymyksen kehollista kipua kun kaikki käännekohtaa odottaessa valmisteltu irvokkaasti muistuttaa omien haaveiden (näennäisestä) naurettavuudesta.

Stroutin esikoinen on hyvinkin visuaalinen romaani, ja kuten esimerkiksi Olive Kitteridge, on se erityisen helppo nähdä elokuva- tai tv-sarjamaisena toteutuksena lähikuvineen ja yllättävine leikkauksineen aivan eri hahmojen arkeen. Tuo tietynlainen elokuvamaisuus tuokin tarinan kaikessa paikoin jaarittelevaisuudessaankin ihanan lähelle, tutuksi ja turvalliseksi jenkkilähiödraamaksi, joka kuitenkin taitavasti piilottaa sisälleen hieman suurempaakin tematiikkaa aina hyväksikäytöstä ihmisten välisten suhteiden kommervenkkeihin. Strout kirjoittaa kuitenkin tietyllä tapaa ulkoa päin, ja jättää moralisoimasta hahmojaan, on valitsematta puolta lukijansa puolesta. Ja se on kaunis ja taitava ratkaisu, sillä moraalihan on aina kiinni ajassa ja paikassa, lähestymistavassa ja näkökulmassa. Se, mikä on toiselle totta, on toiselle raakaa nuoren ihastumisen hyväksikäyttöä ja valtaa, ja toisaalta se, miltä omaa lasta yrittää suojella, on välillä juuri se kaikkein väistämättömin totuus. 

Strout on tosiaan siis etevä kirjailija, joka on lunastanut paikkansa lempikirjoittajieni joukossa. Nämä muut hänen kirjansa eivät ehkä Lucy Bartoniin verraten ole enää niin hullaannuttaneet, mutta ne ovat tasaisen varmaa, laadukasta amerikkalaiskirjallisuutta, jonka parissa saa hetken levähtää ihan vain nauttien moniulotteisista hahmoista ja  arjen kummasti toisiaan leikkaavista kuvioista. Tuttuus ja turvallisuus on tässä kohti ehdoton hyve, sillä tällaista vähän lohtukirjallisuudeltakin tuntuvaa tarinaa sitä kaipaa aina suuremman ja mullistavamman välissä. Olen muistaakseni aiemminkin verrannut tässä Stroutia Alice Munroon, mutta molemmat tarjoavat minulle juuri tätä samaa: pientä pakoa omista ajatuksista, lempeää ja täyteläistä ihmiskuvausta, hetkiä laadukkaan kirjallisuuden parissa. 

Helmet-haaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä