perjantai 23. elokuuta 2024

VEDESTÄ JA SURUSTA

SALLI KARI : VEDESTÄ JA SURUSTA
227s.
Siltala 2024
Pyydetty arvostelukappaleena

Olen miettinyt tänä kesänä paljon veden kannattelevaa voimaa. Sisäistä – sitä miten se kaikessa yksinkertaisuudessaan pitää meidät hengissä, kehomme vireessä, valmiina ja valppaana. Ulkoista – sadetta, joka tekee saman luonnolle kuin juomavesi meille, pisaroiden valkoista kohinaa, joka rauhoittaa hermoston ja uneen. Ja erityisesti fyysistä – kun antautuu veden kannattelemana selälleen keuhkot täynnä happea, kelluu osana jotain suurempaa, jotain, mikä kiertää, voitelee, parantaa ja pitää yllä elämää. Taivas saa näkökentän pyöreät reunat kun sitä katsoo veden pinnalta käsin, ja koko elämän perspektiivi on hetken hieman erilainen. Kun katson pinnan alla leijuvia käsiäni, olen enemmän elossa kuin koskaan.

Tätä – ja nuorempana sairastettua rintasyöpää – miettii, pohtii, tutkii ja kuljettaa myös Salli Kari syksyn autofiktiivisessä uutuudessa, esikoisteoksessaan Vedestä ja surusta. 

x

Salli Karin Vedestä ja surusta on kahteen tasoon kurkottava heleän kaunis, ja jollain aivan omanlaisella tavallaan hento tarina naiseudesta, kehollisuudesta ja ruumiista, joka lopettaa nuoruuden aivan liian aikaisin ja vaihtaa elämänjanon pelonsekaiseen loppuelämään. Karin romaanin päähenkilö lähtee kahdeksi kuukaudeksi residenssiin Islantiin, keskellä ei mitään olevan saaren keskellä ei mitään olevaan kaupunkiin. Siellä hän alkaa ensimmäistä kertaa käsitellä mennyttä, sairautta ja myös traumaa, joka kuoleman kosketuksesta ja kirurgin veitsestä jäljelle jää. Vedestä ja surusta vuorottelee Islanti- ja sairausjaksojen kanssa, katsoo nykyhetkestä menneeseen, josta taas ei koskaan uskalla enää kurkistaa tulevaan. Päähenkilö on lukossa, jumissa, painava kuin kivi, aivan veden kannattelemattomissa. Ympärillä on elämää, residenssivieraita ja Islannin aivan omalla tavallaan karu luonto, ja päähenkilö alkaa pikkuhiljaa avautua. Avata itseään, antautua kannettavaksi ja kannateltavaksi. Veden ja elämän.

"Siirryn matalaan lämpöaltaaseen ja asetun pitkäkseni. Sisälläni velloo jälleen valtameren kokoinen levottomuus. Haluan ajatella mitä tahansa muuta, kunhan olisi kevyttä, mutta kaikki painuu pohjaan, en tiedä mikä taas yhtäkkiä vaivaa. Ärsyttää etten tiedä, ärsyttää että tiedän kuitenkin.

Terve nainen ja sairas nainen, he asuvat molemmat minussa, kilpailevat tilasta, eivät mahdu samaan kehoon. Minä joudun raahaamaan sairasta naista kaikkialle. Ja kuitenkin: en olisi täällä ilman häntä."

Kari käsittelee teoksessaan hyvinkin naistyypillistä aihetta, rintasyöpää ja sen aiheuttamaa traumaa. Miltä tuntuu, kun nuori aikuisuus katkeaa kuolemanvaaraan, millaista on elää kehossa, jonka solut muuttuvat hengenvaarallisiksi? Miten muutama väärin kasvanut solu voikaan viedä paitsi palan naiseudesta, myös kehosta ja elämästä? Toipuuko siitä koskaan, ja jos toipuu, miten?

Kari kuvaa sairastumista, hoitoja ja jäljelle jäänyttä traumaa hennolla, mutta varmalla otteella. Esikoisenakin Vedestä ja surusta on taitava, eheä ja tarkkarajainen kokonaisuus, joka huojuu tuulessa kauniisti. Karin vahvuus – ja toisaalta varmaan mielipiteitä jakava puoli – on kielessä, jokainen lause on kuin pieni helmikoru, sellaisenaan myös mietelauseena toimiva. Osalle se tuo rankkaan aiheeseen lempeää lähestyttävyyttä, toiselle se saattaa taas etäännyttää. En tiedä mihin joukkoon kuulun itse, mutta kielen ansiosta tai siitä huolimatta Kari onnistui näyttämään kirjallaan jotain, johon samastumatonkin voi löytää uuden ikkunan, saman kokeneen vertaistuesta nyt puhumattakaan. Mutta ei, ei kirja silti ole terapiakirja, ei sellaisena kuin kyseistä termiä on tavattu käyttää. Varmasti se on toiminut paitsi terapeuttisena kirjoittaa myös jollekin lukea, mutta se on myös kaunokirjallisesti niin taiten tehty, ettei se typisty vain yhdeksi tarinaksi muiden keskellä, se on laaja meri joka näyttää että tältäkin elämä voi tuntua. Ja on aivan sattumanvaraista, millaiset vedet ketäkin kantavat. Osa selviää, osa ei selviä selviämisestä. Mutta kaikki tämä on osa tarinaa, kasvua koetun äärellä.


Helmet-haaste 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa 

tiistai 20. elokuuta 2024

MIKÄ INTERNETIÄ VAIVAA?

VEIKKA LAHTINEN & PONTUS PUROKURU:
MIKÄ INTERNETIÄ VAIVAA?
264s. 
Kosmos 2024
Saatu arvostelukappaleena

Internet – ja erityisesti sosiaalinen media – mietityttää, puhututtaa, huolettaa ja laittaa jopa moraalipaniikit liikkeelle: meillä on yhtäältä takana eurovaalikampanjakevät, jossa erään puolueen hyvinkin näkyvän ehdokkaan suurin kärki oli pyrkiä kieltämään sosiaalinen media nuorisolta ja toisaalta pari päivää sitten Hesari julkaisi jälleen yhden vauvakatouutisen, jossa syyksi esitettiin, yllätys yllätys, sitä, että ihmiset ovat vain kännyköillä. Sosiaalinen media vaikeuttaa keskittymistä, viestipalvelut kilisevät jatkuvasti ja suoratoistomediat nappasivat piratismin markkinaraon haltuunsa. Kuka meitä ja meidän halujamme oikein ohjaa, ja olemmeko tosiaan vain aivottomia lampaita, joita tulisi hallinnoida ylhäältä kun emme parastamme ymmärrä? Ja ratkaisisiko aikuisten somekielto lisääntymispulmat? Tätä ensimmäistä lähti selvittelemään Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru kevään uutuuskirjassaan Mikä internetiä vaivaa, joka on mainiota jatkumoa kaksikon aikaisemmalle Mikä liberalismia vaivaa -teokselle.

Mikä internetiä vaivaa? -tekstikokoelma nivoo yhteen pinon internetiä eri kulmista käsitteleviä tekstejä, laajan käsitekirjaston sekä vielä loppusanat tekoälystä tutkija Mikael Brunilalta. Kirjaa voi lukea konkreettisena esseekokoelmana tai vaikkapa välipaloina sieltä täältä; itse vietin kirjan kanssa koko kesän aina toukokuusta asti, mikä ehkä hieman leimasi hajanaisuudessaan lukukokemustani. Mutta se menee minun, ei niinkään kirjan piikkiin, luulisin. Sen verran tiivis ja Lahtinen & Purokuru -parivaljakon muuta tuotantoa kirja noudattelee niin laatu- kuin syvyystasoltaankin. (Eli esim. Mikä meitä vaivaa? -podcastia kuuntelemattomille avaan, että tämä on siis kehu. Lahtinen & Purokuru esittelevät, taustoittavat ja ehdottavat, välillä vähän meinaavat karata ratkaisemaankin, mutta jättävät pääosin ratkaisut kollektiivisemman vastuun varaan. Kun vain malttavat!)

Koska oma lukukokemukseni on irrallinen, tässä muutama "irrallinen" ajatus kirjan teemoista: 

  1. Kirjan teksti Hämärä tietokanta pysäyttelee enemmänkin internetissä elämäänsä viettänyttä. Lahtinen ja Purokuru käyttävät hämärän tietokannan käsitettä kaiken sen internetistä etsittävän ja googlattavan tiedon rippeiden laajempana kokonaisuutena, jonka joku vaivaa nähdessään voi murusia yhdistellessä lähes meistä kestä tahansa kursia yhteen. Herättelevä osuus ei kuitenkaan ollut se, että niin voi faktuaalisesti tehdä, vaan se, että koska niin voi faktuaalisesti tehdä, omaksumme jo valmiiksi vahvan itsekontrollin, jolla pyrimme varmistamaan, että tieto on meidän itsemme kannalta mahdollisimman suotuisaa. Se toki on ymmärrettävää, sillä onhan internet yksi iso CV, eikä varmaan ole jäljellä montaakaan rekryä tekevää henkilöä, joka ei vähintään haastateltaviaan netin hakukoneilla etsisi. Ongelma muodostuu kuitenkin sisäistetyn tietokannan ylläpidon kontrollissa: mitä tietoisempia olemme, että kaikkea mitä olemme koskaan sanoneet, voidaan käyttää meitä vastaan, sitä suurempi kynnys meistä itse kullakin on ottaa poliittista kantaa, ilmaista omaa seksuaalisuuttamme, olla solidaarisesti sorretun puolella ja se voi jopa rajoittaa mielipiteen ilmaisua. Hämärän tietokannan tuottama hallinta yksilöllistää ihmisen ja saa meidät varovaisiksi, rajoittamaan riskejä ja olemaan mahdollisimman poliittisesti korrekteja – eli siis mahdollisimman mauttomia, hajuttomia ja värittömiä ajassa, jossa vain vastarinta ja vahva toiminta voi haastaa nykyistä järjestelmää. Vastauksen ei siis pitäisi olla se, että rajoitamme ja kontrolloimme itseämme enemmän vaan se, että teemme sitä todella paljon vähemmän, jolloin kaikki uskaltaisivat ilmaista itseään, kaikki olisivat poliittisesti aktiivisia, kaikki menisivät riskejä päin, eikä tätä tietoa enää voitaisi käyttää yhtä yksittäistä internetkäyttäjää vastaan. 

  2. Ajatus, jossa kännykät ja sosiaalinen media kiellettäisiin kokonaan alle 16-vuotiaille on sekä absurdi että naurettava. Se pohjaa nimittäin suureen ajatusharhaan, jossa kuvittelemme, että on jokin maaginen, yhteisesti määriteltävä ikä ja valmius alkaa käyttää jotain laitetta, ja se valmius tulisi vaikka siihen asti oltaisiin eletty tyhjiössä. Eli käytännössä siis niin, että kun vasta 18-vuotias saa varmasti aivan perustelluin perustein ajaa autoa, mutta olisi silti ollut myös täyskielletty paitsi matkustamaan aiemmin autoilla myös näkemään liikennettä. Populismin ja moraalipanikointiin perustuva puhelinten ja sosiaalisen median täyskielto on siis maailma, jossa asioita ei opita rauhassa koko elämää, turvallisessa ympäristössä turvallisten aikuisten ohjauksessa, vaan kontrolli, säännöt ja toimintatavat opittaisiin ainoastaan omaan aivokehitykseen perustuen. Todellisuudessa ajokorttivertausta mukaillen liikenne tulee kuitenkin lapselle tutuksi pienestä taaperosta asti, kun teitä ylitetään yhdessä huoltajan kanssa, matkat taitetaan joko jalan jalkakäytävillä tai turvaistuimissa auton takapenkillä. Kun lapsi saa kasvaa yhdessä aikuisen kanssa turvalliseen tapaan käyttää jotain laitetta, on kyse autosta tai puhelimesta, liikenteestä tai sosiaalisesta mediasta, oppii hän tarvittavan nimenomaan käyttämällä ei kieltämällä. Ja kyllä – kuten liikenteessä sattuu jatkuvasti onnettomuuksia, ylilyöntejä ja uhkarohkeaan käytökseen pohjautuvia kuolonkolareita, sattuu ja tapahtuu myös sosiaalisessa mediassa. Mutta liikenneonnettomuuksia ei estetä kieltämällä vaan valistamalla ja tekemällä asioita turvallisiksi. Ja ennen kaikkea: sääntelemällä ja rajoittamalla. Vaatimalla autoteollisuutta tekemään autoista turvallisempia. Asettamalla turvavyöpakkoja. Sakottamalla autoa tappovälineenä käyttäviä, ei auton alle jääviä.

  3. Ehkä meidän vauvakatoa ei vaivaakaan kännykät vaan itseasiassa yhteiskunnan raunioituminen? Me itseasiassa haluamme mieluummin omaa aikaa kuin lapsia tässä maailmantilassa, ja tämä maailmantila selittää todellisuudessa sitä haluttomuutta huomattavasti enemmän kuin mikään muu. Lahtinen ja Purokuru argumentoivat halujen virtoja ja sitä seuraavaa pääoman kulkua tästä näkökulmasta: sen sijaan, että internet itsestään olisi aiheuttanut nykyään tilaa vievää masennusta ja alakuloa, nykyinen pätkätöiden, epävarmuuden ja romahduksen partaalla olon tila vain kuljettaa masennuksen ja alakulon sinne missä me eniten olemme. Eli siis loogisesti internetiin, sosiaalisen median eri kanaville. Niinpä internetin demonisoinnin sijaan olisi huomattavasti oleellisempaa kiinnittää huomiota sisältöön, mikä siellä milloinkin trendaa. Ja siis kun tarkoitan kiinnittää huomiota, tarkoitan, että suhtautua kiinnostuneen analyyttisesti. Se, että nuoret kuvaavat toisiaan kiusaamassa heikompia, ei ole uusi ilmiö. Se vain tuli esiin, kun aikuisillakin on pääsy kanaviin, johon videot julkaistaan. Se, että naiset kärsivät ulkonäköpaineista ja ihmiset vertaavat itseään toisiinsa ahdistuneisuuteen saakka, on ollut olemassa ihan jo siellä internetittömässä 80-luvun lapsuudessakin, nyt se vain on meidän kaikkien nähtävillä. En kiellä, etteikö netti ja sosiaalinen media varmasti antaisi monille ilmiöille vähintään ekstrakierroksia, ja korostaisi asioita mittasuhteisiin, joihin ne ei analogisessa maailmassa pääsisi, mutta silti: me ihmiset kaikkine haluinemme, tarpeinemme, epävarmuuksinimme ja ahdistuksinemme teemme internetin, ei se meitä. Aivan varmasti puhelimenkäyttöaika ja lapsettomuus korreloivat. Mutta kuten kaikki tilastotieteen alkeita ymmärtävät tietävät: korrelaatio ei tarkoita vielä kausaatiota, eli vaikka kaksi asiaa on yhteydessä toisiinsa, se ei tarkoita, että ne selittäisivät toisiaan. Minäkin olen eniten puhelimella ahdistuneena, mutta ruutuaikani on tippunut murto-osaan kesän aikana, kun olen ollut lempeä, onnellinen, tasaisessa tilassa. Eikä sillä ollut mitään tekemistä internetin ja sen sisällön muuttumisen kanssa. Eli jos haluatte ihmiset pois internetistä, tarjotkaa parempaa arkea, solidaarisempaa ja pehmeämpää todellisuutta. Ei kepeillä ihminen ole ennenkään yhtään mistään luopunut, päinvastoin. 


Palaan vielä lopuksi Lahtisen & Purokuron teoksen johdantoon: "Jos internet olisi pelkästään esimerkiksi valvontakapitalistinen koirakoulu tai mielenterveyden teurastamo, se tuskin pysyisi käynnissä niin tehokkaasti kuin se pysyy. Tuomitsemisen ja netinräjäyttämisfantasioiden sijaan tehtävänä on internetin mielekkäiden juonteiden vapauttaminen pääoman ja alistavan poliittisen hallinnan vallasta."

Helmet-haaste 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024 

tiistai 6. elokuuta 2024

NAISISTA, TAITEILIJUUDESTA JA NAISTAITEILIJUUDESTA – RACHEL CUSK : PARADE

RACHEL CUSK : PARADE
198s.
Faber & Faber 2024

Arvostettu taiteilija on uransa kanssa jonkinlaisessa hitaassa ja vaivaavassa suvantovaiheessa, kunnes alkaa yhtäkkiä maalata teoksensa ylösalaisin. Sitten hän maalaa vaimonsa – rumaksi. 

Lupaava autofiktiivistä maalaustaidetta tekevä taiteilija G on uraa uurtava kehollisuuden ja häpeän kuvaaja, jolle juuri läpimurron kynnyksellä ehdotetaan avioitumista – nainen kun ei taidemaailmaa kestä ilman tukipilaria.

Erään toisen taitelija G:n näyttelyn avajaiset joudutaan sulkemaan etuajassa, kun mies heittäytyy ylimmästä kerroksesta alas keskelle atriumia. Näyttelyn koonnut porukka lähtee illallistamaan yhdessä, ja keskustelu pyörii niin itsemurhan, taiteen kuin kehollisuudenkin ympärillä.

Nainen kuolee, hitaasti, niin että koko perhe on joutunut jo palaamaan omaan arkeensa sairasvuoteen ympäriltä. Kun kuolinilmoitus viimein tulee, suurin tragedia onkin siinä, ettei äidin kuolema tunnu lainkaan tragedialta.

x

Rachel Cuskin tänä kesänä ilmestynyt Parade on genrehybridi, ikäänkuin novellikokoelma tai fragmentaarinen romaani. Tarinat, kertojat ja henkilöt vaihtuvat, osa kesken lukujen, osa vuorotellen lukujen sisällä. Paraden rakenne on sirpaleinen tai ei. Paraden rakenne on palapeli, jossa osat eivät sinänsä istu toisiinsa, mutta silti jollain kummalla tapaa viimeisen sivun luettua huomaa, että edessä on eheä, valmis kuva. Se koostuu niin hienostuneista, älykkäistä ja tarkkanäköisistä katkelmista, ettei sen terävyyttä voi nähdä ennen kuin koko palapeli on lopullisesti valmis.

Yksi kirjahyllyni luetuimpia kirjailijoita oleva Rachel Cusk on käsitellyt samoja teemoja avioliitosta ja avioerosta aiemmin kertovassa esseekokoelmassaan Aftermath, jonka Paraden kannalta oleellisimmat tekstit löytyvät myös koottujen esseiden suomennetussa teoksessa Mykkäkoulu. Aftermathista on jo 12 vuotta, mutta teema seuraa Cuskia – taitelijuuden, naiseuden ja naistaiteilijuuden monimutkainen yhdistelmä. Paradessa Cusk marssittaakin paikalle joukon naisia taiteen ympäriltä: taiteilijan vaimon, taiteesta ja taiteilijanaisista lukevan naisen, jonka kimppuun hyökätään kadulla, kuvataiteilijanaisen, naisen, jonka mies on päättänyt muuttaa perheensä maalle elämään aitoa elämää. Lähes kaikki muut hahmot ovat nimettömiä, paitsi maalla asuva mies on Mann, ja kaikkiiin taiteilijoihin, sukupuolisuudestaan huolimatta, viitataan ainoastaan G:na. Näin Cusk häivyttääkin taiten persoonallisuuden ja yksilöllisten piirteiden merkityksen laajemmassa sukupuolten välistä toimijuutta tutkivassa teoksessaan. Ei ole oikeastaan siis väliä, kuka nainen tai mies yksilönä on, sillä sukupuoliroolit- ja performanssit ohjaavat meidän toimintaamme yksilöllisiä piirteitä enemmän, tulee Cusk sanoneeksi teoksessaan.

Siinä missä Cusk on käsitellyt naiseutta, taiteilijuutta ja äitiyttä aiemmin esseemuodossa, siirtyy hän tässä näyttämään teoretisointiaan enemmän toteen kaunokirjallisuuden avulla. Cusk näyttää moninaisten henkilöhahmojensa avulla, miten patriarkaalisessa yhteiskunnassa – ja taidemaailmassa sen sisällä – mies on paitsi kuri ja kontrolli nainen myös omalla toiminnallaan on niin ehdollistunut tähän ajatukseen, että hän tulee (ympäristön ohjaamana) ajaneeksi itse itsensä tämän tutun ja turvallisen kontrollin alle. Se tapahtuu hiljaa ja vaivihkaa, näyttää yksilön omalta valinnalta, mutta tässä kohden Parade kysyy rivien välistä, onko oma tahto oma tahto, jos se noudattaa täsmälleen samaa kaavaa kuin viimevuosisataiset sukupuoliroolit ovat noudattaneet?

Cusk kirjoittaa taiten, jälleen Ääriviivat-trilogiasta tutulla tavalla sivusta seuraten. Cusk kertoo välillä tarinaa selvästi jonkun näkökulmasta, toisinaan kaikkitietävänä kertojanakin, mutta taitavimmillaan hän on kohtauksissa, joissa hän kirjoittaa me-muodossa. Me-kertoja on paikalla, ja havainnoi ympärillä olevia henkilöhahmoja ulkoa päin, tarkkaillen ja tulkinnan väliin jättäen. He kertovat tilanteet niinkuin he sen näkevät: sivusta, mykkinä katsojina, jotka jättävät oman osuutensa keskusteluista mainitsematta, omat suhteensa muihin henkilöihin paljastamatta, mutta ovat paikalla, näkevät lasia naputtavat kynnet, kuulevat raskaat huokaukset. He istuvat, ovat niin intensiivisesti läsnä, että he ovat osa kertomusta ilman, että tiedämme heistä yhtään mitään. Sillä keitä nuo me ovat, sitä ei lainkaan saada tietää. He paljastavat kuitenkin enemmän kuin ulkopuolinen, mutta jättävät vihjeet, sanomatta jääneet asiat, tunteet ja eleet lukijan löydettäväksi. He ovat läsnä olematta keskiössä – kuin mykät naiset miesten salongeissa konsanaan.

“We acquired things and used them and disposed of them. What we liked best was disposing of them. It felt like disposing the bad and burdensome parts of ourselves. It felt momentarily, like disposing of our own bodies. Sometimes we sensed that we were living counter to nature, were at odds with it, and this manifested itself as intolerable feeling of material chaos and disorder, to which a material solution could usually be found.”

Eräs kiinnostavimpia yksityiskohtia kirjassa oli erään kuvatailteija G:n maalaustaide, joka sai voimansa siitä syvästä häpeästä, johon jokainen (naistyypillinen) keho on systemaattisesti yhteiskunnassamme kasvatettu. G:n taide on rujoa, rumaa ja se lyö läpi; mutta se tulee sekä taiteilija G:n itsensä että yleisön silmissä luetuksi autofiktiona. Tämä herättää mielenkiintoisia jatkoajatuksia: kun nainen kirjoittaa autofiktiivisen kirjan, jostain syvästä komerosta kaivautuu aina esiin Hesari-setä, joka kertoo, että autifiktio on epäkiinnostavaa, ei tarjoa mitään uutta, ketään ei kiinnosta tampoonin narut ja esivaihdevuosista kertova kirjakin on puuduttavaa lätinää, joka ei tarjoa aiheeseen mitään uutta. Kun nainen siis tekee taidetta juuri hänen omasta sukupuolispesifistä ja silti yleismaailmallisesta kokemuksestaan, asettuu mieslukija jalustalle kertomaan, että väärin näytetty, kerrottu ja koettu. Eli siis: häpeä häpeääsi, siinä ei ole mitään miestä kiinnostavaa. Tekisi mieli kuitenkin kysyä: eikö se kiinnosta vai onko kuitenkin niin, että "tuttu lätinä" ei olekaan lainkaan tuttua, eikä mies ole tottunut tällaiseen kirjallisuuteen? Ja sen sijaan, että hän osaisi tutkia uutta, nähdä uudenlaista, hän tuleekin lytänneeksi ja arvottaneeksi, koska oma empatiakuilu on liian suuri, koska oma annettuna tullut auktoriteettiasema on niin uhattu, koska hän kerrankin tuntee maailmassa itse sitä ulkopuolisuutta, jota on aiemmin ainoastaan tottunut tuottamaan muille? En tiedä, enkä tiedä tarvitseeko minun sitä tietääkään. Mutta kovin monen miehen ehkä soisi sitä tutkivan.

x

Cusk kirjoitti jo Aftermathissa vuonna 2012, että naisten kirjoittama kirjallisuus on aidosti tasaveroista miehen kanssa vasta sitten kun se vapautuu patriarkaalisesta pakosta kirjoittaa miesaiheista. Hänen väitteensä vaatii pureskelua, mutta alkaa olla helppo ottaa vastaan: eihän pörssiyhtiön johtoon päässyt nainen ole sinänsä mikään feministinen ikoni, jos hän on edennyt sinne nimenomaan miestapaisen alan sääntöjä noudattaen. Ja sama pätee kirjallisuuteen: niin kauan kun väheksymme naiskirjoittamista, naisellisina pidettyjä aiheita, naisten kirjoittamaa autofiktiota tai naiseuden käsittelyä noin ylipäätään, olemme siinä syvässä patriarkaalisessa kuopassa itsekin. Jos arvioimme kirjallisuutta niin sanotusti mieskriteerein, voi nainen kirjoittajana sinne toki yltää, mutta jos kriteerit eivät pysty lukemaan naisten kehoista, vapaudesta ja elämästä kertovaa kirjallisuutta Suurena Kirjallisuutena, klassikoina ja universaaleina tarinoina (terkkui vaan esim. Majanderin Antti ja Raivion Herman), on sekä kirjallisuuskenttä palkintoraateineen että päivä- ja viikkolehtikriitikoineen edelleen täynnä itselleen sokeaa naisvihaa. Ja Cuskin Paraden luettua siltä on enää kenenkään vaikea ummistaa silmiään. 


Muu Rachel Cuskin tuotanto blogissa:

Helmet-haaste 2024: 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä

perjantai 26. heinäkuuta 2024

THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA

SHEHAN KARUNATILAKA : 
THE SEVEN MOONS OF MAALI ALMEIDA
386s.
Sort of Books 2022

35-vuotias sotavalokuvaaja Maali Almeida herää kuolleena, jossain tietoisuuden ja todellisuuden tuolla puolen. Kuoleman jälkeinen elämä ei olekaan paratiisi, vaan itseasiassa aivan tyypillinen srilankalainen verotoimisto. Julkisen viraston tapaan etenemään pääsee vasta kun on suorittanut byrokraattisen koneiston välivaiheet, eli puhdistanut korvansa ja listannut syntinsä. Maali Almeidalla on jäljellä seitsemän kuuta, ja vasta sitten hän voi siirtyä Valoon.

“Humans believe they make their own thoughts and possess their own will. This is yet another placebo that we swallow after birth. Thoughts are whispers that come from without as well as within. They can no more be controlled than the wind. Whispers will blow across your mind at all times and you will succumb to more of them than you think.”

Tunnustan: Shehan Karunatilakan The Seven Moons of Maali Almeida (myöhemmin tässä postauksessa Maali Almeidan Seitsemän kuuta) on ollut minulla yhteensä vuoden lainassa kirjastossa. Ensin se oli jo maksimiuusimismääränsä, eli puolisen vuotta, kunnes sen kerran jo fyysisesti palauttaen nappasin sen kirjaston englanninkielisestä hyllystä itselleni takaisin. Maali Almeidan seitsemän kuuta tuntuu tiiliskiveltä ja keskittymistä vaativalta lukuromaanilta, joka on parhaimmillaan mahdollisimman tiiviisti luettuna, joten oikeaa lukuhetkeä todella piti etsiä. Ja kuten yleensä, kesälomallahan se usein on.

Ennakkokäsityksistä huolimatta Maali Almeidan seitsemän kuuta ei kuitenkaan ole varsinaisesti tiiliskivi (onhan se alle 400-sivuinen) eikä myöskään erityistä keskittymistä vaativa, vaan se todella imaisee mukaansa. Keskittymistä se vaatii ainoastaan siinä mielessä, että sen maailmaan uppoutuminen vaatii hetkensä, kuten tällaisten runsaudensarvien kanssa noin yleensäkin. Seitsemän kuuta kun on yhtaikaa tarina paitsi Sri Lankan verisestä sisällissodasta ja sen osapuolista, politiikasta, korruptiosta ja terrorismin määritelmästä kuin ihmissuhteista, työstä, rakkaudesta, ystävyydestä ja homoudesta 1990-luvun saarivaltiossa. Kaikesta yltäkylläisyydestään huolimatta – ja pitkälti myös sen ansiosta – opus on kuitenkin erityisen koukuttava, houkutteleva ja vahva, se todella vie lukijansa miljööseensä ja rakentaa henkilöhahmonsa ihailtavalla huolellisuudella, oli kyse sitten päähenkilöstä tai hänen sivuhahmoistaan eri läheisyyden kehillä. 

“You know why the battle of good vs evil is so one-sided, Malin? Because evil is better organised, better equipped and better paid. It is not monsters or yakas or demons we should fear. Organised collectives of evil doers who think they are performing the work of the righteous. That is what should make us shudder.”

Shehan Karunatilakan englanti soljuu ja kuljettaa mukanaan, kerronta on lempeän kaikkitietävää, rakenteellisia ratkaisujaan taiten hyödyntävää sekä ihanan nokkelaa, mustalla huumorilla ja omilla syvyyksillään leikittelevä. Se ei kompastu aiheuden paljouteen, vaan onnistuu rakentumaan taitavaksi jännäriksi ja rikosmysteeriksi, jossa Maali Almeidan kuollutta hahmoa käytetään hänen oman potentiaalisen murhansa selvittämiseen. 

Karunatilakan runsas romaani jättää myös miettimään maagisen realismin ja fantasian käsitteitä sekä sitä, miten me valkoiset länsimaalaiset niihin suhtaudumme. Toukokuisessa Helsinki Lit -tapahtumassa käytiin nimittäin tätä sivuavaa keskustelua kun Silvia Hosseini haastatteli argentiinalaista Camila Sosa Villadaa hänen Yöeläimiä-romaaninsa tiimoilta, ja kysyi kirjailijalta mitä mieltä hän on meidän valkoisten länkkärien näkemyksestä tulkita kirjaa maagisen realismin käsitteen kautta. Sosa Villada naurahti, ja sanoi olevansa mieluummin köyhän naisen scifi-kirjailija, kirjoittavansa omasta kulttuuristaan sen omalla kielellä tieteisfiktion elementtejä käyttäen. Keskustelu lähti Litissä aika pian jo toiseen suuntaan, mutta jätti minut pohtimaan tämän srilankalaisen kirjan kohdallakin esiin nousseita ajatuksia: kuka ja mikä määrittää realismin, entä sen "maagisuuden" elementit? Miksi meidän kirjallisuutemme on totta ja realistista, mutta ei-länsimaisen tarinankerronnan aivan elementaarisetkin piirteet taas jotain ei-totta, maagista ja käsittämätöntä, joka täytyy jo käsitteiden tasolla erottaa tositodesta? Onhan kuoleman jälkeisen elämän kuvaaminen toki varmasti määritelmällisesti juurikin fantasiaa, mutta kuka tarkastelee sanojen välistä valta-asetelmaa, kun ei-valkoinen kerrontaperinne laitetaan ei-toden alle ja länsimainen kerrontaperinne taas saa puhdasverisen realismin viitan ylleen? Ja kun tästä tulee odotus, siis siitä, että ei-länsimaiset kertovat meille viehättäviä ja epärealistisia tarinoita, jotka paketoivat ruman totuuden sisäpolitiikasta viehkeään maagisuuteen, mitä muuta maaginen realismi on kuin yltäkylläinen tapa eksotisoida kaikki ei-lännestä tuleva?

No, palatakseni Maali Almeidan seitsemään kuuhun, Karunatilaka pyrkii kyllä välttämään viimeiseen asti itse omaa eksotisointiaan. Seitsemän kuun Sri Lanka on kirjassa nimenomaan realistisen monikerroksinen: se on täynnä hähmäisiä poliittisia verkostoja, sisällissodan tarkkarajaisia mutta yksilön kannalta epämääräisen fanaattisia osapuolia, verta, kyyneleitä ja syvää homofobiaa. Ja samalla se on rakkautta, kauneutta ja huolenpitoa, yhteisyyden ja ymmärryksen voimaa. Karunatilaka kietoo yhteen niin monta eri teemaa niin taitavasti, etten lainkaan ihmettele tämän kirjan Booker-palkinnon voittoa vuodelta 2022. Näin laadukasta lukukirjallisuutta paitsi lukee myös suosittelee erityisen mielellään ihan jokaisen lukupinoon.

“Do not be afraid of demons; it is the living we should fear. Human horrors trump anything that Hollywood or the afterlife can conjure. Always remember this when you encounter a wild animal or a stray spirit. They are not as dangerous as you.”



Lue koko maailma: Sri Lanka
Helmet-haaste 2024: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja

tiistai 16. heinäkuuta 2024

MIES JOKA NÄKI KAIKEN

DEBORAH LEVY : MIES JOKA NÄKI KAIKEN
262s.
S&S 2024
Alkuteos: The Man Who Saw Everything, 2015
Suom. Sari Karhulahti
Saatu arvostelukappaleena

Luin viime kuussa uudelleen Deboreah Levyn Uiden kotiin -romaanin, ja muistin jälleen miksi Levy on noussut viime vuosina yhdeksi uudeksi lempikirjailijakseni: Levyn taitava ja psykologisesti uskottava henkilöhahmojen luomiskyky yhdistyy niin ihanan vikuroivaan huumoriin, taitavaan rakenteelliseen leikittelyyn sekä laajempien yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyyn yksittäisten hahmojen kautta, että harva nykykirjailija pystyy samaan terävyyteen. Minulla Levyä on vielä jonkin verran onneksi myös lukematta, mutta nyt heinäkuun lukuvuoroon pääsi alkukesästä suomeksi ilmestynyt Mies joka näki kaiken.

x

Mies joka näki kaiken -romaanin päähenkilö, aloitteleva historiantutkija Saul Adler, matkustaa Itä-Saksaan vuonna 1988, muutamia hetkiä ennen muurin ja maailmojen romahtamista. Hän tutkii Saksan sivistyneistön suhtautumista Natsi-Saksaan, mutta todellisuudessa muutaman vuoden alle kolmikymppinen Adler keskittyy lähinnä maailmaan sekä siihen, miten hän itse sen kokee: mahdollisuutena itselleen, omille toiveille, haaveille ja haluilleen. Juuri ennen lähtöä lahjakas valokuvaajalupaus Jennifer jättää Saulin tämän kosittua tyttöystäväänsä, ja nyt elämä on auki ja mahdollinen nuorelle ja rakkautta janoavalle Adlerille. Saksassa hän tapaa kauniin Walterin, kääntäjänsä, asuu tämän äidin ja siskon luona, ja yrittää ymmärtää paitsi kommunistista järjestelmää myös sitä isänsä ja veljensä karsastamaa, menehtyneen äitinsä helmiä käyttävää pikkupoikaa, joka hän on joskus ollut.

Mies joka näki kaiken on kahteen osaan, syyskuuhun joitain kuukausia ennen Berliinin muurin kaatumista sijoittuvaan ensimmäiseen osioon sekä toiseen, vuoden 2015 Brexit-Britanniaan sijoittuvaan osioon. Molemmat osiot alkavat samalla tapaa: Saul jää auton alle Abbey Roadilla, sillä samaisella suojatiellä, jossa The Beatles levyn kannessaan poseerasi. Alkuun romaani on näennäisen helppo, lineaarisesti etenevä kasvutarina, mutta hieman ennen puoliväliä Levy heittää kaiken kutkuttavalla tavalla ympäri. Ja taiten heittääkin.

 Vaikka odotukseni alkavat olla verraten korkealla, Levy onnistuu lunastamaan ne jälleen. Hän rakentaa romaaninsa henkilöistä, Saul Adlerista ja etäisen tuntuisesta tyttöystävästä Jennifer Moreausta sekä saksalaisesta tulkista Walter Müllerista niin kokonaisia, inhimillisiä ja eheän rikkinäisiä hahmoja, että heidän fiktiivisyytensä sekoittuu todellisuuteen vaikuttavin keinoin. Se mikä on kirjan ensimmäisessä osassa totta, näyttäytyykin toisen osan luettua aivan uudelta, jos enää edes todenmukaiselta. Ja tätä kautta Levy näyttää myös sen viiltävän inhimillisyyden, mikä meissä jokaisessa piilee: sen tiukan ja kipeän projisoinnin, jonka kautta näemme muissa ihmisissä lähinnä omia vikojamme, jonka avulla selitämme itsemme ja elämämme sankareiksi ja omilla tavoillaan välittävät lähimmäiset meitä vastaan rikkoneiksi. Olemme todella oman elämämme parhaita asianajajia itsellemme ja toisten elämien kipeimpiä tuomareita toisillemme.

Romaani on Levylle tyypilliseen tapaan toisaalta mahdollista lukea myös pelkän juonivetoisen ihmissuhdetarinan sijaan huomattavasti laajemmassakin mittakaavassa: Saul Adler kun kasvaa Levyn sosialistiseen DDR:ään sijoittamana kommunisti-isän poikana myös vertauskuvaksi kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, jossa kaiken täytyy aina olla suurempaa, kauniimpaa, parempaa ja onnellisempaa. Kuten meidän markkinavetoisessa maailmassamme, onni on aina jossain muualla, jonkun muun puun takana kuin sen, jonka äärellä hän silloisenkin kumppaninsa kanssa istuu. Meitä, kuten Saul Adleriakin, ohjaa lähinnä omat, egoistiset ja hedonistiset halumme, emmekä välitä niiden seurauksista tai pitkittäisvaikutuksista, jos ne tuovat meille lyhyellä tähtäimellä helpotuksen. Ja tässäpä on iskevä silta hieman sivulauseessa mainittuun päähenkilö-Adlerin väitöskirjatutkielmaankin: ei ole vaikea myöntää juuri Natsi-Saksan ylimystön kannattaneen rotuerottelua ja ihmisoikeusrikoksia, koska se hyödytti heitä suoraan: juutalaisten omaisuus jaettiin uudelleen, ja se jaettiin juuri heille, niin kulttuurisessa, sosiaalisessa kuin taloudellisessakin mielessä. Samahan tapahtuu maailmassa myös juuri nyt, kun kotimainen natsivitsihallituksemme haalii yhteisen omaisuuden jo valmiiksi varakkaille ja samalla tekee suoraa asekauppaa kansanmurhaa toteuttavan valtion kanssa. Minä minä minä, ei koskaan kukaan muu, sanoo kapitalismi, sinimusta hallitus sekä Levyn romaanin Saul Adler.

Adler ihmishahmona, kirjan päähenkilönä ei toki ole yhtä armoton ja karu, ja Levy kuvaakin häntä lempein ja ymmärtävin ottein. Ihminen on sitä miksi hän kasvaa ja tulee kasvatetuksi, ja tässä maailman tilassa valkoisen miehen on helppo kasvaa oman napansa ympärille. Sivuun jää muu totuus – niin sen entisen tyttöystävän, jonka työstä ei tulla koskaan kysyneeksi kuin itäsaksalaisen rakastajankin, sillä vaikka toinen huutaisi korvaan vaihtoehtoista totuutta, ei aikamme valkoinen mies sitä kuule. Ei hänen tarvitse, hänellä on jo kaikki. Ja samalla hän viimeiseen hengen vetoon asti kysyy, että miksi aina minä, miksi aina minulle, miksen minä saa koskaan tarpeeksi.

Miksiköhän.


Muut Levyn teosten arviot täällä: 
Helmet-haaste 2024: 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö