DAVID EBERSHOFF : TANSKALAINEN TYTTÖ

DAVID EBERSHOFF : TANSKALAINEN TYTTÖ

413s.

Otava 2015

Alkuteos: The Danish Girl (2000)

Suomentaja: Markku Päkkilä

Meille cissukupuolisille, tällä hetkellä heterosuhteessa eläville Pride-tukijoille tämän viikon yksi kantavimpia teemoja on tehdä tilaa sellaisille äänille, joiden paikan enemmistö on enemmän tai vähemmän vuosikausia vienyt.

Kaikkien meidän suuntaumuksemme, tapamme, tottumuksemme ja tyylimme olla ihmisiä on ainutlaatuisen erilaisia, ja se on rikkaus. Se on jotain, jonka tulisi olla tasavertaisen hyväksyttyä, luonnollisen normaalia, vaikka sanaa normaali monesta syystä erityisesti vieroksunkin. Yleisellä tasolla näin ei monistakaan eri syistä vielä ole, kaikkien ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta ei vielä osata tukea tasaveroisesti. Siksi onkin tärkeää, että äänensä kuuluviin saavat myös he, joita lukumääräisesti on vähemmän, että myös he saavat samat oikeudet kuin niillä, jotka etuoikeutetusti ovat oikeuksiensa kanssa syntyneet.

Siksi oma etuoikeus täytyy tunnistaa.

Siksi täytyy osata erottaa, mikä on etuoikeutetusta asemasta kerrotun ihmisen tarina ja mikä on aidosti tilan antamista toiselle.

Siksi nostan tämän postauksen esiin nyt Pride-viikolla. 

Siksi haluan muistuttaa, että kaikki lgbt-tarinat eivät ole tarinoita, joissa vähemmistön ääni kuuluu. Me enemmistössä olevat kun otamme välillä oikeudeksemme kertoa myös niitä kertomuksia, jotka eivät ole omiamme.

Yksi niistä tarinoista on David Ebershoffin 18 vuotta sitten kirjoittama kertomus tanskalaisesta tytöstä, Lili Elbestä, 1920-luvun Kööpenhaminassa eläneestä taiteilijasta, joka oli yksi sukupuolenkorjausleikkauksien pioneereista.

Lili Elbe, syntymänimeltään Einar Wegener, tutustuu taideakatemian kapeilla käytävillä amerikkalaiseen oppilaaseensa, päämäärätietoiseen Gretaan. Monien vaiheiden kautta tuo herkkä mies päätyy naimisiin Gretansa kanssa, ja pian heidän elämäänsä tulee Gretan kutsumana myös ujona ja arkana kaunottarena myöhemmin tunnettu Lili, tyttö, joka on kasvanut aina Einarin sisällä piilossa. Vaikka Greta onkin se, joka ensimmäisenä Lilin saa astumaan esiin, on Einarilla alkanut matka, jota hän ei voi enää pysäyttää.

Ebershoffin elokuvaksikin muutettu romaani on historiallista fiktiota, mutta se perustuu todellisiin henkilöihin, oikeasti viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä eläneen taiteilijapariskunnan tarinaan. Fiktiivisyys on tietyllä tapaa tarinan pelastus, sillä se väistää esimerkiksi Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -romaanin autofiktiivisyyden luoman yksityisyyden uhrauksen tunteen, mutta toisaalta se tuo mukanaan roppakaupalla uusia ongelmia. Vaikka se sitä ehkä yrittääkin olla, tämäkään ei ole tarina transsukupuolisesta naisesta. Tämä on cisheteron tulkinta transsukupuolisesta naisesta, ja se tulkinta on hämmentävän heteronormatiivinen.

Jos kirja olisi kirjoitettu (ja käännetty) paremmin, saattaisin olla hieman suopeampi. Mutta tällaisenaan se oikein huutaa toisen tarinan omimista, sitä sellaista, jossa tarinaa kertoo henkilö, jolla ei ole aavistustakaan, miltä tällaisten asioiden käsittely henkilökohtaisesti merkitsee. Tästä on kirjoitettu, koska se on kiinnostava ja rakastettava tarina, vähät siitä onko se oma. Onko se jotain, johon oma kokemuspiiri riittää. Onko se jotain, jota voi keksiä päästään. Kun transsukupuolisuutta kuvataan jälleen kerran ennen kaikkea oman syntymäsukupuolensa omakseen kokevan henkilöhahmon kautta, jättää se vähän eltaantuneen jälkimaun. Kenen tarina tämä nyt taas kerran onkaan?

(Puhumattakaan siitä miten itse transsukupuolisuus kuvataan. Tästä voisi tehdä vaikka epäonnistuneen representaatiobingon: mainittuina kun löytyy transsukupuolisuuden avoin rinnastaminen identiteettihäiriöön, Gretan tahto julistaa Einar kuolleeksi useammassa kuin yhdessä yhteydessä sekä transsukupuolisuuden pelkistäminen biologisiksi poikkeamiksi, jolloin kirjailijalta on käytännössä mennyt trans- ja intersukupuolisuus keskenään täysin sekaisin. Toki täytyy myöntää, etten ole perehtynyt Ebershoffin lähdekirjallisuuteen ja tosielämässä eläneen Lili Elben aikalaisdiagnooseihin ynnä muuhun, mutta jos kirja jättää kuvan, ettei kirjailijakaan oikein ole, en oikein tiedä mitä enää sanoa. Toki kirja on ollut 18 vuotta sitten myös transsukupuolisuutta kuvaavassa kirjallisuudessa kenties aikaansa edellä, ja se siitä hyvästä on useamman palkinnonkin tainnut pokata, mutta tässä ajassa, tällaisenaan se jättää jälkeensä enemmän ongelmallisuutta kuin yhdenvertaisuuden edistämistä.)

Yleisesti ottaen Tanskalainen tyttö ei siis ole kirja, jota suosittelisin eteenpäin. Se on kirjanakin parhaimmillaankin keskitasoinen, mutkat suoriksi vetävä ja aiheistaan huolimatta hämmentävän pinnallinen, teemoistaan ja henkilöistään hyvin kaukana pysyvä, eikä se tee oikeutta kerran oikeasti eläneelle taiteilijapariskunnalle. Sen lisäksi se on moneltakin kannalta varsin ongelmallinen, ja vaikka se sellaisena herättää toki parhaimmillaan hedelmällistä keskustelua vaikkapa lukupiirikirjana, en näe oikein tällaisen tarinan tarkoitusta suuremmassa mittakaavassa. Viihdyttämisen nyt ehkä, mutta jos sitäkään ei ole toteutettu kunnolla, voisi tässä kohden kysyä onko transihmisen keksitty tarina tosiaan jotain, jonka äärellä cissukupuolisen kuuluu ennen kaikkea viihtyä?

Siinä missä Ahavan viimevuotinen teos on ennenkaikkea tarina muutosta puolisossaan kestämättömästä heteronaisesta, on tämä tarina oman puolisonsa muutosta edistävästä heteronaisesta. Ja näin kummatkin ovat omassa viitekehyksessään siis etuoikeutettujen ihmisten tarinoita. Ne voivat olla täydellisen oivallisia kirjoja, enkä esimerkiksi halua vähätellä Ahavan teoksen merkittävyyttä vaikkapa erokirjana. Ehkä joskus vielä tulee aika, jolloin sukupuolen korjaaminen on niin arkipäiväistä ja helppoa, ettei kenenkään puoliso ole joutunut vuosia elämään yhteiskunnan pakon alla väärässä kehossa ja näin ollen ollut painostettu niin sanotusti valehtelemaan itsestään kenellekään, eikä tälläisiä "surukirjoja" enää tarvita. Siihen asti on kuitenkin hyvä muistaa että meillä syntymäsukupuolemme omakseen kokevilla ihmisillä on muitakin tapoja käsitellä näitä tunteitaan kuin tehdä se vähemmistön kokemusten kautta. Meille on omatkin kirjamme siihen tarkoitukseen. Ehkäpä siis joskus tätäkin kirjallisuutta saa myös vielä nauttia kuitenkin muutenkin kuin cis-tulkittuna. Niitä kauniita kirjallisia päiviä odotellessa.

JOHANNA SINISALO : ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI

JOHANNA SINISALO : ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI

268s.

Tammi 2000

Pride-tunnelmissa jatketaan! Vuorossa on omallakin lukulistalla jo varmaan toistakymmentä vuotta pyörinyt, lähes jo kotimaiseen klassikkoasemaan noussut Sinisalon esikoisteos, jota olen jo jonkin aikaa jemmaillut omassakin hyllyssäni. Usein tähän olen aikonut tarttua, mutta nyt oli viimein sen aika. Sinisalolta olen aiemmin lukenut Enkelten veren, ja pitänyt siitä kovin, joten sekin kaiketi tietynlaisia odotuksia on tälle asettanut. 

"Onko niin että heti kun näen jotakin kaunista, minun saman tien omistettava se? Kameralla tai silmällä tai käsillä. Sulkimella tai sulkemalla ovi.

Vaikka en edes tietäisi mitä sillä teen?"

Teemaviikkoon sopivuudestaan huolimatta tämä romaani on ensisijaisesti tarina ihmisistä ja heidän valtasuhteistaan, käytettiin sitä sitten toisiinsa tai suhteessa luontoon. Se on tarina halusta, omistamisesta ja omistautumisesta. Päähenkilö Mikaelin suhteet muihin miehiin ovat kirjassa paljaita ja hauraita, juuri sellaisia kuin niiden pitäisikin olla: muun ja muiden kannalta merkityksettömiä, jotain niin arkipäiväisen normaalia, että siitä on turha lähteä tekemään numeroa tai pyörittämään tarinaa tietyn suuntautumisen ympärille.

Sen sijaan tarina kietoutuu kauniisti Mikaelin ja hänen sisäpihaltaan löytämän peikonpoikasen, Pessin suhteen kiemuroihin, niihin katajanmarjantuoksuisiin hetkiin kun jotain villiä ja kadonnutta nostetaan luonnosta keskelle rakennettua ja strukturoitua. Pessi on aivan oikea peikko, ja vaikka toki voinemmekin yhdessä myöntää tämän aspektin olevan varsin lähellä erinäisiä fantasiaelementtejä, en silti lähtisi suorilta käsin markkinoimaan tätä kirjaa scifi-teoksena. Se kun tuottaa hämmentäviä ennakkoluuloja itse kullekin, ja vie terän pois siltä, missä kirjassa todella on kyse: inhimillisyydestä ja ihmisyydessä. Siitä, miten pitkälle noita ominaisuuksia voidaan nähdä myös muissa kuin omassa lajissamme. Jos ne vain osattaisiin tunnistaa oikein, edes joskus.

Sinisalon esikoinen on koukuttava kirja, ja sainkin sen luettua juhannushuumassa yhden päivän aikana. Se piti tiukasti otteessaan, eteni rivakasti ja jätti paljon pohdittavaa. Se sai ajattelemaan omaa luontosuhdetta, ihmisen hämmentävää tapaa tahtoa omistaa ja valloittaa, alistaa ja harventaa kaikkea, mikä näillä yhteisillä maillamme liikkui. Se oli myös jonkinlainen osoitus siitä, että niin kovin inhimillisenä kuin ihminen itseään pitääkin, hän itse on loppupeleissä se eläin ja eläimellinen, joksi muita niin kovin väittää. Se tulee ilmi niin suhteessa muihin ihmisiin kuin suhteessa luontoonkin. Hajota ja hallitse, oli kyse sitten valloituksista tai postimyynnin kautta tilatuista vaimoista.

Vaikka Ennen päivänlaskua ei voi olikin varsin tiivistunnelmainen ja omaleimainen tarina, jotain lukukokemuksesta jäi silti hieman minun kohdallani puuttumaan. Se ei yltänyt aivan samoihin mittoihin kuin kovasti pitämäni, Sinisalon myöhempi Enkelten verta -romaani, ja siinä oli ehkä jotain hieman liian suunnitelmallista ja itsetarkoituksellista, että olisin osannut sen rennosti antaa vain viedä. Toki Enkelten veri onkin noin 11 vuotta uudempi, jo kokeneemman kirjoittajan kirjoittama romaani, joten ehkä osa menee senkin piikkiin, mutta hieman enemmän rentoutta ja uskallusta heittäytyä oman tarinansa voiman varaan olisin tältä toivonut. Jokin aukko kaiketi yleissivistyksessä tämän kirjan myötä on nyt kuitenkin täytetty, ja sopiipa tämä myös tosiaan nyt niin viikon lukuteemaan kuin puuttuvaan Helmet-haasteen kohtaankin. Suosittelen joka tapauksessa kokeilemaan tätä teosta, vaikka fantasia-elementit epäilyttäisivätkin. Sinisalo osoittaa erityisen oivallisesti, että suurimmat ennakkoluulot ovat vain lukijan päässä, maagisen realistisista asioista voi kirjoittaa tekemättä niistä liian suurta numeroa. Ja se on taitona todella ihailtava.

Kirjasta muualla: Amman lukuhetki, Jokken kirjanurkka & Villasukka kirjahyllyssä
Helmet-haaste 2018:43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle 

MAGGIE NELSON : ARGONAUTIT

MAGGIE NELSON : ARGONAUTIT

208s.

S&S 2018

Alkuteos: The Argonauts (2015)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Arvostelukappale

Minulle yksi osa lukemisesta on löytöretkeily. Se on sitä melko kirjaimellisesti, etenkin silloin kun pääsen tutustumaan kirjansivujen kautta kulttuureihin, maihin ja ajatusmaailmoihin, joihin oma todellisuuteni ja mielukuvitukseni ei riitä. Se on sitä myös vertauskuvallisesti, se on matkaa kohti tuntematonta ja vielä valloittamattomia kirjallisia alueita, niitä jossa kieli kaikuu heleän kauniina ja teosten rakenteet ja taitavuus vie jalat alta ilman minkäänlaista tarvetta ylianalysoida ja etsiä kritisoitavaa. Mutta ennen kaikkea lukeminen on minulle löytöretkeilyä ajatuksena löytää jotain niin maagisen hyvää ja täydellistä, että pelkästään yksien kansien väliin pakatut sanat riittävät muuttamaan tapaani katsoa maailmaa. Muuttaa maailmaani.

Viime vuosina, tai jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan hieman reilun vuoden sisään löytöretkeilyni on suuntautunut feministisen kirjallisuuden maailmaan. Olen lukenut perusteoksia ja teoksia, joiden olen odottanutkin muuttavan maailmani. Olen löytänyt mielettömiä helmiä, uusia tapoja ajatella ja hahmottaa asioita ympärilläni. Olen kuitenkin huomannut, että lähikuukausina olen ollut hieman jumissa, tavallaan loukussa yhdessä ja samassa, eikä se enää anna minulle sitä samaa, minkä sain näistä kirjoista ensialkuun. Koska tietenkin, onhan nämä perusteosten ajatukset jo tavallaan ajateltu, ja vaikka jokaisesta uudesta kirjasta nautin, ei tuttu koskaan säväytä uuden lailla. Kunnes puolisattumalta pyysin arvostelukappaleeksi Maggie Nelsonin Argonautit ja rakastuin.

Argo on laiva, joka säilyttää nimensä, vaikka vuorotellen sen jokainen osa vaihdettaisiin uuteen.

Argonautit on kirja, joka päästää hajoamaan täydellisen pirstaleiksi kootakseen itsensä kasaan uudelleen.

Argonautit on asioiden pienentämistä niitä mitätöimättä.

Argonautit on minulle kirjana täydellinen.

Ja kuten itselle täydellisten kirjojen kanssa yleensä, omat sanat eivät riitä kertomaan oikein edes mistä kirja kertoo tai miksi sitä rakastaa. Se osuu ja uppoaa niin tärkeisiin ja henkilökohtaisiin kohtiin, että sen pilkkominen tuntuu lähinnä brutaalilta. Mutta joskus tärkeiden asioiden on hajottava, että niitä osaa ymmärtää myös kokonaisuutena.

Rakastin Argonauteissa sen muistelmanomaista omaelämäkerrallisuutta ja täydellistä rajattomuuutta. Tekstit olivat lyhyissä kappaleissa, mutta kaikki peräkkäin, ilman lukuja tai kronologista järjestystä, mutta silti täysin oikeissa paikoissa ja oikeaan aikaan. Ne ovat uskomattoman henkilökohtaisia tulematta kuitenkaan liian lähelle, ylittämättä tirkistelyrajaa ja olematta paljastuskirjamaisia kauhutarinoita jostain niin kovin traagisesta, mutta lopulta tavallisesta, koska tapahtuuhan elämä kaikkine puolineen kuitenkin jossain määrin meille kaikille. Nelson viittaa jatkuvasti myös itselleen tärkeisiin ajattelijoihin ja filosofeihin, joten tuntuu, kuin Argonauttien seurassa lukisi yhtä aikaa kymmeniä kirjoja. Kuulisi kymmeniä ääniä. Olisi yhtä kaiken sen ajatusmaailman kanssa, jonka Nelson on hämmentävän sulavasti onnistunut kansien väliin mahduttamaan. 

Nelson osaa kuvata suuria asioita maagisen arkisesti, todella tekemättä niistä sensaatiomaisia numeroita, mutta ajatellen ja kokien silti jollain tapaa kaiken, mitä asiaan tulee. Hän kritisoi transsukupuolisten puolisoita, joilla on pokkaa tehdä toisen muutoksesta heidän, cis-sukupuolisten tragedioita (miten tämä nyt kovasti muistuttaakin erästä vuodentakaista kotimaista romaania), mutta näkee silti, puolisonsa avulla, myös itsessään sen ajatusketjun, ymmärtää, mistä muutoksen pelko syntyy. Tavallaan se tekee tästä pelosta ihailtavan inhimillisen, mutta samalla se antaa sille kritiikille kirpeän terän, muistuttaa tragedian mittakaavoista lempeästi, mutta anteeksipyytelemättä. Ja samaan aikaan useampana kuin Kahtena oleminen, queer-suhde ja sukupuolten ääretön moninaisuus, on niin luonnollista heille, niin kauniisti kerrottua ja oman elämän kautta koettua, että hetkellisesti tuntuu käsittämättömältä, ettei se ole yhtä luonnollista näiden kansien ulkopuolella. Nelson viittaa kirjassaan hurjan monta kertaa ihailemiensa ajattelijoiden taitoon pienentää mitätöimättä, mutta lopulta hän itse on siinä tämän teoksen kanssa kaikkein taitavimmillaan.

Yhdyn siis täysin takakannessa lainattuun Saara Turuseen, ja totean hänen sanoin että "Argonautit on poikkeuksellinen, vikuroiva mestariteos. Sen maailma on moniääninen, älykäs, unohtumaton". Normaalisti laittaisin tähän postaukseen myös lainauksia, omia lempikohtiani kirjan sivuilta tai sen sisältöä parhaiten kuvaavia katkelmia. Tällä kertaa en tee sitä, sillä laskin, että 208-sivuisen kirjan väliin on tullut taitettua kymmeniä hiirenkorvia merkitsemään täydellisempiä hetkiä. Niitä on jo niin monta, että olisi lopulta lienee ollut helpompi merkitä sivut, jotka eivät olleet minulle tärkeitä. Ja on lopulta helpompi todeta, että lukekaa te ne sivut itse. Ne loistavat. Tässä mielettömän älykkäässä seurassa ja maailmassa olisin viihtynyt vielä satoja sivuja lisääkin. Onneksi tämä kirja ei kertaluvulla kesken lopu, uskoisin, että seuraavalla lukukerralla tästä aukeaa eteeni jälleen uusi maailma.

Ajatuksia Argonauteista muualla: Lumiomena & Reader, why did I marry him?

PRIDE-VIIKON KIRJALISTA // 2018

Pieni varaslähtö tekee usein hyvää, etenkin kun kyseessä on sateenkaarikirjallisuus. Helsinki Pride -viikko on nimittäin taas täällä, ja tänäkin vuonna Yöpöydän kirjojen Niina emännöi aiheeseen liittyvää lukuhaastetta. Aloitan itse haasteen viimevuotiseen tapaan listaamalla omia suosituksiani tälle teemaviikolle, ja olisipa muutama aiheeseen liittyvä kirja tarkoitus varsinaisen viikon puitteissa tänne blogiinkin tuoda. Sateenkaarevaa kirjallisuutta tulee luettua jonkin verran "noin muutenkin", mutta aina on paikoillaan myös tehdä sille tietoisesti tilaa omassa blogissaan. Mutta niitä suosituksia nyt, aloitellaan jälleen kerran niistä! Lopusta löytyy vielä linkki viimevuotisiinkin, jos lisää lukuideoita ensi viikolle kaipaatte.

P R I D E  - V I I K O N  S U O S I T U K S E T

JANI TOIVOLA : MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN

Toivolan omaelämäkerrallinen teos kertoo paitsi upean ihmisen kasvusta omaksi itsekseen, myös siitä, miltä tuntuu olla sekä tummaihoinen että seksuaalivähemmistöön kuuluva taiteilija Suomessa. Toivolan teos on hieman imelästi sanottuna toivoa täynnä, mutta sen kauneus ja lempeys vie todella mukanaan. Tällaisesta armollisuudesta itseään ja muita kohtaan pitäisi monen muunkin ottaa mallia.

JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÖN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ

Vaikka kirja onkin kolmen cis-sukupuolisen naisen kirjoittama, se tekee asialleen tilaa juuri niinkuin kuuluukin: raivaa tietä sellaisille äänille, joiden muuten tarvitsee taistella tullakseen kuulluksi. 15 muunsukupuolisen tarina avaa sitä arkea, kasvua ja raadollisuutta, minkä moni väistämättä kohtaa, kun ei mahdu yhteiskunnan keinotekoisiin, kapeisiin normeihin, joihin kaikki on tavattu tunkea vuosikymmenten ajan, vaikka sitten väkisin, jos ei muuten mahdu. Kunnioittavasti ääniään kohteleva teos on ajankohtainen ja tärkeä, sen toivoisi päätyvän mahdollisimman monen lukulistalle.

ALISON BECHDEL : HAUTUUKOTI & ÄIDEISTÄ PARHAIN

Bechdelin omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit ovat olleet yksiä tämän vuoden tärkeimpiä kirjoja minulle henkilökohtaisestikin. Bechdel piirtää ja kuvaa elämäänsä homoutensa piilottaneen isänsä varjossa sekä äitisuhdettaan isän kuoleman jälkeen kahdessa erillisessä teoksessa. Myös näiden sarjakuvaromaanien lempeys itseään ja ympäröiviä ihmisiä kohtaan tuntuu jotenkin uskomattomalta, ottaen huomioon miten lähelle ja kipeisiin kohtiin Bechdel lukijansa päästää. Suosittelen, ehdottomasti myös niille, joille sarjakuvat ylipäätään ovat muotona hieman vieraampia.

JOHANNA ROJOLA (TOIM.) : SUFFRAGETTIEN CITY

Sarjakuvalinjalla pysyttäessä tässä kohti täytyy ehdottomasti myös suositella ruotsalaista sarjisantologiaa, joka ottaa kantaa niin feminismiin kuin seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Hyvin livströmquistmaista kamaa, mutta niin hurjan monelta muultakin ruotsalaistaiteilijalta, että turha verrata kaikkia vain yhteen tekijään. Helppo ja nopea kokoelma löytynee helposti kirjastoista ja on tämän viikon takuuvarma täsmäisku.

GARTH GREENWELL : KAIKKI MIKÄ SINULLE KUULUU

Greenwellin pienoisromaani on vahva kuvaus Bulgariasta ja kahden miehen välisestä intensiivisestä suhteesta, jonka luonne on niin rikkonainen ja säröillä, että lukijaankin koskee siihen tutustua. Tämä on yksi vahvimpia viime vuosina lukemiani kirjoja, ja sille soisi ehdottomasti lisää lukijoita. Pride-viikolla ja sen jälkeen.

JEFFREY EUGENIDES : MIDDLESEX

Uudelleenluin yhden elämäni kirjoihin kuuluneen Middlesexin viime kesänä, ja se kannatti. Vaikka toki tämän kirjan intersukupuolinen päähenkilö on cis-tulkittu, ja asetelma geenimutaation osuudesta aiheeseen on varmasti osaksi myös ongelmallinen, jollain tapaa tätä uskaltaa edelleen suositella eteenpäin. Ainakin siihen saakka, kunnes jostain löytyy se omaääninen kirjailija, joka kertoo intersukupuolisuudestaan itse. Vaikka sitten fiktion kautta.

+

 viime vuoden suositukset löydät täältä

Mitä te luette Pride-viikolla?

EMMA CLINE : TYTÖT

EMMA CLINE : TYTÖT

304s.

Otava 2016

Alkuteos: The Girls (2016)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Tytöt kiinnosti hurjasti ilmestyttyään, pyörittyään kirjablogeissa, keskellä suurinta hypetystään. Kiinnosti, mutta jäi kuitenkin, jäi samasta syystä kuin kiinnitti huomion: siitä puhuttiin ja kirjoitettiin niin usein, että tuntui ettei sitä ole mahdollista lukea lukematta muiden havaintojen kautta. Niinpä jätin sen lepäämään, unohdinkin hetkeksi. Unohdin, kunnes se tuli vastaan muutamalla eurolla kierrätyskeskuksessa, kunnes nostin sen oman hyllyn himotuimpien listalle, jota olen yllättävänkin kiitettävästi nyt lähiaikoina muutenkin lähtenyt purkamaan. Aika ja tauko teki hyvää, sillä tämä kirja todella ansaitsi tulla luetuksi ilman ennakkokäsityksiä, suuntaan tai toiseen.

"Katastrofeista henkiinjääneissä on aina niitä, jotka eivät aloita kertomustaan pyörremyrskyvaroituksesta tai siitä kun laivan kapteeni ilmoittaa konerikosta, vaan aina jostain paljon aikaisemmasta hetkestä: he väittävät itsepintaisesti, että heti aamusta auringonvalossa oli jotain outoa tai lakanat tuntuivat merkillisen sähköisiltä. Poikaystävän kanssa tuli riitaa ihan joutavasta. Niin kuin katastrofin enteet kutoutuisivat kaikkeen, mikä sitä edelsi."

Clinen Tytöt lähtee liikkeelle kun Evie, 14-vuotias vanhempiensa eron väliin jäänyt teinityttö huomaa ohimennen maagisen vetovoiman lailla puoleensa vetävän Suzannen, tytön, joka ei oikeastaan ole kaunis, mutta jonka aura vie huomion niinkin maallisista asioista aivan muualle. Oma keskiluokkainen elämä, äidin uudet miesystävät, tuttu ja turvallinen ystävyys Connien kanssa alkaa tuntua mitäänsanomattomalta, liian tavalliselta ja jopa hieman naurettavan lapselliselta kun Suzannen seuralaiset, Helen ja Donna pyytävät Evien mukaansa ranchille, Russelin luo, keskelle yhteisen omistamisen ja rakkauden tilaa, jonka he ovat keskenään jo kuukausia tai vuosiakin jakaneet. Yhteisön taianomainen tunnelma vie Evien mukanaan, ja vaikka varoitusmerkit lienee jollain tapaa olisivatkin olleet ennalta tunnistettavissa, on Evien huomio vain Suzannessa. Aina vain Suzannessa. 

Kultti vie siis mukanaan ja yhdysmerkit Charles Mansoniin ja hänen Perheenseensä ovat selkeästi nähtävissä, vaikka nimet ja paikat kenties ovatkin vaihtaneet kuin ohimennen paikkaansa. Mansonin kultista kiinnostuneille romaani tosin saattaa olla pettymys: se piirtää viivansa huomattavasti vahvemmin tyttöjenvälisen ystävyyden sekä nuoruuden kipuilun ja huomatuksi tulemisen tarpeen ympärille, mansonmainen Russell on vain jonkinlainen taustahumu, niin lukijalle kuin päähenkilölle Eviellekin. Russell/Manson tulee lähelle lähinnä oman kiinnostuksen kautta: kerran jos toisenkin faktoja, henkilöitä ja paikkoja tuli tarkastettua lukemisen ohessa internetin ihmeellisestä maailmasta, ja ne langat, joita kiedoin yhteen kirjan tapahtumien kanssa olivat lähinnä omia, sellaisia, jotka muodostunevat jokaisella täysin omanlaisiksiin, riippuen siitä, miten vahvasti tapahtumat tahtoo todellisuuteen yhdistää.

Koska itse en lähtenyt lukemaan kirjaa suoraan Mansonin kautta, se sai suurimman voimansa paitsi toki heleää ja äärimmäisen tarkkanäköistä kauneutta uhkuvasta kielestään, myös siitä herkän upeasta nuoruuden kuvaamisesta, joka antaa todella teini-iän kipuilulle niin tarkan paikan kuin se vain jälkikäteen, ulkopuolelta kuvattuna kykenee antamaan. Cline on tässä erityisen taitava, ja hän luo Evien kautta eteen myös muistot omista yläkouluikäisistä kivuista, tunteiden lopullisuuden tuntemuksista, halusta olla mukana, olla osa jotain suurempaa. Pysyä mahdollisimman kaukana keskinkertaisuudesta. Alkukirjan verran Cline piti niin upeasti otteessaan, että tarinaa teki mieli säästellä mahdollisimman pitkään, lukea vain pieniä hetkiä kerralla, pitää huoli, että tämän parissa saa olla mahdollisimman pitkään.

Ja sellaisenaan tämä Clinen esikoinen olikin erityisen vahva, jollain hauraan kauniilla tavalla. Siksi ehkä niin harmistuinkin, kun tarinan ja ihmissuhteiden kauneus ja herkkyys eivät oikein kantaneet loppuun asti. Loppu, sen pitkin tarinaa vihjaillut tulevat tapahtumat kun tuntuivat eivät vain tapahtumiensa vaan myös itse kirjoitustyylin puolesta hieman pakotetuilta. Aivan kuin Cline ei olisi itsekään enää ollut oikein kiinnostunut kultin äärimmäisistä loppuvaiheista, kuin hän olisi vain pakottanut tarinansa jonkinlaisiin loppuraameihin, koska niin piti tehdä, ei koska hän olisi sitä halunnut. Se huokui hieman harmillisesti viimeisten kymmenien sivujen yllä, ja jokin taika tästä kirjasta siis taisi lopulta kuitenkin raueta hieman liian aikaisin. 

Tyttöyden kuvauksena kirja oli pakahduttavan kaunis ja tarkka. Sellaisena sitä rakastin, ja sellaisena se jopa ylitti sen, mitä kirjalta olin odottanut. Tavallaan se antaa anteeksi sen, ettei tarina ollut aivan samalla tasolla itse, mutta toisaalta, ehkä joskus lukukokemuksistaankin voi kuoria kermat päältä ja ohittaa ne asiat, joille ei niin lämmennyt. Tällä kertaa teen sen tälle, ja antaudun vain pitämään kiinni siitä upeasta auringon paahtamasta tunnelmasta, jonka Cline on onnistunut sivuilleen luomaan. Sellaisena se on tosiaan upea, ja se riittää. Ainakin tällä kertaa.

Parin vuoden takaisia kirjoituksia Tytöistä: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto & Oksan hyllyltä