YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

 

IRENE KAJO : 

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

224s.

WSOY 2024

Kun googlettaa Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta -romaanin, törmää lähes poikkeuksetta arvioihin, jotka painottavat romaanin omakohtaisuutta, todenperäisyyttä, tottaolemista. Yksi arvio kertoo kirjan näyttävän, ettei #MeToo ole vieläkään ohi, toinen taas etsii koko tekstinsä ajan todisteita siitä, miksi on ihan ehdotonta, että tämä romaani on tositarina. Myös Goodreadsissa kirjaa luetaan faktana, kostotarinana, jota ainoastaan anonyymiys heikentää. Jos en olisi lukenut kirjasta juuri sattumalta muutamaa kuuakutta aiemmin Maaria Ylikankaan Kritiikistä-teoksesta, olisin takuulla mennyt itsekin samaan lankaan. Niin monet ovat. Sekä lukijat että ihan ammattikriitikotkin tuntuneet päättäneen jo heti alkusivuista lähtien (osin kustantamon harhaanjohtavan markkinoinnin takiakin?) tämän olevan anonymisoitu tositarina, ja lukevan tätä muistelma- ja kostokirjana, tositapahtumiin perustuvana faktana tai korkeintaan autofiktiona. Kirjailija itse taas nimenomaan on haastatteluissaan painottanut Yhdellä meistän olevan fiktiivinen teos, romaani, epätotta, epätosiin asioihin perustuva kaunokirjallinen tutkielma seksuaalisesta väkivallasta. Miksi meillä on sitten niin valtava tarve haluta uskoa, että juuri tämä kirja on totta? Että jossain Teatterikorkeakoulussa on mies, H, joka tekee tällaista seksuaaliväkivaltaa muille opettajille ja oppilaille? Miksi totuus on juuri tässä teoksessa se ehdottomasti korostettavin osuus? 

Kenties siksi, että niin usein nämä ovat totta. Vielä todennäköisemmin siksi, että tunnumme tässä ajassa rakastavan true crimeä, mehukkaita paljastuksia ja oikeita rikoksia. Osin varmaan myös siksi, että kirjailija ja teos on nyt jostain syystä vain niin viehättävää lukea yksi yhteen, kertomuksena oikeista tarinoista, oikeista rajattomuuksista, oikeasta seksuaalisesta väkivallasta. Koska fiktio ei nyt vain juuri tällä hetkellä ole muka muodikasta, paitsi Suurten Kirjallisuusportinvartijoiden mielestä, tietenkin. Ylikankaan kirjakritiikin luettuani yhdyn kuitenkin hänen näkökulmaansa: tämä kirja antaa enemmän juuri siksi, että se on romaani, ei siksi, että se on yksi yksittäistapaus tai kostokirja. Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on taitava tutkielma vallasta, sen väärinkäytöstä sekä instituutioiden rakenteellisesta tavasta lakaista ikävät hyväksikäyttötapaukset pöytien alle vuoraten ne yhdenvertaisuus- ja suostumusjargoniin, ohjeistuksiin ja toimintaohjeisiin, pois silmistä ja pois jaloista. Sana sanaa vastaan -retoriikasta, joka toimii ainoastaan jo valmiiksi valtaa pitävien ja toisaalta kulttiasemaan päässeiden Suurten Henkilöiden eduksi, jossa ei lopulta ollakaan yhtään sana sanaa vastaan, vaan rakenteet yksittäisen ihmisen kokemaa hyväksikäyttöä vastaan.

"Näytän opiskelijoilleni Hertzogin Karhumies-dokumentin. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, mutta nyt katson sitä toisin. Dokumentti kertoo miehestä, joka eli karhujen läheisyydessä. Hän katsoi niiden pistäviin neulasilmiin ja tahtoi nähdä siinä kontaktin. Kuolemanvaara oli koko ajan läsnä. Hän kosketteli karhuja, meni lähemmäs, seurasi niitä, pakeni niitä naureskellen. Hän puhui karhuista kuin ystävistään. Hän katsoi iskuun kohoavaa tassua ja kätteli sitä. Hän iloitsi ja luuli olevansa karhujen ystävä. Hän katsoi tyhjää ja nälkäistä katsetta, makasi teltassa, keskellä suurta metsää, ystäviensä keskellä. Hän nukkui, kun karhu tunkeutu hänen telttaansa, raateli ja lopulta söi hänet."

Kajo kuvaa ansiokkaasti sitä todellisuutta, mikä yhtäältä ajaa suuret yhteisöt suojelemaan väärinkäytöksiin syyllistyineitä jäseniään että myös toisaalta saa yksittäisen ihmisen sokaistumaan vallan rajapinnoilla leikittelevien väärinkäyttäjien edessä – miten pelkkä valtaa pitävän itseensä kohdistuva katse tällaisessa hierarkisessa järjestyksessä altistaa väärinkäytöksille. Nähdyksi tulemista käsitteltiin myös hieman juuri tätä ennen lukemassani Helen Garnin kirjassa Vierashuone: Kajon keskittyessä seksuaaliseen väkivaltaan Garner taas näyttää katkeransuloisella tarinallaan miten helppoa palliatiivista hoitoa tarvitseva syöpäpotilaskin on saada täysin toimimattomien vaihtoehtohoitojen pariin ihan vain kuulemalla, kohtaamalla ja näkemällä ihminen sairauden tapaan. Sama psykologia vanginnee myös seksuaaliseen väkivaltaan pikkuhiljaa kaltevalla pinnalla valuvan uhrin – juuri sinä olet erityinen, kun tämä hoito/akti aiheuttaa sinussa juuri tällaisia tunteita, juuri sinun ahdistuksesi/kipusi/kärsimyksesi kertoo kaiken sen toimivan. Juuri sinussa on tämän kaiken salaisuus, kuiskaa puoskarilääkäri otsonisaunottaessaan kuolemansairasta syöpäpotilasta tai seksuaalinen vallankäyttäjä sitoessaan työparinsa taiteen nimissä ruoskattavaksi lattialle. H:n penis "elää omaa elämäänsä, siitä ei kannata välittää", Garnerin romaanin Nicolan lähes katatoniseen tilaan heittävät kivut C-vitamiinihoidon jälkeen itseasiassa kuuluvat asiaan vitamiinin pirstoessa syöpää palasiksi. 

Ihmismieli, etenkin nähdyksi ja kuulemattomaksi jäänyt sellainen, on siis helppo saada uskomaan asioita, kun sille sanoo asioita, joita me lajimme edustajina haluamme kaikista eniten kuulla – että juuri me merkitsemme, olemme merkityksellisiä ja olemme jotain, mitä muut eivät ymmärrä. Ja tätä hyväksikäyttää niin puoskarit kuin seksuaalisen väkivallan harjoittajat. Oli Kajon romaani sitten omakohtainen muiltakin kuin uraa koskevilta osilta, seksuaalista väkivaltaa joko muiden tai omien kokemusten avulla ammentava, on se romaanina joka tapauksessa hieno ja vimmainen näyte patriarkaatisen yhteiskunnan pimeistä puolista, jossa totuuden sana on aina valta-asemassa olevalla. Lukee tätä sitten kostoromaanina tai tietynlaisena pastissina tyylilajin kirjallisuudesta, on se voimakas, monikerroksinen ja onnistunut taideteos taiteen nimissä tehtävästä hyväksikäytöstä, kulttuurimaailman vinoista valtarakenteista ja yhteiskunnasta, joka suojelee vain omiaan.

PYTHIA PUHUU

LIV STRÖMQUIST : PYTHIA PUHUU

229s.

Sammakko 2025

Alkuteos: Pythian pratar, 2024

Suomennos Helena Kulmala

Saatu arvostelukappaleena

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin laskujeni mukaan seitsemäs sarjakuva-albumi on täällä. Edellisvuosien teokset ovat käsitelleet niin kauneusihanteitamme, rakkauskäsitystämme kuin heteronormatiivisuuttakin, nyt uusimmassa Pythia puhuu teoksessaan hän lähtee taas oraakkelin nimissä antamaan seitsemän oppia kohti parempaa elämää. Tuttuun satiiriseen huumoriinsa kiedottu oppikirja on jälleen sitä kirkkainta ja terävintä Strömquistia, jota olenkin jo ehtinyt sitten ensimmäisten suomennosten kaipailemaan enemmänkin.

1. Menetä hyvinvointisi hallinta

Pythia puhuu alkaa ytimekkäällä ohjeella, joka nurin käännettynä muistuttaa täydellisesti sitä myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan normitetumpaa ohjenuoraa, eli 'hallitse hyvinvointiasi'. Strömquist hyppää kritisoimaan tätä sisäistetyn hallinnan – itseohjautuvan ja kontrollissa pysyvän subjektiviteetin – irvikuvaa sekä Ronald Reaganin astrologin että sosiologisen kritiikin kautta. Strömquist näyttää mitä kaikkea ongelmallisuutta ohjeiden "pidä hauskaa" ja "näytä hyvältä" taakse piiloutuukaan, ja miten kärjistetysti näillä kahdella vaateella koko keskiluokkainen yhteiskunta pidetään kontrollissa – saaden heidät siis tosiaan kontrolloimaan jatkuvasti itse itseään. Se johtaa myös tilanteeseen, jossa ajattelemme, että itseään kontrolloimalla – aina oikeista valinnoista tunteisiin ja haluista ulkonäköön – kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Todellisuudessa elämä on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän ulkoisten vaikuttimien ja sattumien sarja, mutta jos sattuu olemaan hyvinvointipyramidin huipulla, niin onhan se nyt toki vain kivempaa uskotella sekä itselleen että muille että sinne on kiivetty omin avuin eikä esimerkiksi onnettarien sekä muiden kustannuksella.

2. Menetä kehosi hallinta

Keho-osiossa Strömquist jatkaa vinoutuneen (?) kuolemakäsityksen seuraan, ja muistuttaa miten tolkuttomasti käytämme nykyisin aikaa kuoleman estämiseen. Siis sen kaikken väistämättömimmän, vääjäämättömimmän ja ennustettavimman asian näennäiseen kontrollointiin, jota melko absoluuttisesti emme pysty niin yhteiskuntana kuin yksilöinäkään koskaan estämään, hyvä jos viivästyttämäänkään. Mikä keho- ja kuolemakäsityksessämme on vialla, ja miten senkin voi sosiologisesti ymmärtää jälleen käpertyvän eräänlaiseksi yksilönhallinnaksi, suoritettavaksi asiaksi, jonka voisi muka elämässä välttää, jos osaa pelata elämäksi kutsuttavan pelin juuri oikeiden sääntöjen mukaan? 

3. Menetä rakkauselämäsi hallinta

4. Älä noudata neuvoja

5. Anna muille enemmän kuin saat

Eli kuten näistä esimerkeistä huomaa, Pythiassa ollaan jälleen tiukasti Strömquistin erityisosaamisalueella: terävässä yhteiskuntakritiikissä, myöhäiskapitalistisen ja yltiöindividualistisen yhteiskunnan ongelmakohdissa, yksilön hallinnassa ja kontrolloinnissa. Pythiaan mahtuu hyvinvoinnin, kehon ja rakkauden miesasiamiesmäisen hallinnan lisäksi myös kritiikkiä järjen ylivallasta, järkeistetyn maailman nurinkurisesta puolesta kadottaa kaikki mystinen, ihmeellinen ja selittämätön – eli juuri se, mikä niin usein tekee elämästä elämisen arvoisen ja kokemusrikkaan. Sosiologisia tutkimuksia lainaten Strömquist muistuttaakin, että mitä kovemmin yritämme välttää esimerkiksi kuoleman sekä kehollisen ja tunteellisen epämukavuuden kaltaisia tunteita sen varmemmin menetämme myös niiden mukavat tunteet ja jätämme jäljelle ainoastaan kyynisen autiomaan, jossa mikään ei tunnu miltään. Ja sehän se vasta pahalta tuntuukin, ja asiaan on tietysti syypää manosfräärin mukaan naisissa/muissa ihmisissä tai muun yhteiskunnan mielessä siinä, ettei itse vain ole suorittanut elämäänsä taas ihan tarpeeksi lujaoppisesti. Tätä analogiaa jatkaen itse muistuttaisin, että kumpikin näistä on sitten taas ehdottomasti omiaan lisäämään aggressiivisuutta niin ihmisten välillä kuin itsensä sisällä. Muita syyttävä muuttuu entistä vihamielisemmäksi kuvitteellisia onnenviejiään kohtaan ja rankaisee heitä aina misogynistisestä häpäisystä joukkomurhiin kun taas itseään syyttävä ajautuu yhä syvempään riittämättömyyden suohon rankaisten itse itseään jälleen uusilla dieeteillä, kuriohjelmilla ja itsetuhoisella käyttäytymisellä. Kun suhtaudumme ihmisiin välinearvoon perustuen, laskien mitä keneltäkin voi saada ja miten esimerkiksi ystävän huolet ovat mitattavavissa olevien resurssien viemistä, olemme enemmän yksin kuin koskaan aiemmin tässä jo valmiiksi hähmäisen yksinäisessä ja eristyneisyyteen ohjaavassa yhteiskunnassamme.

6. Luovu henkilökohtaisista tavoitteistasi

7. Mene ulos

Strömquistin seitsemän nurinkurisiksi käännettyä elämänohjetta onkin oikein oivallinen tapa jos nyt ei elää niin ainakin hahmottaa sitä, miksi nykyisenlainen elämä ei edes voi tuntua koskaan täysin tyydyttävältä, jos sitä elää lacanilaisittan kutsuen näkymättömän toisen normien mukaisesti. Tai oikeastaan kun sitä elää – Lacanin teorioiden mukaan kun Strömquist muistuttaa myös, että meillä ei ole mitään ympäristöstämme erillistä 'autenttista minää', jonka ääreen pääsisimme ja jonka ohjeita kuulisimme, jos jälleen kerran vain ottaisimme jonkun vaikuttaja-psykologitohtorin someohjeet kirjaimellisesti todesta, ja kaivelisimme esiin jokaisen lapsuutemme negatiivisen tapahtuman traumaksi nimeten ja sulkisimme toiset ihmiset pois elämästämme omien rajojen nimissä. 

Me emme ole mitenkään kovin erityisiä, meitä ei ohjaa tähdet eikä manifestointiin perustuvat affirmaatiot. Vain moderni ihminen on niin itsekeskeinen, että ajattelee juuri hänen ajatustensa voivan ohjata jollain tapaa maailmankaikkeutta, ja juuri se lopulta jättää meidät entistä yksinäisemmiksi, muistuttaa myös Strömquist. Me emme ole mitään olematta jotain suhteessa sekä muihin ihmisiin että ympäristöön ja aikaan jossa elämme, ja sen tutkimisen aloittamiseen tämä(kin) sarjiskokoelma on mitä mainioin aloituspaikka. Yhdessä, muita ajatellen. Elämä tuntuu yllättävän kevyeltä, kun ei koko ajan ajattele, että omilla tekemisillä saati ajatuksilla olisi jotain kosmista vaikutusta yhtään mihinkään.

HOW TO PRONOUNCE KNIFE

SOUVANKHAM THAMMAVONGSA : HOW TO PRONOUNCE KNIFE

192s.

Bloomsbury 2020

How to pronounce knife kanadanlaosilaisen runoilija Souvankham Thammavongsan esikoisnovellikokoelma, ja se on löytänyt tiensä kirjahyllyyni maailmalukuhaasteiden ansiosta. Thaimaassa pakolaisleirillä syntynyt Thammavongsa on elänyt elämänsä Kanadassa ja hänen viisi vuotta sitten julkaistu teoksensa käsitteleekin kauniisti sitä hiljaista arkea, jonka keskellä moni pakolaistaustainen perhe globaalissa pohjoisessa joutuu elämään.

How to.. on pieni, mutta voimakas kokoelma tarinoita sieltä, jonne ei yleensä katsota tai katsettaan pitkäksi aikaa jätetä – arkipäiväistä rasistista huutelua ja ksenofobiaa lukuunottamatta. How to pronounce knife muistuttaa minua monessakin kohtaa yhdestä ikilempparistani, Jhumpa Lahirin Whereaboutsista (suom. Missä milloinkin) – näissä molemmissa on samaa herkkyyttä, sama lempeä tapa katsoa heitä ja heidän näkökulmista, joita ei yleensä katsota tai joiden katseella ei nähdä olevan väliä. Samalla tapaa kuin Lahirilla, Thammavongsan novellit ovat yhtaikaa arkisia ja silti yleisinhimillisiä, tarkkanäköisiä, empaattisia silloinkin kun ei välttämättä tarvitsisi – tai ainakaan ei yleisesti olla totuttu olemaan.

“The only love Red knew was that simple, uncomplicated, lonely love one feels for oneself in the quiet moments of the day. It was there, steady and solid in the laughter and talk of the television and with her in the grocery aisles on the weekends. It was there every night, in the dark, spectacular and sprawling in the quiet. And it all belonged to her.”

Hiljaiset tarinat ovat voimakkaita, ja näyttävät vahvasti, miltä tuntuu kasvaa jatkuvan rasismin, kahden kulttuurin ja omia vanhempiaan suojelevan arjen keskellä. Thammavongsa kirjoittaa niin kynsisalongissa työskentelevästä entisestä nyrkkeilijästä, nuoren naapurinsa kanssa seksisuhteen aloittavasta 7-kymppisestä naisesta kuin matoja työkseen keräävästä äidistäkin, ja suurinta osaa tarinoista yhdistää joko puhumattomuus, suuret unelmat sekä rakenteellisen rasismin jatkuvasti mustelmille lyödyt ihmiset, jotka silti sinnikkäästi jatkavat. Sekä elämäänsä että unelmointiaan.

Thammavongsan kieli on rauhallista, rytmi lempeä ja pehmeästi ympärilleen kietova. Näiden parissa olisi viihtynyt ehdottomasti kauemminkin, ja parhaimmillaan tämä kokoelma onkin viipyillen luettuna. Lämmin, surumielinen suositus näille kertomuksille ja näkökulmille.

Lue koko maailma: Laos

Lue maailma vuodessa: Etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

VAHALAPSI

 OLGA RAVN : VAHALAPSI

176s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Voksbarnet, 2023

Suomennos: Sanna Manninen

Pyydetty arvostelukappaleena

Hurmaannuin Olga Ravnin kirjallisuudesta viime vuoden lopullta luettuani Alaiset – 2100-luvun työpaikkaromaanin. Kiinnostuin hänestä aivan puhtaasti Helsinki lit 2025 -kiinnityksen vuoksi, häntä kun käytettiin ikisuosikkini Olivia Laingin kanssa jo ennakkomainonnassa suurena, houkuttelevana vierasnimenä. Kirjailija Helmi Kekkosen ja Olga Ravnin haastattelu Savoyn lavalla olikin aivan ehdottomasti koko käännöskirjallisuusfestarin parhaita paloja – Kekkosen rauhallisuus ja harkitsevuus yhdistettynä Ravnin pulppuavaan rönsyilevyyteen oli aivan ihanaa seurattavaa, ja heidän välisensä dynamiikka toimi parhaalla mahdollisella tavalla: tuoden lisää kirjallisuuteen kahden erilaisen lähestymistavan ja silti samantapaisen käsitysmaailman yhteen tuoden.

Litissä Ravn puhui Kekkosen kanssa paitsi äitiyskirjastaan Minun työni, myös juuri suomeksi ilmestyneestä kauhuromaanistaan Vahalapsi. Romaani sijoittuu 1600-luvun Tanskaan, kuninkaan määräämään uuteen noitavainolakiin, jolla pyrittiin pitämään maaseudun naiset ja vaimot kurissa, vankistamaan kuninkaan asemaa sekä kristinuskon sijaa kuningaskunnassa. Tarinan kertojana on Vahalapsi, vahasta valettu nukke, joka näkee, kuulee ja tuntee kaiken minkä ihmiset, eläimet ja muut elollisetkin ympärillään. Se seuraa mykkänä tapahtumia, kun naisten välisestä ystävyydestä, rakkaudesta, solidaarisuudesta ja ikiaikaisista kansanperinnetiedoista pyritään luomaan jotain vaarallista, likaista ja saatanallista. 

Vahalapsen taustalla on aidot historialliset noitaoikeudenkäynnit neljän sadan vuoden takaa. Ravn kertoi Litissä lähteneensä liikkeelle ytimestä, tutkivansa miten pitkälle yhdestä tapahtumasta voi laajentaa kauemmas ja kauemmas. Lopputuloksena on hallittu, voimakas ja taiten rakennettu romaani, joka näyttää pohjoismaisen naisvihan historian julman puolen hyvinkin inhimillisessä ja silti genreen sopivassa piinaavassa, lian ja ulosteen hajuisessa likaisessa todellisuudessaan. Varaton aatelisnainen Christenze joutuu lähtemään jo yhdestä kaupungista noituusepäilyjen vuoksi, ja vaikka hän miten vannoo olevansa loppuelämän yksin, löytää hän uuden yhteisön, uudesta paikasta. Naisten välinen rakkaus on kuitenkin liian voimakasta – täälläkin. Se täytyy tappaa, pakanallisuuden nimissä, muka-modernin yhteiskunnan esiaikana. Ravn kuvaakin taiten valtaa ja julmuutta, petturuutta ja pelkuruutta, luontoa ja taikaa sen ympärillä.

"Tule tänne, kultapieni, Maren sanoi, ja tyttö kapusi Marenin syliin, ja siinä äiti liekutti lastaan ja yritti pidellä itkua vaikka kyyneleet vierivät hänen kasvoillaan. Hän kallisti päätään taaksepäin ja avasi suunsa äänettömään huutoon. Näin taas sydämen hänen suussaan. Ja aortta puhui minulle pitkin kaltaisin merkein, jotka olivat kultaketjuja yössä. Maren työnsi minut jalallaan sängyn alle.

Äiti, kysy minula mikä on pinteli, tyttö sanoi.

No, mikä on pinteli?

Sellainen nauha, jolla sidotaan hiuksen kiinni.

Niin on. Nyt on aika mennä nukkumaan."

Ravn laittaa genret kokonaan uusiksi: kauhusta on jäljellä toki yliluonnollisena pidetty kertojaratkaisu ja toisaalta myös upeasti rakennettu, koko kirjan läpi kantava piinaava ja pelonsekainen tunnelma, historiallisesta fiktiosta taas tositapahtumiin perustuva ajankuva ja sen hyödyntäminen modernimpienkin ilmiöiden tarkasteluun – ja silti tätä on hyvin vaikea mahduttaa minkään tietyn genren, tietyn kategorian alle. Ravn käyttää taiten erilaisia kerronta- ja kertojaratkaisuja, mutta ennen kaikkea Vahalapsi on tutkielma naisen asemasta, naisten välisestä solidaarisuudesta sekä sen vaarallisuudesta hallitsevalle luokalle. Ja se jos mikä on omiaan käynnistämään noitavainoja. 

hulihuli Kirjoitin jo Alaisia lukiessani, että "en ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi." Samaa voisi sanoa myös Vahalapsesta – ketä me vainoamme, kun ajat on tiukat ja kenen solidaarisuuden me haluamme rikkoa oman vallan tavoittelumme nimissä 2020-luvun "hyvinvointivaltioissa"? Helmi Kekkonen on aloittamassa kysymyksen Ravnilta alustaen sen kertomalla nähneensä erään baarin vessassa feministisissä piireissä usein nähden sloganin ja siitä tehdyn tarran, jossa lukee: "we are the granddaughters of the witches you couldn't burn". Hän ehtii hädin tuskin lauseen loppuun, kun Ravn keskeyttää: me emme ole polttamattomien noitien lapsenlapsia, me olemme hyvin todennäköisesti heitä roviolle heittäneiden lapsenlapsia ja kollektiivisesti vastuussa tuon ajan tuhosta ja hävityksestä. Nyky-yhteiskuntaa katsoessa en voisi olla enempää samaa mieltä.

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

MAGGIE NELSON : 

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

71s.

Fern Press 2025

Maggie Nelson on kiistatta yksi 2000-luvun merkittävimpiä kirjailijoita ja ajattelijoita. Tunnen itseni onnekkaaksi – olla nyt yhtaikaa samalla maapallolla jonkun tällaisen ajattelijan kanssa ja kyetä lukemaan hänen teoksiaan lähes reaaliajassa – siis sitä mukaan kun niitä julkaistaan. En edes yritä olla kriittinen tai objektiivinen – ei sillä, että se olisi edes mahdollista, kuten nyky-ymmärryksemme onneksi jo myöntää – Nelson on paitsi aikamme ihana yleisnero myös henkilökohtaisella tasolla minulle niin merkityksellinen kirjailija, että luen häntä aina jonkinlaisen yleismaagisen tunnelman läpi. Niin tälläkin kertaa, kun pääsin käsiksi keväällä julkaistuun Pathemataan - tai tarinaan Maggie Nelsonin suusta.

Pathemata mathemata on kreikkalainen sanonta, joka tarkoittaa oppimista joko kokemuksen tai kivun kautta. Nelsonin tapauksessa uskallan väittää, että kyse on nimenomaan jälkimmäisestä: Pathemata on pieni ja painava kirja kroonisesta leukakivusta, pandemiasta ja ystävän yllättävästä kuolemasta. Tuttuun tapaansa Nelson kirjoittaa yhteen teokseen useasta asiasta, yhdistää monenlaisen kivun ja sen ruumiillistumisen eheäksi tarinaksi, jossa monta monessa ja silti yhtä ja samaa – kipua, epätoivoa ja silti tunteesta kiinnipitämistä. Se kun on viimeinen asia, joka todistaa meidän olevan elossa.

Pathemata on yhtaikaa siis kipu-, suru- ja unipäiväkirja, jossa Nelson ei juurikaan vaivaudu kertomaan lukijalle, milloin kyse on todellisuudesta ja milloin jostain alitajuntaisen ylöskirjoittamisesta. Tämä vikuroiva yhdistelmä tekee kirjasta upean: se seikkailee toden ja alitajunnan rajamailla maailmassa, joka on suljettu pandemian vuoksi, joka saa vähemmänkin herkän ahdistumaan. Nelson ei tosin itse taida niihin vähemmän herkkiin kuulua, mutta näin muutamia vuosia tuon ajan jälkeen hän pystyy tarkastelemaan senaikaistakin maailmaa juuri sen oman herkkyytensä ansiosta niin äärettömän terävästi ja analyyttisesti. Tällä kertaa herkkyys ja analyysi kuitenkin kohdistuu ennen kaikkea kertojaan itseensä, sillä Pathemata tuntuu ehdottomasti henkilökohtaisimmalta teokselta koko Nelsonin tuotannossa. Se ei yhdistele teoriaa ja muita ajattelijoita, vaan se tutkii kroonistuneen kivun aiheuttamaa todellisuutta, epätoivoa ja jopa hyvinkin epärationaalisia haluja parantua, haparointeja gurujen ja muiden vaihtoehtohoitojen puolelta. Vaikka tästäkin olisi saanut irti vaikka miten upeaa yhteiskunnallistakin analyysia, Nelson jättää sen puolen lukijalle – tällä kertaa hän on itse ainoastaan dokumentoija, ja jokainen saa tehdä laajemmat tulkinnat oman mielensä mukaan.

Pathemata – Or, the story of my mouth on kaunis, herkkä, ilahduttava, hykerryttävä, pökerryttävän hieno. Ja kun sen viimeisen sivun sulkee, ymmärtää täysin myös miksi Nelson on valinnut juuri tuon kreikkalaissanonnan alkuosan kirjansa nimeksi.

"Sometimes I wonder what I would have thought about all these years, if I hadn't spent so much time thinking about the pain. Then I remember that I've thought a lot of other things as well.

Also, I'm not sure the goal of life is to think about as many things as possible."

KESKEYTYSTEN ARKISTO

PONTUS PUROKURU : KESKEYTYSTEN ARKISTO

215s.

Kosmos 2025

Saatu arvostelukappaleena

Olen jollain tapaa seurannut Pontus Purokurua jo ainakin kahdeksan vuotta – lähinnä somessa, Mikä meitä vaivaa -podcastissa että erilaisten tekstien muodossa. Mieleen piirtyy kuva tietynlaisesta ajattelijasta ja filosofisesta pohdiskelijasta, ja se yhdistyy erityisesti Purokurun kirjoittajaääneen, joka on tullut tutuksi muiden kirjojen yhtenä kirjoittajana sekä hänen oman Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi -esseekokoelmassa. Keskeytys: erosin kuusi vuotta sitten silloisesta kumppanistani, ja luovuin eropäissäni noin 80% kirjahyllyni sisällöstä, iskin kaikki kirjani Varkauden Ekotorille, tuo esseekokoelma mukaanluettuna. Kaduin tekoani jo seuraavalla viikolla, ja kävin ostamassa pari omaa kirjaani takaisin. Avaruushomoluksuskommunismia en enää löytänyt, joku muu oli jo vienyt sen. Kadun sitä enemmän tai vähemmän edelleen, vaikka luulen, että olisin saattanut jossain luopumispäissäni myydä sen kuitenkin myöhemmin uudestaan, koska niin tein noille muillekin luovutetuille-takaisin ostetuille-kirjoille. Mutta juuri nyt haluaisin omistaa sen, ja tietenkin vielä sinä kovakantisena ensipainoksena, jossa on kullattuja yksityiskohtia kannessa.

Purokuru on siis "minulle" jotenkin ensisijaisesti podcastaaja, vasemmiston vaivojen ja Deleuzin selittäjä sekä esseisti. Rimpuilin hieman Römaanin kanssa, Purokurun edellistä teosta Haavamaata en ole ehtinyt edes lukea, joten huomasin, että meinasin alkaa lukea myös tätä uusinta, keväällä ilmestynyttä Keskeytysten arkistoa hyvin vahvasti tuon mielikuvan pohjalta. Purokurun neljäs itsenäinen teos on kustantamon takakansitekstin mukaan "tutkielma ajasta ja sen ristiriidoista" ja ennen kaikkea keskeytysten ja jatkumoiden välisistä narunvedoista. Kirjailija antaakin jo teoksen esipuheessa lukuohjeen: häntä kiinnostaa tutkia, mitä keskeytykset jatkuvan keskeytysten maailmassa näyttävät ja tuntuvat, miten entisestä vallan jatkumoa häirinneestä keskeytyksestä onkin itseasiassa tullut valtaa ylläpitävä tekijä, kun kukaan ei ehdi saada enää mitään loppuun eikä keskeytysten takia keskittyä yhtään mihinkään. Niinpä Keskeytysten arkisto onkin kokoelma lyhyitä tekstejä, alle sivunmittaisesta maksimissaan muutamasivuisiin. Pieniä, keskeyttäviä, missä tahansa järjestyksessä luettavia. Keskeytys: Mitkä lie henkilökohtaiset PDA-piirteet allekirjoittaneeseen muuten iski, kun alkuun tekstien kanssa vaivasi juurikin se lyhykäisyys, sirpaleisuus, ohjeidenmukainen keskeytyksenomaisuus ajassa, jossa kaikki muukin on aivan liian lyhykäistä, sirpaileista ja keskeytyksenomaista. Ironista sinänsä, sillä tartuin kirjaan, koska en jaksanut keskittyä toiseen, lineaarisesti eteenpäin puuskuttavaan nelisataasivuiseen romaaniini, vaan halusin nimenomaan keskeyttää keskittymisen lyhykäisillä teksteillä.

Keskeytysten arkisto jakautuu ohjeistavan esipuheen jälkeen viiteen osaan, Suoritukseen, Kilpailuun, Oireisiin, Järjestyksiin sekä Vapautumiseen. En jaksanut keskittyä (heh) etsimään osien sen kummempia yhteyksiä ja erineväisyyksiä, vaan luin vapautuneesti teksti kerrallaan, yksittäisinä. Tekstit kulkevat laidasta laitaan: ne ovat useampiosaisia kertomuksia asuntonäytöistä, esseemäisiä tutkielmia ajasta ja suureista, toisaalta arkisia huomioita lapsilleen huutavista isäoletetuista ja seurapiireissä olevien ihmisten tavasta määritellä seurapiirien rajoja. Aloin merkitsemään kirjan toisessa osassa lempitekstejäni, mutta luovuin siitä huomattuani, että merkitsen melkein jokaisen. Eli siis, tosiaan itseni kanssa alun taisteltuani huomasin, että imeydyin teksteihin ihan uudella tavalla – tai siis jotenkin näin: kuulin (/annoin itseni kuulla?) ihan toisenlaisen Purokurun kirjoittajaäänen kuin aikaisemmin. Jotenkin pidäkkeettömämmän, ehkä? Vapautuneemman? En tiedä, onko kyse tekstimuodosta (tai muodottumuudesta) vai tekstien monimuotoisuudesta, mutta en kuullutkaan enää kirjoituksia sillä Pontus Purokurun kirjaimellisella podcastin sisäänheittoläppien äänellä vaan ihan uudella, lempeän tarkkailevalla ja jotenkin ympäristöään ihmettelevämmällä tavalla. Keskeytys: en tiedä miksi aloin pohtia Purokurun kirjoittajaääntä ja mitä kukaan tällä tiedolla tekee. Tein niin kuitenkin, ja koska tämä huomio ilahdutti minua, laitan sen nyt myös tähän. Ja tämä metateksti selittää sitten sen, miksi se – ja sitten vielä tämä metateksti itse – on tässä. Mistä minä tiedän mikä on ja mikä ei ole uutta ja mikä on vain sitä, että huomaan itse jotain ensimmäistä kertaa. Ja sitten taas, miten niitäkään voi erottaa toisistaan, koska jos se on uutta minulle, on jokseenkin yhdentekevää oliko se siellä aiemmin, koska ei sitä kuitenkaan ollut huomannut. 

Keskeytysten arkisto onkin siis toisaalta kirjallinen irrallisia, sieltä täältä luettavia tekstejä ja toisaalta lempeä ja pysähtyvä kokonaisuus tarkkanäkökisiä ja oivaltavia (pienois-)esseitä ja -tekstejä. Nautin niiden koosta – ne tarjoavat ajatuksen, mutta eivät ajattele – saati selitä! – niitä lukijalle loppuun. Ne näyttävät ajan, hammasharjan bluetooth-toiminnon sekä kapitalismin nyrjähtäneen banaaliuden, ja silti luottavat samalla lukijan kykyyn ymmärtää itse enemmän, nähdä tai olla näkemättä yhteyksiä laajemminkin. Keskeytysten arkisto keskeyttää myös sen valmiiksi pureskellun tietomassan, jota meistä hieman jokainen enemmän tai vähemmän doomscrollaa päivästä toiseen sosiaalisesta mediasta ja sen jälkeen toistaa papukaijana omana ajatuksenaan omissa postauksissaa ohjeistaessaan muita olemaan yhtä oikein ja yhtä hereillä.  Keskeytys: joku kirjoitti tästä Goodreads-arvioon, että tekstit loppuvat töksähäten juuri kun ovat pääsemässä käyntiin ja että se häiritsi. Ymmärrän kyllä tätäkin lukijaa, mutta välillä, kuten kumppanini usein sanoo on hassua, miten me lukijat arvioimme teoksia sen mukaan, millaisia toivoisimme niiden olevan sen sijaan että arvioisimme niitä sellaisina kuin ne ovat. Luemme pieniä tekstejä keskeytyksestäkin toivoen saavamme lukea pitkiä tekstejä keskeytymättömyydestä.

Jokin näissä hienoissa pienissä teksteissä siis kutsui katsomaan ja ihmettelemään maailmaa ihan uudella tavalla, ja se tuntui kaiken limanuljaskamaisen harmaan jatkumon keskellä kovinkin tervetulleelta keskeytykseltä. Pieni teksti voi olla toki kliseisesti kokoaan suurempi, mutta joskus pienen ihmetteleminen on ihan tarpeeksi riittävää. On kyse sitten kissan kakasta, apuraharumbasta, ajasta tai naapurin keskinkertaisesta tavasta pestä hampaitaan. Keskeytysten arkisto kutsuu keskeyttämään puurtamisen, ja katsomaan maailmaa vähän pienemmästä mittakaavasta. Ja se on hämmentävän tervetullutta ajassa, jossa maailma mittaa kaikkea ainoastaan määrän ja suuruuden näkökulmista.

ELÄMÄNTYÖ

RACHEL CUSK : A LIFE'S WORK – ON BECOMING A MOTHER

218s.

Faber & Faber 2001/2018

Rachel Cuskin ensimmäinen ei-fiktiivinen essee- ja muistelmateos, A Life's Work, kirja äitiydestä ja äidiksi tulemisesta suututti kovinkin monet 2000-luvun alkuvuosina – Cusk sai kuulla olevansa niin huono äiti, huono nainen kuin huono ihminenkin, onhan hän kehdannut kirjoittaa äitiydestä sen kaikkien tunteiden kirjon kanssa eikä ainoastaan pyhä Maria -asetelman kautta. Onneksi se on myös toisaalla ylistetty: siitä otetaan edelleen uusia painoksia, ja ei-niin-ihme kyllä, se on hyvinkin ajankohtainen vielä melkein 25 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Jotkin asiat muuttuvat hitaasti, ja yksi niistä on äitiys ja äitiminen modernissa, jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.

“When she is with them she is not herself; when she is without them she is not herself; and so it is as difficult to leave your children as it is to stay with them. To discover this is to feel that your life has become irretrievably mired in conflict, or caught in some mythic snare in which you will perpetually, vainly struggle.” 

A Life's Workia voi hyvinkin lukea kaikkena sinä pohjana, jonka päälle Cusk on sittemmin kirjoittanut paitsi naisen/naisäidin taiteilijaroolista että taiteesta suhteessa perheeseen. Cusk käsittelee tematiikkaa paitsi myöhemmässä eroa käsittelevässä muistelma- ja esseekokoelmassaan Aftermath sekä kootuissa esseissä teoksessa Mykkäkoulu, mutta myös kaunokirjallisuudessaan, joista aivan erityisesti teeman pariin pureudutaan viimeisimmin ilmestyneessä, ilmiömäisen upeassa romaanissa Parade (suomeksi Kulkue, ilmestynyt Kaisa Katteluksen kääntämänä keväällä 2025). Äitiys, äitiminen ja naiskirjoittaminen ovat Cuskin elämäntyön, äitiyden, lisäksi yksiä hänen tuotantonsa kantavia teemoja: mitä on olla äiti ja taiteilija? Entä mitä on olla taiteilija maailmassa, joka edelleen arvottaa miestyypilliset aiheet esimerkiksi äitiyttä ja äitimistä yleismaailmallisemmiksi? 

Ihan näin suoraan Cusk ei vielä A Life's Workissa aiheensa pariin uppoudu, onhan kirja ensimmäinen, jossa hän itse on äiti, tulee äidiksi. Ensimmäisen tyttärensä vauvavuoteen sijoittuva kokoelma on kuitenkin jo sitä samaa terävänäköistä, yhteiskuntakriittistä ja kuitenkin lempeän inhimillistä tekstiä, joka on hyvinkin tunnistettavaa myös kirjailijan myöhemmässä tuotannossa. Cusk käyttää vaikeiden ja vaiettujenkin aiheiden äärellä armotta itseään, omia ennakkoluuloja ja tunteitaan esimerkkinä, ja vaikka se kenties jonkun konservatiivisemman ja tabujen pönkittäjän kunniaa loukkaakin, luo se keskivertolukijalle ihanan paitsi samastuttavaa myös silmiä avaavaa näkökulmaa niihin pimeisiin nurkkiin, joita kirjallisuudessa harvoin näin lempeällä valolla valoitetaan.

“But it is not merely a taboo against complaint that makes the hardship of motherhood inadmissable: like all loves this one has a conflicted core, a grain of torment that buffs the pearl of pleasure; unlike other loves, this conflict has no possibility of resolution.”

Cusk on ehdottomasti – ainakin allekirjoittaneen mielestä – vahvimmillaan tämän kokoelman alussa, puhuessaan raskaudesta, imetyksestä sekä äitiyden sekä siihen liittyvien ilmiöiden patriarkaatis-medikalisaatiollisalisteisista näkökulmista. Kaiken kehityksen keskellä Cuskin pohdinnat elävät edelleen hieman marginaalissa, ja sen sai huomata myös tämän alkuvuoden kotimaisessa uutisoinnissakin: kun Euroopassa ollaan esimerkiksi jo pidemmällä niin sanottujen luonnollisten kotisynnytysten turvallisuuden kehittämisessä, peräänkuulutetaan Suomessa vielä vahvasti medikalisaatioon nojaavaa kontrollia ja synnytyskuria: ja tähän osallistuu vahvasti myös media kirjoittaessaan ainoastaan kotisynnytyskuolemista ja sen riskeistä kiinnittämättä huomiota niihin valtarakenteisiin, jotka tällaisten (moraali?)huolten taustalla liikutetaan. 

Cusk näyttääkin monessa tekstissään, ensisijaisesti synnytystä, imetystä ja kotiseurantaa käsittelevissä esseissään sen naisiin kohdistuvan kontrollin voimakkuuden, joka äitiyden kentällä edelleen vaikuttaa. Se pohjaa edelleen puhtaasti yhteen tieteen haaraan, länsimaiseen lääketieteeseen, jolla totta kai on syystäkin melko hegemoninen yhteiskunnallinen asema, mutta jonka terve ja etenkin tervetullut kritiikki on vielä hämmentävän hiljaista ja jää yksittäisten vanhempien harteille. Vaikka Cusk itsekin päätyy lopulta synnyttämään sairaalaan, on yhteisön hallinnalle alistuvan Pyhä Maria -äitiyden normatiivisuus vahvasti läsnä lähes jokaisessa institutionaalisessa kohtaamisessa, jonka Cusk tyttärensä kanssa käy läpi. Ja mikä hurjinta, juuri tämä on se kaikkein ajankohtaisin teksti, vaikka Cuskinkin ensisynnytyksestä on tosiaan jo 25 vuotta. 

Aika menee eteenpäin, mutta hallinnan rakenteet lähinnä piiloutuvat ja muuttuvat vaikeammiksi vastustaa. Onneksi meillä kuitenkin on Rachel Cuskin tapaisia kirjailijoita, jotka ovat vastaanotosta huolimatta kirjoittaneet aina aiheista, jotka ei hegemonista kirjallisuuskaanonia portinvartioivia tahoja miellytä. Vain ravistelemalla asiat uudistuvat, ja Cuskin rintamaan toivoisin yhä enenevissä määrin ihmisiä mukaan.