ITÄMAISET SUOSIKKINI

Vaikka kotimaisuus on tänä vuonna ollutkin aika vahvasti se lukemiselle teemaa antava alue, luen minä muutakin. Yleensä vielä enemmän kuin suomalaista, ja usein minua eniten hurmaakin kirjallisuus länsimaiden ulkopuolelta. Lähi-Idän kirjallisuus on pitkään ollut suosikkiani, nigerialalainen Chimamanda Ngozi Adichie on taas ehdottomasti yksi lempikirjailijoitani. Mutta se maailman kolkka, jonka kirjallisuutta on lähivuosina silti jostain syystä tullut eniten luettua, on kaukaisempi Aasia, ja kun viimeksi vinkkailin kotimaisia suosikkejani, on nyt näiden itämaisten vuoro.

01. LISA SEE : LUMIKUKKA JA SALAINEN VIUHKA

Tämä kirja on täysin satunnainen kierrätyskeskuslöytö, jonka taisin napata mukaani noiden kirsikankukkien vuoksi, haha. Vaikka nimi kuulostaakin vähän liian tyttökirjallisuudelta omaan makuuni, ei sen todella kannata antaa hämätä, tämä kirja on nimittäin ihana. Kirja on tarina kahdesta 1800-luvun kiinalaistytöstä, joista tulee toistensa salaiset kirjeenvaihtoystävät. Toinen heistä syntyy köyhään maanviljelijäperheeseen, mutta koska hänen jalkansa onnistutaan sitomaan erityisen kauniisti (että sellaiset kauneusihanteet sitten), takaa se Liljalle nousun sosiaaliluokassa entistä korkeammalle. Sisätiloihin suljetut naiset ovat toistensa suurin tuki ja  samalla myös vahvin rakkaus keskellä Kiinan hyvin patriarkaalista kulttuuria, mutta sillä voi olla myös kohtalokkat seuraukset. 

02. RANI MANICKA : JASMIININ TUOKSU

Tämän kirjan taas sain siskoltani joululahjaksi jokunen vuosi sitten, ja siitä muodostuikin varsin suuri kirjarakkaus itselleni. Rani Manicka on malesialainen kirjailija, ja vaikka tämä nyt taitaakin suuntautua enemmän sinne Etelä- kuin Itä-Aasiaan, heitän sen mukaan tänne genreen, että sekin johonkin mukaan pääsee. Kirja lähtee liikkeelle silloisesta Ceylonista 14-vuotiaana vaimoksi annetun Lakshmin mukana, ja jatkaa matkaansa Malesiaan seuraten neljän sukupolven tarinaa toisen maailmansodan ja Japanin miehityksen keskellä ja sen jälkeen kohti Dimpleä, Lakshmin lapsenlapsenlasta. Kirja on vahva tarina selviytymisestä, erilaisista ihmisistä, rakkaudesta, ja siitä, miten jokainen rakastaa täysin eri tavalla. Kirja on traaginen, kaunis ja vaikuttava, kuvaus siitä osasta maailmansodan historiaa, josta ei suuremmin kouluissa kerrota. Se on ihana, ja juuri sellainen, jonka pariin haluaisin jo pian palata uudelleen. 

03. HARUKI MURAKAMI : KAFKA RANNALLA

Löysin Murakamin kunnolla viime vuonna, Goodreadsin kehujen kautta. Aloitin Norwegian Woodista, rakastuin Kafkan kohdalla. Japaniin sijoittuvien tarinoiden jälkeen ei yleensä ihan täysin tiedä mitä on juuri lukenut, mutta Murakamin taianomainen tapa kertoa ja viedä tarinaa eteenpäin imaisee täysin mukaansa, ja siinä sitä ollaankin, useampi sata sivua myöhemmin, täysin hämmentyneinä. Kafka rannalla oli jotenkin todella klassinen Murakami kissojen kanssa puhuvine hahmoineen, jotka ovat joutuneet erittäin kummallisiin onnettomuuksiin lapsina ja itseään Kafkaksi nimittävinä poikina, jonka kohtalona on klassisesti tappaa isänsä ja naida äitiään. Kirja on todella taitava, fantasiamainen kuvaus, jonka jälkeen ei tiennyt mitä on juuri lukenut, mutta rakasti sitä kaikkea silti.

04. HARUKI MURAKAMI : VÄRITTÖMÄN MIEHEN VAELLUSVUODET

Hieman rauhallisempi ja tässä maailmassa olevampi Värittömän miehen vaellusvuodet on taas Murakamin uusimpia, ja vihdoin niitä, jotka on suoraan suomennettu japanin kielestä eikä englanninkielisistä käännöksistä. Tsukuru Tazaki on kasvanut tiiviin ystäväjoukon keskellä koko nuoruuteensa, kunnes aivan yhtäkkiä, ilman minkäänlaista selitystä hänet on siirretty ulos porukasta. Kun Tsukuru vuosia myöhemmin tapaa naisen, patistaa tämä hänet selvittämään menneisyytensä mysteerit ennen kuin voi antautua suurempaan suhteeseen miehen kanssa. Ja siitähän se selvitystyö sitten alkaa, se kulkee läpi Japanin ja koukkaapa se Suomessakin (mikä ei varmaan ainoaltakaan kirjaa markkinoivalta ihmiseltä olekaan koskaan jäänyt mainitsematta, voihan suomalaisuus). Kirja on lämmin ja kaunis, jouheva ja sujuva Murakami, joka on jo niin realistinen, ettei sitä meinaa aivan Murakamiksi uskoakaan. Hyvä ja helppo kirja kuitenkin, todellakin luettavan arvoinen.

05. BARBARA DEMICK : SULJETTU MAA: ELÄMÄÄ POHJOIS-KOREASSA 
& HYUN HEE KIM : SIELUNI KYYNELEET - OLIN TERRORISTI

Lainasin Suljetun maan siskoltani, ja se herätti varsin vahvan kiinnostuken pohjoiskorealaisten loikkareiden tarinoihin. Suljettu maa on vahva tarina täysin eristyksissä elävistä ihmisistä, joiden ainoa tehtävä on palvella suurta hallitsijaansa, mitään kyseenalaistamatta vaikka maata kalvaa järjetön nälänhätä ja kaikkialla ympäröi puhdas epähumaanius. Se on iskevä ja herättävä tarina useammasta pois päässeestä ihmisestä, joiden kohtalot ja taustat vetävät erityisen hiljaisiksi. Tämä kirja pitää kokea, se perustuu tositarinoihin ja oikeisiin haastatteluihin, ja se on ihan herättävä poistuminen kaunokirjallisuuden kentältä johonkin hieman todellisempaan.

Ja lähes yhtä vahvana, tosin hieman erilaisesta näkökulmasta Pohjois-Koreaa avaamaan nousee myös Sieluni kyyneleet, joka kertoo tositarinan omaelämäkerrallisesti nuoresta naisesta, joka on valittu poliittisen eliitin keskellä palveleman maata suurimmalla mahdollisella tavalla: räjäyttämään ilmaan eteläkorealainen lentokone, jotta, aivan järjettömän pelottavalla logiikalla, Koreat jälleen yhdistyivät. Kirja on tarina äärettömän taitavasta aivopesusta, ideologisesta pakkosyötöstä ja siitä lohduttomuudesta, jonka keskellä tuo aivan järjetön valtio saa ihan nykypäivänäkin elää. Nämä kirjat avaavat silmiä sille käsittämättömyydelle, mutta aiheuttavat myös vahvan voimattomuuden tunteen. (Ja laittavat ehkä myös hieman omia ongelmia parempaan mittakaavaan, ainakin toivottavasti.) Kumpaakin suosittelen, ihan ehdottomasti.

Onko nämä teokset teille tuttuja, kiinnostaako kauko-Itä ylipäätään? Ja jos teillä on jotain aivan superhyviä lukuvinkkejä Aasian suuntaan, otan niitä vastaan erityisen kiitollisena!

TONI MORRISON : LUOJA LASTA AUTTAKOON

TONI MORRISON : LUOJA LASTA AUTTAKOON 

♥ ♥ ♥ ♥ 

186s.

Tammi 2016

Alkuteos: God Help the Child (2015)
Suomennos: Kaijamari Sivill

En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin paljon aivan tuoretta, joko tänä vuonna alunperin julkaistua tai käännettyä kirjallisuutta. Vuoden 2016 kirjoihin kuuluu myös Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon, kirja joka on valloittanut kirjabloggaajia jo varsin vahvaan tahtiin alkuvuoden aikana. Katrin blogista itsekin tämän helmikuussa lukulistalleni nappasin, Taina Maagisen realismin arvioon törmäämisen jälkeen nappasin sen kirjaston varauslistallekin.

"Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä." (s. 147)

Luoja lasta auttakoon on nobelistikirjailija Toni Morrisonin uusin teos, 85-vuotiaan kirjalijan raikas ja vahva romaani keskeltä nuoruutta ja sen kipupisteitä kun lapsuudesta pitäisikin siirtyä itsenäisesti aikuisuuteen. Kirja sijoittuu nykyaikaan, mutta sen tarina ja teemat ovat niin universaaleja ja aikaa kestäviä, ettei ajalla eikä paikalla varsinaisesti ole merkitystä. Kirja lähtee liikkeelle sinisenmustana maailmaan tulleen Lula Annin syntymästä, siitä kipuilusta, jonka tuo syvä ihonväri vaaleammassa äidissään Sweetnessissä aiheuttaa. Isä jättää liian mustan perheensä, äidin on vaikea edes koskettaa tytärtään. Tästä lähtee liikkelle nimensä Brideksi muuttaneen nuoren naisen tarina, ja se onkin vahva huuto hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä.

Luoja lasta auttakoon on tiivis, riisuttu ja osuva teos. 

Se on raikas ja vahva, ja vaikka se tunnetasolla 

jäikin hieman etäiseksi, on se kirjana todella hyvä.

180-sivuinen kirja pakkaa hyvinkin karsitusti itsensä täyteen tärkeitä teemoja ja vertauskuvallisuutta. Se osuu todella oivallisesti asiaansa, käy läpi lapsuuden kivut matkalla aikuisuuteen, omien tekojen ja kokemusten suhteen tulevaisuuteen. Kirja oli yllättävänkin helppo lukea, en tosin tiedä yllätyinkö siksi, että oletin, että nobelkirjailija kirjoittaisi raskaammin vai siksi, että edellinen tuntui tahmeammalta, mutta tämän teoksen tyyli vei kyllä vahvasti mukanaan. Luoja lasta auttakoon onnistui olemaan kokoonsa nähden suuri teos, ja se siitä tekikin varsin upean lukea. Se käsittelee asioita kiehtovasti yhtä aikaa täysin suoraan ja vertauskuvallisesti, rehellisesti ja valheen ilmitulemisen kautta. Kirja on yhtaikaa paikallaan ja liikkeessä, siinä on realistinen ote, mutta silti se osaa hämmentää jatkuvalla tapahtumasarjallaan, jonka ei ole enää tarkoituskaan olla sitten kuitenkaan aivan realistinen. Kirja imee hyvin vahvasti mukaansa, se pitää otteessaan ja antaa lukijalleen paljon, vaikken tällä kertaa siitä silti ihan täysin viiden sydämen verran irti saanutkaan. Ehkä tämä siis kuuluu siihen hyvien kirjojen kategoriaan, joista pitää kovasti, vaikkei rakastunutkaan. Hyvä kirja ja lempikirja kun ovat käsitteinä aivan erit, lempikirjojen kun ei aina tarvitse edes välttämättä olla näinkään hyviä osuakseen itsessään johonkin aiheuttaen pitkiäkin tunnereaktioita. Tätä suosittelen kuitenkin lämpimästi, harvoin näin laadukkaasta kirjallisuudesta saa nauttia.

SADIE JONES : KOTIINPALUU

SADIE JONES : KOTIINPALUU 

♥ ( ♥ )
355s.
Otava 2016 
Alkuteos: The Outcast (2008)
Suomennos: Marianna Kurtto

Kirjablogimaailman sekä Suomi-Goodreadsin kohisema Kotiinpaluu on Sadie Jonesin esikoisteos, joka on kirjoitettu jo 2008, mutta saatu käännettyä suomeksi vasta tänä vuonna. Kotiinpaluu on tarina Lewisistä, 19-vuotiaasta brittinuorukaisesta, joka palaa kotiinsa kahden vankilavuoden jälkeen, kuvitellen uutta tulevaisuutta mutta tipahtaen siihen samaan vanhaan huttuun, josta hän oli poistunutkin. Tarina sijoittuu 1950-luvun Lontoon liepeille, ja se paljastaa ensin jotain Lewisin surkeasta taustasta ennen kuin se jatkaa nykypäivän tarattelua.

On olemassa kirjoja, joiden loppua pelkää, koska ei halua luopua vielä tarinasta. 

Ja sitten on kirjoja, joiden loppua oikein toivoo, odottaa, että edes se saisi pelastettua tästä tarinasta jotakin.

Ja eipä nyt ehkä tämän kirjapostauksen jälkeen jää epäselväksi, että Kotiinpaluu oli minulle ehdottomasti tuota jälkimmäistä. Sivusinkin jo edellisessä postauksessa hieman sitä, miten minulle ei koskaan saisi hehkuttaa jotain kirjaa etukäteen. Muutun kyyniseksi ja päätän jo valmiiksi etten siitä pidä, jos kerran kaikki muut hehkuttavat. Yleensä kuitenkin onnistun karistamaan tuollaiset oman pääni ennakkoluulot varsin hyvin harteiltani, meinasihan näin käydä Neljäntienristeyksenkin kanssa. Minulle ei ole ongelma myöntää, että pidän siitä, mistä kaikki muutkin, että lempparini on se jo valmiiksi tunnettu ja hehkutettu. Jos kirja on makuuni, se on, ei sitä kenellekään puolustella tarvitse.

Mutta tämä ei kyllä ollut. En tiedä oliko kyseessä ne superhehkutukset tai "otapa nyt nenäliinat esille!" -voihkaisut, mutta tämä kirja ei kyllä liikauttanut minussa sitten mitään. Paitsi ärtymyskynnystä. Juu, oli se hienosti kirjoitettu, sen lakoninen ja kaunistelematon tyyli sopi hyvin tarinaan. Mutta kun tarina ei kantanut, oli tästä vaikea pitää. Oli vaikeaa nuorta, kuollut äiti, etäinen isä ja kaikkea muuta mahdollisimman epäyllätyksellistä ja tylsän varmaa valintaa. Ei tämä toki mikään helpoin kirja ehkä ollut, mutta toisin kuin vastaavat yleensä, jätti sen lukeminen kokonaan lukijansa palkitsematta. Vaikeudet muuttuivat raakuuksilla mässäilyiksi, etenkin kun kaikki mahdollinen kliseesoppa piti taas samojen kansien väliin hämmentää. Että niin, olisi ehkä pitänyt luottaa etukannen pikkuprinttiin "Jos pidit Ian McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän." En nimittäin lämmennyt sillekään, mutta samaa höttösoppaa tämä kieltämättä sen kanssa kyllä oli. Harmi. Olisi ollut ihana lukea sellainen elämys, mitä tämän kanssa odotin, mutta jospa se nimenomainen vielä odottaisi jossain muualla. Onhan noita kirjoja taas yöpöydälle muutama kerääntynyt vuoroaan odottelemaan, paremmalla onnella niiden kanssa sitten.

NYT JA SILLOIN

1 0  V U O T T A  S I T T E N

Oli kevättalvi 2006 ja kirjoitin ylioppilaaksi. En edes muista mitä keväällä kirjoitin, joten olipa se varmaan kovin merkityksellistä noin loppuelämäni kannalta. Äidinkielen ainakin, se oli ainoita aineita, joista lukiossa oikeasti pidin, sainhan lukea. Kirjoitusten jälkeen pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja muutin Osloon au pairiksi. Luin suomalaisen perheenäitini kirjahyllystä Tommy Tabermania, ensimmäistä kertaa Kjell Westötä (Leijat Helsingin yllä hurmasi aivan täysin) ja uudelleen Tuntematonta sotilasta, ja taisin varsinaisesti löytää vapaa-ajan valinnaisen rakkauden lukemiseen uudelleen sitten yläastevuosien.

5  V U O T T A  S I T T E N

Vuosi 2011 oli aika mullistusten vuosi henkilökohtaisessa elämässäni, ja vaikkei sitä ehkä ihan suurimmalla ylpeydellä voikaan muistella, on se jättänyt kuitenkin jälkeensä paljon sellaista, josta nyt saa olla varsin tyytyväinen kokeneensa. Jätin ruokavaliosta kokonaan punaisen lihan ja kanan pois, ja löysin muutenkin parin hukkavuoden jälkeen vahvemmin oman tapani katsoa maailmaa. Aloin myös varsinaisesti blogata ensimmäistä kertaa kunnolla myös kirjoista uuden lifestyleblogini myötä, ja luinkin vuoden aikana 10 kirjaa, muun muassa silloiset lempparini Kamila Shamsien Poltetut varjot sekä  ikilempparin, Chimamanda Ngozi Adichien Puolikkaan keltaista aurinkoa.

3  V U O T T A  S I T T E  N

Mietin joku aika sitten, että vuosi 2013 on varmaan ollut totaalisen mitäänsanomaton, koska en muista siitä mitään. Ja sitten muistin, että sinä vuonnahan minä aloitin työt nykyisessä työpaikassani. ja olin keväällä puolitoista viikkoa Shanghaissa. Muutin myös tuona samaisena vuonna Etu-Töölöön unelmieni asuntoon, jota kaipaan edelleen lähes päivittäin. Suunnittelin häitä, kirjoitin kandityön, luin 15 kirjaa, lemppareimpana ElRamlyn Auringon aseman sivuaineen kirjallisuuskurssille. Että ei kai se niin kovin mitäänsanomatonta lopulta sitten olekaan, tuo tuollainen aikuistumisen vuosi.

V U O S I  S I T T E N

Olin vain, ei kai kummempaa mahtunut alkukevääseen. Luin, kävin joogakurssilla, kävin töissä, haaveilin tulevan kesän Meksikon matkasta, saatiin ihan hassu kämppätarjous, josta ei osattu kieltäytyä. Odotin kunnon kevättä, kotoilin, haaveilin uusista kuvista tatuointimessuilla ja luin vuoden aikana 31 kirjaa. En kirjoittanut oikeastaan mitään ja mihinkään, ja se tuntui erikoiselta, olinhan jonkinlaista blogia pitänyt kuitenkin jo kuusi vuotta putkeen. Mutta se oli vapauttavan erikoista, oli ihaninta ikinä kun ei ollutkaan mihinkään eikä kenellekään velkaa mielipiteitään, asenteitaan tai tekemisiään. Ja niitä viime vuoden kirjalemppareita, niitä oli muun muassa Sinuhe egyptiläinen, Murakamin Kafka rannalla & Värittömän miehen vaellusvuodet sekä Mende Nazerin Orja, vaikka muuten tuntui että luin lähinnä huonoja tai keskivertokirjoja koko vuoden.

T Ä H Ä N  A S T I  T Ä N Ä  V U O N N A

Olen herännyt uuteen vuoteen Koh Lantalla maailman siisteimmän tyypin kainalossa, käynyt sen lisäksi Krabin Ao Nangissa, Kuala Lumpurissa, Kuopiossa, Varkaudessa ja Joensuussa. Ollut surullinen ja onnellinen, iloinen ja väsynyt. Nähnyt huomattavan vähän muita ihmisiä, laittanut suurimman osan tuen tarpeesta Kimmon kainaloon. Keksinyt uuden kirjablogin, lukenut viisitoista kirjaa, joista kymmenen on suomalaisia, kolme lastenkirjoja, kaksi omaelämäkerrallista lapsen tai nuoren kirjoittamaa, kolme ihan huonoa ja kaksi uutta lempparia.

E I L E N

Kaikista mahdollisista laitteista oli akku loppunut, ja koska niitä on epämiellyttävä käyttää johdon kanssa, taisin lähinnä vain oleskella hieman päämäärättömästi sängyllä, sohvalla tai pöydän ääressä, Elvi jaloissa häärien. Söin Kimmon tekemää munakasaamiasita, käveltiin toista tuntia rantoja pitkin hurtan kanssa harmaassa maaliskuun aamussa. Yksi naapuri hyppi yläpuolella ilmeisesti hyppynarulla, toinen lauloi seinän takana oopperaa, itse mietin millaisen kuvan meistä saattaisi seinien tai lattioiden läpi saada. Lukeakaan en tainnut ollenkaan, ainakaan ensimmäiseen kolmeenkymmeneen sivuun tuo Kotiinpaluu ei ole vielä temmannut mukaansa niin, että sitä ihan tekisi mieli lukea, että ehkä maanantaina bussissa sitten taas uudella yrityksellä.

T Ä N Ä Ä N

Kimmo on lähdössä pelaamaan lohkovoittopeliä en-ole-edes-ihan-varma-missä-lajissa, minä heräsin jo seitsemältä ja haaveilin ensimmäisen tunnin puhelimella pinterestissä. Leikkaisin kotimme kolmellekymmenelle tulppaanille uudet imupinnat, vaihdoin vedet ja rapsuttelin Elvin kirsikankukantuoksuisia korvantakusia, sille on näemmä tassupesun yhteydessä tipahtanut siihen eilen koirashampoot. Nyt juon siskon tuliaiseksi tuomaa srilankalaista teetä, kuuntelen Vallis Alpsin Young'ia ja lisäilen kuvia sen seitsemään postausluonnokseen, joita olen aamutuimaan blogipohjalle tallentanut.

H U O M E N N A

Alkaa taas uusi työviikko sisäjumpalla, töissä jatkuu Muumipapan urotöiden lukeminen ja jospa tuo Sadie Jonesinkin kirja saisi sen verran tuulta alleen, että pääsisin sen parissa taas etenemään. Minulle ei koskaan saisi tulla hehkuttamaan kirjaa etukäteen sanoin "voih, varaa nenäliinoja!", koska muutun täysin skeptiseksi ja päätän jo vastareaktiona valmiiksi, etten teoksesta pidä, jos kaikki muut vaan hehkuttaa. Toivottavasti saan tällä kertaa kuitenkin pyörtää ennakkoluuloni, menee elo melko ärsyttäväksi jos muiden mielipiteet vaikuttavat omiini, oli suunta mikä tahansa. Aion olla myös iloinen, koska vuoden kaksituhattakolmetoista Laura sanoi, että mielialansa voi valita. Täytynee ehkä kokeilla.

RIIKKA PULKKINEN : RAJA

RIIKKA PULKKINEN : RAJA 

 ♥ 

366s.

Gummerus 2006

Riikka Pulkkinen on ollut minulle entuudestaan vieraan tuttu kirjailija, se sellainen, josta olen kyllä kuullut, mutta itse teoksiin ei ole tullut koskaan tartuttua. Sitten nappasin Suomalaisen tammialeista Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen matkaani, ja tuon kevyen teoksen lukaisinkin ihan parissa päivässä joulureissun jälkeen. Ja kas, sehän olikin mitä mainioin hömppäkirja, sellainen ihanan kevyt, mutta silti oivaltava. Lempivaaran innoittamana tartuin Tottaan, ja sehän se vasta sitten hurmasikin. Ja näillä eväillä siis kohti Pulkkisen ilmestyttyään kovaakin kohinaa aiheuttanutta esikoisteosta Rajaa.

Raja on tarina 53-vuotiaasta Anjasta, joka on luvannut tappaa alzheimerintautia sairastavan miehensä, kun mies ei enää muista ja 16-vuotiaasta Marista, joka rakastuu lukion äidinkielenopettajaansa. Ja sitten vielä vähän noin kuudesta muustakin tyypistä, joista osa risteilee tarinassa sivuhenkilöinä, osasta ei saa taas lainkaan koppia, miksi heidätkin on mukaan ahdettu. 

Riikka Pulkkisen Raja on kuin tyypillinen suomalainen elokuva: 

täynnä ihan kaikkea mahdollista ilman syventymistä kunnolla yhtään mihinkään. 

Ja siinäpä sitä sitten ollaankin. Mukana on eutanasiateemaa, muistisairautta, itsemurhayrityksiä, viiltelyä, naimista, halua, erektioita (joiden kuvailu on kuin lukisi viisitoistavuotiaan tytön seksipäiväkirjahaaveita, oi jippii), pettämistä, satunniasia seksisuhteita, lapsen näkökulmaa, kaveridraamaa, äiti-tytär-suhteita, taidehistoriaa, omituinen käväisy väitöskirjamaailmassa, oh, you name it. Vähän kuin siis tehtäisiin taas kirjallisuuden sekavuusennätystä väritettynä ei-niin-tyyliään-löytäneellä ja hieman laskelmoivankin oloisella kirjoitustyylillä. Kaikkea piti särppiä vähän, mitään ei käsitelty kunnolla. Henkilöhahmot olivat niin yksiulotteisia, että suretti, teemat rääpittiin kasaan hieman mutu-tuntumalla. Ja vaikka tarina alkoikin ottaa itseensä hieman paremmin vauhtia viimeisen sadan sivun kohdalla, ja ehdin jo huokaista ihastuksesta, että tuomitsin kirjan keskivaiheilla sittenkin aivan turhaan, läsähti se lopussa kuin pannukakku ja jätti todella täysin tyhjän fiiliksen. Että jaahas sitten vain, tulipa sitten tällainenkin luettua. Hieman kehittyneempänä kirjailijana Pulkkinen olisi saanut tästä hyvän, riisuttuaan ylimääräisen ja keskittymällä olennaiseen, koska oli tässä ainesta, oli paljonkin. Mutta nyt se oli tällaisenaan vain vähän hölmö ja lattea, ei sitä ihanaa Pulkkista, joihin myöhempien teoksien parissa olin jo tutustunut.

Voisin ehkä siis nyt viimein sanoa, että ymmärrän sen kaksijakoisuuden, jonka Pulkkisen kirjat tuntuvat aiheuttavan: jotkut ei lämpeä ollenkaan ja toiset rakastavat. Totta minulla pysyy edelleen yhtenä lempikirjoista, siihen tällä Rajalla ei luonnollisestikaan ole vaikutusta, mutta onpahan Pulkkinen ainakin kehittynyt, se on varsin hauska huomata. (Ja nyt vain jäin miettimään pitäisiköhän minun antaa tämän myötä ehkä myös esimerkiksi Sofi Oksaselle uusi mahdollisuus? Jos lempikirjani kirjoittajakin voi kirjoittaa teoksia, joista en pidä, niin ehkä myös ei-niin-suosikeilla saattaa olla hyviä kirjoja..?!)

Huh! No mutta, millaisia ajatuksia Raja tai Pulkkisen kirjat ylipäätään on teissä herättänyt? Kuulisin ja keskustelisin niitä erityisen mielelläni lisää!