EKA KURNIAWAN : KAUNEUS ON KIROUS

EKA KURNIAWAN : KAUNEUS ON KIROUS

493s.

Gummerus 2017

Alkuteos: Cantik itu Luka 2002

Suomennos englanninkielisestä painoksesta: Jaana Kapari-Jatta

Arvostelukappale

Tunnustus: pyysin tämän kirjan arvostelukappaleeksi blogiani varten viime elokuussa.  E l o k u u s s a. Nopealla lyhyen matikan laskemalla siis yli puoli vuotta sitten. Toki ajattelin lukea sen heti. Mutta aloitin ja alkoi epäilyttää. Siirsin sen sivuun, ja yritin hetken päästä uudelleen, mutta ei. Luin siitä muutaman arvostelun, ja päättäväisenä ajattelin, että NYT, mutta en saanut lopulta tehtyä mitään. Luin toisen arvostelun, ja päätin, että jääköön. Kunnes helmikuussa, noin 20 kirjastolainan keskellä päätin tarttua härkää sarvista, Kurniawania kansista ja oikeasti aloittaa. Lukea vain ja ainoastaan tätä, en särppiä sieltä täältä, kuten lähiaikoina on muuten ollut tapana. Ja se palkitsi. En nimittäin takuulla ilman tahdonvoimaa ja kertarykäisyä olisi sitä saanut luettua loppuun. Ja jos en nyt olisi saanut, en olisi saanut tulevaisuudessakaan.

"Kun Dewi Ayu eräänä maaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena. Temppelipuun alta nokosiltaan herännyt paimenpoika pissasi sortseihinsa ja kirkaisi, ja hänen neljä lammastaan säntäilivät kivisten ja puisten hautamerkkien seassa mikä mihinkin suuntaan ikään kuin niiden keskuuteen olisi paiskattu tiikeri. Tapahtumat saivat alkunsa äänestä, joka kuului vanhasta ja merkitsemättömästä hautapaikasta, joka kyllä tiedettiin Dewi Ayun paikaksi. Dewi Ayu oli kuollut viisikymmentäkaksivuotiaana ja nousi uudestaan eloon oltuaan kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena, eikä kukaan siitä pitäen oikein tiennyt, miten hänen ikänsä pitäisi laskea."

Näillä sanoilla Kurniawan aloittaa Dewi Ayun tarinan, puoliksi indonesialaisen ja puoliksi hollantilaisen naisen, joka on ollut pienen, tarinaa varten keksityn Halimundan kylän ehdottomasti halutuin ja kaunein huora. Elämänsä aikana Dewi Ayu on ehtinyt synnyttää neljä tytärtä, kolme kuvankaunista ja yhden pataruman, ja hän päättää kuolla, jottei toisi enää yhtään lasta kärsimään kiimaisten miesten maailmaan. Indonesialainen Kurniawan on Man Tiger -teoksellaan Man Booker International -ehdokkaaksikin päässyt kirjailija, jonka teoksia on käännetty yli 35 kielelle. Hän on kaiketi kiistatta maansa valovoimaisin ja kuuluisinkin kirjailija, ja hänen Kauneus on kirous -romaaninsa on ensimmäinen suomennettu indonesialainen teos. Olkoonkin toki, että käännös on tehty englannin kautta, Jaana Kapari-Jatan jälki on sen verran laadukasta ja taitavaa, ettei tämän usko juurikaan alkuperäistä maagisuuttaa kadottaneen.

Ja maaginen tämä onkin, maagisen realismin taidonnäyte, Indonesian siirtomaa-, sota- sekä sissihistoriaan sukeltava valtava eepos, joka kuvaa maan kaoottista tilannetta Dewi Ayun ja hänen tyttäriensä kautta. Kirja on valtava soppa, joka on täynnä makuja, tuoksuja, paskaa ja väkivaltaa. Ilmeisesti joidenkin näkökulmasta myös huumoria. Se on räävitön, anteeksipyytelemätön ja joka suuntaan kurkotteleva, se vaihtaa näkökulmia, tarinoita, hahmoja, kansantaruja ja aiheitaan lennosta, ja se todella vaatii tulla kerralla luetuksi, ilman muiden kirjojen tai tekstien väliin aiheuttamia häiriöitä. Se on häiritsevä ja ihan helvetin ärsyttävä, ja silti sitä vain lukee ja lukee.

Toki täytyy muistaa, että tämä ei ole länsimaista kirjallisuutta, ja koska minä taas olen länsimaalainen, on kykyni täysin arvioida ja erityisesti ymmärtää tätä ehkä hieman rajalliset. Pakenen jälleen kerran yleistyksien vastuuta ja painavuutta, ja painotan, että minulle tämä näyttäytyi paitsi tarkoituksella täysin överiksi vedetyltä, myös järjettömän misogynistisenä. Se ei ole täysin Kurniawan vika, ja joku pieni taustasäie ehkä jättää sen jäljen, ettei se ole hänen tarkoituksensa, mutta jos joka ikinen naishahmo täytyy raiskata (vähintään viisitoista kertaa), päähahmoiksi rakennetut, vahvoina pidetyt naishahmot kuvataan vain miesten ja heidän penistensä kautta, alkaa kuvasto väsyttää jo ennen puoliväliä. 

Siis näin: naiset kiusaavat miehiä, koska voivat, ja heidät on ok raiskata rangaistukseksi. He myös menevät jatkuvasti naimisiin raiskaajiensa kanssa vain tullakseen uudelleen raiskatuiksi. Suora lainaus: "Maman Gendengin oli jaksettava odottaa, kunnes hänen vaimonsa olisi tarpeeksi vanha rakasteltavaksi. 'En tiedä milloin se tapahtuu, Shodancho. Ja aikaa sinäkin tosiasiassa tarvitset, eikö niin, aikaa olla nöyrä, koska ennemmin tai myöhemmin, kun vain jaksaa olla sitkeä, naisen saa suostumaan.'" Juu. Kauneus on kirous, koska se antaa luvan miehille tulla hulluksi, joten lopulta kannattaa ottaa ruma nainen, koska he ovat uskollisia, sillä kuka muu heitä nyt huolisi.

Ah. Veri kiehuu.

Ja silti! Silti! Jollain ehkä sitten maagisella keinolla koko asetelma on jo niin överi, että se heittää häränpyllyä eikä tunnukaan niin enää naisvihamieliseltä kun sitä alkaa tarkemmin pohtia. Väsyneeltä ja vähän mielikuvituksettomalta ehkä, mutta niin pitkälle viedyltä, että aivan kuin sen sanoma olisikin juuri päinvastainen. Ja jos/kun se on niin, se tuntuu jopa sen verran nerokkaalta ratkaisulta, että tunnen itseni hieman pölvästiksi tällalailla triggeröidyttyäni. Koska se lienee ollut koko ajan tarkoituskin. Jollain kierolla tavalla. Kuinka rasittavaa. Eihän tässä ollutkaan kyse yksilöistä vain yhteiskunnista, lopulta. Se vain tahtoo jäädä hieman oman pauhunsa jalkoihin.

Kurniawan ei päästä helpolla, mutta olen onnellinen että tartuin tähän, vähän liikaa kai lähiaikoina olenkin viettänyt kirjojen kanssa, joita on helppo rakastaa. Toki sekin on ihanaa, mutta välillä täytyy lukea myös kirjoja, joita inhoaa. Ja niin, kai tämä on vain kirja, jota joko rakastaa vihata tai vihaa rakastaa. Ehkä vielä joskus keksin kumpaa se on enemmän minulle.

Kirjasta muualla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla & Ja kaikkea muuta
Lue koko maailma -haaste: Indonesia
Helmet-haaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

10 + 5 NAISTENPÄIVÄN KIRJAVINKKIÄ

Ihanaa kansainvälistä naistenpäivää kaikille kanssasisarille ja sisarmielisille! Tänään on hyvä päivä paitsi aloittaa jokin aivan mahtava naisen kirjoittama kirja, tai vaikkapa hypätä Katrin blogin puolella mukaan ihanaan Prinssoja ja astronautteja -lukuhaasteeseen tai sitten ihan muuten vain nostaa esiin upeita taiteilijoita, jotka tekevät naisilta naisille. Tai oikeastaan naisilta ihan kaikille, emmehän toki jumiudu ajatukseen, että vain toiset naiset voisivat lukea tai nauttia toistensa tekemästä kulttuurista ja taiteesta. Sen kunniaksi listasin tännekin lukuvinkkejä, ihan kaikille.

N A I S I L T A  N A I S I S T A 

Minna Canth : Köyhää kansaa Tämä klassikko lienee kuulunut monen lukulistalle jo kouluaikoina, mutta jos olet onnistunut ohittamaan sen kuten minä, korjaa tilanne pikimmiten. Maamme ensimmäinen feministi ja mahtava kirjailija todella kuvaa sen vähemmän nähdyn kansanosan murheita ja arkea sellaisella voimalla, ettei näiden kirjojen uskoisi olevan yli sadan vuoden takaa. 

Anna-Kaari Hakkarainen : Kristallipalatsi Hakkarainen kirjoittaa maailmasta, jonka lähtökohtaisesti kai katsotaan olevan naisille, ja mikä on naisille, on toki stereotypisissä ennakkoluuloissa hömppää. Blogimaailmaan sijoittuva romaani on kuitenkin kaikkea muuta, se on herkkävireinen kuvaus täydellisyyden illuusiosta, korkeammalle tähtäämisestä ja paineista täyttää tietyt odotukset tuoreine pioneineen pellavalakanoiden keskellä. Kirja onnistui yllättämään minut täysin, ja tämä olikin yksi parhaita kotimaisia muutaman vuoden takaa.

Soili Pohjalainen : Käyttövehkeitä Niin ikään muutaman vuoden takaa on myös Pohjalaisen esikoinen, reteän kipeä kuvaus isän ja tyttären suhteesta, käytännöllisistä tehtävistä, kun isä yhtäkkiä kuolee. Tietynlainen sukupolviromaani, mutta myös taitava ja lämmin tarina kasvamisesta ja itsekseen tulemisesta. Tämän soisi edelleen tulla luetuksi. 

Joan Didion : Iltojen sinessä Asioita, joista kirjoitetaan vähän: vanheneminen, ja etenkään naisten vanheneminen. Didion tarttuu aiheeseen terävästi, vaikka toki kirjan pääteemana on myös tyttären menetyksen aiheuttama tuska, suru siitä, ettei pystynyt toista kannattelemaan vaikeuksien yli. Hurjan taitava kirja kirjailijalta, jolta haluaisin ehdottomasti lukea itsekin pian lisää. 

Terhi Törmälehto : Vaikka vuoret järkkyisivät Haikean kaunis tarina Kolumbiasta ja Kajaanista, kahdesta maailmasta, joista kumpaakin yhdistää kuitenkin rakastetuksi tulemisen halu. Voimakas esikoinen käsittelee uskontoa upeasti, ja jättää jälkeensä hyvin vahvan, eteläamerikkalaisen tropiikin tuoksun.

Helmi Kekkonen : Suojaton Uskomattoman kaunis ja herkkä tarina erilaisuudesta, ja siitä, saako tässä maailmassa edes lainkaan toisenlainen olla. Äidin ja tyttären suhde on kipeä, välillä lohdutonkin, mutta taustalla on niin kaunis lupa hyväksyä toinen, nähdä hänet sellaisena kun hän aidosti on. Ihana, ihana kirja.

Minna Rytisalo : Lempi Lempi ei liene juurikaan esittelyä kaipaa, sen verran paljon se on blogi- ja mediatilaakin saanut. Jos kuitenkin se edelleen on lukematta, suosittelen siihen tarttumaan, sillä se on harvinaisen lahjakas ja omaääninen romaani naisesta, Lempistä, joka ei itse ääneen pääse. Tämä kirja on kaikki hehkutuksensa ansainnut.

Yaa Gyasi : Matkalla kotiin Yksi viime vuoden odotetuimmista käännösuutuuksista oli ehdottoman hieno tarina sukupolvista, riistosta ja oman kunnian sekä paikan löytämisestä. Kohtalo repi sisarukset täysin toisille puolille maailmaa, mutta kaunis tarina kietoo heidät hienosti yhteen. Tarina, jonka ei soisi katoavan.

Lucia Berlin : Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia Upean omaääniset novellit kuuluivat ehdottomasti viime vuoden laadukkaimpiin lukukokemuksiin. Berlin kirjoittaa niin voimakkaasti ja tarkkanäköisesti, että nämä tarinat eivät yhdellä lukukerralla loppuun kulu. Onnea on saada odotella tämän kokoelman toista puolikasta vielä tänä vuonna julkaistavaksi.

Alison Bechdel : Äideistä parhain - koominen draama Bechdelin tarina äitisuhteesta on vaikuttava, monikerroksinen ja äärimmäisen kiinnostava. Itselleni se kasvoi hyvin henkilökohtaisiin mittasuhteisiinkin nähden valtavaksi, mutta siitäkin huolimatta sitä uskaltaa suositella muillekin. Sarjakuvaromaanien parhaimmistoa, sopii siis myös #lukemattomatnaiset-haasteen useampaankin kohtaan, naisten tekemään sarjakuvaan tai omaelämäkerralliseen teokseen.

+

v i i s i k k o,  j o t k a 

m u u t t i v a t  m a a i l m a a n i

Rosa Meriläinen & Saara Särmä : Anna mennä - opas hauskempaan elämään

Roxane Gay : Bad Feminist

Kaikki Liv Strömquistin sarjakuvat

Koko Hubara : Ruskeat Tytöt

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo : Vihan ja inhon internet

Mitkä teidän lähiaikojen naisten kirjoittamia lempikirjojanne ovat olleet? 

JA PST! Olettehan huomanneet tämän Sankaritarinoita tytöille -saitin, jossa ideoita maamme omista supermimmeistä, joiden tarina ansaitsee tulla kuulluksi hieman Kapinallisten tyttöjen iltasatukirjan tapaan? Aikaa on vielä tämän kuun loppuun saakka ehdottaa omaa sankarinaista mukaan kirjan suomalaisversioon, ja lisäksi sivuilta löytyy linkki kirjan joukkorahoituskampanjaan. Vaikka hieman olenkin allergisoitunut lähiaikoina tälle sankaripalvonnalle ja ihmisten jalustalle nostamiselle, odotan mielenkiinnolla projektin lopputulosta, sormet syyhyää jo päästä siihen käsiksi ja ehkä keskustella siitä täällä blogissakin! Käykää tekin ehdottomassa niitä hienoja naisia, joiden tarina ansaitsee tulla kuulluksi. 

ELENA FERRANTE : NE JOTKA LÄHTEVÄT JA NE JOTKA JÄÄVÄT (NAPOLI-SARJA #3)

ELENA FERRANTE : NE JOTKA LÄHTEVÄT JA NE JOTKA JÄÄVÄT

448s.

WSOY 2018

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013)

Suomennos: Helinä Kangas

Arvostelukappale

Syystä tai toisesta olen pitänyt tätä Napoli-sarjaa varsin viihtellisenä. Todella taitavasti tehtynä viihdetaideteoksena toki, mutta silti ennen kaikkea kevytkirjallisuutena sanan siinä hyvässä, ellei jopa parhaassakin merkityksessä. Loistavaa ystävääni pidin mainiona lukuromaanina, joka uskaltaa viimein sanoa ääneen monia vaiettuja ja kiellettyjäkin asioita ystävyydestä, kateudesta ja mustasukkaisesta ihailusta. Uuden nimen tarina taas vei mennessään, koska se oli suoraa jatkumoa edelliseen, se viihdytti ja koukutti ennennäkemättömällä tavalla kaikessa aitoudessaan ja hienostelemattomuudessaan. Mutta vasta kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät vei mennessään. Sai aidosti rakastumaan. Sillä tavalla ihaillen ja kritiikittä.

"Miksi minä sitten olin vajoamassa harmaaseen keskinkertaisuuteen? Johtuiko se avioliitostani? Johtuiko se äitiydestä ja Dedestä? Siitä, että olin nainen ja minun piti huolehtia kodista ja perheestä ja pyyhkiä paskaa ja vaihtaa vaippoja?"

Siinä missä aiemmat osat ovat pyörineet lähinnä ystävyyden ympärillä, otti tämä kolmas samanlaista etäisyyttä aiheeseen kuin päähenkilöt Elena ja Lila toisiinsa. Toinen jäi ja toinen lähti, mutta kilpailuasetelma ja tekemistensä peilaaminen toisen kautta ei päättynyt mihinkään. Vuodet menivät eteenpäin, elämä vei eri suuntiin ja silti se salakavalasti kiskaisi tiet risteämään takaisin yhteen sillä hetkellä, jolloin sitä vähiten odotti.

Minulle Ne jotka lähtevät on kertomus itsensä hukkaamisesta tullakseen joksikin. Kun jatkuvasti peilaa itseään niihin, jotka jo ainakin omalla mittapuulla sitä jotain ovat syntyessään, muuttuu väkisinkin keskinkertaiseksi. Ja mikäpä meidän kulttuurissamme olisi pahempaa kuin olla keskinkertainen? Ei huono, muttei hyväkään, tai jos hyvä, niin ei ainakaan paras. Sankarimyytit, ainutlaatuisuuden ihailu ja jatkuva korkeamman tavoittelu ovat kuin koko länsimaiden perisynti, se jokin, mihin vähän väliä joku hukkaa itsensä, sillä meistä harvasta todella kasvaa yli-ihmisiä. Ja silti se tie vie mukanaan, viitoittaa jatkuvasti uusille reiteille, kokeilemaan, jos jostain löytyisi se tapa olla himpun muita parempi, korkeammalla, ainutlaatuisempi. Ihailtu, ennen kaikkea ihailtu ja varauksetta rakastettu, eritoten niiden silmissä, jota itse on kritiikittä ihaillut lapsuudesta alkaen.

Ne jotka lähtevät on myös viimein sarjan todellinen nosto yhteiskunnalliselle tasolle. On se sitä toki aina ollut, Elenan lapsuuden kortteli on toiminut silmiäavaavana kuvauksena Italian 1960-luvun patriarkaaliseen ja väkivaltaiseen yhteiskuntamuotoon, joka ei juurikaan asukkailleen vaihtoehtoja anna. Mutta kolmas osa nostaa aiheensa pöydälle täysin ohittamattomasti, se on kurkistus aikansa poliittiseen liikehdintään, mellakointiin, ammattiyhdistysten syntyyn, radikalisoitumiseen kun asiat eivät etenekään tarpeeksi nopeasti rauhanomaisin keinoin, yhteiskunta ei muutu yhdessä yössä. Se on terrorismia vastustajan näkökulmasta, äärimmäinen keino saada asiansa esiin samanmielisten silmin katsottuna. Ne jotka lähtevät ottaa esiin myös feminismin pienet, mutta sitäkin tärkeämmät ensiaskeleet, oivalluksen siitä, miten nainen tulee aina nähdyksi miehisen odotuskuvaston kautta. Tämä kirja on tätä kaikkea, mutta tavallaan samalla kun tarina yleensä pyrkii tekemään yksityisestä yleistä, tämä palaa taitavasti tekemään yleisestä yksityistä. Se pyörii kehää, ja se kehä on rakennettu taitavasti.

Ferrante on tarinansa kutojana ilmiöimäinen. Jokainen yksityiskohta on paikallaan, muttei liian selvästi niin, että lukiessa niihin hieman kompastuisi, tajuaisi jo ennakkoon olevan alustusta suuremmalle. Hahmot ovat rakastettavan epämiellyttäviä, ihan kuin ihmiset aidoimmillaan, kuten kaikkein lähimpänä tarkasteltuna lopulta kaikki oikeastikin ovat. Koko tarina tuntuu yhtaikaa arkipäiväiseltä ja maagiselta, yleiseltä ja yksityiseltä. Ja sen lisäksi se onnistuu luomaan koko oman henkilökohtaisen kirjallisuushistoriani samaistuttavimman henkilöhahmon, Elenan. Ja kuten aiemminkin, Ferrante tekee sen yhtä aikaa kipeän näkyväksi ja silti hellän armolliseksi. Tästä kirjasta en edes yritä löytää mitään kritisoitavaa, ja ehkä lopulta tätä kokoinaisuutta voikin tarkastella vasta, kun on lukenut sarjan viimeisenkin osan. Tiedä sitten, jaksaako odottaa käännöstä vuoden päivät, mutta toisaalta Kankaan suomennos on niin valovoimainen, että sille tekee mieli suoda se odotuksen tuoma kunnia.

EDIT: Paitsi että oooh, viimeinen osa tuleekin jo lokakuussa! Ehkä selviän, eihän siihen ole kuin himpun yli puoli vuotta! Olisipa jo syksy.

Jäävistä ja lähtevistä löytyy jo nyt valtavasti kotimaisia bloggauksia, mutta tässä omasta mielestäni osuvimmat: Sanoissa ja sivuilla, Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him? & Lukuisa

Helmet-haaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

ALEJANDRO ZAMBRA : KOTIINPALUUN TAPOJA

ALEJANDRO ZAMBRA : KOTIINPALUUN TAPOJA

155s.

Fabriikki 2017

Alkuteos: Formas de volver a casa

Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan juonta, henkilöitä, miljöötä, oikeastaan mitään, mikä kansien sisällä on, tuntuu brutaalilta laittaa muutamaan lauseeseen. Voisin sanoa, että tämä on tarina kahdesta lapsesta, jotka kohtaavat maaliskuussa 1985 kun maanjäristys on juuri ravistellut Chileä ja saanut pelokkaat aikuiset leiriytymään talojensa ulkopuolelle. Tai sitten voisin kertoa, että se on tarina kahdessa eri tasossa, se on tarina tarinasta: tarina siitä, miten tarinaa kirjoitetaan, kahden fiktion tason kaunis yhteenkietoutuma. Tai voisin kertoa, että se on tarina kirjailijasta, 3-kymppisestä miehestä, joka pohtii kenen tarinoita hän saa kirjoittaa. 

Tämä on tosiaan tuota kaikkea. Mutta nuo lauseet kertovat tämän kirjan maailmasta niin vähän, että ne olisi sama pyyhkiä kaikki pois.

"Siinä oli jotain kaunista, sillä mitäpä me noina aikoina olisimme olleet ellemme sivuhenkilöitä, kaikki me sadat lapset, vaeltaessamme kaupungin halki farkkulaukkuja olalla tasapainotellen. Naapurit kokeilivat laukkujemme painoa ja saimme kuulla aina saman vitsin: Kiviäkö sinä täällä kannat? Kyynelkaasukranaatit lentelivät Santiagon keskustassa, mutta meidän kivemme olivat algebran tai biologian tai Flaubertin tiiliskiviä."

Kirjoitin jokin aika sitten niin ikään Fabriikin kustantaman Islannissa ei ole perhosia -romaanin kohdalla, että siitä ei voi kertoa, se täytyy kokea. Oikeastaan voisin mitään lisäämättä sanoa täysin samaa tästä pienoisromaanista, ja jättää asian siihen. Toivoa, että kaikki te siellä, jotka tätä postausta nyt satutte lukemaan, ymmärrätte, että se oli painokkaasti sanottu. Että jos et lue, ette koe jotain, mitä todella kannataisi kokea. Islannin perhosten kanssa se lauseeseen kiedottu kehoitus oli vielä pehmeä, ehkä ennemminkin toive, että näkisivätpä kaikki maailman näin kauniina kuin sen tämän kirjan kautta voi kokea. Tämän kanssa haluaisin upottaa tuohon yhteen lauseeseen jotain vielä painavampaa. Sanoa, että se täytyy kokea. En vain tiedä mihin vedoten. Paitsi tietenkin omaan tunteeseeni.

Mutta sepä se tosiaan onkin, se oma tunne. Kuinka pitkälle minun rakkauteni johonkin kirjaan riittää, kun puhutaan sen todellisesta arvosta? Miten se, että minä pääsin jollain henkilökohtaisella tasolla harvinaisen sisälle tähän tarinaan, antaa kenellekään muulle oikeastaan yhtään mitään? Tuntuu hurjan ristiriitaiselta, mutta ehkä se meneekin herkästi näin: mitä tärkeämpi joku kirja minulla itselleni on, sitä vaikeampi sitä on muille suositella. Ei siksi, että pelkäisin sitä, ettei joku muu tästä pidä. Vaan ennemminkin siksi, että se rakkaus tiettyä kirjaa kohtaan on jossain niin syvällä, että olen tämän kirjan kohdalla tunnistavinani sen, ettei tämä kaikille tällaisena aukea. Ehkä siksi vain pitää tyytyä kehoittamaan kokeilemaan itse. Tämä voi olla muillekin suuri tai se voi olla lempeän pieni. En ihan täysin itsekään hahmota, miksi siitä minulle kasvoi lukuhetkessään valtava.

Fabriikin vuoden 2017 käännösromaanien teema oli kokeellinen kirjallisuus, ja tässä se kokeellisuus todella palkitsee. Se on koukuttavaa ja monikerroksista, muttei mene silti liian solmuun oman erilaisuutensa parissa. Se tulee niin arkisen lähelle, että tämän luulisi olevan suurempikin klassikoteos maailman kirjallisuuskartalla. Sen omaäänisyys on niin luontevaa, että hetken voisi kuvitella lukevansa tällaisiä kirjoja ainoastaan. Luonteva, vähäeleinen ja jollain tapaa hurjan tyylipuhdas romaani tämä olikin. Ja se jätti lukijalleen uskomattoman paljon tilaa.

Zambra onnistuu antamaan äänen niille maansa historian sivuhenkilöille, lapsille, jotka elivät autuaan naiivia lapsuuttaan aikana, jolloin aikuiset joutuivat valitsemaan puolensa hyvän ja pahan välillä, hyvästä ja pahasta, joiden välillä ei ollutkaan sellaista kuilua kuin sadut antavat ymmärtää. Se muistuttaa meitä siitä, miten meillä on tapana tehdä oman elämämme pienimmistäkin asioista suuria ja mullistavia, koko elämän meitä vainoavia traumoja, mutta joutuessamme aidosti laittamaan ne mittasuhteisiin, tuntuvat ne jopa hävettävän pieniltä. Että tällaisestako minä kärsin ja kehtaan ääneen valittaa. Toki jokaisen suru on omansa kokoinen, eikä se, että surua on muuallakin tietenkään poista oikeutta  tuntea tulleeksi maailman runtelemaksi, mutta välillä on hyvä katsoa silmiin myös niitä, joita se on aidosti runnellut. Etenkin niitä kaikkein lähimpiä. Zambra kuvaa tätä kaikkea kuitenkin niin ymmärtävästi ja lempeästi, jopa hellästi, että sen äärellä lähes pakahtuu.

"-- minä tajusin jo vuosia sitten, että halusin elää tavallista elämää. Että kaikkein eniten halusin olla vain rauhassa. Olen jo kokenut tunteet, kaikki tunteet. Haluan elää rauhassa, yksinkertaista elämää. Elämää, jossa käydään puistossa kävelyllä."

Muualla: Kirjojen kauneudesta & Mummo matkalla
Lue koko maailma -haaste: Chile
Helmet-haaste: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

LENA HULDÉN, LARRY HULDÉN & KARI HELIÖVAARA : RUTTO

LENA HULDÉN, LARRY HULDÉN & KARI HELIÖVAARA : RUTTO

335s.

Like 2017

Olin etsimässä aineopintojen lopputyöni lähdekirjallisuutta, ja törmäsin täysin normaalisti tietokirjallisuuden lääketiedeosastolla Ruttoon, joka visuaalisesti huusi päästä luettavakseni. Täysin sattumanvarainen lukuvalinta siis, mutta vielä samana päivänä sen aloitin ja muutamassa päivässä lukumaratonin keskellä kahlasin kokonaan läpi. Tavallaan oli pakko, sillä tämän kanssa pidempi tauko olisi todennäköisesti johtanut kokonaan kesken jäämiseen, mutta toisaalta tässä oli kyllä oma koukuttavuutensa, joka ehkä hieman yllättikin.

Ruton ajattelisi olevan jotain keskiaikaan ja Helsingin Ruttopuiston syviin joukkohautoihin kuuluvaa, mutta tälläkin hetkellä ympäri maapalloa on useitakin paikkoja, jossa ruttobakteeri elää kotoperäisenä. Vaikka viimeisestä pandemiasta onkin jo parisataa vuotta ja Euroopastakin rutto on kadonnut jo vuosisatoja sitten, periaatteessa uudet epidemiat ja esimerkiksi ruton käyttö bioaseena ovat täysin mahdollisia myös tänä päivänä. Lääketiede on kehittynyt, eikä ruttoon enää automaattisesti kuole, mutta edelleen se on tappavin siellä, missä siitä tiedetään vähiten; köyhyyden ja kolmannen maailman keskuudessa. Sitä levittävät edelleen jyrsijöiden kautta kirput, ja koska kirjailijat ovat käsittääkseni lähinnä hyönteistieteilijöitä, kiinnostus näihin pieniin ötököihin kieltämättä kaikuu kirjan sivuilta aina kirppujen fysiologiasta niiden leviämiseen eläimistöstä toiseen.

Rutto kirjana painelee varsinaisella vauhdilla aina muinaisten epidemioiden kautta kohti keskiaikaa sekä tätä päivää ja hieman tulevaakin. Se on parhaimmillaan pienten anekdoottiensa, niiden, joissa kerrotaan terveydeksi-sanonnan juontavan juurensa nimenomaan ruttokammosta (tälle olisin tosin kaivannut jonkinlaista lähdeviitettä..) sekä ajatusleikkien kanssa, jossa sijoitettiin rutto nykypäivän Helsinkiin, tähän aikaan havainnollistaen sitä kaaosta, mikä tuollaisesta epidemiasta kaduilla lojuvine ruumiineen ja lähes täysine anarkioineen voisi syntyä. Mutta niin, 335 sivussa tämänkaltaisia tarinan henkiinherättämisiä olisi ehdottomasti voinut olla enemmänkin, tällä kertaa ne rajautuivat oikeastaan näihin kahteen. Ja tässä tulin ne teillekin jo samalla paljastaneeksi.

Huldénin, Huldénin & Heliövaaran tietokirja rutosta on mainio, ja se onnistuu varsin hyvin kansantajuistamaan ruttotutkimusta, mutta lopulta se jää kuitenkin hieman pinnalliseksi epidemialuetteloksi, joka toistaa hurjan paljon itseään. Tiivistys epidemia- ja pandemiaosastolla olisikin ollut tarpeen, samoin hieman eläväisempi kieli olisi tehnyt koko kirjalle ihmeitä. Nyt kerronta sortui suoltamaan päälausetta päälauseen perään, heittämään luettelomaisesti kaiken tietonsa yhteen putkeen, ja se jäi hieman hämmentävästi keikkumaan tieteellisen ja tiedettä popularisoivan kirjallisuuden välimaastoon. Pieni ryhtiliike selkeämmin jompaan kumpaan suuntaan olisi ollut paikallaan. Mutta onpahan itsellä taas yksi satunnainen aihealue lisää, jolla voi ehkä joskus vaikka tietokilpailuissa pärjätä! Mikäänhän ei tietenkään ole hauskempaa kuin kunnon besserwissailu aina silloin tällöin.

Rutosta muualla: Kirjan vuoksi
Helmet-haaste: 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti