KAHDEKSAN KUPLAN SUOMI

ANU KANTOLA & TYÖRYHMÄ :

KAHDEKSAN KUPLAN SUOMI

335s.

Gaudeamus 2022

Kesän jälkeen kirjastovarausten lukituksia vapauttaessani yhtaikaa lainaan saapuivat edellinen lukemani Anna Kontulan Pikkuporvarit että Anu Kantolan ym. Kahdeksan kuplan Suomi. Usein luen tiedon välissä kaunoa, mutta nämä kaksi teosta täydensivät toisiaan niin hienosti, että jatkoin Kontulan pamfletista suoraan Kantolan ym. tietokirjan pariin.

Anu Kantola työryhmineen on tehnyt laajan ja laadukkaan tieteellisen haastattelututkimuksen eri yhteiskuntaryhmien käsityksistä itsestään, omasta asemastaan yhteiskunnan jäsenenä, ajatuksista yhteiskunnasta ja esimerkiksi politiikasta. Kantola ym. on haastatellut hyvin laajasti ihmisiä ympäri Suomen, ja kirjan lopusta löytyykin kattava paketti sekä lähdeviitteistöä että tämän nimenomaisen tutkimuksen avaamista. Keskeisenä käsitteenä teoksessa käytetään syvän tarinan käsitettä, jonka avulla tutkijat ovat pyrkineet tuomaan esiin eri ihmisryhmien tarinoita itsestään muuttuvan yhteiskunnan keskellä.

Kantolan ym. ihmisryhmät jakautuvat kahdeksaan kuplaan: Hyvätuloisiin globaalin talouden etujoukkoihin, kunnolliseen konttorien keskiluokkaan, solidaarisuuden selkärankana toimiviin paperityöläisiin, luovan tuhon sankareihin eli yrittäjiin, maahanmuuttajayrittäjiin, maaseudun asukkaisiin muuttoliikkeen silmässä, palvelualan duunareihin pätkätöiden pyörteessä sekä sisukkaisiin lähiöiden pienituloisiin selviytyjiin. Näiden kaikkien kuplien kohdalla tutkimusryhmä avaa niitä syviä tarinoita, joiden kautta he hahmottavat itseään. Tutkimuksen lähtökohtana on sosiologinen ajatus siitä, että vaikka jokainen tarina onkin yksittäisen ihmisen oma, henkilökohtainen kokemus, voidaan se laajentaa suuremmaksi yhteiskunnalliseksi tarinaksi, kun se toistuu puheissa tarpeeksi monta kertaa.

Kahdeksan kuplan Suomi osoittaa varsin selkeästi sen, miten kuplautunut yhteiskuntamme todella nykyään on. Kun työelämä on muuttunut radikaalisti viime vuosikymmenten aikana, laman jälkeinen epävarmuus on jäänyt pysyväksi osaksi tiettyjen ihmisryhmien elämää ja toisaalta taas globalisaatio ja kasvukausi on rikastuttanut monellakin eri tavoin taas toisia, on myös kuilu ihmisten välillä kasvanut entisestään. Yhteiskunnan muutokset aiheuttavat yksilötasolla erinäisiä ongelmia ihan jokaiselle, mutta laajemmin hahmotettuna ihmiset jakautuvat entistä rajummin voittajiin ja häviäjiin. Ja mikä surullisinta, kuilu heidän välillään kasvaa, kun keskituloiset kokevat onnistumisensa olevan heidän henkilökohtainen saavutuksensa siinä missä lähiöiden sinnittelijöillä pahoinvointi kasautuu sukupolvelta toiselle. Kun laajempien rakenteellisten tekijöiden seurauksia vielä oikein ymmärretä, yleistyy myös puhetapa "laiskoista yhteiskunnan eläteistä" ja toisaalta todellisesta elämästä vieraantuneista "kermaperseistä".

Kahdeksan kuplan Suomi onkin tärkeä yhteiskunnallinen teos suuremmista mittakaavoista, ja tarinoiden merkityksestä paitsi identiteettityössä myös yhteiskunnallisen aseman ymmärryksenä. Kun rahan ja pääoman voi nähdä kasautuvan yhä kapeammalle joukolle, tapahtuu samaa kasautumista myös alemmille portaille joutuneilla, mutta lähinnä erilaisten syrjäyttävien tekijöiden kohdalla. Kuplautuneisuus ajaa ihmiset kauemmas toisistaan, ja omaa hyvinvointia ja toisaalta myös sinnittelyä perustellaan nimenomaan erilaisin eronteoin. Kun hyväosainen kuvittelee, että jokainen suomalainen on samalla viivalla pääministeriksi, turhautuu tukiviidakon heiteltävänä oleva yksinhuoltaja siihen, ettei heitä muisteta julkisessa keskusteluissa koskaan minkään muun kuin tukien leikkausten ja erilaisten kontrolloivien aktiivimallien kohdalla.

Kahdeksan kuplan Suomi on oivallinen kurkistus nyky-yhteiskuntaamme, ja sen syviin tarinoihin. Kirja auttaa hahmottamaan sitä normatiivista yhteiskunnallista puhetta, jonka raameihin ihmiset yritetään enemmän tai vähemmän pakottaa. Yksilöpsykologisesti voi olla ymmärrettävää, että 60-tuntisten työviikkojen jälkeen niin sanotut yhteiskunnan tuilla elävät kanssakansalaisemme voivat tuntua saamattomilta, mutta niin kauan kun käsitys elää vain oman kuplan, eikä aidon rakenteellisen ymmärryksen kautta, on vaatimuksilla lopulta todennäköisesti enemmän syrjäytymistä lisäävä kuin vähentävä seuraus. Yhteiskunnan muutosten keskellä solidaarisuus toisia kohtaan on vaarassa unohtua, mutta lopulta Kantola ym. löytää sitä paikoista, joista ei ehkä aiemmin olla ymmärretty katsoa. Toivoton yhteiskuntamme ei ole, mutta kuten tutkimukset kiistatta osoittavat, eriarvoisuuden vähentäminen hyödyttää lopulta ihan kaikkia, vaikka se välillä yksilöiden puheesta meinaakin unohtua.

Helmet-haaste 2022: 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

PIKKUPORVARIT

ANNA KONTULA : PIKKUPORVARIT 

- POHDINTAA AIKAMME HENGESTÄ

194s.

Into 2021

Sosiologi, yhteiskunnallinen keskustelija ja vasemmistoliiton kansanedustaja, eduskunnan ainoa avoin kommunisti Anna Kontula on yksi ehdottomia suosikkiajattelijoitani tämän hetken poliittisessa keskustelussa. Hänen kirjallinen tuotantonsa on jäänyt kuitenkin tähän asti baille huomiotani, kunnes nyt kesäisenä mökkiviikonloppuna tartuin Kontulan tuoreimpaan teokseen, Pikkuporvareihin.

"Pikkuporvari uskoo, että elämä on hallittavissa. Ihminen voi päättää itse tunteista, suhteista, riskeistä ja rajoista. Keskiluokkaisen normin mukainen elämä on mahdollista ihan jokaiselle, kunhan vain noudattaa sääntöjä ja suostuu tekemään ainutkertaisen elämänsä yksilölliset valinnat tiukasti niiden puitteissa. Tämä harha määrittää pikkuporvaria enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä. Ja koska kyseessä on harha, tekee se hänestä samalla perin traagisen hahmon."

Pikkuporvari on alle kaksisataasivuinen pamfletti, joka purkaa pikkuporvariutta niin historian, nykypäivän, harhaisen hallinnan, ulkokultaisuuden, mukavuudenhalun sekä yhteenvetona ilmiön vaarallisuuden näkökulmasta. Kontula taustoittaa teoksensa sekä kulttuuri- että tiedelähtein, nostaa esiin jo sata vuotta vanhan pikkuporvarikritiikin ja peilaa toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä analyysia nykypäivään. Mitä tekemistä valkoisella sohvalla on fasismin kanssa ja miksi pikkuporvalillisuus ei ole vain elämäntapa muiden joukossa? Näihin kahteen, sekä myös moneen muuhun kysymykseen Kontula vastaa rauhaisaan, mutta varsin ytimekkääseen tapaansa.

Kontulan pamfletti alkaa pikkuporvariuden kritiikin historialla, ja se valottaa oivallisesti kulttuuriälymystöstä lähtenyttä porvariston väheksymistä, joka ajan myötä vakiintui vahvemmin myös poliittiseksi yhteiskuntakritiikiksi. Kontula yhtyy tähän kritiikin kaanoniin, mutta tekee sen harvinaisen hyvin: siinä missä esimerkiksi nykyesseistiikka tapaa kovin helposti tarkastella tällaista keskiluokkaista normistoa ikään kuin ulkoa, ylhäältä ivallisesti tyhjyydelle naureskellen, Kontula osaa nähdä myös pikkuporvarin kriitikossa itsessään. Pikkuporvarius on paljon enemmän kuin näkymättömyysmaalilla kadotettua yhteiskuntaluokkaymmärrystä, se on itseasiassa yhteiskuntamme normatiivinen tila, johon sekä media, julkinen keskustelu että jo koululaitoskin ihmisiä jatkuvasti ohjaa, eikä nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa ole järin mahdollista elää sen ulkopuolella, ei ainakaan täysin. Kontula näyttää ja paljastaa, kritisoi ja varoittaa, mutta vertaiselta toiselle, tarjoten vaihtoehtoja.

"Petos on kaksinkertainen, sillä niin paljon kuin pikkuporvari suorittaakin, niin paljosta kuin hän luopuukin, ei hän koskaan saa täyttä rauhaa ja turvallisuutta: jokaisen torjutun riskin tilalle kasvaa uusi uhka, jokaisen hallintaan saadun yksityiskohdan takana vaanii uusi kaaos. Mutta pikkuporvari ei uskalla sanoa sopimustaan irti, vaan syyttää itseään saamattomuudesta ja itsekurin puutteesta, ja yrittää vielä kovemmin. Ja vielä, ja sitten vielä."

Tällainen kritiikki on enemmän kuin paikallaan, sillä pikkuporvarius ei ole mikään elä ja anna muiden elää -henkinen yhteiskuntaluokka, vaan ennemminkin  moraalinvartija. joka vaatii kaikilta muilta omaan normatiiviseen elämäntapaansa mukautumista. Pikkuporvaristo on se ihmisryhmä, joka pyrkii määrittämään niin yhteisöjen liikkumavaraa kuin yksilön subjektiviteettia, eli sitä tilaa, jossa jokainen meistä elää, tekee valintoja ja hahmottaa mahdollisuuksiaan. Pikkuporvariston hallinta ei ole suoraa suvereenivaltaa, vaan se on puheeseen ja rakenteisiin piilotettua hallintaa, yhteinen sosiaalinen kuvitelma, että yksilöt itseasiassa haluavat elää, kuten pikkuporvarit edellyttävät. Se, että keskiluokassa nyt vain satutaan ihannoimaan vaikkapa luonnollista kauneutta, hyviä pöytätapoja, tupakoimattomuutta sekä jäntevää ja urheilullista vartaloa, ei ehkä olekaan ihan niin sattumanvaraista kuin voisi kuvitella. Se, että keskiluokassa itseasiassa paheksutaan kaikkea edellämainittujen vastaista onkin nimittäin vallankäyttöä. Kontrollointia, hallintaa ja normittamista, vaatimusta heidän kapeaan muottiinsa mahtumisesta, naiivia kuvitelmaa, että kuka tahansa voi olla kuin he tekemällä vain ne samat valinnat, jotka he itse ovat elämänsä varrella tehneet. Ajojahti on kuitenkin omanlaisensa ikiliikkuja, sillä pikkuporvarius perustuu nimenomaan eronteolla alempaan luokkaan, jolloin säännöt muuttuvat sitä mukaa mikä pikkuporvaristoa parhaiten milloinkin hyödyttää.

"Ja kun liekit kuitenkin lopulta pääsevät liian lähelle eikä keskiluokkainen status tunnukaan enää antavan suojaa, katoaa pikkuporvarin tolkku. Hetkessä nousevat vieraspelon, moraalipaniikin, kontrollivaatimusten ja sijaisuhrien kaltaiset ilmiöt, joiden toimintalogiikka on populismi. Kun oikea ongelma on liian monimutkainen ratkaistavaksi, liian pelottava katsottavaksi tai liian lähellä kiellettäväksi, vaihtakaamme ongelmaa! Keksikäämme tilalle sellaisia, joita pystymme hallitsemaan, jotka mahtuvat paremmin pieneen ja säntilliseen arkeemme."

Pikkuporvarit on siis onnistunut ja kokoonsa nähden kattavaksikin kutsuttava teos, jota voi lämmöllä suositella kaikille yhteiskunnasta kiinnostuneille henkilöille. Se voi olla paikoin kiusallista luettavaa, sillä on aina hieman selkäpiitä karmivaa saada itsensä kiinni pikkuporvariudesta, siltä meistä kukaan tuskin täysin voi välttyä. Se muistuttaa kuitenkin, ettei pikkuporvarius ole annettu tila, vaikka se sellaiseksi yrittääkin asettua, vaan yhteiskunnalisesti rakentunut normijärjestelmä, joka on aivan yhtälailla purettavissa kuin rakennettavissakin. Purkaminen vain vaatii tietoisuutta ilmiöstä ylipäätään, johon Pikkuporvarit on varsin oivallinen alkuteos. Ja antaa se jotain jo aiheesta enemmänkin lukeneille, vähintäänkin mallia siitä, miten yhteiskuntakritiikkiä voi kirjoittaa myös solidaarisuudesta käsin.

FANTASMA

TANJA TIEKSO : FANTASMA

357s.

S&S 2022

Saatu arvostelukappaleena

Luen paljon,suht monipuolisesti, eniten uutuuskirjoja, kaunoa, kaikkea kaunista. Kirjablogin myötä lukemismääräni on kasvanut hurjasti, luen kuukaudessa suurin piirtein saman verran kuin ennen puolikkaassa vuodessa. Ja sen lisäksi, että ehdin lukea enemmän, erilaisia, olen myös löytänyt sen kaikkein omimman kirjallisuuden; tiedettä, filosofiaa, ihmismielen tutkielmaa, mitä milloinkin sivuavan esseekirjallisuuden. Ja pitkästä aikaa olen juuri sen sellaisen äärellä. Sellaisen, joka sykähdyttää, saa sydämen lyömään nopeammin, sormet hapuilemaan jo pian seuraavaa sivua, ja toisaalta mielen viivyttelemään jokaisen lauseen luona, makustelemaan niitä uudelleen ja uudelleen, alleviivaten parhaat, laittaen marginaaleihin pieniä avainsanoja ja huomioita, ajatuksenjatkeita, huutomerkkejä. Tällä kertaa mukanaan vienyt teos on Tanja Tiekson Fantasma.

Fantasmassa päästään Tiekson seuraan junamatkalle pitkin Euroopan pitkiä junaratoja, asemalaitureille vaihtamaan junaa, Etelä-Euroopan puutarhoihin tutkimaan niiden historiaa, paikkaa luonnontieteissä ja toisaalta taidehistoriassa. Tiekso yhdistelee kerronnassaan niin antiikin myyttejä kuin kristinuskon tarinoita, ja lukija pääsee kulkemaan hänen kanssaan niin Kirken saarelle Kreikkaan kuin kirjastosaleihin lehteilemään 1300-lukulaista käsikirjoitusta. Tiekso jäljittääkin lajien välisten kytkösten historiaa, muodonmuutoksia taruista ja todesta. Missä kohtaa ihminen kadotti itsensä luonnosta? Mikä on johtanut nykyiseen käsitykseen siitä, että olemme me ja ne toiset? Ihmiset ja eläimet? Onko maailmaa enää edes mahdollista käsittää muuten kuin ihmisen kautta, entä jos olemme käsittäneet tämän jo vuosisatoja sitten yhtä väärin kuin vielä keskiajalla maailmankaikkeuden? Entä jos lajien välisiä rajoja ei olekaan, vaan olemmekin kaikki enemmän tai vähemmän yhtä? 

Kuten Tiekso itsekin teoksessaan Foucault'ia lainaa, on oleellista pohtia ihmismielen kategorisoinnin, luokittelun ja määrittelyn seurauksia tarkemmin. Hyväntahtoinen yritys ymmärtää ympäristöään kun kääntyy nopeasti itseään vastaan, kategrisoinnista tuleekin erottelevaa ja tavasta luokitella seuraa myös kyky nähdä poikkeavuuksia normaalijakaumissa. Tällainen määrällisyyteen ja näönvaraiseen hahmottamiseen paneutuva maailman tulkinta on niin hegemonisessa asemassa nyky-yhteiskunnassa, että jo sen kyseenalaistaja leimataan jonkinlaiseksi huruilijaksi, mutta Fantasmassa Tiekso hyppää rohkeasti, rauhallisesti argumentoiden laadullisten, rajattomampien ja määritelmiä karkaavien ilmiöiden ympärille löytäen jotain uutta, raikasta ja monisyisempää, mittaamattomissa olevaa. Hän haastaa, ja hän haastaa taidolla.

"En pyri luomaan kuvaa Hildegardista poikkeuksellisena nerona, sellainen ei yksinkertaisesti ole erityisen kiinnostavaa. On väsyttävä ajatus, että mieskaanonit korvattaisiin naiskaanoneilla ja siten edelleen ylläpidettäisiin samaa patriarkaalista ajattelutapaa, kronologista poikkeusyksilöille perustuvaa historiankirjoitusta. Sen sijaan on hauskempaa ajatella, että Hildegardin luonnonfilosofiset kirjoitukset ehkä ovat yhteisöllisen ajattelun tuotoksia. Että ehkä ne edustavat hukattua kollektiivista tietämisen tapaa ja että niiden kirjoitustapa ehkä radikaalisti poikkeaa myöhemmästä yksilöitä korostavasta ajattelutavasta"

Fantasma on äärimmäisen viehättävä hybridi, jotain matkakertomuksen ja esseen rajatonta yhdistelmää, muodoltaan vapaata, sulavaa ja lentävää tekstiä, jonka kanssa olisi viipynyt mieluusti vielä toisetkin kolmisen sataa sivua. Teksti polveilee sinne tänne, mutta pysyy koko ajan fokuksessa, on ilmava ja sopivan määrittelemätön, mikä toistaa hienosti myös sisällön tematiikkaa. Tiekson teksti on kuin se juna, jossa kirjoittaja itse istuu kulkiessaan ympäri Eurooppaa kaupungista toiseen, se on kaikki ne myytit ja tarinat, joita Tiekso tutkii, tulkitsee ja näyttää muiden tulkitsevan. Tiekson tyyli tuokin mieleen yhden kaikkien aikojen lempikirjailijani, Maggie Nelsonin, sen verran syviä, oivaltavia ja sykähdyttäviä tekstejä Fantasma sisältää.

Tämän tasoista esseekirjallisuutta julkaistaan harmillisen vähän, ja vielä vähemmän sitä saa nauttia suomeksi, suomalaisilta kirjoittajilta. Onneksi Tiekso jättää jälkeensä kuitenkin varsin pitkän varausjonon kirjastoon, sillä hänen lainaamansa tekstit, ajattelijat ja kirjat vain kasvattivat halua syventyä samaan mihin kirjoittaja itse on oman tekstinsä kanssa syventynyt. Jos vaikka aloitetaan niistä antiikin myyteistä, joissa monilajisuuteen sukelletaan.

Helmet-haaste 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva

MAKEAA VETTÄ

AKWAEKE EMEZI : MAKEAA VETTÄ

232s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Fresh Water // 2018

Suomennos: Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Ada on isänsä rukous, lahja jumalilta, jumalten lapsi. Adan isä Saul ei aivan ymmärrä, mitä on rukoillut, mitä rukoiltuaan saanut, kun hänen vaimonsa Saachin kohdussa kasvava alkio onkin monta, on ruumiillistunut Ala-jumalan lapsi, portista kulkeneet velisiskot, jotka asettuvat ihmisruumiiseen asumaan. Ada saa elää lapsuuttaan nukkuvat velisiskot sisällään, mutta kun hän ensimmäisen kerran rikkoutuu, huutaa syliä, ei ihmisvanhemmat enää olekaan missään, eivät vastaa, eivät ota syliin. Eikä ota Yeshuakaan, tuo menneiden aikojen profeetta, joka kerran on lihaksi jo kaksi vuosisataa sitten muuttunut.

Akwaeke Emezin, nigerialaistaustaisen ja sittemmin yhdysvaltoihin muuttaneen kirjailijan esikoinen Makeaa vettä on yksi taitavimpia romaaneja, joita olen hetkeen lukenut. Muiden arvioiden mukaan romaania on luettu niin vertauskuvana mielen pirstaloitumiselle, dissosiaatiohäiriölle kuin tietynlaiselle omaelämäkerrallisuudellekin, mutta minulle se on ennen kaikkea Emezin upea, taitava ja äärimmäisen syvä kuvaus identiteetistä, sen moninaisesta palapelimäisyydestä, päähahmon matkasta omaan jumaluuteensa, kasvu ọgbanjeksi. 

Länsimaisella ihmisellä on valtava tarve määritellä, lokeroida, kategorisoida, luokitella, luetteloida, laittaa ihmismieli siistiin järjestykseen, ymmärtää ymmärtämätön, selittää selittämätön. Ja sen huomaa, kun länsimainen lukee Emezin esikoista. Kyllä, olen se itsekin, mutta tavallaan jo tämän suomenkielisen painoksen takakansi teksti pienentää romaanin joksikin sellaiseksi, jota se ei ole: traumakuvaukseksi, koskettavaksi kasvukertomukseksi, "erityislaatuiseksi tavaksi kokea todellisuus". Tokihan romaani on aina omalla tavallaan lukijansa oma, mutta tällaiseen kategorisoivaan tapaan tukeutuva luenta kaventaa kirjan aivan liian pieneksi, yksinkertaiseksi ja tavallaan hallittavaksi vain siksi, ettemme osaa ajatella laajemmin. Että mielenterveys ja diagnosoitava häiriö kuulostaa tutummalta kuin ihmisruumiin saanut jumaluus. Että määritelmällisyys, oli kyse sitten sukupuoli- tai seksuaali-identiteetistä, tai ihan vain identiteetistä ylipäätään, on aina helpompaa kuin määrittelemätön, binäärien väliin jääminen, sukupuolettomuus, kategorisoimattomuus. Siksi sanoisinkin, että vain lokerointiin perustuva luenta on hieman laiskaa, vaikka se toki antaakin hallinnan tunnetta, mahdollisuuden ajatella ymmärtävänsä, ja mikä jostain syystä nykyään tärkeintä, samastuvansa.

Emezin esikoinen karkaa kuitenkin äärettömyyksiin, ei piittaa lokeroista kuten ei piittaa päähenkilö ada velisiskoineenkaan. He ovat he, yhdessä marmorihuoneessa, saavuttamattomissa tavalla, jota vain toinen ọgbanje saattaa ymmärtää. Emezin romaani laajenee reunattomassa tilassa, pyörittää ja näyttää asioita sisältä päin tavalla, johon kirjallisuus harvoin yltää. Se on hämmästyttävä ja häikäisevä, ja se pitää kokea itse. Tavalla mikä kullekin on se kaikista sopivin.

Helmet-haaste 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

MATARA

MATIAS RIIKONEN : MATARA

307s.

Teos 2021

"Askel painuu maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painautui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivt, ja askel nousi."

Pikkuveli seuraa isoveljeä, on ensimmäistä kesää tiedustelijasotilaana Matarassa, valtiossa, jota hallitsevat muinaiset lait. Yksi tärkeimmistä säännöistä on, että ulkopuolelle ei viitata, toinen taas se, että kun puinen miekka viiltää kurkun auki, huutaa ei enää saa, sillä silloin on kuollut ja joutuu pelistä pois. Ja mitä kesän lopussa on, siitä seuraavana kesänä jatkaa, olit sitten soturi, orja tai menehtynyt.

Matias Riikosen Matara tarttui lukuun Finlandia-palkintolistalta, erityisesti siksi, kun HeidiBee sitä instagramissa suositteli. Ja onneksi tarttui, sillä Matara oli vinha, omaleimainen ja silti jotenkin ajattoman tarkka yhteiskuntakuvaus, kirja, jota tekee mieli suositella vähän kaikille. Matara on yhtaikaa totisinta totta, se on oodi lapsuudelle ja mielikuvituksen rikkaudelle ja toisaalta se on yksi suuri leikki, johon yhteiskunta toisensa jälkeen tuntuu vuorotellen kompastuvan. Matara on valtio ja kokonainen maailma.

Matara on taianomainen yhdistelmä totuutta ja kuvitteluleikkiä. Riikosen romaanissa 10–15-vuotiaat pojat ovat luoneet kokonaisen maailman, Rooman valtakuntaa muistuttavan valtion, jossa senaattorit juonittelevat lakanoista tehdyissä toogissaan ja auguurit tulkitsevat luonnonmerkkejä tulevista hyökkäyksistä. Kun Kaius-niminen poika saa aikaan kansankokouksella verohelpotuksia, vaihtuu valta huomaamatta vanhoillisista käsistä jonnekin, missä harva olisi sen uskonut olevan.

Riikonen kirjoittaa upeaa tarinaa täysin omintakeisella tavalla. Kirjaa lukee yhtaikaa kasvutarinana, poika-ajan seikkailuromaanina, jossa pikkupojista kasvaa jos nyt ei ihan vielä miehiä, niin isoja poikia ainakin ja toisaalta kertomuksena valtioista ja väkivaltakoneistoista, leikistä, joka ei koskaan pääty, kun tarjolla on valtaa ja keinoja sen kaappaamiseen. Leikki ei koskaan ole vain leikkiä, se on yhteiskuntaa pienoiskoossa, se on valtaa, väkivaltaa ja rajojen etsimistä, toisaalta roolien antamista ja niihin jämähtämistä. Riikonen muistuttaa romaanissaan taitavasti, että lapsi meistä ei katoa yhtään minnekään aikuiseksi kasvaneenakaan, ja se jättää jälkeensä kysymyksen siitä, kuka lopulta jäljitteleekään ketä, lapset aikuisten maailmaa vai aikuiset oman lapsuutensa tyhjiä aukkoja? Riikonen kirjoittaa tästä kaikesta suurella taidolla, ja kun kokonaisuuden kruunaa vielä upea luontokuvaus, linnunlaulut ja saniaislajit, henkiin herännyt metsä, joka voi olla mitä tahansa hehtaarinkokoisesta ikimetsästä helsinkiläiseen kuudentoista puun ryteikköön, joka täyttyy laudanpätkistä metalliromuun, nousee romaani yhdeksi vuoden vahvimmista lukemistani teoksista.

Riikosen Matara on heittämällä parempi kuin viime vuoden Finlandia-ehdokaskumppaninsa Sinun, Margot ja tekisipä mieli Viikilää lukematta sanoa, että voittajaakin hienompi. Olisipa meillä useammin uskallusta palkita tällaisia omintakeisia, kerrontaa uudistavia, hieman keskittymistäkin vaativia teoksia, eikä aina sitä yhtä ja samaa muottia. Mutta vaikka tämä ilman palkintoa sitten jäikin, onneksi oli ehdolla, muuten olisi saattanut minultakin mennä ohi. Ja se olisi ollut suuri harmi.

Helmet-haaste 2022: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave