KESKUSTELUJA RAKKAUDESTA

NATASHA LUNN : 

CONVERSATIONS ON LOVE

289s. 

Penguin 2021

Brittikirjailijan Natasha Lunnin Conversations on love -teos on tullut vastaan useita kertoja kansainvälisessä kirjasomessa, ja sieltä jostain se tarttui omallekin lukulistalleni. Lukuvuoroon otin sen "hauskasti" Maggie Nelsonin julmuus-teoksen jälkeen, en sinänsä vastapariksi, mutta tavallaan jonkinlaisen laajemman temaattisen yhteyden löytämisen toivossa. Olen pohtinut rakkautta ja sen luonnetta jo pitkään. Ensimmäistä kertaa aloin kunnolla kyseenalaistaa nyky-yhteiskuntamme äärimmäisen kapeaa ja normatiivista rakkauskäsitystä kuutisen vuotta sitten rakkaan Liv Strömquistini parissa, kun ruotsalainen sarjakuvataitelija toi eteeni vahvan heteronormatiivisuuden kritiikin Prinssi Charlesin tunne -sarjiskokoelman muodossa. Täytyy myöntää, että tuolloin hyvinkin heteronormatiivisessa parisuhteessa, itseasiassa avioliitossa, olleena moni Strömquistin esiin tuoma asia tökki, ja huolella tökkikin. Ja juuri siksi tuosta sarjakuva-albumista on tullut itselleni se tärkein, koska se vei kaikkein suurimmalla voimalla pois mukavuusalueelta, kohti uudenlaista tapaa ajatella parisuhteita ja rakkautta ylipäätään.

Sittemmin olen eronnut, ollut uudessa suhteessa ja jälleen eronnut, ja löytänyt itseni päälle 3-kymppisenä miettimästä, että mikähän tässä jutussa oikein mättää, koska vaikka kiirehdin jatkuvasti suhteesta kohti seuraavaa, en ole oikeastaan kertaakaan viihtynyt moisessa. En ole ajatusteni kanssa ollut yksin, mitä Lunnia ja hänen kokemuksiaan kuuntelee, vaikka tavallaan se on karua sinänsä, kun miettii, että on aikuiselämästään ollut yhteensä kolmisentoista vuotta jonkinlaisessa parisuhteen tapaisessa, mutta kyllä, heteronormatiivinen kulttuurimme ylläpitää niin valtavan voimakasta ideaalia pitkästä, vakaasta monogamisesta suhteesta, että meni tosiaan aika hurjan monta vuotta ennen kuin tajusin, että vika ei tosiaan ollutkaan minussa, etten minä vain osannut olla suhteessa oikein, vaan että ne suhteet olivat minulle totaalisen vääriä. Suhdemuodot, parisuhderoolit, ja ihmiset – vaikka en sinänsä usko oikeisiin ja vääriin ihmisiin, niin suhteessa oleminen suhteen vuoksi ei välttämättä aivan saa niin sanotusti valitsemaan sitä kaikkein sopivinta tyyppiä rinnalleen, se hakee ennemminkin turvaa ja pysyvyyttä vaikka todellisuudessa turvan ja pysyvyyden tunne puuttui minulta nimenomaan itseni sisältä, ei ulkoisista tekijöistä.

No, niin tai näin, nyt olen ollut reilut puolitoista vuotta ihan vain itsekseni, ensin tarkoituksenani selvittää haluanko edes suhdetta ja jos haluan, niin millaista ja kenen kanssa (tämä vaihe sisälsi aika tolkuttoman määrän lopulta aika hupaisiakin Tinder-tarinoita ja vallattomia kohtaamisia), josta tämän vuoden alussa siirryin seuraavaan vaiheeseen; entä jos olisinkin terveessä ja turvallisessa suhteessa ihan itseeni ennen kuin lähden sohimaan oman mistään mitään tietämättömän pääni kanssa muiden ihmisten elämiä. Tähän paneutuu myös jo kirjan alkuun Lunn haastatellessaan filosofi Alain de Bottomia. Bottom nimittäin toteaa heti haastattelunsa aluksi seuraavaa:

"[The tragedy of being alone] suggests that if the search for a partner didn't work out then it would be a tragedy, that your life would essentially have been wasted. That sets up a frantic, unhelpful backdrop to the search of love. Th best frame of mind to be in – for anything you want – is an ability to walk away from it, were it not to come right. Otherwise you put yourself at the mercy of chance and people abusing your desperation. So the capacity to say, 'I could be alone,' is strangely on of the most important guarantees of one fay being with somebody else in a happy way."

Eli siis tiivistettynä suomeksi: "vain" kyky olla itsensä kanssa saa meidät lähtemään vääränlaisista suhteista, mikä on ainoa keino antaa itselleen vapaus ja tie löytää niitä oikeanlaisia suhteita. Lunn & Bottom jatkavat tästä myös kohti kulunutta ajatusta siitä, että ihmisen täytyisi rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Bottom oikeastaan kumoaa tuon uskomuksen todeten, että liiallinen itsensä jalustalle nostaminen jopa estää sen, mitä rakkaus niin sanotusti "oikeasti" kaipaa; kykyä heittäytyä ja olla haavoittuvainen. Siihen jokaisen tulee enemmän tai vähemmän kyetä saadakseen rakkautta myös ulkopuolelta, antautua voidakseen ottaa vastaan. Kun kuitenkin elämme yhteiskunnassa, joka on niin kyllästetty sanomalla, että etenkin naiselle yksin jääminen on (kuoleman ohella) pahimpia mahdollisia tragedioita, ja että yksinäinen nainen on säälittävä nainen, kurja vanhapiika, kenellekään kelpaamaton, ei siis ihme, että psyykkeemme käsitys rakkaudesta vääristyy herkästi, nostamme suojakuoriamme niiden laskemisen sijaan, ja olemme mieluummin kompromissisuhteessa kuin itseksemme, ollaksemme edes jotenkin "oikein" tässä tiukan normatiivisessa ja pitkiä monogamisia suhteita ihannoivassa ympäristössämme. 

Yksinoleminen täytyy siis opetella ajattelemaan toisin, sanoo sekä Lunnin haastattelemat asiantuntija että Lunn itse. Yksinoleminen kun ei ole automaattisesti synonyymi yksinäisyydelle, mitä syksyllä julkaistu kotimainen Marika Riikosen Yksin, kiitos -teoskin reippaasti juuri julisti. Usein nimittäin ihmisen rakkaudenkaipuu onkin erityisesti yhteydenkaipuuta, toteaa Lunnin kirjassa Bottom, ja yhteys taas on asia, jota voi saada niin äärimmäisen monilla muillakin tavoilla kuin romanttisessa suhteessa, että myös se täytyisi oppia ajattelemaan toisin. Meillä on pitkään ollut, haitalliseksi osoittautunut käsitys nimittäin siitäkin, että (monogamisesta) parisuhteesta kuuluu saada kaikki: emotionaalinen, fyysinen, älyllinen ja romanttinen, jotta suhde on täysi. Ja oi että, onhan se ihanaa, kun kohtaa ihmisen, jonka kanssa nuo kaikki kohdat niin sanotusti täyttyvät. Mutta sitä niin sanotusti odotellessa, yksinoloa voikin alkaa harjoitella ihan tietoisesti täyttämällä omaa yhteydenkaipuutaan myös pala kerrallaan. Omasta viimevuotisesta Tinder-syksystäni elämääni jäi esimerkiksi yksi upeimpia ystävyyssuhteita, joita olen vuosiin saanut. Ja se suhde täyttää täysin emotionaalisen ja älyllisen puolen. Fyysinen läheisyys taas ei kuulu siihen suhteeseen, mutta joihinkin toisiin se kuuluu, ilman sitten sitä emotionaalista puolta. Ja niinpä Lunniakin lainaten olemme tilanteessa, jossa yksinolo ei tarkoita yksinäisyyttä ja tarpeiden täyttämättömyyttä, ne vain täyttyvät eri tavoin, eri paikoista. Ja niin kliseistä kuin se onkin, se jos mikä on omiaan luomaan elämään sellaista vapautta ja aika-avaruudellista tilaa, johon mahtuu myös vaikkapa sitten romanttinen suhde täysin sen suhteen omilla ehdoilla. Se tulee silloin ikäänkuin paikkaan, jossa sille on luonnostaan tilaa elää ja kasvaa, eikä paikkaan, jossa se pakotetaan täyttämään KAIKKI hinnalla millä hyvänsä. 

Lunn haastattelee kirjaansa lukemattomia muita kirjailijoita, kirjoittajia, terapeutteja, psykologeja ja rakkauden kanssa muuten ajatustyötä tehneitä ihmisiä. Kirja etenee Lunnin oman tarinan ja näiden haastatteluiden vuorottelulla, ja itselle eniten ehdottomasti antoivat eri asiantuntijoiden ajatukset, haastot, heitot ja syvennykset. Lunn jakaa teoksensa kolmeen osaan: rakkauden löytämiseen, rakkauden säilyttämiseen sekä ekämään rakkauden jälkeen (/uuden rakkauden löytämiseen eron jälkeen). Tavallaan tyyli ja kerrontatapa on raikas, mutta pidemmän päälle se myös hieman puuduttaa.

Eniten tässä tosin kuitenkin puudutti se, että vaikka Lunn lähtee kunnianhimoisesti haastamaan länsimaista nykykäsitystä rakkaudesta, se tulee laajan toiston ja tietynlaisen moraalisen asemoitumisen kannalta vain tarjoamaan valmiin, uuden käsityksen entisen tilalle. Ennen etsittiin rakkautta hinnalla millä hyvänsä, mutta nyt kirjan rivien väliin mahtuu viesti, niin liberalismille ja nykyiselle yksilökeskeiselle tyypillinen, että vähän jo hirvittää: nimittäin kun vain ymmärrät tämän uuden rakkauden luonteen, se tulee sinulle itsestään. Kun osaat olla yksin, voit saada yhteyden muihin. Kun osaat jakaa rakkauden useamman ihmisen kanssa, se löytyy kyllä. Kun vain teet vähän paremmin, saat vähän enemmän. Lunn siis kompastuu siihen, mitä pyrkii haastamaan: kapeaan ja toisteiseen rakkaustarinaan, jossa epäonnistumisten ja väärien suhteiden jälkeen oivalletaan, mitä rakkaus oikeasti onkaan, rakastutaan hitaasti/nopeasti, mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Ystäviä ja miesehdokkaita tulee ikkunoista ja ovista, on vain osattava valita! En ole lainkaan eri mieltä kirjan sanoman kanssa, mutta tällaiseen muotoon typistettynä se muuttuu enemmän taas uudenlaiseksi vaatimuslistaksi kuin todella vapauttaa meidät tarkastelemaan suhteita kokonaan uudestaan. Toki sitäkin tässä on, en sitä kiellä, mutta sitä olisi voinut olla enemmän, vahvemmin, kriittisemmin.

Kokonaisuutena kirja oli ihana, pumpulinen, puuduttava, hauska ja ihan mielenkiintoinen kokemus. Ihan vieläkään en löytänyt sellaista kirjaa rakkaudesta, jota olen enemmän tai vähemmän tietoisesti etsinyt, mutta jatkakaamme etsintöjä ihan rauhassa. Mikäli tämän kirjan filosofiaan uskoo, se saattaa tulla vastaan ihan vain lopettamalla etsimisen. :-)

JULMUUDEN MUOTOKUVA – MAGGIE NELSON : THE ART OF CRUELTY

MAGGIE NELSON : 

THE ART OF CRUELTY – A RECKONING

304s.

2011 W.W. Norton & Company

Julmuus, aggressio, väkivalta ja ihmismielen muut niin sanotusti pimeät puolet ovat kiehtoneet minua jo pitkään (aika syvällisestikin, sillä tutkin niitä myös työkseni). Ihminen on monitasoinen, kompleksinen eläin, joka ei koskaan mahdu hyvän ja pahan väliin rakennettuun keinotekoiseen dikotomiaan, siihen kulttuuriseen käsitykseen, jossa jaottelemme ihmisen essentiaalisesti jompaan kumpaan kategoriaan kuuluvaksi. Meissä kaikissa asuu erilaisia puolia, ja sekä geneettinen perimämme, kasvuympäristömme että yhteiskunta ympärillämme saa ajasta ja paikasta riippuen meidät käyttäytymään hyvinkin monin eri tavoin. Julmuus, aggressio ja väkivalta ihan vain on, samoin kuin rakkaus, lempeys ja solidaarisuus. Ne eivät sulje toisiaan pois, ole toistensa vastakohtia. Ja juuri siitä, miten me kuitenkin usein käsitämme ne poissulkevina ja äärimmäisinä, olen kiinnostunut. Olen kiinnostunut siitä, mitä merkityksiä julmuus ja väkivalta saa yhteiskunnassa. Miten ne käsitykset vaikuttavat toimintaamme ja arviointikykyymme. Minkälaisten totuuksien keskellä me elämme. Ja millaisia vaikutuksia sillä on yksittäiseen ihmiseen.

Kun syvään kiinnostukseeni näitä niin sanottuja pimeitä ihmismielen sopukoita vielä yhdistetään yhteen ehdottomista lempikirjailijoistani, ollaan jonkin varsin suuren lähellä. Niinpä myönnän jo tässä vaiheessa, että kriittistä näkemystä Maggie Nelsonin kirjasta The Art of Cruelty ei kannata tästä postauksesta lähteä etsimään. Nelson, kuten tämä kirjakin, on minulle ehtymätön aarreaitta, suuri inspiraation ja innoituksen lähde, lähes jonkinlainen idoli, jos ihmisiä isommin idolisoisin. 

x

The Art of Cruelty on Maggie Nelsonin yli kymmenen vuotta vanha, edelleen suomentamaton teos julmuudesta, ihmisyydestä ja näiden kahden limittymisestä taiteeseen. Nelson lähtee käsittelemään tietyllä tapaa helpoimmasta kohti haastavampaa, aloittaa niin sanotusti kiistämättömän julmuuden, kidutusten ja hyväksikäytön maailmasta, ja etenee sieltä kohti julmuuden hienovaraisempia muotoja, käsittelee sitä katharsiksena, vastakkainasetteluna, häiriötekijänä, eroina totuuden (fact) ja tosiasiana pidetyn (truth) välisinä erioina, hengellisyytenä, kieltämisenä, tukahduttamisena, valtana ja kontrollina. Nelson avaa, kokeilee, esittelee pohjattomalta tuntuvaa lukeneisuuttaan jatkuvasti vilisevien viittauksien ja lainausten muodossa, näyttää, kertoo, kyseenalaistaa ja ehdottaa. 

Teoksen alkupuolella Maggie Nelson käyttää Olivia Lainginkin teoksessa Funny Weather viitoittamaa Eve Kosofsky Sedgwickin teoriaa paranoidisesta lukemisesta, mutta tällä kertaa katseen kautta; Kuten Kosofsky Sedgwick esittää ja Nelson näyttää "toteen", pelkkä julmuuksien paljastaminen ei riitä, vaikka kovin moni aktivismi edelleen nojaa tähän ajatukseen. Kerta toisemme jälkeen me paljastamme, näytämme, shokeeraamme, vaadimme ja jopa pakotamme katsomaan suuntiin, jotka mieluummin unohtaisimme. Näytämme valtavan määrän kärsivien eläinten kuvia sikatiloilla, katsomme kuvia rantaan huuhtoutuneesta pienen pojan ruumiista Välimeren rannikolla. Elämme maailmassa, jossa ihmiset voivat kotoaan käsin livenä tarkastella oman maansa raja-aitaa ja ilmoittaa jokaisesta turvallisempaa tulevaisuutta etsijästä eteenpäin, ja olemme keskellä todellisuutta, jossa voi ampua tuollaisen pakolaisperheen omilla maillaan, ja se todetaan lailliseksi. (O say, can you see, by the dawn’s early light, what so proudly we hailed at the twilight’s last gleaming, whose broad stripes and bright stars, through the perilous fight, o’er the ramparts we watched, were so gallantly streaming?) 

Ja silti, Nelson muistuttaa, vaikka näemme, katsomme ja jopa vapaaehtoisesti seuraamme tätä kaikkea suorana lähetyksenä, käyttäytymisemme ei muutu. Me alamme jopa janota lisää. Nelson listaa erilaisia tositelevisiosarjoja, jotka perustuvat ihmisen nöyryyttämiselle, kiduttamiselle ja satuttamiselle. Me katsomme päivittäin kuvia Ukrainan sodasta, me katsoimme jopa kuvia Butšan silmittömästä verilöylystä ja me jatkamme omaa banaalia arkeamme, jossa eniten ärsyttää ihmiset kassajonoissa, myöhässä olevat bussit ja lapsen äänet julkisilla paikoilla. Toisinaan taide yrittää saada meidät katsomaan muualle, se tökkii meidän sokeuttamme, tuo Kaurismäen tavoin elokuvaansa Ukrainan sodan muistuttaakseen mitä täällä oikeasti on nyt menossa. Nelsonin analyysin mukaan tällainen taiteen vaatima katsominen on kuitenkin ulkokultaista, eikä saa meitä muuttamaan toimintaamme, ei saa meitä muuttamaan edes ajatustamme. Tällaisessa taiteessa, Nelson pohtii, on nimittäin se ongelma, että sen sijaan, että taiteilija houkuttelisi katsomaan jotain asiaa uudella tavalla, se itseasiassa asettuukin moraalin ääneksi, ja näyttää mihin pitää katsoa. Kritiikki siis ei ole katsojan tavassa katsoa, vaan ennemminkin muistutus siitä, ettei nyt olla katsotukaan oikein.

(Kun luen The Art of Cruelty, katson samoihin aikoihin uudestaan yhtä lempisarjaani, Game of Thronesia. Mystisen ajan kiihkeästä maskuliinisuudesta, sodista ja lohikäärmeistä voimansa saava fantasiasarja avautuu aivan uudella tavalla Nelsonin parina; se alkaa jo silmittömän väkivallan kuvauksista, vastenmielisten hahmojen vastenmielisistä teoista, murhista, teloituksista, ihmisten ja hevosten päiden miekalla katkaisemisesta, raiskauksista  henkiseen väkivaltaan nyt menemättäkään. Mitä pidemmälle se menee, sen enemmän se myös alkaa oikein nauttia kidutuspornostaan, tuo hyvinkin graafisesti esiin kuvitellun ajan kuvitellut kidutustavat. GoT, kuten myös vähän aikaa katsomani sarjan spin-off House of the Dragon, saa kuitenkin väkivaltafantasioivat voimansa vahvasta dualistisesta moralismistaan: molemmat sarjat valitsevat katsojan puolesta kumman osapuolen puolella niin sanotusti ollaan, jolloin sen silmittömästä väkivallasta tulee jopa palkitsevaa: kun täyden kusipään pää silvotaan tai myöhemmin kiduttaja murhataan, huomaan ilahtuvani väkivallasta, sen graafisuudesta ja raakuudesta (vai kuka muka ei olisi ollut edes vähän hyvillään, kun Daeneryksen lohikäärme kärventää iljettävän orjakauppiaan saati sillä hetkellä kun Kuningas Joffrey viimein heittää inhottavan pienen henkensä?). Joku sai oikeutensa mukaan, ja molemmat fantasiasarjat saavat jatkaa väkivaltapornografiaansa rauhassa, sillä "jokin" "alkukantainen" "kostofantasia" toteutuu kerta toisensa jälkeen. Ja tässä se on: Nelsonin osoittama moraalitutka, joka ei kritisoi jotain, mitä ehkä voisi kritisoida, vaan asettuu vain vahvistamaan jo aiemmin mainittua, haitallista hyvä-pahadikotomiaa.)

“Writing hasn’t changed a thing; when the writer puts down the pen, no matter how lucid or brutally honest his insights may have been, it is back to business as usual, which means, in this case, shooting up. This is depressing, but its honesty heartens me. It disallows the delusion that the act of writing necessarily connects us to humanity, that it will help us quit noxious substances, that it will restore us to love lost, or at least serve as a consolation. Literature is not, after all, self-help.” 

On kuitenkin olemassa myös toisenlaista taidetta; Nelson käyttää esimerkkinä avant-garde dramaturgi Richard Foremanin ajatusta siitä, että siinä missä kaikkein shokeeraavimmat kuvat jäävät ikuisesti mieleen (se pienen lapsen ruumis rannalla, Vietnamin sodan napalm-sadetta karkuun juokseva alasti kirkuva lapsi), mutta tavallaan taide, joka saa meidät todella toimimaan, on ennemminkin sellaista, vaikuttaa sinut hetkessä, mutta johon et aivan pysty taide-elämyksen jälkeen palaamaan, jota et osaa selittää, et muista tarkasti, et järkeistä palasiksi. Sellaisella taiteella, Nelson esittää, on suurempi eteenpäin vievä voima, koska se ei vain näytä, se avaa mahdollisuuden "kasvaa joksikin, jota et vielä ole". Ja tätä, tässä Nelson on parhaimmillaan, tästä Nelson oikeastaan vasta aloittaa. 

Nelsonin tapa käsitellä aihettaan on yhtaikaa analyyttinen ja silti jotenkin lyyrisen kaunis, lempeä ja ajaton. Nelson vaalii muussakin tuotannossaan tuttua ajatusta auktoriteettiasemien ja valmiiden moraalikantojen hylkäämisestä ja luo tilaa sinne, jossa ennen on ollut lähinnä rajoja ja aitoja. Nelsonin rauhallinen kyseenalaistaminen ja kysyminen jättää tilaa myös lukijalle, sillä hän ehdottaa ja epäilee, ei julista ja ratkaise. Se jos mikä tuntuu tässä nykymaailmassa raikkaalta, jopa rakkaalta ja tärkeältä. Joltain, mikä aidosti vie eteenpäin.

Kuten Maggie Nelsonin kanssa yleensäkin, en missään nimessä väitä ymmärtäneeni läheskään kaikkea lukemaani, varsinkaan kun luin häntä tällä kertaa englanniksi. Jo suomeksikin Nelsonin tekstiä saa kahlata toisinaan edes ja taakse, ja vasta kolmannella kerralla saattaa kuvitella tietävänsä, mitä hän ehkä tarkoitti. (Kunnes neljännellä lukukerralla kumoaa jälleen senkin.) Se on kuitenkin minulle vain positiivinen puoli, sillä Nelsonin kirjat ovat lahjoja, jotka jatkavat antamistaan kerta toisensa jälkeen. The Art of Cruelty on valtava, monitahoinen aarreaitta, johon jokainen uusi lukukerta tuonee täysin uuden kerroksen. Nelsonin tekstit kasvavat ajan ja lukukertojen myötä, ja juuri se on niissä erityisen taianomaista.

HIRVIÖITÄ JA CANCEL-KULTTUURIA – MONSTERS: A FAN'S DILEMMA

CLAIRE DEDERER : MONSTERS: A FAN'S DILEMMA

288s.

Sceptre 2023

Ajassa, jossa ihmisten vallan väärinkäytökset, vuosia jatkunut hyväksikäyttö ja lähes seksuaalirikoksiin perustunut elämäntapa alkaa tulla enenevissä määrin esiin (korkeastikoulutettujen, valkoisten ja etuoikeutettujen ihmisten keskuudessa, huom.), on ihmisille syntynyt uusi ongelma: mitä tehdä vanhalle mestariteokselle, jonka tekijä on paljastunut hirviöksi? Miten pitkälti taideteos ja taiteilija ovat yhtä? Annanko valtaa vallan väärinkäyttäjälle kuluttamalla hänen teoksiaan? Ja tärkein: olenko minä moraalisesti väärin, jos pidän edelleen Woody Allenin elokuvista, kuuntelen Michael Jacksonia ja luen lapsensa hylännyttä Doris Lessingiä? 

Nykyinen yksilön identiteettiin perustuva poliittinen tilanne vääntää mielen vähintäänkin mutkalle. Kun kapitalismi jyllää, se tekee meistä ensisijaisesti kuluttujia. Ja koska meillä on oikeastaan jäljellä enää kuluttajuus, syntyy oman kuluttamisen ympärille identiteetti, jota on hyvin tärkeä ylläpitää. Identiteettiin voi liittää vähän mitä tahansa ammatista seksuaaliseen suuntautumiseen (ymmärrettäviä identiteetin perusteita) ja asuinalueesta kulutusvalintoihin (enemmän harmaalla alueella liikkuvia identiteetin perusteita, väittäisin). Ajatusketju on siis tämä: kun kulutan, performoin jollain tapaa itseäni. Teen siis identiteettityötä, eikä ole siis lainkaan sama, mitä kulutan, sillä kuluttaminen on aina viesti. Niinpä kuluttamiseen on uinut sisään vahva moralismi, joka ei määritäkään enää kulutusvalintojamme, vaan itseasiassa meitä itseämme, ihmisinä. Lentolippu ei ole vain huono valinta, vaan lentävä ihminen on huono ihminen. Ja: J.K. Rowlingin lukeminen ei ole vain fantiasiakirjojen lukemista, vain lukuvalinta, vaan se on valinta seistä J.K. Rowlingin puolella. Ei ole siis kyse vain siitä, onko transvastaisia kommentteja suoltava J.K. Rowling paha/väärin, vaan osin siitä, että jo hänen tuotantonsa kuluttaminen kertoo jotain siitä, oletko niin sanotusti meidän puolellamme tai meitä vastaan.

Miten tämä liittyy sitten taiteen monstereihin, hirviöihin, joista niin moni on maailmanmainetta nauttiva suuri tähti, julkisuuden henkilö ja vähintään jonkinlainen jalustalla seisova renessanssinero? Kirjassaan Monsters: a Fan's Dilemma yhdysvaltalaiskirjailija Claire Dederer tiivistää aiheen ristiriidan jo esipuheessaan: rikoksiin, raiskauksiin ja vallan systemaattiseen väärinkäyttöön syyllistyneiden taiteilijoiden teokset eivät olisi mikään ongelma, jos ne olisivat huonoja. Ristiriita ja syvempi dilemma syntyy vasta kun myönnämme, että ne eivät ole. Että ongelmalliset hyväksikäyttäjät ovat tehneet nimenomaan hyvää taidetta. Yleensä jopa nerokasta. Ja etenkin sellaista, jota me olemme rakastaneet.

x

“You are a hypocrite over and over. You love Annie Hall but you can barely stand to look at a painting by Picasso. You are not responsible for solving this unreconciled contradiction. In fact, you will solve nothing by means of your consumption; the idea that you can is a dead end. The way you consume art doesn't make you a bad person, or a good one. You'll have to find some other way to accomplish that.”

Claire Dederer on yhdysvaltalainen kriittikko ja kirjailija, joka on päättänyt tarttua tähän jo pitkään, erityisesti #metoo'n jälkeisen ajan vellovaan keskusteluun siitä, saako taidetta rakastaa, jos taiteilija on nykyoppien mukaan joko vähintäänkin ongelmallinen tai suoranainen sarjarikollinen. Kysymys on aivan äärimmäisen mielenkiintoinen, ja se minut tähän kansainvälisesä bookstagramissa paljonkin näkyneeseen teokseen sai tarttumaan. Ei sillä, että odottaisin valmiita vastauksia, mutta somen mustavalkoiseen kulttuuriin sopisi tuoda lisää harmaita sävyjä, syvää, pitkällistä keskustelua, joka ei tule automaattisesti valmiiksi tai päädy johonkin ratkaisuun. Ja jotain sen suuntaista tältä kirjalta kyllä sain.

Dederer jakaa teoksensa 13 osaan, jotka ovat melko itsenäisiä esseitä jokainen. Hän ottaa esimerkeikseen muun muassa alaikäisen raiskauksesta syytetyn ja syytettä ikuisesti pakoilevan Roman Polánskin, lapsipuolensa kanssa naimisiin menneen Woody Allenin, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytetyn Michael Jacksonin, väkivaltaisen ja naisia halventavan Ernest Hemmingwayn, noin muutaman mainitakseni. Kuolleiden taiteilijoiden käsittely on sinänsä helpompaa, että he eivät ole enää samalla tapaa kärsimässä sosiaalisesta rangaistuksestaan, mutta elävillä tilanne on toinen. Dederer esittääkin, että hankalien, hirviömäisten ja väärintekijöiden sulkemisen ulos yhteisöstä - tai kuten sitä nykyään kutsutaan, canceloiminen - voi olla luettavissa ihmisen luontaisena sosiaalisena käytöksenä, jossa sosiaalinen kontrolli rankaisee väärin käyttäytyvää, riistää häneltä saavutetut oikeudet ja käyttää häntä varoittavana esimerkkinä aivan samaan tapaan kuin yhteisön normeja rikkoneita yksilöitä ennen laitettiin jalkapuuhun kirkon eteen. Mutta tällä logiikalla, eli luontaiseen käytökseen vedoten, voimme myös oikeuttaa yhtälailla kaikenlaisen vallan haalimisen ja väärinkäytön, voihan senkin nähdä olevan vain ihmislajille luonnollista käyttäytymistä. Että miehet nyt vain pitävät nuorista ja hedelmällisistä naisista, hyväveli-verkostot nyt vain ovat entisaikoijen metsästä-keräilijäyhteiskunnan jäänteitä. Se mikä yleensä tavataan leimata luonnolliseksi on kuitenkin yhdessä kudottu sosiaalinen toimintatapa, ja se voitaisiin kutoa myös johonkin toiseen suuntaan, johonkin rakentavampaan. Kuten Dederer huomauttaa, pelkkä cancel-kulttuuri ei siis poista väärinkäytöksiä, se vain piilottaa tai siirtää hyväksikäyttäjät muihin tehtäviin, ja toisaalta Srinivasaninia lainaten alistaa todellisille rangaistuksille ne, joilla ei ole vaikutusvaltaa ja etuoikeuksia siirtyä toisiin tehtäviin. Misogynia, seksuaalirikokset ja oman vallan väärinkäyttö ei katoa rankaisemalla yksilöitä, vaan puuttumalla yhteisön laajempiin normeihin, mikä kuitenkin unohtuu jatkuvasti tässä yksilökuluttajaidentiteettiperformatiivisessa maailmassamme.

Cancel-kulttuuri ei siis ratkaise asiaa, toteaa Dederer. Kun asia on liian monimutkainen, kiinnitymme auktoriteetteihin - niin sanotusti todellisiin tai kuviteluihin - ja etsimme vastausta itsemme ulkopuolelta. Dederer yrittää ulkoistaa keskustelun lähestymällä omaa professoriaan, keski-ikäistä valkoista cis-miestä - mutta ongelma ei ratkennut silläkään. Se ei toki poista sitä, etteikö joku ahdistelua kokematon tai sille vaarassa itse olematon valkoinen keski-ikäinen cishetmies jossain lausuisi, että ongelmaa ei ole (auktoriteetti heille, ketkä haluavat itsekin kieltää ongelman) samaan aikaan kun joku vähintäänkin ahdisteluvaarassa oleva feminismin nimissä kertoo, että ongelma on (ratkaisu ja auktoriteetti heille, jotka haluavat helpon ratkaisun samaan ongelmaan). Mutta jos ongelma on, no, auktoriteettijohtoinen, onko vastauksen etsiminen, toisen lausunnon pyytäminen oikeastaan ratkaisu sittenkään? Ei, toteaa Dederer, ja jatkaa etsintöjään muualta. 

Kriitikkonakin toiminut Dederer yhdistää teokseen myös muistelmamaisia osuuksia, eheää ja terävää (itse)kritiikkiä esimerkiksi kriitikkoalalta. Hän näyttää selvästi, miten esimerkiksi kritiikkien objektiivisuusvaatimus on usein peräisin patriarkaalisesta käsityksestä, että (valkoinen hetero-)miehisyys on jotain universaalia ja samastuttavaa, ja kaikki muu halveksuttavaa identiteettipolitiikkaa, jonkun ominaisuuden läpi luettavaa tai lukevaa – eli kun ei-mies kirjoittaa elokuvakritiikkiä miesten tekemästä elokuvasta, hän ”sortuu subjektiivisuuteen” tai kun mies kirjoittaa kritiikkiä ei-valkoisen ei-hetero-ei-miehen teoksesta, ei hän näekään universaalia, koska ei näe itseään. Kuten Dederer osoittaa, valkoinen mies on niin sokea omalle subjektiivisuudelleen, että erehtyy paitsi itsensä myös maailman kanssa ja pahasti. Miten tämä nyt sitten liittyy monstereihin? Muun muassa siten, että usein juurikin tämä objektiivisuusnäkemys tai pikemminkin -vaatimus on se, millä pyydetään laittamaan tunteet sivuun, ja keskittymään kaksinapaisen maailman nerouden puoleen, ohittamaan tekijä ja ihailla vilpittömästi teosta. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole tunteiden sivuun laittamisesta, vaan siitä, että miehen miehiselle yleisölle tekemä ”yleisteos” ei herätä miehessä samoja tunteita, jolloin hän luulee katsovansa objektiivisesti vaikka todellisuudessa hän katsookin kaltaistaan, tai lähes itse itseään peilistä todeten, että juku, olenpa minä hieno tänään. Ehkä, kenties, kyse onkin siis hieman rakenteellisemmasta ongelmasta kuin haluammekaan myöntää?

“Consuming a piece of art is two biographies meeting: the biography of the artist that might disrupt the viewing of the art; the biography of the audience member that might shape the viewing of the art. This occurs in every case.”

Dederer käyttää kirjassaan paljon tahran vertauskuvaa: taitelijan oma ongelmallinen käyttäytyminen kaataa hänen kaiken työnsä päälle jotain vaikeasti poistettavaa, ikään kuin punaviiniä valkoiselle sohvalle. Sohvaa voi kyllä yrittää pelastaa erilaisin tahranpoistomenetelmin – käyttämällä yksilöpsykologisia selityksiä suolan tapaan tai vetoamalla aikaan ja tapoihin kuin liottaen kangasta – mutta tahra on niin räikeä valkoisella pohjalla, ettei se lähde koskaan kokonaan. Se, mitä itse sohvalle sitten tehdään, on kunkin taiteen kuluttajan oma valinta. Osa esittää, ettei tahraa olekaan, piilottaa sen ehkä huovalla, toinen heittää sohvan suoraan roskakatokseen muiden ongelmaksi. Kolmas taas saattaa jatkaa sohvan käyttämistä, mutta joka kerta siihen istuessaan muistaa tahran olemassa olon, mikä väkisinkin vaikuttaa yleisilmeeseen. Niin kauan kun taidetta tekee inhimilliset ihmiset, ongelmallisuus tulee olemaan myös osa sitä. Se ei toki oikeuta vallan väärinkäyttöön, saati ylläpitämään miesneromyyttiä, jonka varjossa muusiaan voi murskata mielensä mukaan. Mikään auktoriteetti ei voi kertoa, mikä on Ainoa Oikea Tapa suhtautua tahrautuneeseen taide-taiteilijapariin, ainoastaan ongelmallisuuden rajapinnat ovat neuvoteltavissa. Ja se keskustelu on ikuinen, minkä ko. kirjailijakin osoittaa: me kun pidämme miestä juuri ja juuri ongelmallisena, jos hän menee naimisiin lapsipuolensa kanssa, mutta nainen se vasta hirviö onkin kun hän valitsee kirjailijuuden perhe-elämän eteen, ja hylkää lapsensa.

On tämä siis vyyhti. Vaikka tämän arvion kapitalistinen kuluttajaidentiteettikritiikki on omani, eikä tästä kirjasta, huomaa jo varmasti tämän tekstin polveilevuudesta, ettei asiaan ole mitään yksinkertaista ja helppoa ratkaisua, vaikka aikamme sellaista niin kovin usein koettaakin etsiä. Rakkaus taiteeseen on universaalia ja pysyvää, ja sen tuleekin olla, mutta muu kulttuurinen normi- ja moraalikoodisto on aina ajassa ja paikassa kiinniolevaa, muuttuvaa, aaltoilevaa ja tempoilevaa. Niinpä lopulta Dederen tulee siihen tulokseen, että aito rakkaus taidekokemuksen äärellä on moraalin ja tuomitsemisen yläpuolella, sen tavallaan tuleekin olla ollakseen taidetta. (Tätä samaa ajatusta muuten hahmottelee Maggie Nelson teoksessaan Vapaudesta, huomattavasti syvällisemmin/akateemisemmin kuin kevyemmän kautta kulkeva Dederer. Enkä sano tätä arvottaen, vaan ihan vain todeten, paikkansa ehdottomasti kummallekin tekstilajille). Taiteen tehtävä – mitä se nyt sitten taas koskaan onkaan – ei voi jäädä vain ajallisen ja paikallisen alle, vaan sen täytyy kasvaa yli, kohauttaa, näyttää ja liikuttaa. Niinpä sekä Dederer että aiemmin Nelson antavat ikään kuin luvan rakastaa teoksia. Se, mitä me kuluttajaidentiteettipolitiikalle, cancel-kulttuurille, rangaistusfeminismille ja sen myötä ongelmallisille taiteilijoille teemme, on sitten mitä ilmeisemmin jonkun muun kirjan keskustelu.

YKSIN, KIITOS

 

MARIKA RIIKONEN : YKSIN, KIITOS

264s.

Hertta 2023

Saatu arvostelukappaleena

Millaista on elää ekstroverttien ulospäinsuuntautuneessa maailmassa, kun itse kaipaa erityisesti tyhjiä huoneita, täydellistä hiljaisuutta ja omaa rauhaa aamukahvin pariin? Entä millaista on viettää juhlia, kun uupuu jo ajatuksesta ihmisten kohtaamisesta? Entä miksi yhteiskunta suhtautuu yksin eläviin aina parkoina reppanoina, jotka jotenkin täytyy pelastaa, silloinkin kun he eivät välttämättä itse ymmärrä pelastusta tarvitsevansa? Jotain tällaista ja paljon muutakin käsittelee toimittaja-kirjailija Marika Riikosen uutuusteos Yksin, kiitos, jota Hertta-kustantamosta tarjottiin minulle syksyn kunniaksi arvostelukappaleeksi. Aihe kiinnostaa, sillä elän itsekin ehdottomasti kaikkein onnellisinta elämääni juurikin yksin. Itsekseni, omassa rauhassa, omaan tilaan vetäytyneenä.

Riikonen aloittaa teoksensa mielenkiintoisesta näkökulmasta tutkiessaan miten negatiivisia mielleyhtymiä yksinolo, vapaaehtoinenkin tuo ihmisten mieleen. Ihmisten sosiaalista puolta jaksetaan mainostaa ehtymättömänä luonnonvarana, ja silloinkin kun joku kirjoittaa Hesarin neuvontapalstalle pyytääkseen keinoja oman ajan saamiseen, kehottavat psykologit holhoten kysyjää miettimään nyt todella tarkasti, että kaipaako hän tosiaan omaa aikaa vai kuvitteleeko nyt harhaisesti vain, olemmehan me ensisijaisesti sosiaalisia eläimiä.

Miten raivostuttavaa. Rakastan itse yksinoloa, ja esimerkiksi pandemia-ajasta minulla alkaa olla jo varsin romantisoitukin kuva ihanana, loputtomana omana aikana, jolloin fomo ei vaivannut eikä minnekään tarvinnut lähteä. Sittemmin olen oppinut kaivamaan omaan arkeeni vielä enemmän omaa aikaa, lempiasiani on ehdottomasti viikottainen ihmisvapaapäiväni, jolloin en ole edes puhelimitse kehenkään yhteydessä. Tein ennen äärimmäisen sosiaalista työtä, ja ajattelin sen olevan syy vetäytymisen tärkeydelle, mutta nyt kotona etänä väikkäriä puurtaessa huomaan kaipaavani sitä edelleen. Aikaa, jolloin olemassa vain ja ainoastaan minulle. Ja siitä ajasta, sen tarpeesta ja arvokkuudesta on Marika Riikonenkin lähtenyt kirjoittamaan kirjaansa.

Riikonen tuo kirjaan valtavan määrän äärimmäisen kiinnostavia näkökulmia ja terminologiaa; hän sivuaa yksinolon tarpeen unohtamista yksinäisyystutkimuksissa, parisuhdehegemoniaa ja romanttisten suhteiden ylivaltaa yhteiskunnassa, naisen asemaa ja jatkuvasti saatavilla olon vaadetta, yksin matkustamista, etätyötä jne jne jne, mutta kirjaa vaivaakin ehkä juuri tämä: Riikonen tunkee, sivuaa ja mainitsee, muttei malta pysähtyä, tarkastella, analysoida ja perustella. Hän toteaa, että tämäkin, tämäkin on ongelma! Ja ratkaisee sen ohittamalla ongelman niinkin yksinkertaisesti kuin mutta ei sen tarviis olla! Argumentaatio on pidemmän päälle siis aika puuduttavaa ja vähän laiskaa, enkä oikein näe tämän kirjan kanssa muuta ansiota, kuin sen, että jos sattuu olemaan Riikosen kanssa täysin samaa mieltä, pääsee nyökyttelemään, että no niinpä. Erimieliselle tai esimerkiksi aihetta enemmän ymmärtämään haluavalle kirja ei sinänsä tarjoa juuri mitään, pitkälti runsaudenpulan ja pinnallisen käsittelytavan vuoksi. Osin kirjailija myös lukee omia lähteitään aika vinoon, suurin kritiikki menisi ainakin Malin Lindrothin Vanhapiika-kirjan luennalle, jossa Riikoselta menee selvästi viuhuen ohi, miten Lindrothin kirja käsittelee nimenomaan rakkauden puutteesta johtuvaa surua, jota joskus suhteessa ollut ei voi ymmärtää latistaen ko. kirjan juurikin suhteessa olleen ylimielisellä "viisaudella" siitä, että kyllä sitä kuule on myös vapaaehtoisia vanhoja piikoja, olipa ärsyttävää kun yksinäisyydestään kärsivä ihminen ei vain ymmärrä nauttia kun minäkin nautin.

Osin tuntui, että Riikonen kävi jopa varjonyrkkeilyä sellaisten ilmiöiden kanssa, joita ei ihan tuossa laajuudessa ole olemassakaan; kyse toki voi olla tyylivalinnasta, mutta jos kritisoi kirjan alussa esimerkiksi introvertti-ekstroverttibinääriä haitalliseksi introvertin näkökulmasta, ei ehkä kannata myöhemmin kirjassa käyttää ekstroverttiä jonkinlaisena mystisenä olentona, jota yksinolontarve ei koskaan koskisi. Riikosen tietynlainen sokeus omille stereotyyppisille mielipiteille ja jopa mutulla heitetyille "faktoille" syö kirjan kokonaisuskottavuutta, etenkin jos sitä yrittää lukea jonain muunakin kuin yksittäisen turhautuneen ihmisen tunnepurskauksena. Toki voi olla kyse myös sukupolvierosta, kuplaerosta tai mistä tahansa muusta erosta, mutta tuntuu että kirjailija itse luo yksinolontarpeesta suuremman peikon kuin ulkopuoliset, puolustaa kiihkeästi jotain huomaamatta, että uhkaa ja arvostelua ei ehkä todellisuudessa ole ihan niin paljoa kuin itse on ajatellut. Vaan juuri sen takia se itsekritiikki, itsensä näkeminen, sokeiden pisteiden tutkiminen olisikin tuonut tähän kirjaan ihan valtavasti enemmän.

Lopulta ehkä vielä totean, että Riikosen Yksin, kiitos onkin enemmän turhautuneisuudesta humoristisuuteen asti purkautunut tunnepamfletti kuin tietokirja yksinelämisestä ja yksin olemisen tarpeellisuudesta virikkeitä, ääniä, aistimuksia ja ihmiskohtaamisia täynnä olevassa nykymaailmassa. Sillekin on ihan varmasti tarvetta, ja uskon, että moni lukija pitää tällaisestä rempseästä ja reippaasta otteesta, jossa ei turhia pohdita vaan tuuletellaan menemään, mutta koska Riikonen itsekin sanoo, ettei ko. aiheesta olla juuri kirjoitettu, olisin itse kaivannut syväluotaavampaa ja vähemmän Riikosesta itsestä ja enemmän yksinolon tarpeesta kertovaa teosta. Kirjan parhaat oivallukset ja alleviivaamani virkkeetkin kun lopulta olivat muista teoksista lainattuja, eivät lainkaan Riikosen omia ajatuksia. 

Kaikki kirjallisuus ei kuitenkaan ole kaikille, joten anna ihmeessä tälle mahdollisuus, etenkin jos oma taistelu yksinoloa vastaan tuntuu yksinäiseltä. On tästä ainakin vertaistueksi, ehkä.

PURE COLOUR – PUHDASTA TÄYDELLISYYTTÄ

SHEILA HETI : PURE COLOUR 

216s.

Vintage 2022

Onko maailma vain jumalan luoma beta-versio, luonnos ja hahmotelma jostain paremmasta ja täydellisemmästä? Ja jos on, minkälaisia hahmoja, tunteita ja tehtäviä siihen kannattaa sisällyttää? Miten jumalat saavat parhaiten tietoa seuraavaa versiota varten, kuka antaa parhaan kritiikin, ja minkälaisten tehtävien pariin elolliset kannattaa lopulliseen mukaelmaan laittaa? 

Entä mitä on Saturnuksen renkaiden takana? Miten kaksi partikkelia löytää toisensa miljoonien kuumien avaruusvuosien läpi? Miten valon pari, universumin toisella laidalla kulkeva puolikas aistii sen, että toista puolikasta tarkkaillaan erään aurinkokunnan pienellä sinivihreällä planeetalla? Onko valolla sielu ja mihin sielu menee kuoltuamme? Mitä meistä kuolee? Kuolemmeko me? 

Ja: kun Mira on syntynyt maailmaan linnun munasta, itsellisenä kriitikkona ja taiteen suurimpana kokijana, miltä tuntuu rakastua kalan munasta syntyneeseen, jolle yksilön sijaan enemmistön hyvinvoinnilla on suurin merkitys? Ja jos kaiken lisäksi oma isä on karhun munasta,  ymmärtääkö kukaan lainkaan toislajisiaan?

“It is only when you get older that everyone makes you feel bad about being alone, or implies that spending time with other people is somehow better, because it proves you to be likeable. 

 But being unlikeable wasn't the reason she was alone. She was alone so she could hear herself thinking. She was alone so she could hear herself living.”

Ymmärsitkö yhtään mitään, mitä aiemmin tässä kirjoitin? Ei se mitään, en minäkään ja rakastin silti jokaista sanaa, jokaista lausetta, jokaista kappaletta, jonka Sheila Heti romaaniinsa Pure Colour ylläolevien hahmotelmien tapaan kirjoitti. Pure Colour on romaani, joka on mahdoton tiivistää yhteen arvioon, ja toisaalta myös kokonainen pienoisuniversumi, jonka salat haluaakin lukijan antaa löytää itse. Minulle Hetin teos on kuitenkin upea kummajainen, monitasoinen tutkielma ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja tietoisuuden sekä sielullisuuden merkityksellisyydestä tässä valtavassa universumista, josta emme oikeastaan tunne ripaustakaan. Heti hahmottelee tämän kaiken jumalan maalaukseksi, suurteoksen luonnokseksi ja testiversioksi, ja läpeensä lempeän humanistisella otteella hän tuo luonnontieteen ja ihmismielen selvittämättömät arvoitukset yhteen, esittää ikään kuin tarinan tai teorian siitä, miten ainakin yhdellä tapaa tätä kaikkea, mitä elämäksi kutsumme, voi ymmärtää. 

Hetin Pure Color on lämmin, viisas, syvä ja erikoinen tapaus, ja uskoakseni se jakaa lukijansa voimakkaasti, nekin, jotka saavat kiinni Hetin kynänjuoksusta. Minulle henkilökohtaisesti se sanottaa elämästä, kuolemasta, luopumisesta ja rakkaudesta sellaisia asioita, joiden en edes tiennyt vaivaava, minulle se on elämäni kirja, sellainen, joka ihan vähän muuttaa suuntaa sen suhteen miten itse maailmankaikkeutta hahmotan. Sheila Heti liikautti minua jo aiemmin tänä vuonna Motherhood-teoksellaan, mutta jopa siihen verrattuna Pure Colour oli kuin maanjäristys, jonka jälkeen kaikki väreistä taivaankanteen näyttää ihan hippusen erilaiselta. 

Vaikka Hetin teksti poikkelehtii, ottaa ihan uusia ulottuvuuksia, osaa hän kirjoittaa niin vaivattoman heleää, painotonta ja ilmavaa tekstiä, että harva pystyy samaan. Hetin lisäksi osaan itse nimetä Ali Smithin, jonka kirjojen kanssa tuntuu tältä, häikäistyneeltä siitä, miten joku osaakin käyttää kieltä mielen asioiden nimeämiseen, kertomusten kuljettamiseen, hahmottoman hahmottamiseen. Heti kirjoittaa niin kauniisti, ehkä Smithiä vähemmän arkisesti, lisäämättä mitään ylimääräistä, antaen jotain niin henkilökohtaista ja yksityistä, ettei ihan aina tiedä lukeeko kirjaa todellisuudessa vai näkeekö itse kummaa unta, jossa toisessa hetkessä sitä nukkuu läheisensä vieressä ja toisessa on muuttunut puunlehdeksi. Heti tutkii maailman merkityksellisiä asioita, ja palauttaa ne niin yksinkertaisiin koloihin, että se tuntuu lähes nerokaalta. Sanojen merkitys kasvaa symboliseksi ja toisaalta symboliikka muuttuu arkiseksi, enkä täysin ymmärrä, miten joku voi ymmärtää näin paljon.

Tunnistan tässä teoksessa siis ikuisuuslempparini, sielunkirjani sekä sen, etten koskaan osaa ensimmäisen lukukerran jälkeen muuta kuin hurmiossa hehkuttaa lukemaani. Todennäköisesti toinen lukukerta jäsentää, antaa struktuuria ja rajoja jo ihan uudella tavalla, ja uskon, että senkin aika on ennemmin kuin myöhemmin. Nyt kuitenkin vain haluan kellua siinä ihanassa olossa, jonka vain täydellisen upea ja osuva lukukokemus voi saada aikaan. Siinä olossa, jossa oma sielu on saanut sanoja, jossa toisen sanat ovat muuttaneet jotain peruuttamattomasti, siinä olossa, jonka ainoastaan taide voi parhaimmillaan saada aikaiseksi.

 “The last thing that's needed is to judge your own heart, but then that's the first thing you go and do. A heart rushes to judge itself. A heart should have better things to do. A heart doesn't.”

Helmet-haaste: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole