WE HAVE ALWAYS BEEN HERE

SAMRA HABIB :

WE HAVE ALWAYS BEEN HERE – A QUEER MUSLIM MEMOIR

220s.

Penguin Canada 2019

Elokuussa luetaan Lue maailma vuodessa -haasteeseen kirjoja aasialaisilta kirjailijoilta, joiden kotimaan nimi loppuu -stan. Omaksi haastekirjaksi valikoitui pakistanilaistaustaisen, lapsena Kanadaan muuttaneen Samra Habibin muistelmateos We have always been here – a queer muslim memoir. Kahdeksankymmentäluvun alussa syntynyt Habib asui melkein kymmenvuotiaaksi Lahoressa, Punjabin provinssissa Pakistanista. Hän kuuluu perheensä kanssa ahmadimuslimeihin, muslimiyhteisössä syrjittyyn ja hyljeksittyyn uskonnolliseen vähemmistöön. Köyhyydestä isän maa- ja talokaupoilla rikastunut perhe joutuukin pakenemaan Pakistanin kiristyneen poliittisen tilanteen ja suoran uskonnollisen vainon vuoksi globaaliin pohjoiseen, aloittamaan alusta täysin vasten tahtoaan. Samra ei olisi halunnut muuttaa, hänellä oli Pakistanissa kaikki, mitä hän kaipasi.

Habibin muistelmissa Pakistan on toki arvoiltaan ja uskonnollisten säännösten vuoksi vanhoillinen, mutta solidaarinen maa, jossa naiset muodostavat oman sosiaalisen piirinsä, elävät ja kuuluvat näkyvimmin toistensa keskellä miesten kontrollin poissaollessa. Vähemmistöuskontoon kuuluva perhe ei kuitenkaan voinut elää enää turvassa, joten sijainti vaihtui pohjoiseen Torontoon – jonne perheen kanssa muutti myös Samran serkku, jonka kanssa hänet myöhemmin naitetaan. Torontossa elämä onkin kaksijakoista: koulussa Samra elää vapaampaa, vahvaa ja omaäänistä elämää, kun kotona hänen taas odotetaan perheen esikoisena asettuvan perinteiseen naisen rooliin, miehen hallinnan alle, edustamaan sekä lapsuudenperheensä että uuden avioliittoonsa kunniaa. Vahvalle ja määrätietoiselle Samralle tämä ei riitä – länsimaiden vapaus on jo näyttänyt hänelle mitä kaikkea muuta hänen elämäänsä voisi mahtua.

Kirjana We have always been here on vahva ja omaääninen emansipaatiotarina, omilla jaloillaan täysin seisovan aikuisen Habibin muistelmat siitä, miten juuri hänestä on tullut hän – queer-muslimi, uskontonsa vakaa edustaja ja silti sen tiettyihin konservatiivisiin sääntöihin sulloutumaton oma itsensä. Habibin rikas kieli pitää lukijan koko kirjan ajan mukanaan, ja vaikka hän käsitteleekin rankkoja aiheita aina itsetuhoisuudesta perheen hylkäämiseen, olemus on kuitenkin enemmän raporttimainen kuin tunnepitoinen. Tunteet näkyvät järkeistyksen ja etäisyyden kautta, mikä on raikas tuulahdus laajempaan, vallalla olevaan tunne- ja traumapohjaiseen kirjallisuuteen. 

Tietty ajallinen ja tyylillinen etäisyys on toimiva, mutta toisaalta jättää mielenkiintoisen asetelman kertojan luotettavuuden näkökulmasta: muistelmien Habib kun on omassa vahvuudessaan aina oikealla tiellä, tavallaan sillonkin kun ei ole. Hän kokee vääryyttä, mutta oikeuttaa toimintansa omilla kerronnallisilla keinoillaan. Kaunokirjallisuudessa tällainen jättäisi kenties jälkeensä laajemmankin kyseenalaistuksen – voiko sellaiseen kertojaan luottaa, joka on itse aina tietyllä tapaa oikeassa, aina se, jota gashlightataan, aina se, joka osaa ajatella parhaan mahdollisen lopputuloksen kaikille? Tuskin – ja samalla Habibin muistelmissa epäluotettavaksi julistaminen tuntuisi vähintäänkin epärehelliseltä.

Kyllä muistelmien Habib oman toimintansa seuraukset ymmärtää, ja on kenties jo käsitellytkin, etenkin suhteessa lapsuudenperheeseensä. En tiedä mitä ja mistä oma itsekriittisyyden kaipuuni kertoo, sillä en kuitenkaan mitään nöyristelyä minäkään tähän kaipaa. Habib on joko tietoisesti tai tiedostomatta valinnut vahvuus- ja vahvistavuuskeskeisen tulokulman, ja näinkin moneen marginaalin marginaaliin kuuluvan ihmisen tarinassa sekin on raikasta, ihanaa ja voimauttavaa – ja ihan ennen kaikkea varmasti kaikille muille, ketkä vastaavissa asemissa yhteiskunnassa elävät. Habibin kerronta onkin raikasta ja voimakkuudessaan myös tietynlainen kieltäytyminen uhriasemasta. Ehkä se onkin enemmän vaatimus lukijalle – miten luottaa kertojaan, joka ei suostu asettumaan valmiiksi annettuihin lokeroihin. Ja laajemmin: ehkä se onkin vaatimus globaalin pohjoisen lukijoille, opetella näkemään kaltaistaan itseluottamusta ja vahvuutta sielläkin, mitä on ennen pyrkinyt ainoastaan näkemään alisteisen aseman kautta.

Lue maailma vuodessa: Kirjailija on Aasian maasta, joka loppuu -stan

THE BOOK OF NON-BINARY JOY

BEN PECHEY : THE BOOK OF NON-BINARY JOY

224s.

Jessica Kingsley Publishers, 2022

Luin aiemmin tänä kesänä, juuri ennen lomaa Paul B. Preciadon Voiko hirviö puhua – selonteko psykoanalyytikkojen akatemialle (Tutkijaliitto 2023), joka jollain tapaa nyrjäytti paitsi aivoni myös käsitykseni omasta sukupuolestani. Nähdyksi, tunnustetuksi ja ihan ennen kaikkea p u o l u s t e t u k s i  tulemisen kokemus oli niin valtaisa, että kirjasta itsestään oli mahdotonta pientä Instagram-arviota pidemmin kirjoittaa – kun kokemus on niin kehollinen, ei siitä pysty sanoin puhumaan. 

Ja silti puhuin: puhuin kumppanille, puhuin ystäville, puhuin vähän perheellekin. Puhuin ja sanoitin itseäni, omaa kokemustani, jolle Preciado on viimein antanut ne sanat, jotka minulta on puuttunut. Ja koska olen puhunut tästä kesällä paljon, sain myös alkukuusta syntymäpäivälahjaksi kumppaniltani mitä ihanimman kirjan Preciadon akateemisen puheen jatkoksi: Ben Pecheyn The Book of Non-Binary Joyn (tästä eteenpäin ihan vain Non-Binary Joy).

Siinä missä Voiko hirviö puhua oli tosiaan akateeminen puhe akateemisille ihmisille, Non-Binary Joy taas on vertaistukikirja muunsukupuolisille/sukupuolibinäärin ulkopuolisille ihmisille sekä sukupuolen moninaisuutta paremmin ymmärtää haluaville. Se on lempeä, kansankielinen ja teoriaton, ja silti sekä Pecheyn että Preciadon kirjoja yhdistää yksi ja sama vire: suuri gender joy, transilo, valtaisa onni, kun itsetuntemus ja itsemääräämisoikeus ovat niin pitkällä, että oman sukupuolikokemuksensa kanssa on viimein tosiaan tunnistavia ja näkeviä sanoja ja yhteisöjä, muotoja ja tapoja, joilla ilmaista itseään tässä muuten niin kahteen fakkiintuneeseen sukupuoleen, mieheen ja naiseen hahmottavassa maailmassa edelleen pääsääntöisesti unohdutaan.  Sukupuoli- tai ihan vain transilo kuvaa täydellisesti sitä tunnetta, kun on ensimmäistä kertaa melkein neljäänkymmeneen vuoteen kehonsa ja oman kokemuksensa kanssa sinut, samalla sivulla, paikassa, jossa entisellä oudolla ja piinaavalla ulkopuolisuudella on nimi – mikä se kenelläkin sitten sukupuolen moninaisuutensa kanssa binäärisessä maailmassa onkaan.

Ja vertaistuki- sekä transilon kirjana Non-Binary Joy onkin ehdottomasti vahvimmillaan. Vaikka Pechey käykin kirjan alussa läpi myös joitain yhteisiä negatiivisia kokemuksia aina rakenteellisesta sorrosta yhteisiin traumaattisiin kokemuksiin, keskittyy hän pääsääntöisestä oman sukupuolen, itsemääräytymisen ja ennen kaikkea sisäisen hyvinvoinnin vahvistamiseen sateenkaariyhteisön sisältä – meiltä meille. Hän neuvoo, kannustaa ja opastaa. Hän näyttää etuoikeuksia, vahvuuksia ja iloitsemisen arvoisia hetkiä. Hän muistuttaa The queer culture gapista, kuilusta joka syntyy sekä oman transilon ja sateenkaariyhteisön tuoman onnen, kuulumisen tunteen ja arvostuksen sekä laajemman yhteiskunnallisen asenneilmapiirin välille. Kirjan tyyli jakaa varmasti lukijoita: joita kuita Pecheyn Hey darlingit häiritsivät, minä pidin niitä sympaattisina hellyydenosoituksina, sellaisina, jota saamme tässä maailmassa ihan jokainen ihan liian vähän. Yleisesti ottaen se on kuitenkin hyvin helposti lähestyttävä, aloittelevallekin liittolaiselle hyvin käsitteitä avaava itseaputeos, jonka pohja on nimenomaan itsearvostuksen vahvistamisessa maailmassa, jossa sukupuolen moninaisuus ei vielä juuri ulkoista vahvuusprensentaatiota osakseen saa. 

Kriittisemmin luettuna kirja on toki varsin ohutta itseapukirjallisuutta, joka mainitsee rakenteet, mutta tarjoaa 99 %:sti vastaukseksi silti vain yksilökeskeisiä ratkaisuja. Heikoimmillaan se myös toistaa itse myöhemmin kritisoimiaan totuuksia – yhtenä esimerkkinä yhteiskunnan trauma- ja terapiakeskeisyyden Pecheyn mainitessa että on jokseenkin väistämätöntä, että jokaisella meistä kun olisi joku trauma – tällainen puhe on omiaan nimittäin paitsi luomaan hieman vinoa ja traumakeskeistä todellisuutta sukupuolenmoninaisuudesta myös typistää elämän normaalit vastoinkäymiset yksilön traumaksi, josta kukin täytyy terapoida irti¹. Ensimmäinen on jo yksi suuri syy sille, miksen aiemmin ole itse voinut ajatella kuuluvani sukupuolivähemmistöön, toinen taas yksi suuri syy sille, miksi jatkuvasti itseään möyhivä todellisuus pikemminkin tuottaa pahoin- kuin hyvinvointia, kuten Pechey itsekin myöhemmin samassa teoksessa oivallisesti muistuttaa.  Näinpä traumaosuus onkin hyvä esimerkki siitä, miten kirja olisi vertaistukiteoksenakin hyötynyt (kriittisestä) teoriataustasta menettämättä silti helppolukuisuuttaan. Vahvempi pohjustus oli myös ollut mitä mainioin ratkaisu monessa muussakin kohdassa, jossa ilon ja esimerkiksi mielihyvän käsitteiden ympärillä pyörittiin syventymättä kuitenkaan ihan suoraan sanottuihin totuuksiin. Jos jotain on vaikea sanoa itse, saa usein muiden kirjoittamasta teoriatiedosta jo hyvää vahvistusta, jolloin kaikenlaisesta ympäripyöreästä kiertelystä päästään mainiosti eteenpäin.

Tästäkin huolimatta Pecheyn teos on symbolisesti tärkeä sekä ei-fiktiivisen kirjallisuuden kentällä että henkilökohtaisena lukukokemuksena. Se vahvistaa, iloitsee ja vapauttaa siellä missä sukupuolibinääriin nojaava yhteiskunta vielä aivan liian usein heikentää, masentaa ja vangitsee. Pecheyn muistutukset ovat lempeitä ja pehmeitä, ja otan tästä erityisesti mukaan vahvistuksen sille, etten ole sukupuoleni kanssa kenenkään opettaja ja kouluttaja, ja että ilo ja onni kuuluu ihan jokaiselle, kehoon, sukupuoleen ja identiteettiin katsomatta. Ja kuten Pecheykin sanoo: kaikesta ei tarvitse tehdä identiteettiä. Sukupuoli on osa minua, mutta minun ei tarvitse olla yhtä kuin sukupuoleni. Meissä kaikissa kun on niin paljon kiinnostavampiakin asioita kuin se, mihin kohden sukupuolen moninaisuutta asetumme.

¹Tällaisesta traumakeskeisyydestä ja sen ongelmallisuudesta lisää nopeasti haltuunotettavalla otteella myös mm. Pontus Purokurun Traumasubjektin raunioilla -esseessä sekä Liv Strömquistin Pythia puhuu -sarjiskokoelmassa. 

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

 

IRENE KAJO : 

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

224s.

WSOY 2024

Kun googlettaa Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta -romaanin, törmää lähes poikkeuksetta arvioihin, jotka painottavat romaanin omakohtaisuutta, todenperäisyyttä, tottaolemista. Yksi arvio kertoo kirjan näyttävän, ettei #MeToo ole vieläkään ohi, toinen taas etsii koko tekstinsä ajan todisteita siitä, miksi on ihan ehdotonta, että tämä romaani on tositarina. Myös Goodreadsissa kirjaa luetaan faktana, kostotarinana, jota ainoastaan anonyymiys heikentää. Jos en olisi lukenut kirjasta juuri sattumalta muutamaa kuuakutta aiemmin Maaria Ylikankaan Kritiikistä-teoksesta, olisin takuulla mennyt itsekin samaan lankaan. Niin monet ovat. Sekä lukijat että ihan ammattikriitikotkin tuntuneet päättäneen jo heti alkusivuista lähtien (osin kustantamon harhaanjohtavan markkinoinnin takiakin?) tämän olevan anonymisoitu tositarina, ja lukevan tätä muistelma- ja kostokirjana, tositapahtumiin perustuvana faktana tai korkeintaan autofiktiona. Kirjailija itse taas nimenomaan on haastatteluissaan painottanut Yhdellä meistän olevan fiktiivinen teos, romaani, epätotta, epätosiin asioihin perustuva kaunokirjallinen tutkielma seksuaalisesta väkivallasta. Miksi meillä on sitten niin valtava tarve haluta uskoa, että juuri tämä kirja on totta? Että jossain Teatterikorkeakoulussa on mies, H, joka tekee tällaista seksuaaliväkivaltaa muille opettajille ja oppilaille? Miksi totuus on juuri tässä teoksessa se ehdottomasti korostettavin osuus? 

Kenties siksi, että niin usein nämä ovat totta. Vielä todennäköisemmin siksi, että tunnumme tässä ajassa rakastavan true crimeä, mehukkaita paljastuksia ja oikeita rikoksia. Osin varmaan myös siksi, että kirjailija ja teos on nyt jostain syystä vain niin viehättävää lukea yksi yhteen, kertomuksena oikeista tarinoista, oikeista rajattomuuksista, oikeasta seksuaalisesta väkivallasta. Koska fiktio ei nyt vain juuri tällä hetkellä ole muka muodikasta, paitsi Suurten Kirjallisuusportinvartijoiden mielestä, tietenkin. Ylikankaan kirjakritiikin luettuani yhdyn kuitenkin hänen näkökulmaansa: tämä kirja antaa enemmän juuri siksi, että se on romaani, ei siksi, että se on yksi yksittäistapaus tai kostokirja. Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on taitava tutkielma vallasta, sen väärinkäytöstä sekä instituutioiden rakenteellisesta tavasta lakaista ikävät hyväksikäyttötapaukset pöytien alle vuoraten ne yhdenvertaisuus- ja suostumusjargoniin, ohjeistuksiin ja toimintaohjeisiin, pois silmistä ja pois jaloista. Sana sanaa vastaan -retoriikasta, joka toimii ainoastaan jo valmiiksi valtaa pitävien ja toisaalta kulttiasemaan päässeiden Suurten Henkilöiden eduksi, jossa ei lopulta ollakaan yhtään sana sanaa vastaan, vaan rakenteet yksittäisen ihmisen kokemaa hyväksikäyttöä vastaan.

"Näytän opiskelijoilleni Hertzogin Karhumies-dokumentin. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, mutta nyt katson sitä toisin. Dokumentti kertoo miehestä, joka eli karhujen läheisyydessä. Hän katsoi niiden pistäviin neulasilmiin ja tahtoi nähdä siinä kontaktin. Kuolemanvaara oli koko ajan läsnä. Hän kosketteli karhuja, meni lähemmäs, seurasi niitä, pakeni niitä naureskellen. Hän puhui karhuista kuin ystävistään. Hän katsoi iskuun kohoavaa tassua ja kätteli sitä. Hän iloitsi ja luuli olevansa karhujen ystävä. Hän katsoi tyhjää ja nälkäistä katsetta, makasi teltassa, keskellä suurta metsää, ystäviensä keskellä. Hän nukkui, kun karhu tunkeutu hänen telttaansa, raateli ja lopulta söi hänet."

Kajo kuvaa ansiokkaasti sitä todellisuutta, mikä yhtäältä ajaa suuret yhteisöt suojelemaan väärinkäytöksiin syyllistyineitä jäseniään että myös toisaalta saa yksittäisen ihmisen sokaistumaan vallan rajapinnoilla leikittelevien väärinkäyttäjien edessä – miten pelkkä valtaa pitävän itseensä kohdistuva katse tällaisessa hierarkisessa järjestyksessä altistaa väärinkäytöksille. Nähdyksi tulemista käsitteltiin myös hieman juuri tätä ennen lukemassani Helen Garnin kirjassa Vierashuone: Kajon keskittyessä seksuaaliseen väkivaltaan Garner taas näyttää katkeransuloisella tarinallaan miten helppoa palliatiivista hoitoa tarvitseva syöpäpotilaskin on saada täysin toimimattomien vaihtoehtohoitojen pariin ihan vain kuulemalla, kohtaamalla ja näkemällä ihminen sairauden tapaan. Sama psykologia vanginnee myös seksuaaliseen väkivaltaan pikkuhiljaa kaltevalla pinnalla valuvan uhrin – juuri sinä olet erityinen, kun tämä hoito/akti aiheuttaa sinussa juuri tällaisia tunteita, juuri sinun ahdistuksesi/kipusi/kärsimyksesi kertoo kaiken sen toimivan. Juuri sinussa on tämän kaiken salaisuus, kuiskaa puoskarilääkäri otsonisaunottaessaan kuolemansairasta syöpäpotilasta tai seksuaalinen vallankäyttäjä sitoessaan työparinsa taiteen nimissä ruoskattavaksi lattialle. H:n penis "elää omaa elämäänsä, siitä ei kannata välittää", Garnerin romaanin Nicolan lähes katatoniseen tilaan heittävät kivut C-vitamiinihoidon jälkeen itseasiassa kuuluvat asiaan vitamiinin pirstoessa syöpää palasiksi. 

Ihmismieli, etenkin nähdyksi ja kuulemattomaksi jäänyt sellainen, on siis helppo saada uskomaan asioita, kun sille sanoo asioita, joita me lajimme edustajina haluamme kaikista eniten kuulla – että juuri me merkitsemme, olemme merkityksellisiä ja olemme jotain, mitä muut eivät ymmärrä. Ja tätä hyväksikäyttää niin puoskarit kuin seksuaalisen väkivallan harjoittajat. Oli Kajon romaani sitten omakohtainen muiltakin kuin uraa koskevilta osilta, seksuaalista väkivaltaa joko muiden tai omien kokemusten avulla ammentava, on se romaanina joka tapauksessa hieno ja vimmainen näyte patriarkaatisen yhteiskunnan pimeistä puolista, jossa totuuden sana on aina valta-asemassa olevalla. Lukee tätä sitten kostoromaanina tai tietynlaisena pastissina tyylilajin kirjallisuudesta, on se voimakas, monikerroksinen ja onnistunut taideteos taiteen nimissä tehtävästä hyväksikäytöstä, kulttuurimaailman vinoista valtarakenteista ja yhteiskunnasta, joka suojelee vain omiaan.

PYTHIA PUHUU

LIV STRÖMQUIST : PYTHIA PUHUU

229s.

Sammakko 2025

Alkuteos: Pythian pratar, 2024

Suomennos Helena Kulmala

Saatu arvostelukappaleena

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin laskujeni mukaan seitsemäs sarjakuva-albumi on täällä. Edellisvuosien teokset ovat käsitelleet niin kauneusihanteitamme, rakkauskäsitystämme kuin heteronormatiivisuuttakin, nyt uusimmassa Pythia puhuu teoksessaan hän lähtee taas oraakkelin nimissä antamaan seitsemän oppia kohti parempaa elämää. Tuttuun satiiriseen huumoriinsa kiedottu oppikirja on jälleen sitä kirkkainta ja terävintä Strömquistia, jota olenkin jo ehtinyt sitten ensimmäisten suomennosten kaipailemaan enemmänkin.

1. Menetä hyvinvointisi hallinta

Pythia puhuu alkaa ytimekkäällä ohjeella, joka nurin käännettynä muistuttaa täydellisesti sitä myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan normitetumpaa ohjenuoraa, eli 'hallitse hyvinvointiasi'. Strömquist hyppää kritisoimaan tätä sisäistetyn hallinnan – itseohjautuvan ja kontrollissa pysyvän subjektiviteetin – irvikuvaa sekä Ronald Reaganin astrologin että sosiologisen kritiikin kautta. Strömquist näyttää mitä kaikkea ongelmallisuutta ohjeiden "pidä hauskaa" ja "näytä hyvältä" taakse piiloutuukaan, ja miten kärjistetysti näillä kahdella vaateella koko keskiluokkainen yhteiskunta pidetään kontrollissa – saaden heidät siis tosiaan kontrolloimaan jatkuvasti itse itseään. Se johtaa myös tilanteeseen, jossa ajattelemme, että itseään kontrolloimalla – aina oikeista valinnoista tunteisiin ja haluista ulkonäköön – kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Todellisuudessa elämä on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän ulkoisten vaikuttimien ja sattumien sarja, mutta jos sattuu olemaan hyvinvointipyramidin huipulla, niin onhan se nyt toki vain kivempaa uskotella sekä itselleen että muille että sinne on kiivetty omin avuin eikä esimerkiksi onnettarien sekä muiden kustannuksella.

2. Menetä kehosi hallinta

Keho-osiossa Strömquist jatkaa vinoutuneen (?) kuolemakäsityksen seuraan, ja muistuttaa miten tolkuttomasti käytämme nykyisin aikaa kuoleman estämiseen. Siis sen kaikken väistämättömimmän, vääjäämättömimmän ja ennustettavimman asian näennäiseen kontrollointiin, jota melko absoluuttisesti emme pysty niin yhteiskuntana kuin yksilöinäkään koskaan estämään, hyvä jos viivästyttämäänkään. Mikä keho- ja kuolemakäsityksessämme on vialla, ja miten senkin voi sosiologisesti ymmärtää jälleen käpertyvän eräänlaiseksi yksilönhallinnaksi, suoritettavaksi asiaksi, jonka voisi muka elämässä välttää, jos osaa pelata elämäksi kutsuttavan pelin juuri oikeiden sääntöjen mukaan? 

3. Menetä rakkauselämäsi hallinta

4. Älä noudata neuvoja

5. Anna muille enemmän kuin saat

Eli kuten näistä esimerkeistä huomaa, Pythiassa ollaan jälleen tiukasti Strömquistin erityisosaamisalueella: terävässä yhteiskuntakritiikissä, myöhäiskapitalistisen ja yltiöindividualistisen yhteiskunnan ongelmakohdissa, yksilön hallinnassa ja kontrolloinnissa. Pythiaan mahtuu hyvinvoinnin, kehon ja rakkauden miesasiamiesmäisen hallinnan lisäksi myös kritiikkiä järjen ylivallasta, järkeistetyn maailman nurinkurisesta puolesta kadottaa kaikki mystinen, ihmeellinen ja selittämätön – eli juuri se, mikä niin usein tekee elämästä elämisen arvoisen ja kokemusrikkaan. Sosiologisia tutkimuksia lainaten Strömquist muistuttaakin, että mitä kovemmin yritämme välttää esimerkiksi kuoleman sekä kehollisen ja tunteellisen epämukavuuden kaltaisia tunteita sen varmemmin menetämme myös niiden mukavat tunteet ja jätämme jäljelle ainoastaan kyynisen autiomaan, jossa mikään ei tunnu miltään. Ja sehän se vasta pahalta tuntuukin, ja asiaan on tietysti syypää manosfräärin mukaan naisissa/muissa ihmisissä tai muun yhteiskunnan mielessä siinä, ettei itse vain ole suorittanut elämäänsä taas ihan tarpeeksi lujaoppisesti. Tätä analogiaa jatkaen itse muistuttaisin, että kumpikin näistä on sitten taas ehdottomasti omiaan lisäämään aggressiivisuutta niin ihmisten välillä kuin itsensä sisällä. Muita syyttävä muuttuu entistä vihamielisemmäksi kuvitteellisia onnenviejiään kohtaan ja rankaisee heitä aina misogynistisestä häpäisystä joukkomurhiin kun taas itseään syyttävä ajautuu yhä syvempään riittämättömyyden suohon rankaisten itse itseään jälleen uusilla dieeteillä, kuriohjelmilla ja itsetuhoisella käyttäytymisellä. Kun suhtaudumme ihmisiin välinearvoon perustuen, laskien mitä keneltäkin voi saada ja miten esimerkiksi ystävän huolet ovat mitattavavissa olevien resurssien viemistä, olemme enemmän yksin kuin koskaan aiemmin tässä jo valmiiksi hähmäisen yksinäisessä ja eristyneisyyteen ohjaavassa yhteiskunnassamme.

6. Luovu henkilökohtaisista tavoitteistasi

7. Mene ulos

Strömquistin seitsemän nurinkurisiksi käännettyä elämänohjetta onkin oikein oivallinen tapa jos nyt ei elää niin ainakin hahmottaa sitä, miksi nykyisenlainen elämä ei edes voi tuntua koskaan täysin tyydyttävältä, jos sitä elää lacanilaisittan kutsuen näkymättömän toisen normien mukaisesti. Tai oikeastaan kun sitä elää – Lacanin teorioiden mukaan kun Strömquist muistuttaa myös, että meillä ei ole mitään ympäristöstämme erillistä 'autenttista minää', jonka ääreen pääsisimme ja jonka ohjeita kuulisimme, jos jälleen kerran vain ottaisimme jonkun vaikuttaja-psykologitohtorin someohjeet kirjaimellisesti todesta, ja kaivelisimme esiin jokaisen lapsuutemme negatiivisen tapahtuman traumaksi nimeten ja sulkisimme toiset ihmiset pois elämästämme omien rajojen nimissä. 

Me emme ole mitenkään kovin erityisiä, meitä ei ohjaa tähdet eikä manifestointiin perustuvat affirmaatiot. Vain moderni ihminen on niin itsekeskeinen, että ajattelee juuri hänen ajatustensa voivan ohjata jollain tapaa maailmankaikkeutta, ja juuri se lopulta jättää meidät entistä yksinäisemmiksi, muistuttaa myös Strömquist. Me emme ole mitään olematta jotain suhteessa sekä muihin ihmisiin että ympäristöön ja aikaan jossa elämme, ja sen tutkimisen aloittamiseen tämä(kin) sarjiskokoelma on mitä mainioin aloituspaikka. Yhdessä, muita ajatellen. Elämä tuntuu yllättävän kevyeltä, kun ei koko ajan ajattele, että omilla tekemisillä saati ajatuksilla olisi jotain kosmista vaikutusta yhtään mihinkään.

HOW TO PRONOUNCE KNIFE

SOUVANKHAM THAMMAVONGSA : HOW TO PRONOUNCE KNIFE

192s.

Bloomsbury 2020

How to pronounce knife kanadanlaosilaisen runoilija Souvankham Thammavongsan esikoisnovellikokoelma, ja se on löytänyt tiensä kirjahyllyyni maailmalukuhaasteiden ansiosta. Thaimaassa pakolaisleirillä syntynyt Thammavongsa on elänyt elämänsä Kanadassa ja hänen viisi vuotta sitten julkaistu teoksensa käsitteleekin kauniisti sitä hiljaista arkea, jonka keskellä moni pakolaistaustainen perhe globaalissa pohjoisessa joutuu elämään.

How to.. on pieni, mutta voimakas kokoelma tarinoita sieltä, jonne ei yleensä katsota tai katsettaan pitkäksi aikaa jätetä – arkipäiväistä rasistista huutelua ja ksenofobiaa lukuunottamatta. How to pronounce knife muistuttaa minua monessakin kohtaa yhdestä ikilempparistani, Jhumpa Lahirin Whereaboutsista (suom. Missä milloinkin) – näissä molemmissa on samaa herkkyyttä, sama lempeä tapa katsoa heitä ja heidän näkökulmista, joita ei yleensä katsota tai joiden katseella ei nähdä olevan väliä. Samalla tapaa kuin Lahirilla, Thammavongsan novellit ovat yhtaikaa arkisia ja silti yleisinhimillisiä, tarkkanäköisiä, empaattisia silloinkin kun ei välttämättä tarvitsisi – tai ainakaan ei yleisesti olla totuttu olemaan.

“The only love Red knew was that simple, uncomplicated, lonely love one feels for oneself in the quiet moments of the day. It was there, steady and solid in the laughter and talk of the television and with her in the grocery aisles on the weekends. It was there every night, in the dark, spectacular and sprawling in the quiet. And it all belonged to her.”

Hiljaiset tarinat ovat voimakkaita, ja näyttävät vahvasti, miltä tuntuu kasvaa jatkuvan rasismin, kahden kulttuurin ja omia vanhempiaan suojelevan arjen keskellä. Thammavongsa kirjoittaa niin kynsisalongissa työskentelevästä entisestä nyrkkeilijästä, nuoren naapurinsa kanssa seksisuhteen aloittavasta 7-kymppisestä naisesta kuin matoja työkseen keräävästä äidistäkin, ja suurinta osaa tarinoista yhdistää joko puhumattomuus, suuret unelmat sekä rakenteellisen rasismin jatkuvasti mustelmille lyödyt ihmiset, jotka silti sinnikkäästi jatkavat. Sekä elämäänsä että unelmointiaan.

Thammavongsan kieli on rauhallista, rytmi lempeä ja pehmeästi ympärilleen kietova. Näiden parissa olisi viihtynyt ehdottomasti kauemminkin, ja parhaimmillaan tämä kokoelma onkin viipyillen luettuna. Lämmin, surumielinen suositus näille kertomuksille ja näkökulmille.

Lue koko maailma: Laos

Lue maailma vuodessa: Etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja