OTSO SILLANAUKEE : ZERO WASTE - JÄÄHYVÄISET JÄTTEILLE

OTSO SILLANAUKEE : ZERO WASTE - JÄÄHYVÄISET JÄTTEILLE

263s.

S&S 2018

Kuvitus: Mari Huhtanen

Tiesitkö, että keskivertosuomalainen tuottaa kaatopaikkajätettä lähes 500 kilogrammaa vuodessa? Että sinunkin kauttasi kulkee siis todennäköisesti melkein puoli tonnia roskaa kaappien ja jätepisteiden kautta kaatopaikalle? Jos jätteet menevät kaikki samaan syssyyn sekajäteastiaan, on tämä kaikki tuottamasi roska melko käyttökelvotonta, ja se on todennäköisesti tuhlannut valtavan määrän neitseellisiä luonnonvaroja. Ja kaikki tämä on pois maapallolta, jolla elämme.

Kulutusyhteiskunnassa jätettä syntyy kuin huomaamatta. Nappaan itse aamulla usein kahvin kotona mukaan luennolle, mutta vaikka luentojen välissä on mahdollista ostaa omaan kuppiin myös lisää tuota opiskelun mahdollistavaa elämän eliksiiriä, ostan usein seuraksi muoviin pakatun sämpylän tai kertakäyttökipossa olevan tuorepuuron. Jos on kiire, se tulee syötyä myös kertakäyttöisellä lusikalla. Jatkan matkaa isoon säläkauppaan, josta ostan uuden pyöränlampun. Edellinen meni rikki -  elektroniikkajätettä - ja uusi on pakattu kartonkiin, muoviin ja vielä yhteen muovitettuun metallikiinnikkeeseen. Lisää roskaa. Kassa tarjoaa muovipussia (joka sentään on nykyään maksullinen ja minulla mukana onneksi iso kangaskassi), kuitti taas menee sekajätteisiin suoraan kotona. Kotona ovella odottaa iso paperikassillinen pahviroskia, sillä addiktioni tuoremehuihin näkyy hetkessä täyttyvinä kierrätysastioina.

Olen jo pitkään pyrkinyt kierrättämään kaiken mikä kierrätettävissä on, jotta kierrossa olevasta materiaalista saataisiin tehtyä uutta, eikä kaikkea hankkimaani varten tarvitsisi tuhlata koskemattomia luonnonvaroja. Valitsen aina kierrätyspakkauksen kun se on mahdollista ja lisäksi ostan vaatteeni periaatteella, että käytän ne itse loppuun saakka, ja mielummin korjaan kuin vaihdan kokonaan uuteen. Pienemmällä vaatekaapilla myös niin sanotut asukriisit ovat historiaa, kun erilaisiin tilanteisiin on vain muutama vaihtoehto. Itseään voi ilmaista myös pienellä vaatemäärällä, ja tahtoisin ainakin itse tulla enemmän tunnetuksi ajatuksistani kuin siitä, mitä minulla on milloinkin päällä. Ajattelin myös pitkään, että tämä riittää. Että vähennän vähän ja kierrätän kaiken. Kunnes Otso Sillanaukeen tapaan tajusin, että kuuden eri roska-astian ulosvieminen on turhauttavaa, ja se on turhauttavaa siksi, että se todella konkretisoi sen järjettömän pakkausjätemäärän, joka minunkin kauttani kuukausittain kulkee. Pelkästään siitä tulee vuosittain satoja kiloja, väittäisin. Ja niin väittää Sillanaukeekin, ja päättää kirjoittaa aiheesta kirjan.

Zero Waste- eli nollahukka-ajattelu tähtää tilanteeseen, jossa kierrätettävää jätettä olisi mahdollisimman vähän. Sillanaukee pureutuu kirjassaan tähän tematiikkaan, ja hän on saanut aikaan varsin näppärän ohjeopuksen siihen, mitä jokaisessa kodissa voi tehdä hieman paremmin oman jätemääränsä vähentämisen eteen. Oletko koskaan esim. kiinnittänyt roskia läpikäymällä huomiota mistä jätteesi pääsääntöisesti koostuu? Kannattaisi, vinkkaa Sillanaukee, sillä niin omia roskiaan on myös jatkossa helpompi vähentää.

Alkuun Sillanaukee avaa ylipäätään nollahukka-ajatuksen taustoja sekä omia kulutustottumuksiaan ennen ja jälkeen nollahukkailun. Hän erittelee mainiosti oman elämänsä valinnat huoneittan, aina eteisestä parvekkeelle. Sillanaukee käy läpi jätteenvähentämismahdollisuudet ja tarjoaa myös huone kerrallaan pieniä käytännön vinkkejä helppoihin, keskivaikeisiin kuin edistyneisiinkin uusiin valintoihin. Hän muistuttaa, miten tärkeä on kieltäytyä esimerkiksi pilleistä ja kuinka konkreettisesti omat jätteensä läpikäymällä voi oppia ymmärtämään missä ja miten roskaa maailmaan eniten tuottaa. Jäähyväiset jätteille -kirjan ehdoton vahvuus onkin sen arkisuudessa ja siinä, että se nimenomaan syyllistämisen sijaan jatkuvasti kannustaa kohti parempia valintoja, askel askeleelta. Sillanaukee käy esimerkit läpi itsensä kautta, mikä lisää tietynlaista armollisuuden tunnetta. Välillä se ehkä lipsahtaa hieman liiankin lepsuun meininkiin, mutta tällaisella syyllistämisaikakaudella luulen sen kuitenkin olevan pidemmän päälle enemmän hyve kuin pahe.

Suurin osa Sillanaukeen esittelemistä vinkeistä on yllättävänkin helppoja, sellaisia, joiden toteuttaminen ei vaadi juuri mitään ylimääräistä, mutta säästää pitkällä tähtäimellä valtavan paljon. Kirja puhuu vahvasti etenkin kertakäyttöisyyttä vastaan, mikä on erityisen oivallista, ja toisaalta puolustaa jo kadonnutta kansanperinnettä, eli esimerkiksi ruokasoodaa puhdistusaineena tai etikkaa pyykkien raikastajana. Hieman ne tosin tulee esiin "omina ideoina", zero wasten kautta keksittyinä, vaikka kysehän on paluusta sinne, mistä ennen megalomaanista pesuainearsenaalia on ihan suomalaisissakin kotitalouksissa lähdetty. Ja toisaalta hänen ajatusmaailmassaan törmää myös ristiriitaan, ihan omastakin elämästä hyvinkin tuttuun: ajattelin myös Sillanaukeen tapaan ennen, että jos siirryn ostamaan kaikki vaatteeni kirpputoreilta tai sosiaalisen median erilaisista merkkivaatekierrätysryhmistä, teen aukottoman ympäristöteon. Toki hiilijalanjälki vähenee, jos kaikkea ei osta uutena, mutta pysähdyin hetkeksi kun jäin miettimään kenelle tuo jalanjälki kuuluu käytetyn (tai usein lähes käyttämättömän) vaatteen ostamisesta? Sille kuka sen osti uutena vai sille, joka jatkuvalla kierrätetyn tavaran kuluttamisella mahdollistaa, että uusia vaatteita voi ostaa vähän harkitsemattomastikin, kun ne kuitenkin kirppiksellä saa suht vaivatta myytyä eteenpäin? Onneksi niin minä kuin Sillanaukeekin kuitenkin jossain vaiheessa ymmärrämme, että vähemmän on enemmän, ja luopumisen idea on siinä, että päästää menemään vain sellaiset tavarat, joita ei itselleen myöhemmin uudelleen hanki. Ja kirpputoriostoksissakin täytyy pitää järki päässä, lopulta vain sellaisia vaatteita kannattaa ostaa, joihin pystyy sitoutumaan. Jotka voi luvata itselleen käyttää hamaan loppuun saakka, ja korjata ennemminkin kuin heittää pois.

Yksi asia, joka minua tässä nyt kuitenkin erityisesti pienen ristiriitaisuudenkin jälkeen häiritsi, oli Sillanaukeen koko kirjan läpäisevä ekojuppeilu. Ok, tämä ei tokikaan ole antikapitalistinen teos uusliberalistisen maailman tuottamasta ilmastokatastofista, vaan lähinnä ympäristötekoihin kannustamista vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän sisällä. Mutta. Kun kyseisen kirjan kirjailija kertoo kiinnostuneensa zero waste -ajattelusta erään amerikkalaisperheen esimerkistä tajutessaan, että ympäristöä suojeleva ihminen voi olla tyylikäs ja hyvännäköinen eikä, suora lainaus, tunkkaiselta näyttävä ituhippi, on pakko pyöräyttää silmiä. Ja aika suuresti. Seuraa tietoinen kärjistys, sori siitä, mutta jos Sillanaukee oikeasti ihailee kapitalistisen yhteiskunnan ihannekuvastoon kuuluvaa ihmiskäsitystä ja samalla haluaa muuttaa elämänsä nollahukkaiseksi, en oikein enää tiedä millä pallilla kyseinen janari istuu kutsuessaan ihmisiä, jotka ovat olleet ympäristötietoisia jo ennen kuin siitä tuli muotia, tunkkaisiksi ituhipeiksi.

Juppeilu näkyy kyllä muuallakin. Sillanaukeella on hienoa itsevarmuutta heitellä ilmastofaktoja ilman lähteitä pitkin kirjan. Harmi, sillä kovinkin moni kirjan fakta on aivan varmasti paikkaansa pitävä, mutta tutkijat ja ilmastoaktivistit eivät pääse oikeuksiinsa, kun heidän tuloksiaan esitellään kuin musta tuntuu -juttuja. Tiedostan kyllä, että tämä on enemmän self help -kirja jätteen vähentämisestä kuin tieteellinen tutkielma, mutta kunnia silti niille, kenelle se oikeasti kuuluu. Lisäksi kirja on alun tieto-osion jälkeen lähinnä Sillanaukeen oman elintavan esittelyä, ja jää yllättävänkin heppoiseksi, eikä anna kovinkaan konkreettisia, uusia vinkkejä, vaan lähinnä heittelee ideoita syventymättä niihin. Voisi esimerkiksi olla ihan paikallaan nimittäin pohtia onko elämyslahja aina ekologisempi kuin konkreettinen esine (harvojen elämyksiä tarjoavien paikkojen ylläpitokaan kun aivan hiilineutraalia on) tai miten yksilön toimet suhteutuvat esimerkiksi suuryritysten tekemään ilmastotuhoon. Ihan pelkästään kun ei taida riittää kuitittomuus tai käyntikorttien vastaanottamattomuus viestiksi siitä, että haluaa maailman jätteettömämmäksi. Yksilön valinnoilla on tietenkin merkitystä, mutta kun elämme yhteiskuntajärjestyksessä, joka perustuu tolkuttomaan kuluttamiseen, olisi ihan aiheellista kysyä myös mikä rakenteissamme mättää ja miksemme ole valmiita puuttumaan myös niihin.

x

Todennäköisesti kirja itse toimii kuitenkin erityisen hyvin niille, joille zero waste -ajattelu on täysin uutta. Niille, jotka jo ymmärtävät lajitella jätteensä, mutta jotka eivät ole tulleet edes ajatelleeksi, että jotain muutakin voisi tehdä. Heille se ehkä avaa jotain uutta, ja näyttää, että jos tällainen perus kauppisjäbä Helsingistä pystyy tähän, pystyn minäkin. Enemmän ja syvempää kaipaavalle on todennäköisesti omat oppaansa, jossa vinkit ottavat paremmin huomioon myös monimuotoisemmin perheet ja vaikkapa muualla kuin (suomalaisittain) suurten kaupunkien keskustoissa asuvat etuoikeutetut nuoret opiskelijat. Lopulta Sillanaukeen ekologinen juppeilu kun kuitenkin kääntyy enemmän sympaattiseksi kuin haitalliseksi malliksi, ja on tavallaan mielenkiintoista nähdä, miten näinkin kulutushysteerisessä maailmassa voi kääntyä jätteettömäksi vain jos haluaa. Monille tällainen yhden ihmisen innostunut esimerkki toimii siihen puuhaan aivan takuulla, joten suosittelen tähän kyllä tutustumaan. Ei tekisi meille kenellekän pahitteeksi kiinnittää huomiota siihen jätemäärään, jota päivittäin ympäristöömme suollamme. Ehkä nollahukka-elämä ei siis olekaan mikään aivan tuhoontuomittu muoti-ilmiö, kunhan siitä tulee pysyvä toimintamalli, ei vain yhden hetken villitys. Sillä ihan jokaisen meistä tulisi pyrkiä minimoimaan jätteen määrä omassa elämässään. Aina tästä hetkestä hamaaseen tulevaisuuteen. Jotta sitä tulevaisuutta ylipäätään siis olisi.

Loistavan kriittinen ja ajattelemaan herättelevä arvio kirjasta myös täällä: Sivutiellä

10 KIINNOSTAVINTA KIRJAA KEVÄÄLTÄ 2019

Ensi vuoden kirjakatalogit ovat täällä taas, ja mikäs sitä mielenkiintoisempaa onkaan, kuin tulevien julkaisuiden selailu. Olen jo kokemuksesta oppinut, että puolet kiinnostavimmiksi valituistani jäävät toki aina lukematta ja vähintään sama määrä menee minulta katalogeissa ohi, ja löytää luokseni vasta muiden blogien kautta, mutta mitäs pienistä. Selailin joka tapauksessa ensi kevään julkaisulistoja, ja valkkailin teille kymmenen minua eniten kiinnostavaa kirjaa pieneksi listaksi. 

1 0   K I I N N O S T A V I N T A 

K E V Ä Ä L T Ä   2 0 1 9

01 Rachel Cusk : Siirtymä // S&S, maaliskuu 2019 Jos olette blogiani ja kirjainstagramiani edes puolihuolimattomasti aiennen seuranneet, tietänette, että olen totaalisen hullaantunut syksyn aikaan Cuskin Ääriviivat -kirjasta. Nyt kolmiosaisen sarjan toinen teos julkaistaan suomeksi, enkä ehkä enää onnellisempi voisi olla. Tätä odotan hurjasti.

02 Maggie Nelson : Sinelmiä // S&S, huhtikuu 2019 Jo kulttiteokseksi maailmalla muodostunut Sinelmiä on eräänlainen tyynyaluskirja sinisistä asioista. Rakastin Nelsonin Argonautteja yli kaiken, joten tämän suomennos saa minut erityisen onnelliseksi. Oikeastaan tämä jakaa ykköspaikan Cuskin kanssa, mutta ehkä tällä tarkalla järjestyksellä ei ole niin väliä. 

03 Helmi Kekkonen : Olipa kerran äiti // Siltala, maaliskuu 2019 Kekkosen Helmistä on muodostunut kotimainen lempikirjailijani lyhyessä ajassa paitsi toki ihanan persoonallisuutensa myös  loistavien kirjojen vuoksi. Nyt häneltä julkaistaan keväällä uusi, äitiydestä kertova kirja. Oikeastaan kaikki mitä Helmi kirjoittaa, kiinnostaa, joten tämä on myös korkealla kärjessä kevään kirjajulkaisuja odottaessa.

04 Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista // Tammi, maaliskuu 2019 Tämä on nyt selvästi minun kirjakevääni, kun kaikki vuoden 2017 lempikirjailijat saavat uudet suomennoksensa muutaman kuukauden sisällä! Hurmaannuin pienestä Nimeni on Lucy Bartonista hurjasti, joten toki Stroutin uudempikin käännetty teos kiinnostaa. Tässä Lucy palaa synnyinseuduilleen Amgashiin, ja tarinat paikallisista asukkaista antaa toivottavasti edes osin jotain, mitä ensimmäinen teos antaa odottaa.

05 Minja Koskela : Ennen kaikkea feministi // Karisto, huhtikuu 2019 Olen seurannut Koskelaa jo pitkään sosiaalisessa mediassa, ja pidän hurjasti tästä teräväsanaisesta ja rohkeasti kantaaottavasta henkilöstä. Nyt häneltä tulee kirja keväällä, ja koska sekä Koskela että hänen feminisminsä kiinnostaa erityisesti, tämä täytyy saada lukea.

06 Saara Turunen : Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä // Into,  huhtikuu 2019 Neljä näytelmää esipuheineen ilmestyy yksissä kansissa. Kirjan lisäksi Turusen näytelmä Medusan huone - kuvia vallasta kiinnostaa kevään Q-teatterin ohjelmistossa. 

07 Helmi Kekkonen & Aino Louhi : Nurinkurin Anna // S&S, maaliskuu 2019 Lastenkirjat eivät nyt opintovapaalla ole niin kuuluneet lukemistooni, mutta kuten jo sanoin,  ihanan Kekkosen teokset kiinnostavat aina. Louhen kuvitukset ovat myös viehättäviä, joten tähän täytyy tutustua myös!

08 Kim Thúy : Ru // Gummerus, huhtikuu 2019 Omaelämäkerrallinen romaani vietnamilaisuudesta, venepakolaisuudesta ja uusista aluista. Vaikka itse Vietnamin sodasta onkin jo vuosia, venepakolaisuus on edelleen järjettömän kansainvälisen politiikan kammottavampia puolia ihan täällä meidän eurooppalaisillakin vesillämme. 

09 Celeste Ng : Tulenarkoja asioita // Gummerus, maaliskuu 2019 Ng:n Little Fires Everywhere on näkynyt hurjasti kirjasomessa, ja voittipa se vuoden 2017 Goodreads-palkinnonkin lukijoiden äänestäessä vuoden kirjaa. New York Times bestseller kuulostaa kiinnostavalta, toivottavasti muutenkin kuin siksi, että siitä on vain kuullut hyvin paljon kaikkialta.

10 Soili Pohjalainen : Valuvika // Atena, maaliskuu 2019 Pohjalaisen Käyttövehkeitä oli kaikessa arkisuudessaan jotenkin erityisen sympaattinen teos, ja vaikkei ehkä itselle maailman suurimmaksi kirjaksi noussutkaan, jätti jälkeen vilpittömän halun lukea lisää kyseiseltä kirjailijalta. Toisessa romaanissaan Pohjalainen sukeltaa sukupolvierojen ja avioliittojen monimutkaiseen maailmaan, mikä myöskin kaikessa tavallisuudessaan kuulostaa varsin mielenkiintoiselta lähtökohdalta. Tai ainakin Pohjalaisen kohdalla, sillä kenen tahansa muun kirjoittamana tämän olisin saattanut aivan totaalisesti ohittaakin.

x

Lisäksi muista vanhoista tutuista Laura Lindstedtiltä (Teos), Emma Puikkoselta (WSOY) & esimerkiksi Jeffrey Eugenidesiltä (Otava) on myös tulossa uutta kevään mittaan. Jälkimmäiseltä vielä novellikokoelma, joka ehkä täytyy ottaa lukuun, vaikka Naimapuuhia olikin ihan jättimäinen pettymys. Myös André Acimanin Kutsu minua nimelläsi ilmestyy Tammen kustantamana maaliskuussa, Call me by your name -elokuva oli viehättävä, joten kenties kyseiseen kirjaan täytyy ennättää tutustua myös. Ei taida keväälläkään tulla hyvästä lukemisesta pulaa! 

Löytyikö listalta yhteisiä odotuksen kohteita? Mitä muuta te odotatte kirjakeväältä 2019?

MYKISTYNYT YLISTYS – SILVIA HOSSEINI : PÖLYN YLISTYS

SILVIA HOSSEINI : PÖLYN YLISTYS

185s.

Savukeidas 2018

Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelma Pölyn ylistys on sellainen rakkautta ja rimakauhua -tyylinen kirja. Niin hyvä, että sitä rakastaa aivan kritiikittä, mutta silti jollain tapaa vähän pelottava, rimakauhua aiheuttava, ainakin jos kirjallisessa muodossa täytyisi pystyä purkamaan miksi sitä rakastin. Muutamien kirjojen kohdalla en tämän vuoden aikana ole oikein edes jaksanut yrittää. Olen vain tolkuttomasti hehkuttanut ja ollut kirjallisestikin mykistynyt. Sarjaan on kuulunut tähän asti muun muassa Janssonin Kesäkirja, Nelsonin Argonautit sekä Cuskin Ääriviivat. Ja nyt siis Hosseinin Pölyn ylistys, jos ette vielä sitä jostain syystä ymmärtäneet.

"Vuosia iloitsin soijanakeista, tein hodareita ja makkarakeittoa ja olin onnellinen. Sitten paljastui, että herkullisimmat soijanakit valmistavan Hälsans Kökin tehdas on israelilainen ja sijaitsee jossain laittomassa siirtokunnassa. Olen siis nakkia syömällä osallistunut palestiinalaisten riistoon!

Mihin kuluttaja voi enää luottaa, jos jopa soijanakki, maailman hyväntahtoisin elintarvike, on osa likaista suurvaltapolitiikkaa?"

Hosseinin kahdeksan esseetä risteilevät aina lifestyle-blogien kautta Dubaihin ja sieltä Camus'n Sivulliseen. Ne käyvät myös Leonard Cohenin huonoimman albumin kimppuun sekä ylistävät nurkassa pölyttyneitä, rumana pidettyjä klassikoita. "Ei kuitenkaan kannata ponnistella siksi, että tulisi muistetuksi, sillä aika tekee lopulta jokaisesta muistosta selvän", ne sanovat. Ja se todella on totta.

Kirjoittaa Hosseini mistä tahansa, en voi olla ihailematta hänen taitoaan paitsi äärimmäiseen tarkkanäköisyyteen, myös siihen, miten hän kevyesti hän kuljettaa lukijansa esseidensä läpi. Ajatuskulut ovat välillä näennäisesti hyvinkin kaukana toisistaan, poukkoilevat ja lähtevät ikään kuin karkuun, mutta silti yhdellä nasevalla lauseella Hosseini palauttaakin ne yhtäkkiä ruotuun, ja limittää täysin toisistaan erilliset asiat yhdeksi, perhosvaikutukselta vaikuttavaksi ketjuksi, jonka osat saavat palata esseen päättymisen jälkeen takaisin paikoilleen, mikä minnekin. Ja ehkä juuri tämä saa mykistymään kaikkein eniten: miten kukaan voikaan yhtaikaa antaa näin paljon itsestään ja ajatuksistaan repostelematta ja nostamatta itseään esiin? Miten voi vaikuttaa toisen ajatuksiin käskemättä ajatella jollain tietyllä tavalla?

"Ehkäpä on niin, kuten antropologi Gilmore päättelee, että naisiin epäluuloisesti suhtautuvat miehet ovat niitä, jotka naisia eniten ihailevat, haluavat ja tarvitsevat. Misogyynisiä tekstejä onkin kirjoitettu paljon juuri ajanjaksoina, jolloin kirjallisuus on pursunnut naisille osoitettua rakkautta ja ylistystä. Osa naisvihan ilmaisusta on ollut reaktio tällaista kohtuutonta idealisointia vastaan."

Ja itseasiassa juuri niin. Käskemisestä, totuutena esittämisestä ja ehdottomuudesta kun seuraa yleensä vain vastareaktioita. Vastareaktiot voivat toki tarkoittaa puolustusmekanismeja ja jopa tiedostamatonta syyllisyyttä, joka puetaan hyökkäykseen, ettei omaa vajaavaisuuttaan ja erehtyväisyyttään tarvitse paikallistaa saati tunnustaa. Hosseinin kanssa defensseille ei kuitenkaan ole tarvetta, sillä hän esittää asiansa niin itsensä kautta, ettei se tunnu syyttävältä. Ja sitten sitä huomaakin, että oma ajatus on lähtenyt esseen mukaan, saanut uuden näkökulman, hioutunut ja ehkä jopa parantunutkin. Enkä edes usko, että se oli näiden esseiden suurin tavoite ja juuri siinä, omassa epäuskossani, koko taika piileekin.

Sen lisäksi, että Hosseini jättää lukijalleen tilaa, hän saa esseillään minut kiinnostumaan aiheesta kuin aiheesta. Ja toisin kuin monissa muissa laadukkaissakin esseeteoksissa, tässä ei häirinnyt lainkaan, jos viittaukset, klassikot tai kaupungit eivät olleet itselle tuttuja, sillä Hosseini teki niistä tuttuja. Olen lukenut lähivuosinakin monta sellaista esseetä, joista huomaa jo lukiessaan miten paljon enemmän niistä saisi irti, jos tuntisi sen kulttuurituotteen, jonka ympärille teksti on rakennettu, mutta Hosseinin kohdalla niin ei kertaakaan ollut. Päin vastoin, nyt luulen jopa kuunnelleeni esimerkiksi Leonard Cohenin Death of a Ladie's Man -levyn. En kokenut minkäänlaista ulkopuolisuutta, enkä huomannut eroa, oli kyse sitten minulle tuntematonta levyä sivuavasta esseestä tai Camus'n Sivullisesta, jonka itsekin olekin lukenut. Ja se tuntuu esseistiikan saralla erityisen merkitykselliseltä taidolta, kirjoittaa juuri näin.

"Toisaalta näen kaduilla usein kaupunkilaisia, joiden takinhelma pullistelee takamuksesta, koska he eivät ole irrottaneet halkioon kiinnitettyjä tehdasompeleita, joilla estetään liepeiden taittuminen ja rypistyminen takin kuljetuksessa ja varastoinnissa.

Jos ihmiset eivät kykene ymmärtämään edes halkion ideaa, miten ihmeessä he pystyisivätkään lukemaan postmodernia latinalaisamerikkalaista kaunokirjallisuutta?"

Hosseini nousi tänä vuonna HS:n esikoiskilpailun finaaliin yhdeksän muun teoksen kanssa, ja se tuntuu pakahduttavan hienolta jo näin lukijastakin. En osaa ottaa kantaa, oliko voittaja tätä paljonkin parempi, sillä en saanut sitä luettua loppuun asti. Osin syytän ylityöllistettyä päätäni, mutta osin rakkauttani riitti noihin aikoihin vain Pölyn ylistykselle. Tämä on nimittäin kirja, jota aloin lukea kirjastomatkaltani jo kävellessäni kotiin. Kirjaimellisesti. 

Pölyn ylistys on nimittäin viehkeä, älykäs, tarkka ja raikas teos, joka ansaitsee huomionsa ja ehdokkuutensa. Rakastuin Hosseinin kirjoittajaääneen, kykyyn kertoa alleviivaamatta. Toivon hänelle paikkaa nousevana esseistinä, sillä tätä yksinkertaisesti täytyy saada lisää. Ja mitä nopeammin, sen parempi.

"Olen pitänyt kyvyttömyyttäni ymmärtää uskovan kokemusmaailmaa puutteena. Useille ateisteille se on ylpeyden aihe, sillä he kuvittelevat, että heidän tapansa puhkua älyllistä ylemmyydentuntoa uskoviin nähden on heille kunniaksi. Minusta se on typerää ja vaarallista."

Hosseinin esseistä muissa kirjablogeissa: Tekstiluola & Reader, why did I marry him?

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

 

JILL SANTOPOLO : VALO JONKA KADOTIMME

335s.

Otava 2018

Alkuteos: The Light We Lost

Suomennos: Inka Parpola

Marraskuun viihdeputken kohokohta, Santopolon Valo jonka kadotimme, on täällä. Olen kärsinyt nyt reilun kuukauden ajan erinäisistä ylianalyyttisyyteen taipuvaisen pään sivuoireista, tieto- ja ajatusähkystä ja sen myötä myös varsin suuresta lukujumista. Mitä syvällisempää on tarjolla, sen huonommin pystyn ottamaan sitä vastaan, ja niinpä olen viettänyt viime ajat helppojen ja kepoisten kirjojen parissa. Luen toki mielelläni välillä myös juuri tällaista keveää ja vähän aivot narikkaan -henkistäkin kirjallisuutta, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla luen kirjoja, jotka ovat tärkeitä ihmisille, jotka ovat tärkeitä minulle. Tämä kirja on nimittäin laina omalta isoäidiltäni, tärkeältä ja rakkaalta, ja hänelle tärkeä kirja tuntuu myös itselle jo valmiiksi jollain tapaa merkitykselliseltä.

"Me kaikki juhlimme jälkeenpäin päihdyksissä adrenaliinista, jonka voitto oli saanut virtaamaan suonissamme. Me tanssimme ja joimme ja nauroimme, ja sinä rupattelit kollegoideni vaimojen ja poikaystävien ja kihlattujen kanssa. Mutta huomasin kyllä, ettet ollut paikalla, et oikeasti."

Santopolon rakkausromaani lähtee liikkeelle kun terroristit ohjaavat kaksi matkustajalentokonetta newyorkilaisiin pilvenpiirtäjiin, ja toisella puolella kaupunkia kaksi toisilleen vierasta ihmistä hakevat toivottomuuden hetkellä turvaa toisistaan. Kohtaaminen jää yksittäisemmäksi kuin kumpikaan olisi toivonut, mutta jonkin ajan kuluttua he tapaavat uudelleen - ja kummankin elämä on täysin toisen ympärille kiedottua tuosta ensihetkestä alkaen. Mutta koska ihmissuhteet, eihän suuri ja roihuava rakkaus koskaan pääty muuhun kuin sormien polttamiseen. Vai päättyykö?

9/11, toivoton hullaantumisrakkaus, epärealistiset ihmissuhteet, näennäisfeministinen ja omaa tietään kulkeva päähahmo, naimisiin toisen miehen kanssa, varsin ennalta-arvattava loppuratkaisu - yksi klisee vielä, ja tämä olisi kääntynyt parodian puolelle. Syystä tai toisesta, ehkäpä juuri siitä, miten alunperin tämän kirjan luettavakseni sain, olin kuitenkin yllättävänkin pitkämielinen tämän kanssa. Ilahduin, kun löysin kohtia, joista oletan kirjan antajan pitäneet, ja pohdin mistä kaikista voimme itsemme tästä löytääkin. Kieli ja erityisesti käännös olivat lähinnä keskinkertaista tasoa, mutta kuitenkin niin helppoa, että kirjaa harppoi eteenpäin pahoittamatta mieltään tai tuomitsematta tarinaa sen kummemmin. Hyvää viihdettä siis, ehdottomasti, ja näen kyllä miksi tämä on monelle hurjasti enemmänkin.

Mutta koska oma postaukseni ei olisi täysin omani ilman pientä kriittistä osiota, on minun ihan pakko hieman sörkkiä pintaa syvemmältä. Kyse on ehkä laajemmasta asiasta kuin vain tästä kirjasta. Jos tämä kirja olisikin ainokainen lajissaan, se saisi anteeksi hurjasti. Mutta jos puhutaan laajemmin siitä heteronormatiivisesta ja epärealistisesta rakkauskäsityksestä, joka tämänkaltaista kirjallisuutta leimaa, ollaan jopa hieman toksisilla vesillä. Sillä vaikka Lucyn ja Gaben tarina olikin toivottomuudessaan samaistuttava, se samaistutti lähinnä sillä Disney-prinssitasolla, koska olemme tottuneet samaistumaan toivottomiin Hollywood-tarinoihin jatkuvan viihteemme kautta. Ehkä joku muu samaistui muuhunkin - sitä en lainkaan epäile, sillä onhan jonkinlainen rakkauden anatominen fakta se, että suurimpia tarinoita ovat aina ne, jotka eivät todellisuudessa koskaan tapahtuneetkaan. Eihän niiden ole tarvinnut kohdata arkea ja odotusten ristivetoa, joka väkisinkin oikeassa maailmassa vastaan tulee. Hullaantuminen jää sydämeen, kyllähän sen jo tietää. Mutta se, että se esitetään suurena rakkaustarinana, häiritsee minua vähän.

Jälleen kerran maailmassa on nimittäin kirja, jossa nainen on olemassa suhteessa vain miehiin. Ja toki nainen on petollinen, sillä hänhän on tavallaan kahden miehen välissä. Hän ei puhu ystäviensä kanssa mistään muusta kuin rakkaudesta tai miehistä, ja vaikka hän ei "raikkaasti" suostukaan uhraamaan uraansa tai myöhemmin perhettään miehen vuoksi, on hän lopulta kuitenkin uhrannut kaiken. Nainen kaikessa itsenäisyydessäänkin elää vain kokeakseen jotain, mitä ei ole olemassa. Ja sitä ei ole olemassa siksi, että tällaiset rakkaustarinat, täysin upeat ja virheettömät, kuuluvat vain satuihin. Ensin Disneyn prinsessasatuihin, myöhemmin Hollywood-filkkoihin, joissa nainen vain tahtoo tuntea itsensä rakastetuksi. Miehet ovat upeita ja virheettömiä, tai heidän ainoa virheensä on olla liian prinssi. Sillä, SPOILER ALLERT - jättää nyt elämänsä nainen, koska haluaa valokuvata sota-alueita maailmaa parantaakseen? Ollakseen siis liiankin upea ollakseen totta? 

Ei tällaista tapahdu, ja siksi se on toksista. Se on toksista, koska se saa tarpeeksi usein toistettuna meidät uskomaan, että jossain on aina suurempaa, parempaa ja mahtavampaa, ja hyvä kannattaa aina pitää vähän sillä tavalla varalla, toinen jalka mukana ja toinen entistä maagisempaa etsien. En toki tarkoita, että kaikkien suhteiden pitää aina olla loppuelämän suhteita ja ettei hyvästä suhteesta saa lähteä, jos se ei tunnu omalta, en. Se ei ole tämä keskustelu, vaan tämä keskustelu piilee ennemminkin siinä, että se saa meidät odottamaan maailmalta jotain megalomaanisen upeaa, ja me luovumme parhaastakin hetkellisen huuman, epärealistisuuden ja lyhytaikaisten voittojen toivossa. Joskus sekin on kannattavaa, mutta sitä ei koskaan saa näin. Ei hopealautasella, ei ainoana konfliktina toisen menettäminen. Suuret nousut ja huiput tarvitsevat aina vastavoimansa, riitoja ja raastavuutta, mutta se on valitettavasti Santopololta unohtunut.

Olisin ehkä saattanut antaa vähän anteeksi tälle, jos kirja olisi sisältänyt edes pienen pienen vihjeen siitä, että sillä on kykyä itsereflektioon. Tai jos tuollainen riipivä suhde olisi esitetty niin kuin se niin sanotusti oikeasti menee: vikoineen päivineen. Mutta valitettavasti kummankin puuttuessa tilalle jäi vain yltiökiillotettu kuva jostain, mitä ei olisi voinut tapahtua. Ei näin, ei tällaisena. Ja se on niin ontto, että siitä on vaikea saada minkäänlaista otetta.

x

Huomaan taas kuulostavani varsin armottomalta. Tämä kirja on saanut valtavan hyvät arvostelut ympäri internetiä, enkä ihmettele sitä lainkaan, sillä kyllähän tällainen myy. Kulutan itsekin valtavan määrän vastaavia elokuvia ja TV-sarjoja, enkä siis siksi missään nimessä tuomitse niitä, jotka itse viihtyvät samaan sarjaan kuuluvan kirjallisuuden kanssa. Tästähän saa kaikkea, mitä viihdykettä janotessa usein haluaakin: suuria, arjesta kaukana olevia tunteita, mullistavia käänteitä ja hurjia loppuja. Todellisuuspakoa, parhaimmillaan. Ja ihan varmasti jonkinlaista samaistumistakin, sitäkään en epäile. Olen itsekin miettinyt, miksi ihmeessä sitä viihdekirjallisuutta kohtaan onkin näin tiukka, miksi siltä vaatii enemmän kuin elokuvalta? Onko se se sitoutuminen, jonka yhteen teokseen laittaa? Vai se, että yhtä huonoa yksityiskohtaa on oikeasti aikaa jäädä jankkaamaan vaikka miten pitkäksi aikaa, se ei vain vilahda äkkiä silmien ohi kuten elokuvissa? Vai enkö vain viihdy kirjoitetun kielen ääressä, odotanko siltä automaattisesti niin paljon, ettei hyväkään viihdekirja anna minulle lopulta mitään?

Niinpä ymmärrän kuitenkin sen, että se ei ollut tämä kirja, se olin jälleen kerran minä. Tässä ei sinällään ollut mitään vikaa (paitsi tietenkin toksinen rakkauskäsitys, mutta pääsinpähän sentään kirjan avulla ylipäätään sivuamaan vähän sitäkin), minä en vain osaa olla ja antaa mennä, mitä chick lit -kirjallisuuteen tulee.

Tai sitten kestävän chick litin etsinnät vain yksinkertaisesti jatkuvat edelleen. Sitä oikeaa odotellessa.

Kadotetusta valosta muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirjoihin kadonnut 

Helmet-lukuhaaste 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

HENRIIKKA TAVI : TELLERVO

229s.

Teos 2018

Ajattelin ensin jäädä odottelemaan sitä hetkeä, jolloin minulle selviää oliko juuri loppuun saamani Henriikka Tavin esikoisromaani Tellervo lintu vai kala. Mutta huomaan, että minulle käy niin kuin minulle on nyt ollut tapana käydä tässä lähiaikoina muutenkin hurjan usein: mitä enemmän asiaa pohdin, sitä suurempaan solmuun pääni menee. Ei siis auta kuin yrittää jäsentää ajatuksiaan kirjoittamalla ne ylös. Raamittaa postaukseksi, yrittää saada jonkinlaiset kirjaimit vedetyt reunat koetulle. Kokeillaan.

"Vastenmieliset tytöt hyväksyivät kyselemättä tosiasian, että sukupuolet ovat toisilleen outoja eivätkä pidä toisistaan. Se oli myös kätevää, koska niin ei tarvinnut koko ajan kokea oman iljettävyytensä peilautuvan poikien katseista. He olivat niin kuin eivät olisikaan ja niin kuin poikia ei olisikaan. Ei tuntunut missään. He pitivät myös tyttöjen iltoja, mutta ne olivat toisenlaisia. Niissä syötiin ja katseltiin leffoja.

Opettaja ei koskaan puuttunut tähän tunnejakaumaan, vaan loi sen uudestaan joka liikuntatunnilla kun pojat menivät pelaamaan jääkiekkoa ja tytöt luistelivat kaunoluistimilla kenttää ympäri. Kaunoluistimilla oli tarkoitus olla kaunis."

Tellervo on kioskin myyjä, joka suorittaa kolmatta yliopistotutkintoaan ja odottaa sitä oikeaa. Hän oivaltaa, kuten nykyaikana niin usein ihmisillä tapana on, että rakkaus ei tule odottelemalla vaan se tulee opiskelemalla, ja niinpä hän perustaa rakkausopintopiirin, johon kutsuu mukaan ystävänsä Hennin. Henni täyttää ystävyyden kriteerit toki vain hatarasti, mutta koska Tellervosta on mukava, että jotakuta voi kutsua ystäväksi, kutsuu hän Henniä sellaiseksi. Koska kyllähän naisella nyt ystävä kuuluu olla. Yhdessä hauras ja sisäänpäin elävä Henni sekä suuri ja tilaa vievä Tellervo alkavat opiskella rakkautta yhdysvaltalaisen Rory Rayen - oikeastikin elävän ihmissuhdeopastajan - opein. Kuvioon astuu oikeanlaiset energiat ja tinderin pelaaminen, sekä tietenkin miehet ja suhteet, kuten hyvään chick lit'iin kuuluukin.

"Tellervo aloitti pitkän puheen siitä miten rehellisyys ja kirjaimellisuus olivat kaksi eri asiaa, ja että jos kuvat ilmentäisivät Hennin syvintä olemusta, ne olisivat lopulta enemmän totta kuin jotkut matkoilta otetut elämää esittävät selfiet. Tellervon puhe kesti niin kauan, että Henni myönsi Tellervon olevan oikeassa. Tellervo rohkaisi häntä, siispä Hennistä tuli rohkea."

Tellervo on aivan omanlaisensa tapaus. Noin henkilöhahmona toki myös, mutta nyt ensisijaisesti viihteellisenä romaanina. Se on hulvattoman vakava ja piikikkään terävä, jopa kiusallisen tarkkanäköinen, kuten kustantaja romaania sivuillaan kuvailee. Tavallaan se on siis ihan nerokas ja silti samalla en saa siitä oikein kiinni. Mutta en tiedä voisiko se olla jopa vähän tarkoituskin.

Omppu kertoo Tellervosta kirjoittaessaan, että runoilijanakin aiemmin tunnettu Tavi on kuvannut teostaan kirjamessuilla chick lit'in ruumiinavaukseksi, ja sellaiselta se erityisen hyvin tuntuukin. Se on jo lähes satiirinen kuvaus nykykirjallisuudesta, ja sellaisenaan se on aivan mahdottoman hieno. Silti sen kanssa huomaa kompastuvansa jatkuvasti omaan ylianalyysiinsa siitä, mitä tämä nyt on. Se on liian suoraviivaista, tarkkaa ja hienoa puhtaaksi chick lit'iksi ja silti siitä puuttuu se terävyys, joka tekisi siitä selvää parodiaa. Ainoastaan ruumiinavaus tuntuu tässä vaiheessa sopivalta, joten ehkä pitäydyn siinä. Jostain syystä kun minulle tuntuu tärkeältä määritellä tämä kirja joksikin, vaikka jos jokin kirja maailmassa saisi erityisesti olla vapaa määritelmiltä, olisi tämä yksi niistä. 

"Henni affirmoi ja affirmoi itseään läsnäolemaan tässä hetkessä ja kertoi itselleen, että onnen esittäminen sosiaalisessa mediassa oli hälyytysmerkki, ei todellista. Karheus sielussa ei kadonnut minnekään. Vaikka hän tietoisesti vastustikin moista performanssia, jokin hänestä halusi mukaan. Hän oli ollut vailla parisuhdestatusta koko elämänsä. Se oli liian kauan. Noina pohjimmaisina hetkinä Henni ehkä aavistuksen salaa kaipasi vain yhtä asiaa: olla osa tuota performanssia, saada julkaista itsestään hymyilevän kuvan yhdessä miehen kanssa."

Kuten ehkä on jo tiedossa, en ole se kaikkein helpoin viihdekirjallisuuden kuluttaja, sillä vaadin niiltäkin kestävyyttä ja korkeatasoisuutta. Siihen kriittiseen minuun tämä kirja upposi, sillä Tellervo käänsi kaikki kliseet niin räikeästi kivien alta esiin, ettei niihin enää voinut suhtautua kuin ihaillen. Miessuhteet, Tellervo-hahmon oivallukset, Hennin ja Tellervon vain miesten kautta koossa pysyvä ystävyys olivat niin räikeitä, että en usko enää vahinkoon nostaa ne kirjallisuuteen näin stereotypisessa valossa. Se ei voi olla muuta kuin taitavaa tarkkuutta, sisäelinten vuorottaista esittelyä ruumiinavaussalin katsojille. Tässä sydän nyt on, verisenä ja pumppaamattomana, katsokaa kaikki. Tellervo lainasi chick lit -kirjallisuudelta kaiken ja käytti niitä hyväkseen häikäilemättä aivan omalla tavallaan, omaksi edukseen. Varsin taidokasta haltuunottoa, sanoisin.

Yksityiskohdiltaan ja nykyajan havainnoinniltaan Tellervo oli myös mitä mainioin. Ehkäpä sen sijaan, että osaisin nyt selkeästi julistaa pidinkö tästä kokonaisuutena ja minkälaisena kirjana tätä luin voisinkin sanoa, että tämä on kirja, joka koostuu niin monesta pienestä, tarkkaan viritetystä palasta, että siitä tulee kokonaisuutenakin väkisinkin hieno. Tai ei edes niin. Se on ennemminkin mosaiikkia, upeita palasia, joissa yksityiskohdat ovat kokonaisuutta tärkeämpiä. Se on taitavan runoilijan yksittäisten havaintojen pullistuttama tarina, jossa voi aistia jokaisen yksittäisen oivalluksen lähteen, ja se mitä niiden väliin on kasvatettu, on ehkä jopa toissijaista. Eli kun kysytään, onko tämä kirja lintu vai kala, se todennäköisesti on. Molempia.

Näin ajassaan kiinni olevaa teosta riivaa yleensä monikin kestämättömyyden periaate, mutta tässä ne eivät häiritse. Tätä on tämä aika, paljaimmillaan ja rumimmillaan. Ja siksi siitä lukeminen on aivan valtavan vakavan hulvatonta. Suosittelen kokeilemaan. Viihdemielisiä sekä viihdevastaisia, tästä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Tellervosta muualla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Tekstiluola