JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÄN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ

JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÄN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ

174s.

Into 2018

Ihmisiä tavataan pitää kurissa ja sovussa valtavan häpeäkulttuuriin kautta, jossa jokainen, joka erottuu, poikkeaa tai muokkaa käsitystä "normaalista", laitetaan sosiaalisen kontrollin keinoin kuriin, häpäistään ulkoa tai jopa sisäsyntyisesti. Tehdään tietoisesti olo, että on oikeanlaisia ja vääränlaisia, ja pakotetaan kaikki siihen hurjan pieneen muottirivistöön, johon oikeastaan ei mahdu edes ne normaaleimmat. Mitä ihmeen satuhahmoja ne liene sitten ovatkin.

Tiettyyn pisteeseen asti sosiaalinen kontrolli on välttämätön. Nyky-yhteiskunta ei pyörisi ilman yhteisiä sääntöjä, tällainen massa ihmisiä ei toimisi saman tavoitteen mukaisesti, jos kaikki huitelisivat minne sattuu, eikä yhteiskunnan rattaat pyörisi sitäkään vähää kuin ne nyt kuvitteellisella mukulakivikadulla kolistelevat eteenpäin. Kyse on paitsi laista, myös moraalikoodistosta, tavasta saada olla ihminen. Mutta siinä missä joillain on harhainen käsitys tämän lain, moraalin ja etiikan syntyneen jossain ikiaikaisissa yli-inhimillisissä jumalpippaloissa, oikesti kyse on vain kunkin hetken yhteisesti sovituista säännöistä. Ja niissä säännöissä kaikkein parasta on se, että yhteisen hyvän mukaan ne muuttuvat.

Ja nyt on ihan viimeistään tullut aika muuttaa meidän käsitystämme sukupuolesta. Tavasta olla ihminen. Translaista.



Holman, Järvenpään & Tervosen kokoama tietokirja pitää sisällään paitsi erityisen mainioita sarjakuvia Pii Anttoselta, Apila Pepita Miettiseltä sekä Kimmo Lustilta, on se myös 15 muunsukupuolisen henkilökohtainen tarina. Alunperin Miettisen & Holman opinnoista lähtenyt muunsukupuolisten valokuvausprojekti kasvoi ensin Voima-lehden juttusarjaksi, ja siitä upeaksi kirjaksi. Kirjaksi ihmisistä, jotka eivät mahdu yhteiskuntamme keinotekoisiin sukupuolirooleihin, joista joillekin kiinnipitäminen tuntuu henkeäkin tärkeämmältä. Ja se todella kostautuu, sillä erinäisten raporttien mukaan jopa 40 % transsukupuolisista on elämänsä aikana yrittänyt itsemurhaa. Kun asioista ei puhuta avoimesti, synnytämme kulttuurin, jossa erilaisuus on häpeä. Ja kaikki, mikä poikkeaa cisheteronormeista on erilaista. Piilotettavaa. Poistettavaa.

Jos jo minusta, valkoisesta cisnaisesta, joka tällä hetkellä elää heterosuhteessa, nämä normit tuntuvat ahdistavilta, ja olen pienen elämäni aikana ehtinyt kerran jos toisen tuntea itseni vääränlaiseksi, epänaiselliseksi, mennyt mukaan siihen yhteiskunnan odotukseen, jossa minun kuuluu kiinnostua tietyistä asioista ollakseni enemmän sukupuoltani, jota en edes kotona istu ja tunne aktiivisesti olevani, voin vain kuvitella, miltä se tuntuu niistä, jotka eivät tunne omaa kehoaan tai ulkoamääriteltyä sukupuolta omakseen. Jos minä sanon, etten tunne itseäni päivittäin naiseksi, olen silti etuoikeutettu, koska mahdun kuitenkin kaikin osin ulkopuoliseen määritelmään naisesta. En vain usko siihen, että kaikkien sukupuoli ilmenee samalla tavalla. Yhteiskunnan odotusten tavalla.



Mutta minä olen päässyt helpolla, ja sen ymmärtää, kun lukee näitä Näkymättömän sukupuolen tarinoita. Ja se minun kuuluukin ymmärtää, ei tämä ole minun tarinani. Eikä minun tehtäväni ole tätä kertoa, vaan antaa tilaa muunsukupuolisten puhua omista kokemuksistaan itse. Olla enemmistönä puolella, sillä koskaan ei ole ainoastaan vähemmistön tehtävä yksin saada kaikkia normeja kaadettua. Vaatia uutta translakia, sellaista, joka ei loukkaa ihmisoikeuksia. Siinä missä Ruotsi jo maksaa sukupuolenkorjausleikkauksen vuoksi pakkosteriloiduille ihmisille korvauksia, Suomessa vasta vaaditaan niistä luovuttavan. Me emme ole edelläkävijöitä kaikessa, ja etenkin nykyisen hallituksen aikana sen on todella saanut tuntea. Nämä ihmiset ovat kuitenkin meitä, omanlaisiaan, kuten jokainen meistä on. He ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin kaikki muutkin, he ansaitsevat oikeuden olla olemassa omina itseinään. Käsittämätöntä lähinnä on se, että näinkin itsestäänselvää asiaa pitää muka jollekin edelleen puolustella.

Valto, Ree, Apila, Juno, Panda, Kimmo, Timja, Viima, Kuisma Ilves, Elie, Pii, Leo, Noki, Martu ja Hene jakavat tarinansa ja se on upeaa. Kun sosiaalisen kontrollin ja normistomme sisällä pahoinvoivat ihmiset nykyään purkavat oloaan nettikiusaamisen ja vihapuheen kautta, tällaisten tarinoiden jakaminen on jopa välttämätöntä. Se on tärkeää. Se on upeaa siksi, että mitä useampi antaa äänensä näennäisen normiston ulkopuolelta, sen enemmän meitä/heitä on, eikä kukaan kaikkia yksinkertaisesti ehdi vastustaa. Se on välttämätöntä siksi, että mitä erilaisempia tarinoita kuulemme, sen enemmän opimme ymmärtämään ja poistumaan kapeista laatistoistamme. Ja se on tärkeää siksi, että meidän jokaisen tarina on sellainen, että siitä tulisi tehdä kirja. Meidän tulee lukea, tutustua ja ymmärtää myös sellaista, jota emme itse automaattisesti ole ja koe, koska vain niin voimme ymmärtää heitä myös arjessa, olla sensitiivisempiä, seistä tukena. Hajottaa yhdessä normistokenttää jopa sen sisäpuolelta, jotta ne viimeisillä voimillaan vanhentuneista binäärikäsityksistään kiinnipitävät eivät enää edes tiedä ketä vastaan taistelevat. Tosin itseään kai he lopulta, sillä välillä tekisi mieli mennä ja kysyä, että mikä ihme teitä tässä ihmisyydessä oikein pelottaa? 

Helmet-haaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

#lukemattomatnaiset: Naisten kirjoittama tietokirja

JOHANNA ROJOLA (TOIM.) : SUFFRAGETTIEN CITY

JOHANNA ROJOLA (TOIM.) : SUFFRAGETTIEN CITY

160s.

Schildts 2011

Sarjakuvataiteilijat: Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm & Liv Strömquist

Suomentajat: Viljami Jauhiainen & Minna Hjort

Kaikki Liv Strömquistin sarjakuvat jo luettu, etkä tiedä mihin jatkaa?

Kaikki Liv Strömquistin sarjakuvat vielä lukematta, mutta et tiedä mistä aloittaa?

Kummin vain, tartu seuraavaksi Johanna Rojolan toimittamaan Suffragettien cityyn.

"Jokainen meistä tungetaan johonkin lokeroon, ja kukaan meistä ei mahdu niihin kaikilta osin. 

EI kannata ahdistua omasta sopimattomuudestaan, vaan 

tunnistaa TEKIJÖITÄ, jotka meitä rajoittavat.

Voisiko NIILLE tehdä jotain?"

- Johanna Rojola

Oletin Liv Strömquistia lukeneena, että hän on ylväs, yksinäinen feminismin ylipapitar, mitä sarjakuvataiteeseen ja naisasianaiseuteen tulee. Johanna Rojolan jo seitsemän vuotta vanha ruotsalaissarjakuva-antologia todistaa toisin. Näitä hurjan upeita naisiahan on enemmän.

Ja juu, olen tosiaan herännyt sarjakuvien maailmaan verraten myöhään. Feministinä olen sentään itseäni pitänyt pidempään, mutta vasta lähivuosina ehkä kovaäänisemmin, niin, että sitä olen ylpeydellä muidenkin edessä. Siihen on tarvittu avuksi voimaantumista ja voimanaisia, jotka omalla esimerkillään uskaltavat nostaa asioita puheeksi. Mutta on siihen tarvittu huumoriakin, ymmärrystä siitä, että feminismi ei ole vain vihaista ja altavastaavaa. Siihen olen tarvinnut apua. Onneksi apu on löytynyt niinkin läheltä kuin Ruotsista. Sarjakuvista. Rutikuivasta ja sitäkin hauskemmasta, aivan täydellisestä feministisestä ironiasta.

(kuva: Lisa Ewald sarjakuvassa "Hei tytöt, miten piristätte itseänne?")

Ruotsissa naisten piirtämä sarjakuva voi hyvin, ja se on naisten itsensä ansiota. Jo vuonna 2005 perustettu Dotterbolaget-sarjakuvakollektiivi on onnistunut nostamaan taiteilijoita näkyviin muuten kovin miesvaltaisella alalla, ja siellä he todella näkyvät ja kuuluvat. Vaikuttavat yhteiskunnallisesta ja kuvaavat naista heidän itsensä kertomina, ei vain miehen fantasioiden kautta. (Paitsi vähän tosin kuvaavat myös miehiä naisten kertomina. Vähän niinkuin takaisin maksun maussa. Mahtavaa.) Nyt Rojolan toimittama antologia tarjoaa parhaita ja terävimpiä paloja yksien kansien sisällä, ja tutustuttaa sarjakuvanoviisin viiden uuden taiteilijan maailmoihin. Strömquistia tietysti rakastan, mutta nyt haluaisin lukea ehdottomasti erityisesti lisää Nanna Johanssonia, Sara Hanssonia ja Lisa Ewaldiakin. Ja Sara Granéria. Näin alkuun. 

Tämä kokoelma pitää sisällään mahtavaa kritiikkiä yhteiskuntamme kaksoisstandardeista, kuukautisverellä kirjoitetuista iskulauseista vessan peileissä, binäärisen sukupuoliluokittelun päättömyydestä, tarpeesta tunkea kaikki niin pieneen muottiin, ettei sinne edes väkisin saa ketään kokonaisina. Kyytiä saa mahtavasti myös heteronormatiiviset parisuhdemallit, yhteiskuntanormit ja normipeikot noin muutenkin. Viileän lakoninen satiiri toimii tehokeinona niin mainiosti, että hieman jo valmiiksi aihetta sulateltuaan siihen suhtautuu nyt jo lähes mukana hurraamalla. Nämä naiset todella tietävät mistä piirtävät ja kirjoittavat, ja he tekevät sen taidolla. Sillä eteenpäin vievällä voimalla, jolla voi olla jotain tekemistä huomisen muuttamisen kanssa. Kun ei siis vain unohdu lukemaan näitä sarjakuvia, vaan myös konkreettisesti tekemään, kapinoimaan ja purkamaan päättömiä normeja, jotka suojelevat jo valmiiksi suojassa olevia. Heteroja ja etuoikeutettuja, noin alkuun sanoen.

(Kuva: Lisa Ewald 

tekstit kuvassa: "kiltti tyttö sitä pitää olla" ... ... ... "kilin vittu, sitä saa mitä tilaa")

Vaikka sankarien jalustalle nostamisessa on oma kyseenalainen puolensa, voinemme varmaan yhdessä todeta, että voimaannuttamiseen ihailtavien tyyppien löytäminen toimii ehdottoman hyvin. Kun vaihtoehdoksi ei anneta, että olet oikea, kunnon tasa-arvoinen feministi kun olet nainen pörssiyhtiön johdossa, kunnon bosslady, jota on muuten ilmiönä hurjan tarkasti Nyt-liitteen kolumnissa juuri käsiteltiin, saa muutkin kuin kapitalistikunnianhimoiset puhtia itseilmaisuunsa, uskallukseensa olla aidosti omia itsejään. Kun normit ympärillään täydellä teholla tiedostaa, tiedostaa myös niiden ahtauden, ja sen ahtauden aiheuttaman pahan olon, koska väitän, että kukaan meistä ei täysin niihin normeihin mahdu. Siis kukaan. Että onko jännä kun ihmisillä on vähän paha olla? Mutta hei, tässä voittaa jo valmiit voittajat, tässä voittaa kapitalismi ja sen johdossa keikkuvat rahasedät. Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki, väittävät. Väittävät ja rikkovat jatkuvasti lisää pullistuakseen entisestään.

Meidän joka-helvetin-ikisen tosiaan tulisi olla feministi. Koska meidän yhteiskuntammekin rohkeasti tulisi olla. Ja kestäs muusta se yhteiskunta koostuukaan, ellei juuri meistä. Tämä sarjakuvakokoelma muistuttaa siitä erityisen vahvasti.

Muualla: Kirjanurkkaus & Todella vaiheessa 
Helmet-haaste: 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
#lukemattomatnaiset: Naisen tekemä sarjakuva

ANE RIEL : PIHKA

ANE RIEL : PIHKA

248s.

Aula & Co 2017

Alkuteos: Harpiks (2015)

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ane Rielin Pihka on kerännyt mitä huikeimpia arvosteluita ympäri blogisfääriä, saanut lähes 4,2 tähteä Goodreadsissa ja voittanut pohjoismaisille dekkareille myönnetyn Lasiavain-palkinnon. Dekkarilta tämä ei tunnu, ei ihan täysin trilleriltäkään, kauhukin on vähän kaukana. En tosin tiedä miksi tämä täytyy nyt erityisesti edes yrittää tunkea johonkin kategoriaan, ehkä siksi kun luulin sitä genrekirjana lukevani. Mutta lähinnä luinkin romaanin. Kauhistuttavan, mysteerisen, mutta silti ihan vain kaunokirjallisen romaanin. Mitä sitä turhaan laittamaan keinotekoisia leimoja päälle.

"Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaatto ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut."

Kuten toki monesta muustakaan kirjasta, tästä erityisesti ei tee mieli juonta tai alkuasetelmaa kuvata, ei tuota ylläolevaa kirjan ensimmäistä kappaletta enempää. Luulen, että tämä toimii parhaiten, kun ei lainkaan tiedä mitä lähtee lukemaan. Mutta jos jotain haluaa sanoa, ihan vain sellaiseksi pohjustukseksi, tämä on hiljalleen aukeava tarina perheestä. Erilaisuudesta. Erityisyydestä. Raakuudesta, mielenterveydestäkin. Ja rakkaudesta. Saaresta, jonka nimi on Pää, tytöstä, jonka nimi on Liv.

Pihka on tosiaan pokannut merkittävän palkinnon, ja kirjaa lukiessa sen kyllä ymmärtää. Riel kirjoittaa viipyilevää ja tarkkaa tekstiä, ja hän on luonut maailman, jonka tunnelma tuntuu alusta asti yhtä koukuttavalta kuin oman jännärilempparini, Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut. Se tuntuu sopivan hitaalta, sellaiselta, että tihenevästä tunnelmasta nauttii mielellään pienin annoksin, ja se jättää tekstillään tilaa ympärilleen, jotta tarinalla on mahdollisuus kasvaa, miljööllä mahdollisuus muuttua todeksi. Se on kärsivällinen ja kärsivällisille lukijoille kirjoitettu, se antaa vain vähän kerrallaan, eikä sen kanssa kannata odottaa mitään yhdessä illassa hotkaistua jännäriä, joka huomiseen mennessä on jo unohtunut. Pihkan aiheet ovat raadollisia, syviä ja kipeitä. Rankkoja ja kauheitakin, sellaisia, joista lukiessa tekee mieli sulkea silmät, kääntää pää pois. Olla hengittämättä ilmaa, jossa tuoksuu kirjan sivuilta nouseva mädäntyneen ruumiin löyhkä.

Mutta niin. Vaikka Riel kirjoittaa kieltämättä hyvin realistisesti ja rankan tarinan ympäriltä, minä jäin tästä tarinasta todella etäälle. En kokenut toki kirjaa huonoksi, ja uskon vakaasti, että sen riipivä tunnelma pysyy mielessä vielä pitkään. Mutta silti se ei ihan riittänyt. 

En tiedä johtuiko pettymykseni siitä, että lähdin lukemaan tätä jännärinä, sillä siihen kirjan latistuminen ainakin kohdallani kulminoituu. Lisäksi, kuten bloggaaja-kaimani Lukuisa-blogin Laura toteaa, Riel ei minunkaan makuuni onnistunut luomaan hahmoistaan kiinnostavia tai syviä, saati sellaisia, joiden elävyys olisi saanut lukijan tuntemaan heitä kohtaan jotain. Tosiaan jopa päähenkilöiksi rakennetut Liv ja isänsä Jens jäivät hurjan latteiksi, eivät onnistuneet siinä psykologisen kuvauksen myllerryksessä kasvamaan samaistuttaviksi ja aidoiksi. Tuottamaan sellaista tunnelmaa, että tämä olisi juuri tällaisille henkilöille voinut tapahtua. Se typisti hahmonsa vain litteiksi paperinukeiksi, joiden kohtalot olivat lukiopsykologiaopein muka rakennettuja. Ja se jätti hurjan etäälle, kun aiheena oli kuitenkin yksittäisten ihmisten kivut ja traumaperäinen hajoaminen pieniksi palasiksi, omaan yksinäisyyteensä kietoutuneena. Riel ei onnistunut saavuttamaan sitä kipua, jonka hänen luoma tapahtumaketju olisi todentuntuisesti ihmisessä aikaan saanut.

Toisaalta taas jännärissä voisi kuvitella antavansa hieman heikomman hahmogallerian anteeksi, jos tarinan jännitys sen sijaan kestäisi. Mutta tässä senkin kaari paukahtaa katki kesken tarinan. Tiedä sitten miksi, mutta ne hurjimmatkin paljastukset olivat lopulta todella ennalta-arvattavia, takakannessa paljastettuja tai niin epäuskottavia, että niiden löytämisestä ei saanut sellaista hoksaamisen riemua, joka tämäntyyppistä kirjallisuutta voisi mainiosti kannatella. Ja kun lopulta kirjasta puuttuu sekä hahmot että vetävä tarina, ei käsiin mitenkään ihan hirveästi jää.

Mutta onhan tätä hehkutettu, joten saatan olla näkemykseni kanssa myös hieman yksin. Jos kiinnostus kirjaa kohtaan on herännyt, eikä rankatkaan aiheet vieroksuta, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, ehkä muut löytävät tästä jotain sellaista, joka minulle ei auennut. En väitä, että tämä ei olisi kehujaan ansainnut, mutta minä tästä en tällä kertaa mitään saanut irti. 

Pihkasta muualla: Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka

Lue koko maailma -haaste: Tanska

Helmet-haaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

#lukemattomatnaiset-haaste: Naisen kirjoittama dekkari (vaikkei tämä nyt ihan täysiverinen dekkari tosin olekaan, mutta kai saa vähän soveltaa ja vetää mutkia suoriksi, jos tämä kuitenkin dekkarina on palkittu?)

ONNEA ON TAAS

Koska sattumalta huomasin normaalia useamman eksyneen tällä viikolla viimetalviseen arjen onni-postaukseen, josta vähän niin kuin piti tulla tapa, mutta josta on myös vuosi, päätin tehdä siitä nyt päivitetyn version. Paitsi että nyt tietenkin kiinnostaa mistä lie sinne on porukkaa löytänyt (sitä ei bloggerin tilastot näytä höh!), kiinnostaa myös miettiä asioita, jotka juuri tällä hetkellä ilahduttaa ja tuo hyvää mieltä. Vuosi sitten onnea toi eniten ajatus tästä opiskeluvuodesta, ja se on ollut hyvä aavistus se.

 

♥ Opintovapaa. En ole sitten lukion pelkästään opiskellut, aina on ollut sivussa jonkinlaisia töitä tai sijaisuuksia. Nyt melkoisen intensiivisten työvuosien jälkeen kokonaan opiskelijaksi heittäytyminen on ollut muun muassa parasta ikinä, ja olen siitä hyvin paljon enemmän saanut irti kuin koskaan aiemmin. Olen saanut tehtyä nyt ensimmäisen vuoden aikana jo melkein 1,5 vuoden opinnot, ja silti on ollut löysää, kun on tottunut muuhun.

♥ Sunnuntaiaamut, jotka ovat nykyään joka aamu. Edelliskohdan ansiosta arki ei juurikaan eroa viikonlopuista, ja jokainen aamu pitkine kahvihetkineen tuntuu sunnuntailta. Nyt helmikuun jälkeen kontaktiopetuskurssejakin on vain kaksi hassua, muuten aika menee lähinnä aineopintojen lopputyön ja verkkokurssien parissa. Yllättäen saan parhaiten puurrettua niiden kanssa kotona, joten käytännössä yhtä aamua nyt vain koko elämäni siis.

♥ Lopputyöni aihe. Stressasin koko syksyn aiheenvalinnan parissa, koska ajattelin, että siitä on ihan pakko jatkaa graduun ja taipumukseni suurennella tällaisia massiivisia päätöksiä entistä järjettömämpiin mittasuhteisiin on, no, valtava. Jossain vaiheessa tajusin, et ihan sama ja lätkäisin pöytään ajatuksen aggressiivisuuden tutkimuksesta, ja sillä tiellä ollaan. Parasta aiheessa on, että voin pitää paatoksellisia monologeja aiheesta vielä lopputyöni loppumetreillä, joten veikkaisin vahvasti kiinnostuksen säilyvän syksyyn, kun on aika samasta jatkaa vielä gradua. Kun nyt vain osaisi lopettaa tuon pienemmän työn ajoissa ennen kuin siitä tulee tiiliskiviversio.

♥ Kaksi kotia. Lempikoti on tietenkin Helsingissä, koska siellä on kaikki yhteiset ja rakkaudella valitut tavarat, huonekalut ja tunnelmat (ja joku mies ehkä myös), mutta on tästä Joensuun yksiöstäkin tullut varsin kiva. Viihtyisä, ja eri tavalla itseni näköinen, vaalea ja valoisa. Kun vielä löytäisi jostain tänne täydellisen kirjahyllyn.

♥ Yksin nukkuminen. Ehdottomasti parasta maailmassa, vaikka näin ei kai muka saa sanoa, jos parisuhteessa on. Vaikka no, on toki suhteellista miten yksin nukun, kun Elvi on vallannut Joensuun parisängyn toisen pään, eikä edes jalkopään vaan suloisesti vetelee kyljellään hirsiä yleensä niskaani vasten. Mitä vanhemmaksi se tulee, sen enemmän se alkaa käytökseltään muistuttaa kissaa.

♥ Joensuun kevät. Helsingissä lauloi viime viikolla jo mustarastaat, mutta toisaalta myös koirani muistutti enemmän väritykseltään tuota laululintua kuin omaa valkoista itseään, kiitos katupölyn ja muun mustuuden. Täällä on edelleen pakkasta, mutta aurinko lämmittää jo hurjasti, kevät tuntuu olevan ihan kulman takana. Ja kun lunta on ollut maassa jo viisi pitkää kuukautta, tuntuu niiden sulaminenkin jo lähes kaihoisalta. (No eikä tunnu. Vaan entistä ihanammalta, sitten kun pääsee niistä viimein eroon.)

♥ 27 kirjaa. Enemmän tai vähemmän hyviä kaikki tänä vuonna luetut, ilahduttanut etenkin yhdeksän hienoa sarjakuvaromaania/-kokoelmaa, jotka olen löytänyt. Haasteiden kanssa menee myös hyvin, mutta olen ehkä (taas) päättänyt luovuttaa runohaasteen kanssa. Susinukke Kosola best, mutta jos muuten pitää lukea lähinnä väkisin, luen mielummin jotain jo valmiiksi enemmän oman tuntuista. Ehkä runouden aika on joskus myöhemmin.

♥ Tuleva kesä. Se on monella tapaa täysin päinvastainen kun edelliset viisi, yleensä olen heti juhannukselta karannut mökille ja viettänyt siellä onnelliset viikkoni, nyt taas toukokuun taittuessa kesäkuuksi pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja vietän ensimmäisen Helsinki-kesän sitten naismuistiin. Vaikka luvassa onkin töitä, mahtuu väliin myös ystäviä, kaupunkipyöriä ja sopivan loppurimmaavasti kauniita kesäöitä. Saatan ehkä olla jopa hieman innoissani asiasta. Kuten aina maaliskuussa, seuraava kesä tuntuu tässä vaiheessa suloisen kutkuttavalta elämäni kesältä. 

♥ Sormukseni. Ehdin jo henkilökohtaisessa instagramissani (@laurakaneli) itkeä kadottaneeni lopullisesti maailman tärkeimmän sormukseni, sekä kihla- että vihkisormuksen asiaa ajavan Kalevalan koruaarteistoa -sormuksen. Ihan vain löytääkseni sen tällä viikolla lämpöpatterista (?!). Ah. Ihanaa. 

♥ Kaikki on vähän auki ja se on maailman parasta. On jollain tapaa maailman ihaninta, etten tiedä vielä yhtään mitä teen vaikkapa ensi vuonna. Se on niin helpottavaa, että sen osaa jättää huomisen huoleksi ja nauttia tästä mitä on nyt. 

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

431s.

WSOY 2018

Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine (2017)

Suomentaja: Sari Karhulahti

Lopetin tämän kirjan jo kerran kesken. Lopetin sen toisen luvun jälkeen, sillä koin sen perusteella voivan täysin pätevästi päätellä, miten koko kirjan juonikaarre päättyy. Luin kuitenkin jonkun kirja-arvostelun, jossa tätä kehuttiin ennen kaikkea sen ennalta-arvaamattomuudesta, ja päätin antaa toisen mahdollisuuden.

Turhaan.

Kirja päättyi tasan niin kuin sen ensimmäinen luku lopun jo tarjoili. Eikä se edes ole milläänlailla minun varsin etevän päättelykykyni ansiota.

"Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan haituvat."

Eleanor Oliphantille kuuluu täysin hyvää. Hän on 30-vuotias glasgow'lainen sinkku, työssään erittäin säntillinen ja tehokas, ja hän turhautuu jatkuvasti muiden ihmisten täydelliseen kyvyttömyyteen kommunikoida hyvien ja peribritannialaisten käytöstapojen mukaan. Eleanor menee töihin, palaa töistä, hakee noutopitsan ja rakastaa Tescoa. Hänen luonaan käy ainoastaan kahdesti vuodessa sosiaalityöntekijä ja hän puhuu viikottain äitinsä kanssa. Se riittää hänelle aivan täydellisesti. Mihin muita ihmisiä edes tarvitsisi?

Eleanor Oliphantin edesottamukset ovat vieneet koko kansanvälisen kirjainstagramin mukanaan, sillä en muista kovinkaan montaa seuraamaani tiliä, jossa tämä kirja ei olisi viimeisen puolen vuoden aikana vilahdellut. Ensin englanniksi, nyt viime aikoina myös suomeksi. Lähtökohtaisesti itse kiertelen hömppä-/viihde-/chick lit -kirjallisuuden kaukaa, vaikka toki tästäkin genrestä helmiä löytyy, mutta monien kehujen saattelemana ajattelin, että tässä voisi olla ihan hyvää vastapainoa 15 tieteellisen artikkelin analysoinnin rinnalle. Ja no, kyllähän tämä juuri ja juuri sen vaatimuksen täyttikin.

Mutta siihenpä se täyte sitten loppuikin. Kuten jo kirjan ensimmäisistä luvuista käy ilmi, Eleanor on paitsi sosiaalisesti "hieman" kömpelö, hän on myös työpaikkansa yleinen naurunaihe, se niin näkymättömän olemattoman outo, jolle voi nauraa vaikka itse kohde seisoisi vieressä. Erinäisten risteymien kautta Eleanor kuitenkin törmää teknisen tuen Raymondiin, ja tulee yhtäkkiä vedetyksi mukaan aivan uuteen ympäristöön: keskelle sosiaalista kanssakäymistä. Pikkuhiljaa hänen tiukkaakin tiukempi lankakerä alkaa myös viimein päästää pieniä säikeitä karkuun, ja lukijalle käy ilmi, että hieman sosiaalisilta taidoiltaan taitamaton sankarittaremme onkin eristänyt suojatakseen itseään! Että tällaisen juron käytöksen takana onkin JOTAIN ja se ei olekaan ilkeyttään sellainen kuin on! Että ihmiset on erilaisia ja erityisiä ja niitä pitäisi ymmärtää ja arvostaa sellaisina kuin he ovat, koska koskaan ei tiedä, mitä toinen on voinut elämässään kokea! Kuinka tämä ei tullutkaan aikaisemmin mieleen kenellekään!

Eleanor on niin pihalla ja raivostuttava, että on ok kirjoittaa hänen kiusaamisestaankin kuin se olisi normaalia. Hän on kokenut myös karmaisevan traumaattisen lapsuuden, mutta hei, mutkat suoriks vaan, kyl nyt ihan vähintään jokaiselle vastaavalle sattuu hyväsydäminen ja ymmärtävä kanssaihminen rinnalle, joka tulee ja pelastaa hopeisella ponilla ratsastaen ja traumat alkaa purkautua kun löytää heti ekalla kerralla just sopivan terapeutin. Kiusaaminenkin loppuu tietty kun hän alkaa käyttää ihan taikaiskusta sosiaalisen normiston mukaisia vaatteita, ja se on täysin OK!  Ja wohoo, sateenkaaria, tähtipölyä ja vaahtokarkkia sataa taivaalta, kun kapitalistisen yhteiskunnan lempitarina söpöstä lähimmäisen rakkaudesta, mutta ennen kaikkea supersankarimaisesta itsensä niskasta kiinni ottamisesta ja normaaliksi muuttumisesta ihan itte saa jälleen jatkoa! Hurraa hurraa ja se, kuka yllättyi, tarjoaa skumpat!

x

Joo. 

Tämä kirja siis rasitti minua. Raivostutti, ärsytti, koukutti tietenkin myös, mutta erityisesti rasitti. 

Honeymanin kerrotaan kirjan sivuliepeessä tahtoneen kertoa hieman erilaisen kaupunkisinkun tarinan. Mutta jos kertoo sadun stereotyyppisestä hylkiöstä, joka puhkeaa lopulta kukkaan, onko siinä todella mitään omaperäistä?

Mutta tarvitseeko aina omaperäistä ollakaan?

Ei, jos osaa tarjota aiheesta jotain uutta.

x

No, nää on näitä. Hyvänmielen kirjoja, joissa on näennäisen rankkoja aiheita, ja ne yllättää, koska käsittääkseni chick lit on lähinnä skumppaa ja miesseikkailuja. Että onhan tää silleen vähän erilainen, toki. Aihe pysyy näppärästi turvallisilla vesillä niin, ettei kenenkään tarvitse menettää yöuniaan, koska jos on näin hirveän pahaa tapahtunut, niin väkisinhän meidän nyky-yhteiskunnassa joku tulee ja pelastaa, ja siistein on se, joka tekee sen itse. Kaikki myös elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, joten kirjan voi sulkea hymyillen ja miettiä, että oih, olipa koskettavaa.

Paitsi jos miettii ihmisiä, lapsia ja yhteiskuntaa, jossa tällaisia asioita tapahtuu oikeasti, eikä mistään tulekaan pientä Breakin Bad -tv-sarjan t-paitaan pukeutunutta atk-tukihenkilöä, joka pelastaa sinut valtavien traumojen kuluttavista kynsistä silkkaa ystävällisyyttään.

Ja se kai tässä nyt eniten sitten rasittaakin. Kun tyydymme lukemaan aiheesta pinnallisen kevyttä hömppää, unohdamme, että asiat harvoin näin iloisesti menevät. Ja että on oikeastaan meidän harteilla, että tilanne on mikä on. Traumat ja erilaisuus, erityisyys, harvoin kun todellisuudessa on tällaista vaaleanpunahattaraista ihanuutta, josta eheydytään käden käänteessä, ja ne oudot tyypit, joita kammoksumme ja kiusaamme, saattavatkin esimerkiksi syrjäytyä tai päätyä käyttäytymään hieman syvällisesti ahdistuneemmin kuin kirjan pääsankaritar. He työntyvät pois yhteiskunnasta, eivät koe kuuluvansa joukkoon, eivät ole osallisia omaan elämäänsä koskevista päätöksistä. He ovat koko yhteiskunnan hylkiöitä, koska meidän normimme työntävät heidät siihen asemaan, eikä atk-tukihenkilöt mystisesti aisti heidän sisäistä upeuttaan ja vapauta sitä. Liian usein he jäävät yksin, ja yhteiskunnan rakenteiden luoma taakka arjen sankaruudesta ei kannattelekaan heitä, koska heillä ei välttämättä ole koskaan ollut edellytyksiä tulla itse itsensä kannateltaviksi. Ne tyypit on niitä, joita on täysin normaalia väistää sporassa tai paheksua asemahalleissa. He ajautuvat moniongelmaisuuden pariin, päätyvät kodittomiksi, osattomiksi, leipäjonoihin ja aktiivimallien hampaisiin. Ja se ei ole yhtään enempää heidän henkilökohtainen vikansa kuin on Oliphantin ansiota yksin nousta traumojen rattaista. Mutta koska heidän tarinoiden ympärillä ei ole hopeareunaisia pumpulipilviä, ei heistä ole hauska lukea. Koska eihän sellaisen jälkeen jää hyvä mieli.

x

No, myönnän, että olen kirjaa ja asiaa kohtaa ehkä hieman kohtuuton. Onhan hyvänmielen kirjallisuudellekin paikkansa ja aikansa, enkä toki kritisoi niitä, jotka tästä pitävät, vaan ilmiötä hieman yhteiskunnallisemmalla tasolla. Kun työskentelee ja tutkii tämän yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamia varjopuolia ja elää välillisesti niiden kanssa, ei ehkä ihan kovin herkästi lähde omat empatiavirrat liikkeelle enää hollywoodmaisten bestsellerien nenäliinatarinoiden äärellä. Ja kyllä, olisi siis vain kannattanut olla lukematta, kun aavisti tämän tulevan. Näinkin traumaattisten aiheiden käsitteleminen hyvänmielen hömppänä on vain mielestäni hurjan ongelmallista. Ja kuten ehkä huomata saattaa, mielestäni Honeyman ei siinä onnistunut. On hieman kyseenalaista tehdä toisen erityisyydestä viihdettä.

Helmet-haaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin
#lukemattomatnaiset-haaste: naisen kirjoittama viihdekirja
Kirjasta muualla, huomattavasti lempeämmin muun muassa seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Ei vain mustaa valkoisella & Kirjaluotsi