PETE

VILLE VERKKAPURO : PETE

320s.

Kosmos 2022

Saatu arvostelukappaleena

Ville on kolmekymppinen mainosalan hyvin palkattu helsinkiläinen, joka juhlii, juo, käyttää aineita ja rakastaa. Villen isä Pete on kuollut joitain vuosia aiemmin, epäselvissä oloissa, pitkän ryyppyputken päätteeksi. Kun tyttöystävä ehdottaa yhteistä lasta, lähtee Villessä liikkeelle suuret voimat, murtuvat padot ja mitä näitä nyt oli, ja hänen täytyy selvittää mitä Petelle oikein kävi, kuka Pete oikein oli. Ja onko hän itseasiassa vain toisinto Petestä, isästään, jotain, minkä hän tiedostamattaankin siirtäisi vain sukupolvelta toiselle kierrettä katkaisematta.

Ville Verkkapuron esikoinen, dokumenttiromaanin ja jonkinlaisen esseenkin yhdistelmä istahtaa Kosmos-kustantamon autofiktiojatkumoon ottaen hieman lisää kierroksia klassisista esikoisasetelmista, joissa oman kohtalon kaivamisen ajatellaan kiinnostavan myös lukijoita. Kun kokonaisuuteen lisätään vielä nousussa oleva luokkatietoisuus, mielenterveyden käsittely sekä huumekirjallisuus, ollaan aika lähellä sitä, mitä Pete kirjana on. 

Pete jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen pohjustaa epävarman ja hukassa olevan kertoja-Villen lähtökohtia ja toinen sukeltaa Peten tarinaan talvisessa Pietarsaaressa, äidin vuokraomakotitalossa eriparilakanoiden ja Ikea-sisustustaulujen keskellä. Verkkapuro kuvaa mainiosti sitä mielen mustuutta, itsetuhoista aivokemiaa ja toisaalta isänsä jalanjäljillä kulkevaa aikuista lasta, joka on kaiken kokemansa jälkeen varsin hukassa oman tarinansa kanssa. Ensimmäinen osa vie kovastikin mukanaan, toinen ehkä näyttäytyy astetta haparoivampana. Minulle tulee selväksi (ja osin aukeaa samastuttavaksi) miksi mieli romantisoi kuolemaa, Kurt Cobainin ja muiden itsemurhan tehneiden tähtien kautta, mutta vastaavasti en aivan lukijana saa kiinni miksi minun täytyy tietää Petestä yhtä paljon kuin kertoja-Villen. 

Ville kuitenkin kasvaa, kehittyy, oppii ja oivaltaa, kuten kirjallisuuden tyyliin kuuluu. Ajattelun kehitystä olisin lukenut mieluusti syvemminkin Pietarsaaren satunnaisten ohikulkijoiden analysoinnin sijaan, mutta kun teoksen kolmas osa alkaa, pysähdyn taas keskittymään ja pääsen kiinni kirjan imuun. Verkkapuro nimittäin nostaa kertomansa tarinan pois henkilökohtaisesta, osaksi suurempaa poliittista päihdekeskustelua, viittaa tutkimukseen ja inhimillisempään lähestymistapaan, johon poliitikoillamme ja maallikkotuomitsijoillamme ei ole tässä yhteiskunnassa juurikaan ollut selvästi kiinnostusta perehtyä. Verkkapuro näyttää, miten huume- ja addiktiokeskustelua leimaa aina äärimmäinen moraalipaniikki tai tarkoituksenhakuinen lyödyn lyöminen, ja kirjan voima löytyykin juuri silloin, kun sitä ei enää oikein osannut odottaa. 

Ja juuri sen voiman ansiosta uskaltaisin suositella tätä myös muillekin luettavaksi. Verkkapuro ei saarnaa, vaan näyttää, inhimillisellä ja terävällä voimalla, miten tilastolliset riskitekijät toimivat käytännössä yhden ihmisen elämässä. Vaikka kokonaisuus on ehkä hieman koherenssiaan hapuileva, on Verkkapurossa kertojana sellaista vahvuutta, että häneltä lukisi mielellään lisääkin kirjallisuutta. Omanlaisensa teos, joka on tähän hetkeen vahvan kiinnittymisen lisäksi myös oiva keskustelunavaus aiheesta, jonka puolesta harvoin puhutaan; kestävän, inhimillisen päihdepolitiikan puolustus.

"Sadepisarat ovat niin kylmiä, että ne tuntuvat raapivan kasvoja.

Baarien neonvalot heijastuvat jäisen kadun pinnasta.

Jokaisen ihmissuhteen ongelma on se, että muodostaa itse puolet siitä. On aina suhteessa itsensä kanssa."

VAPAUDESTA

MAGGIE NELSON : VAPAUDESTA

NELJÄ LAULUA RAKKAUDESTA JA RAJOISTA

351s.

S&S 2022

Alkuteos: On Freedom // 2021

Suomennos: Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Rakkauteni Maggie Nelsoniin sekä hänen kirjallisuutensa ei lie mennyt keneltäkään kirjablogiani enemmän lukeneelta ohi. Ihailen ja arvostan suuresti Nelsonin ajattelua, ajatusketjuja, sellaisia suurempia, muita ajatteliijoita nostavia tapoja yhdistää tietoa ja tunteita, verkottumista, huokoisuutta ja ilmavuutta, taitoa kertoa väittämättä, esittää ehdottaen, ehkä-sanan kanssa maailmassa, jossa lähtökohtaisesti asiat ovat aina joko-tai. Ja kuten aiemmissakin teoksissaan, Nelsonin tuorein Vapaudesta on taitava jälleen juuri tässä: se yhdistelee yllättäen, pohtii ja pyörittelee, tuo sävyjä mustavalkoisten binäärien väleihin.

Tällä kertaa Nelson ottaa käsittelyyn niinkin suuren ja paradoksaalisen käsitteen kuin vapauden, ja tutkii sitä niin taiteen, seksin, huumeiden kuin ilmastonmuutoksenkin kautta. Tapansa mukaan Nelson yhdistelee akateemista tutkimusta populaarikulttuurin tarjoamaan tietoon, omia ajatuksia muiden nostoihin ja tuo yhteen niin filosofiaa, feminismiä kuin loistavaa yhteiskuntakritiikkiäkin. Nelson pysyy kuitenkin taiten lukijansa rinnalla nostamatta itseään jonnekin nykyesseistiikalle tyypilliselle jalustalle, josta on helppo kritisoida asioita ylhäältä alas. Ennemminkin hän tuo kritiikkinsä esiin horisontaalisesti, ulottaa sen vasemmalta oikealle, tuo mukaan sisäistä kritiikkiä, joka on ainoa asia, joka varmistaa, ettei hyvätkään aatteet etene kohti ismeille kovin väistämättömän oloista tuhoaan. Ja kaiken tämän hän kehystää vapauteen, sen teemoihin, ilmentymiin ja sitä kuvaaviin narratiiveihin. Rikkoen kertomuksen, haastaen näkemään tarinallisuuden ja binäärien yli.

Taiteesta. Nelson aloittaa teoksensa upealla taiteen, vapauden ja hoivan rajapintoja tutkivalla osuudella. Nelson avaa hoidon estetiikkaa, vapauden voimauttavuutta ja taiteen tarvetta olla vapaa juuri hoivaamattomana, itseisarvona välineen sijaan. Maailmassa, jossa hoivaa tunnutaan kaipaavan jatkuvasti enemmän, tarve alkaa kuitenkin tuntua haastavalta, sillä taiteeseen limittyy kaikki se poliittisuus, epäarvoisuus, sorto ja identiteettipolitiikka, joka on noussut viime vuosikymmenellä suurempaan valtavirtakeskusteluun. Jos taide nähdään hoivana, esittää Nelson, ettei sillä ole enää tilaa olla oma itsensä, kun taitelija on ensisijaisesti yhtä oman seksuaalisuutensa, sukupuolensa ja rotunsa kanssa, jolloin teoksestakin tulee hänen oletetun identiteetin (ja traumatyönsä) jatke. Hoivaava ja taiteelta vaativa näkökulma itseasiassa kaventaa, ennakkosensuroi, jähmettää ja pakottaa sellaisiin kompromisseihin, joiden parissa taide ei enää ole vapaa, eikä sitä kautta myöskään voimauttava elementti.

Seksistä. Taiteen jälkeen Nelson siirtyy seksiin, #metoo:n jälkeiseen aikaan, vapauteen ja rajoihin. Mitä on vapaus queer-seksuaalisuudessa, mitä uutta suostumuksen käsittely on tuonut seksiin ja toisaalta kuka kontrolloi ja kenen vapautta, kun seksiä koskevaan puheeseen on pesiytynyt voimakas traumojen ja väkivallan diskurssi. 

Nelson käsittelee aihetta jälleen kieputtavan upeasti, niin, että sivujen marginaalit täyttyvät muistiinpanoista, omista jatkoajatuksista, ajatuksen selvennyksistä ja konkretisoinneista. Nelson yhdistää AIDS-puheen valjastamisen seksuaalisuuden rajoittamiseen oivaltavasti trauma-puheeseen, ja osoittaa niiden samankaltaisuuden: todellisen ja näkyvän, tiettyä ihmisryhmää kohtaavan aidon vaaran kun saa kovin näppärästi ohjailtua myös moralistisempien tarkoitusperien keppihevoseksi. Sekä Hi-virus että seksuaalisen väkivallan uhka toimivat sosiaalisen kontrolloinnin välineenä, eikä lie sattumaa, että nimenomaan uhrien syyllistämisen kautta. Mitä seksuaalinen vapaus siis on nykykeskustelun, trauman ja hyväksikäytön maailmassa, ja kenen vapautta yhteiskuntamme (edelleen) eniten rajoittaa?

Huumeista. Aineiden, vapauden ja riippuvuuden risteymiä käsittelevä osio ammentaa paitsi Nelsonin omista kokemuksista erityisesti myös riippuvuuskirjallisuudesta – miehisestä seikkalusta, jossa huumeet ovat jonkin jumaluuden etsimistä tai naisellisista säälittävistä retkahduksista, jossa aineet voittavat jopa hoivavietin – pick your weapon. Nelson pohtii monisyisesti aineiden tuomaa ja toisaalta myös viemää vapautta ja ihmisen inhimillistä halua kokea olevansa vapaa ensisijaisesti itsestään ja omasta jatkuvasta tietoisuudestaan. Nelson välttää ja jopa kritisoi oivallisesti päihdekeskustelua leimaavaa moralistista luonnetta, mutta tulee ehkä hieman yllättäenkin asettumaan jollekin puolelle, ehkä jo omien kokemustensa vuoksi.

Ilmastosta. Kun huomasin viimeisen osion käsittelevän ilmastonmuutosta, mietin mielessäni, että onko edes Maggie Nelsonin kaltaisella ajattelijalla tuoda näin kaluttuun aiheeseen mitään raikasta näkökulmaa. Ei sillä, etteikö aihetta sietäisi kaluta vieläkin enemmän, jatkuvasti ja joka puolella, mutta, no, kyllä te tiedätte. Vapaus lähtökohtana keskusteluun ei sinällään olekaan mitään uutta, mutta Nelson onnistuu kyllä syventämään keskustelua, jälleen kerran. Hän tuo keskusteluun myös loistavan kritiikin ajatusta kohtaan, että maailma täytyy pelastaa koska tulevaisuuden lapset (välinearvo) eikä maapallona per se (itseisarvo), mikä kieltämättä on hyvin tyypillinen, ihmisen itsekeskeinen lähestymistapa sen itse aiheuttaman katastrforin äärellä. Luku on oivallinen, joskin ei ehkä ihan sitä kaikkein terävintä Nelsonia, johon ollaan kenties muissa teoksissa totuttu.

x

Mitään keveää päiväluettavaa Nelson ei ehkä ole, hän kun ei juurikaan perustele, avaa tai väännä rautalangasta, vaan ennemminkin heittää ilmoille täkyjä, ajatussiemeniä, jotka joko kasvavat tai sitten eivät. Nelson saa kuitenkin tähän ihmisiä ja filosofeja historiallisen paljon kiinnostaneeseen vapauden teemaan hienoja, monisyisiä näkökulmia, ajatuksia ja risteymiä lisää, ja kokonaisuutena teos on hurjan onnistunut. Ei ehkä ihan kaikkein tasavahvin Nelsonin teoksista, mutta upea kerta kaikkiaan.

Vapaus on paradoksi, Tai kuten Nelson Massumia* suoraan siteeraten nostaa esiin:"Vapaus syntyy aina rajoituksista – se on luova muunnos, ei utopistinen pako rajoituksista." Kun ymmärrämme, että vapaus sisältää myös aina vastuun, olemme astetta lähempänä kestävää elämäntapaa. Oli kyse sitten seksistä tai maapallon muuttuvan ilmaston kanssa selviämisestä.

*Massumi, Brian: "Navigating Movements", haastattelijana Mary Zournazi teoksessa Hope: New Philospohies for Changes, Annandale, Aus.: Pluto Press, 2002.

THE YEAR OF MAGICAL THINKING

JOAN DIDION : 

THE YEAR OF MAGICAL THINKING

227s.

Harper 2005

"Life changes fast. Life changes in the instant. 

You sit down to dinner and life as you know it ends."

Joan Didionin The Year of Magical Thinking (suomennettu 2007 nimellä Maagisen ajattelun aika, Like 2007, suom. Marja Haapio) on ollut valtavan pitkään lukulistallani. Olen lukenut Didionilta joitain vuosia sitten Iltojen sinessä -muistelmateoksen, mutta koska Didionin kieltä on aivan erityisesti kehuttu alkukielellä (ja koska tämä englanninkielinen painos on myös aivan äärettömän kaunis), tartuin Didionin teokseen pitkästä aikaa jollain muulla kuin omalla kotimaisellani.

The Year of Magical Thinking on vuonna 2021 kuolleen Joan Didionin muistelmamainen suruteos hänen miehensä John Dunnen kuolemasta. Se on myös muistelmamainen selviytymisteos Didionin tyttären Quintanan vakavasta sairastumisesta. Se on luopumistyö ja vertaistuki, ja se on yksi ehdottomasti kauneimpia, taitavimpia ja syvimpiä kirjoja surusta, jonka koskaan olen lukenut. Se on kirja maagisesta ajattelusta, mielen defensseistä, kaappiin jätetyistä kengistä, joita John voi vielä tarvita, jos hän tuleekin takaisin. Se on upea hybridi tiedettä, tutkimuksia, tunteita, hajoamista, merkkien etsimistä, merkityksien etsimistä. The Year of Magical Thinking on kurotus kohti mahdotonta, yritys pitää John elossa, löytää alkupiste virheelle, joka johti kuolemaan.

Didionin tapa käsitellä suruaan äärimmäisen paljaasti, pala palalta sille antautuen antaa aivan omanlaisensa tavan nähdä ja tunnistaa niitä psykologisia haurauden hetkiä, joita ihminen joutuu käymään läpi menetettyään äkillisesti rakkaimpansa. Didionin teos on jonkinlainen surun tutkielma, intiimi ja alaston, ja juuri siksi yleisinhimillinen ja yhteinenkin. Didion näyttää, miten ihmismieli etsii aina ratkaisua ja vastausta, logiikkaa, kun ei osaa jäsentää jotain, selityksiä, kun jokin menee yli käsityskyvyn. Tietynasteisena se saakin jo maagisen ajattelun mittasuhteita, se löytää merkkejä merkityksettömyydestä ja merkityksettömyyttä merkeistä. Didion huomaa herkkänäköisyydellään, miten sama mieli, joka niin pakonomaisesti tahtoo tietää millä nimenomaisella hetkellä hänen miehensä on aavistanut kuoleman lähestyneen, mikä nimenomainen hetki olisi voinut kääntää lopun toisenlaiseksi, on sama mieli, joka on järjestäen kieltänyt kuulemasta saman miehen eläessä tuntemia lopun aavistuksia, "jos minulle käy jotain, niin..." -lauseita.

Englanninkielinen sana mourning kääntyy eri tavoin kuin sadness, mutta molemmat kai käännettäisiin  suomeksi suruksi. Surullisuus, suru, sureminen, ne kasvavat ja kietoutuvat yhteen, ja kun surusta tulee kaikista suurin, katoaa entinen, tuttu elämä lopullisesti tavoittamattomiin. Didionin luopumisteos on upea moderniklassikko, jota uskaltaisin suositella surevalle lohduksi. Vaikka suru on aina omanlaisensa, äärettömän intiimi ja henkilökohtainen, kohtaa se meidät jokaisen jollain tapaa vuorotellen. Tai kuten Didionin lainaama John Dunne sen ilmaisisi, "it all evens out in the end."

Helmet-haaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

SYKSY (VUODENAIKAKVARTETTI #1)

ALI SMITH : SYKSY

272s.

Kosmos 2022

Alkuteos: Autumn (Seasonal #1) // 2016

Suomennos: Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Ali Smithin lukijat ja kriitikot hurmannut Vuodenaikakvartetin ensimmäinen osa, Syksy, on täällä. 

Syksy on melankoliaa, putoavia lehtiä, kummia kohtaamisia, suurta rakkautta ja äänestyksen myötä kahtia jakautunut kansakunta. Syksy alkaa, kun 101-vuotiaan Danielin tajunta pyörii jossain elämän ja kuoleman rajamailla, ja jatkuu kun kolmissakymmenissä oleva Elisabeth tulee postitoimiston passinhakemusfiaskon kautta istumaan rauhallisesti iäkkään ystävänsä vuoteen viereen. Danielin ja Elisabethin omalaatuinen ystävyys aukeaa vähitellen, ja upottaa mukaansa rauhalliseen, mutta silti poukkaroivaan kerrontaan.

"Oli torstai maaliskuussa 1998. Elisabeth oli kolmetoista. Hän oli kävelyllä varhaisen kevätillan taas lisääntyvässä valossa Danielin kanssa, vaikka äiti oli kieltänyt. 

He kulkivat kauppojen ohi niitylle, missä järjestettiin koulujenväliset urheilukisat, markkinat ja sirkus. Edellisen kerran Elisabeth oli tullut paikalle heti sirkuksen lähdettyä, varta vasten katsomaan kuivaa, ruskeaa länttiä, jossa sirkusteltta oli ollut. Hän haki mielellään melankolisia elämyksiä."

Olen lukenut Ali Smithilta aiemmin kymmenisen vuotta sitten suomennetun Oli kerran kello nollan, ja hurmaannuin täysin. Jo tuolloin mieleen jäi Smithin erityislaatuinen tapa käyttää ja leikkiä kielellä, tuoda arkiseen absurdiutta ja absurdiin arkisuutta. Smithin kerronta on yhtaikaa totista ja silti kujeilevaa, tosissaan ja silti monitulkintaista. Siinä missä Oli kerran kello nollan tarina oli hieman suoraviivaisempi, saa Syksy taas hyvinkin monikerroksisia kerronnan tasoja, sivupolkuja ja oivaltavia huomioita sieltä täältä. Kristiina Drews tekee ilmiömäisen teos onnistuessaan suomentamaan Smithin leikkisyyden näin taitavasti, sanaleikit ja -listat soljuvat kuin ne olisi alunperinkin kirjoitettu tällä kielellä, sanaleikit tuntuvat luoduilta, ei käännetyiltä.  

Teemoiltaan Syksy onkin kokoonsa nähden varsinainen runsaudensarvi, eikä siltä lopu terävät kulmat kesken. Lempeään, tietyllä tapaa syksyistä, väistämätöntä kuolemaa odottava tunnelma rauhoittaa kuitenkin kokonaisuutta, ja Smithin tapa kuvata niin poikkeuksellista nuoren tytön ja vanhan miehen ystävuuttä, taidetta, taidehistoriaa, Brexit'iä, äiti-tytärsuhdetta kuin aidattuja alueita, joiden olemassaoloa ei osata edes perustella luo harmonisen, seesteisen kokoelman, ja todentotta syksyn sivujensa väliin. Smithin kerronnan herkkyys herättää yhtaikaa henkiin niin menneen kuin tulevan, ja se tekee sen kovin taitavasti kahden niin eri ikäisen päähenkilönsä kautta. Jopa unikuvaukset, unenomaiset tajunnan rajatilat ovat Smithin kirjoittamina upeita, vaikka normaalisti niitä kirjallisuudessa kovin vierastankin.

Ali Smith on ehdottomasti yksi aikamme merkittävimpiä nykykirjailijoita, ja on hienoa, että häntä viimein suomennetaan lisää. Kosmoksen sivujen mukaan kvartetin seuraava osa, Talvi, ilmestyy jo talveksi, marraskuussa loskan ja pimeyden keskelle. 

Helmet-haaste 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua 

ISÄSTÄ / ÄIDISTÄ

ANNIE ERNAUX : ISÄSTÄ / ÄIDISTÄ

152s.

Gummerus 2022

Alkuteokset, Isästä: La place, 1983 & Äidistä: Une femme, 1987

Suomennos: Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

Tutustuin ranskalaiseen Annie Ernaux'iin ensimmäisen kerran puolisen vuotta sitten, maaliskuussa Vuosien merkeissä. Jo tuo viime vuonna suomeksi julkaistu kaunis muistelmateos hurmasi, jätti jälkeensä lisänälän, muistijäljen suuresta merkkikirjallisuudesta. Tänä vuonna Ernaux'ia saatiin suomeksi taas lisää, kun Gummerus julkaisi 1980-luvulla alunperin kirjoitetut pienoiskertomukset Isästä ja Äidistä yhteisniteenä.

Isästä / Äidistä on tosiaan alunperin kaksi aivan erillistä kirjaa, hieman eri aikoihin kirjoitettua, eri tyylilajein, tekstikeinoin ja intensiteetein kuvattua kertomusta Annie Ernaux'n vanhemmista heidän kuoltua 1980-luvulla. Niinpä minäkin luin ne kahtena aivan omanaan, Isänä ja Äitinä, tauottaen välissä, pyrkien näkemään ajan ja eron myös kirjailijan itsensä silmin. Ja niinpä tästä eteenpäin yritän myös kirjoittaa niistä erikseen, jos vain onnistun, sillä paljon nivoutuu yhteen, kuten arvata saattaa kun sama kirjailija kirjoittaa omista vanhemmistaan.

"Lapsilla oli aina matoja. Niitä häädettiin kiinnittämällä paidan alle navan kohdalle valkosipulipussi. Talvella korviin pantiin pumpulia. Kun luen Proustia tai Mauriacia, minun on vaikea uskoa, että ne kuvaavat samaa aikakautta, jolloin isäni oli lapsi. Isän elinympäristö oli keskiaikainen."

Ernaux'n kertomus Isästä, (ja isästä), on kertomus 1900-luvun alussa syntyneestä miehestä, ison lapsikatraan pojasta, lukutaidottoman rengin lapsesta, olkikattoisessa ja maalattiaisessa talossa syntyneestä miehestä, joka on ensin poika, myöhemmin myöhemmin renki, työntekijä, kauppias, isä ja lopulta sydänkohtaukseen menehtynyt keski-iän ylittänyt mies Normandian syrjäseuduilta. Ernaux'n isä kuolee, ja Ernaux pitää häntä hengissä vielä yhden kirjan verran, kirjoittaa hänet eloon, dokumentoi talteen. Ja dokumenttia, jonkinlaista ei-kaunokirjallista, viileää, toteavaa ja etäistä tyyliä Ernaux nimenomaan tavoittelee, siirtää sivuun oman itsensä, sankaritarinat ja ihaillut luokkanousut, kirjoittaa esiin epävarman luokkanousun, sukunsa ensimmäisen omistavaan luokkaan kuuluvan miehen, murteesta kiinnipitävän kauppiaan, jonka edustama elämä on tärkeämpi saada muistiin sosiologisessa kuin nostalgisessa mielessä. Ernaux kursivoi isälleen tyypilliset sanonnat, kirjoittaa itse auki, ettei tee niin painottaakseen saati tehostaakseen, vaan herättääkseen isänsä myös lukijoille henkiin. Isää ei kuitenaan mainita edes nimeltä, isä on yhtaikaa Ernaux'n sekä koko sukupolven yhteinen, yksi tarina, josta toistamalla tulee yhteinen.

"Kirjoitan hitaasti. Kun koetan poimia erilaisten faktojen ja valintojen joukosta isän elämän ytimen, kadotan vähitellen kaikki hänen erityispiirteensä. Pelkistäminen valtaa tilaa, ajatus rientää itsestään. Jos taas päästän omat muistikuvani solahtamaan mukaan, silloin näen isän sellaisena kuin hän oli, näen naurun ja kävelytyylin, sen miten hän talutti minut tivoliin ja pelkäsin huvipuistolaitteita, enkä silloin piittaa niistä merkeistä, jotka viittaavat siihen, että isän elämä oli samanlaista kuin muidenkin. Joka kerta riuhtaisen itseni irti omakohtaisuuden ansasta."

Isästä jää tavallaan emotionaalisesti kauas, tarkoituksella, ja se tekee Ernaux'n tekstistä erityisen taitavaa, sillä kirja on alunperin kirjoitettu juuri isän kuoltua. Isästä on taitava ja tarkka luokkakuvaus, toisaalta myös luokkamatka omistavaan yhteiskuntaluokkaan, mutta ikuisesti pysyvä murre, tietyt tavat, pelko aseman menetyksestä, harras toive oman lapsen matkasta vielä edemmäs ja toisaalta eriyttävä ulkopuolisuuden kokemus kun näin tapahtuu. Kun on lähtenyt alunperin satojen vuosien jatkumosta, renkisuvusta, toisia palvelleesta perinteestä, palveltaviin kuulunut lukenut ja porvaristoon päässyt tytär onkin vieras, outo, käsittämätön. Isästä on häpeää omasta luokkataustasta ja tyttären yritys ymmärtää omaa työteliästä, mutta etäistä isäänsä sukupolvineen. Ernaux herättää tunnekylmyyden henkiin jäljittelemällä sitä myös tekstissään, ja vaikka väliin livahtaa omia muistoja, käsityksiä, hataraa toisen tavoittelua, onnistuu Ernaux toistamaan jotain määrittelemätöntä siitä kuilusta, joka 1800-luvun teollisen murroksen loppuajat rakensi sukupolvien väliin.

x

"Äiti kuoli maanantaina seitsemäs päivä huhtikuuta Pontoisen sairaalan kroonikko-osastolla. Hän oli ollut siellä hoidettavana kahden vuoden ajan. Puhelimessa sairaanhoitaja sanoi: 'Äitinne menehtyi aamulla, aamiaisen jälkeen.' Kello oli noin kymmenen."

Siinä missä Isästä oli tunne-etäinen luokkakuvaus, kursivoituja sanontoja ja yritys ymmärtää, on Äidistä taas hieman klassisempi äiti-tytär-suhteen kuva, vaikkakin Isän tapaan luokkanousun, uusien tapojen opettelun, karkeuden välttelyn ja sukupolvien mittaisen äideiltä tyttärille välitetyn hiljaisen tiedon katkeamisen kuvaamisen kautta. Äidistä alkaa ylläolevalla lainauksella äidin kuolemasta, jälleen Ernaux'n (onnistuneella) yrityksellä pitää omaa vanhempaa hengissä vielä jonkin aikaa kuoleman jälkeen kirjoittamalla hänet eloon, pitämällä hänet läsnä senkin jälkeen kun ruumista on käyty katsomassa ruumishuoneella ja Alzheimerin haamu on kadottanut äidin rivakkaan ja riuskan elämänjanon. 

Ernaux'n Äiti on lähtöisin hyvin samanlaisista paikoista kuin Isä, mutta hiljaisen sopeutumisen ja taustansa häpeän sijaan äiti kantaa saavutettuja etuuksiaan ja etenemistään ylpeydellä, asettuen paremmin siihen maailmaan, johon hän on määrätietoisesti pyrkinyt. Koulutus ei erota äitiä ja tytärtä, mutta, Ernaux'ta lainaten, alzheimeriksi nimetty vanhuudenhöperyys tekee sen viimein. Ja silti, vaikka äiti alkaa jo kadottaa ja kadota, tarttuu kertoja-Ernaux muistoonsa äidistä terveenä entistä enemmän, ja hoivatusta tulee hoivaaja, side ei katoa vaikka saakin kolhuja.

Äidistä tulee huomattavasti lähemmäs, ja siksi se onkin täysin eri kertomus kuin aiempi Isästä. Gummeruksen päätös julkaista nämä kaksi teosta yhteisniteenä on kuitenkin varsin oivallinen, sillä peräkkäin luettuna ne kasvavat entistä suuremmiksi ja risteämät, erot ja eri näkökulmat suurentavat kumpaakin tarinaa entisestään. Lotta Toivasen kaunis suomennos ja Jenni Noposen suunnittelemat upeat kannet kruunaavat teosparin, ja Annie Ernaux'n luokkakuvaus on todella moderniin klassikkokaanoniin kuuluvaa kirjallisuutta.