MAA JA TAIVAS

YAA GYASI : MAA JA TAIVAS

274s.

Otava 2020

Alkuteos: Transcendent Kingdom

Suomennos: Arto Schroderus

Ghana ja Yhdysvallat. Maahanmuuttajuus ja vitivalkoinen Alabama. Vahva, mutta poissaoleva äiti, läheinen mutta pakeneva isä. Tiede ja uskonto. Maailmat, joiden ei kuvittelisi kohtaavan, saati mahtuvan yhteen romaaniin, mutta jotka Gyasi niin taitavasti kutoo yhteen, että vuoden viimeisestä luetusta kirjasta tulee samalla yksi koko vuoden suurin.

Ghanalaistaustaisen, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan himpun yli kolmekymppisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin hurmasi minut totaalisesti lähes neljä vuotta sitten. Nyt hänen uusin teoksensa Maa ja taivas, alkunimeltään Transcendent Kingdom, meinasi mennä kokonaan uutuustulvassa ohi, ja olisi mennytkin, ellei kirjastohenkilökunta olisi tätä nostanut Vallilassa suositushyllyyn toisen korona-aallon keskellä. Ja onnea on että nosti, sillä pitkän ja uuvuttavan syksyn jälkeen löysin tästä vihon viimein kirjan, johon ehdin vielä tämän vuoden sisällä aivan täydellisesti uppoutua.

"Olin pikkulapsena kuulemma äänekäs ja puhelias, siis täydellinen vastakohta sille hiljaiselle, ujolle ihmiselle, joka minusta tuli. Pienten lasten sanasujuvuutta on jo pitkään pidetty tulevan älykkyyden merkkinä, ja vaikka se pitää paikkansa minun suhteeni, minua kiinnostaa eniten tuo luonteenlaadun muutos. Kun näen tai kuulen nauhtoituksia itsestäni elämäni ensimmäisten vuosien ajalta, minusta tuntuu totta puhuen usein siltä kuin katsoisin aivan toista ihmistä. Mitä minulle tapahtui? Millainen nainen minusta olisi mahtanut tulla, jos puhelaisuus ei olisikaan muuttanut suuntaa ja kääntynyt sisäänpäin?"

Maa ja taivas on romaani Giftysta, nuoresta tutkijasta, Alabamaan syntyneestä ghanalaisparin tyttärestä. Gifty on lahjakas neurotieteiden jatko-opiskelija, tutkija, joka yrittää hiirten ja proteiinijuoman avulla selvittää, mitä tapahtuu niiden ihmisten aivoissa, jotka addiktoituvat esimerkiksi lääkkeisiin yhdestä kerrasta ja miten riippuvuutta voisi parantaa. Samalla se on myös monitahoinen kertomus perheestä ja siitä, miten neljästä tulee ensin kolme, kolmesta lopulta kaksi. Ja toisaalta myös: tieteestä ja uskosta, siitä miten kaksi riitelevää maailmaa todella voivat mahtua yhteen ja samaan mieleen. Ja vaikka tarinan voi ehkäpä typistää näin, se on silti niin suuri ja laaja, että sen rivien väliin mahtuu, oi kyllä, kokonainen maailma. 

Gyasi kirjoittaa suoraan ja taitavasti, liikaa maalailematta mutta silti sen verran hienovireisesti, että lukija saa itse ymmärtää asiayhteyksiä. Se on taito, sillä Gyasin kieli pitää otteessaan, ja hän osaa tarjoilla tarinansa pienissä osissa, hienovireisesti yhteen kietoutuen tekemättä siitä kuitenkaan liian siirappista tai toisaalta irrallistakaan. Täyteläinen tarina kun on niin täynnä pieniä yksityiskohtia, että se ei tarvitsisi kuin pienen halkeaman, jonka myötä kokonaisuus hajoaisi liian moneen suuntaan, mutta sitä ei tule, vaikka rosoja kylläkin on, mutta nekin sellaisia, että jollain tapaa enemmän tukevat kuin pirstaloittavat tarinaa. Se on yhtaikaa tarina niin monesta, ja silti kuitenkin yhdestä pienestä elämästä, ja sellaisenaan se on harvinaisen taitava.

Täyteläisyytensä lisäksi Maassa ja taivaassa hurmaa se hidas ja tutkaileva ote, jolla Gyasi kuljettaa päähenkilöään Giftyä eteenpäin. Häpeä, sisäänpäin kääntynyt uteliaisuus, valtavien muurien rakentaminen ja toisaalta myös pirskahteleva murtuminen on inhimillistä, mutta yleensä kirjallisuudessa ohitettua, liian pientä ollakseen suurelle yleisölle kiinnostavaa, ja toisaalta liian suurta saadakseen kuvattua sitä näin, puhtaasti ja silti äärimmäisellä lempeydellä. Ja se lempeys on äärimmäisen kiinnostavaa: sillä vaikka siinä missä Gifty paikoin piinaa itseään vääränlaisuudellaan, on tarinan suuremmalla äänellä nimi tälle kaikelle sisäänpäin kääntyneelle sortamiselle: ja se nimi on juurikin rakenteissa, yhteiskunnassa, ristiriidoissa ja odotuksissa, siitä mitä yhteiskunnan normeista poikkeaminen tekee yksilölle, miten se saa vääränlaisuuden tuntumaan henkilökohtaiselta ulkopuolisuudelta sen sijaan, että se paikantuisi sinne minne se todella kuuluu: suurten massojen ahdasmielisyyteen.

Lopulta ahmin romaanin vain muutamassa päivässä, vaikka sen aloittamisesta onkin jo viikkoja. Kaunis tarina vie mukanaan, ja vaikka lopussa on ehkä ihan pieni aavistus ylimääräisestä luvusta, sellaisesta hieman liian sulkevasta onnellisesta lopusta, joita yleensä itse vierastan, en jaksa edes välittää siitä. Suuri tarina ansaitsee suureellisen lopun, olkoonkin että se saattaa hieman keikahtaa jo miljoona kertaa kerrotuksi. Gyasin tapa yhdistää vastakkain pidettyjä maailmoja on niin kirkas ja kaunis, että se jaksaa hämmästyttää vielä pitkään kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin.

Helmet-haaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

KAIKKI MENEE PÄIN H*LVETTIÄ

MARK MANSON : KAIKKI MENEE PÄIN H*LVETTIÄ –

 NURINKURINEN KIRJA TOIVOSTA

338s.

Atena 2019

Alkuteos: Everything is F*cked

Suomennos: Aura Nurmi

Kuunneltu pääosin äänikirjana

Tämän vuoden self-help-buumini käynnistyi alkuvuoden puolella, kun kuuntelin äänikirjana Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan -teoksen. En koskaan saanut kirjoiteltua siitä tänne kirjablogiin asti, instagramin puolellekin vain muutaman sanasen joitain kuukausia kuuntelukokemuksen jälkeen. Manson on ongelmallinen, eikä se todella kestä feminististä luentaa, sen tiedän kyllä. Ja kun samaan syssyyn lisää itseapukirjallisuuden ongelmallisuuden, sokeuden rakenteille ja keskiluokkaiselta keskiluokkaiselle huutelun siitä, miten itse ongelmansa valitsemalla voi niistä myös eheytyä, ollaan aika kaukaisilla vesillä siitä, mitä normaalisti luen ja erityisesti miksi.

Mutta jostain kummasta, tai sitten lähinnä erityisen henkilökohtaisesta syystä minä olen kuitenkin omalla tapaa pitänyt näistä Mansonin kirjoista. Joskus tekee ihan hyvää huomata, että oman etuoikeutetun elämänsä keskellä sitä unohtuu sellaisiin ajatussyövereihin, jotka oikeastaan vain ruokkivat omaa egoististista käsitystä siitä, että juuri minulla menee vähän keskivertoa kurjemmin. Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan -kirjan oivallisin muistutus minulle olikin ehkä juuri se niin sanotusti "parempiin" ongelmiin ajatusten suuntaaminen, sekä muistutus siitä, että sekä ajatukset siitä, että on itse joko himpun muita parempi tai valtavasti kaikkia muita huonompi, on oikeastaan samaa kauraa: varsin paradoksaalista harhaa siitä, että juuri minun paremmuus/huonommuus on jotenkin koko lähipiirini elämän keskiössä. Pienisuuri ajatus, jonka keksimisen kunnia tuskin menee Mansonille, mutta varsin pätevänoloista lähteistöä hän kyllä kirjassaan käyttää.

Tässä H*lvetti-kirjassa sitten laajennetaan yksilön egosta hieman kauemmas, lähinnä tuntevien ja ajattelevien aivojen maailmaan sekä siihen Mansonin mukaan harhaiseen käsitykseen, jossa toivo paremmasta kuljettaa ihmistä eteenpäin. Lisäksi Manson pureutuu esimerkiksi vapauden käsitteen kompleksisuuteen, sekä painelee hyvinkin tarkoituksellisesti "internetissä loukkaantujien" provokaationappuloita pitkin koko kirjan muistuttaen, että on myös etuoikeus istua ja pahoittaa mielensä internetsissä.

Mansonin tyyli on tarkoituksellisen muka-ronski, kiroileva, räävitön ja todellakin provokatiivinen. Tavallaan se tekee kirjan vaikeaksi kritisoida: Manson kun nostaa jo valmiiksi itsensä esimerkiksi feministisen kritiikin yläpuolelle ärsyttämällä tällaisen luennan kautta lähestyvää lukijaa tahallaan, ja jos johonkin hänen sanomiseensa puuttuisi, hän olisi jo valmiiksi teoksessaan nauranut tämän huomion pois mielensäpahoittamisargumentin kautta. On toki totta, että ihan kaikkeen sitä ei nykyäänkään tarvitisisi niin hanakasti aina reagoida – ja usein reaktiivisuutemme hyvissäkin asioissa suuntautuu jollain tapaa sinne, missä se ei varsinaisesti yhteiskunnallisia rakenteita kehitä, mutta tämä kirjan asetelma tekee kieltämättä koko Mansonista edelleen vielä aiempaa teosta ongelmallisemman. Hän kun tavallaan sekä kutsuu suuttumaan että kritisoi muita siitä ilman minkäänlaista itsekritiikkiä, ja se on harmi. Ilman kykeneväisyyttä oman toiminnan tarkasteluun myös muihin kohdistuvasta piikittelystä tulee vain turhaa ja ärsyttävää. Ja siihen kuoppaan Manson kyllä itsensä viimeistään tässä H*lvetti-hommelissa kaivaa.

Mutta jos hetken nyt ummistaa tältä silmänsä, ja katsoo kirjailijan tyylin yli, löytyy teoksesta muutama ihan mielenkiintoinenkin ajatus. Toki taas myönnettäköön, että niistä parhaat ovat oikeastaan Newtonin, Nietzschen ja Immanuel Kantin ajatuksia nykykäytäntöön sovellettuina, mutta ihan hyvin esiteltyinä kuitenkin. Lisäksi haurauden ja anti-haurauden käsittely kiinnosti, olkoonkin että tähän voisi taas laittaa disclaimerin keskiluokkaisesta ja liberalistisesta yksilöpsykologia hutusta, joka jättää rakenteet huomiotta, mutta silti. Kivun ja kärsimyksen tukahduttaminen kun on ollut pitkään itseapuoppaiden trendi, ja sosiaalista mediaakin vaivaa hyvin toksinen pakkopositiivisuuden kierre, missä vaikeita asioita vältellään sen sijaan, että ne aidosti otettaisiin mukaan elämän monimuotoiseen kokemuskenttään. Ja sitähän Manson tällä(kin) teoksellaan erityisesti kritisoi, onnen tavoittelun ja positive vibez only -ajattelun leviämistä ja kehittymistä. Kaikki tosiaan menee päin helvettiä, ja sen systemaattinen kieltäminen vain pahentaa kaikkea. Nykymaailma on ulkokultainen ja ihmisen arvoa mitataan ulkoisilla asioilla, ja se on ongelma. En tosin muista, oliko tämä tämän kirjan vai P*skaakaan-teoksen sanoma, mutta anyways. Oikeanlaiset arvot johdattavat kohti oikeanlaista oloa, sanoo Manson kyllä näissä molemmissa. 

Mutta juuh. Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan oli minulle tärkeä kirja, ja se herätteli hetkellisesti hieman horroksesta. Tämä toinen taas vähän jo alkoi väsyttää, ja pakko myös myöntää, että sen parhaimmisto tosiaan oli muiden ajatusten tai tutkimusten esittelyä, ja etenkin loppuosan Mansonin omat ajatukset olivat lähinnä hoopoja. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen, siitäkin huolimatta, että itselläni meni sellaiset kuusi kuukautta saada tämä alusta loppuun. Goodreadsissa taisin antaa tälle kaksi tähteä, mutta on silläkin paikkansa tämän näemmä self helpin teemavuodeksi muodostuneen lukemistoni keskellä. Hyviä yksittäisiä ajatuksia ison ärsyttävän provosoivan meiningin keskellä. Ja pisteet siitä, että selvisin itse loppuun asti ilman suurempaa reaktiivisuutta. Joskus sentään näinkin päin.

"Kaikki mikä on mielen käsitteistettävissä on lähtökohtaisesti epätäydellistä ja rajallista ja siksi tuhoisaa, jos sitä palvotaan varauksetta. Älä toivo olevasi onnellisempi. Älä toivo vähempää kärsimystä. Älä toivo kasvavasi ihmisenä. Älä toivo pääseväsi vioistasi.

Toivo nykyisyyttä. Toivo loputtomia mahdollisuuksia ja pakottavia välttämättömyyksiä, joita jokainen hetki pitää sisällään. Toivo vapauden mukanaan tuomaa kipua. Toivo onnellisuuden synnyttämää kipua. Toivo tietämättömyydestä kumpuavaa viisautta. Toivo antautumisen synnyttämää voimaa. Ja sitten toimi, kaikista näistä asioista huolimatta."

MIKÄ LIBERALISMIA VAIVAA?

VEIKKA LAHTINEN & PONTUS PUROKURU : 

MIKÄ LIBERALISMIA VAIVAA?

207s.

Kosmos 2020

Saatu arvostelukappaleena

Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä meitä vaivaa? on yksi lempipodcasteistani. Se on terävä, omalla tavallaan hauska ja ajatuksia herättävä, ja vaikka se herättääkin ajoittain hieman erilaisia ajatuksia, miten itse asioita hahmotan, saa siitä paljon pohjaa niin yleiseen keskusteluun kuin omienkin näkemysten rakentamisen tueksi. Kun kaksikko nyt syksyllä julkaisi Mikä liberalismia vaivaa? -teoksensa, ryntäsin sen seuraan varsin suoriltaan. Hieman lukukokemus tosin venyi, luin sitä yhtaikaa esimerkiksi Martelan Suuntana merkityksellinen elämä -selfhelpin kanssa (mikä oli tavallaan hassua, sillä liberalismikritiikin rinnalla luettu liberalistinen "sen kuin löydät itse elämääsi merkityksellisyyttä, niin siitä tulee merkityksellistä" -tarina sai aika omia tasojaan tällä yhdistelmällä) sekä Morrisonin Toiseuden synnyn kanssa (paremmin toisiaan tukeva kombo), mikä teki tästä nimenomaisesta kirjasta joko vastaparin tai kaikukopan jo muulle luetulle. Lisäksi se osin sekoitti, limitti ja lomitti luetun ja toisaalta samaan aikaan myös podcasteja kuunnellun yhteen niin, etten enää ole ihan varma mikä on tästä kirjasta ja mikä jostain muusta, mutta toisaalta, sitä kai parhaat lukukokemukset ovat. Osa jotain suurempaa, osa omaa elämää. Ja ajatuksia, ennen kaikkea.

Olen itse töissä kasvatusalalla, erityisopettajana ajassa, jossa liberalismi on valunut hyvin vahvasti sisälle hyvinvointivaltion perusteisiin. Individualismi ja perheiden vapaus valita menee työnantajakunnassani oikeastaan kaiken edelle, ja mahdollisuuksien tasa-arvosta on tullut aivan riittävä tapa hahmottaa maailmaa. Ei sen niin väliä, ettei kaikilla ole samanlaista lähtökohtaa, onhan kaikilla teorian tasolla samanlainen tsäänssi nousta ylös koulutusportaita vaikkapa pöhiseväksi toimitusjohtajaksi! Tätä tarinaahan liberalismi rakastaa, köyhän yksinhuoltajaäidin (valkoista) poikaa lähiöstä, joka ihan itse omalla työllään nousee pois kurjuuden alhosta ja liittyy kokoomuksen kannattajiin. Oman onnensa seppiä jne. Ja samalla samaa vaaditaan muilta, kun itsekin pystyi. 

Oikein valistuneella hetkellä tolkullinen liberalisti kuitenkin muistaa välillä, että kaikilla ei ole hyvä olla. Silloin se (esimerkiksi presidentillisesti) huolestuu yhtäkkiä videopelejä pelaavista teineistä, jotka uhkaavat syrjäytyä (lue: muuttua tuottamattomiksi yhteiskunnan jäseniksi). Nyt heille suunnataan rahaa ja hankkeita, jotta heidät saadaan nostettua pois pois pois, takaisin kouluun, töihin, tuottamaan. Vastikkeeton raha kun tämän eetoksen mukaan tuottaa vain työtä vältteleviä lurjuksia, yhteiskunnassa, jossa tosiaan pätkätyöt ja alustatalous ovat uusi normi, eikä nuorilla enää tutkimustenkaan mukaan ole edes välttämättä mahdollisuuksia samaan tulotasoon kuin omilla vanhemmilla. Ennaltaehkäisy taas? No siitähän me leikkaamme, koska talouskuri ja lyhyen aikavälin voitot. Se on jo niin normittunut käytäntö, ettei se edes tule mieleen.

Ja niin, kuten Lahtinen & Purokurukin kirjassaan teorian avulla taustoittavat, tämä on juuri yksi niistä suurista asioista, joka sitä liberalismia vaivaa: näkymättömältä tuntuva yhteiskuntajärjestys kun tuottaa tarinaa, jossa jokaisen täytyy itse riipiä itsensä ylös samalla kun se tosiasiassa perustuu valtarakenteille, valtajärjestelmille ja taloudelle, jossa raha kirjaimellisesti menee rahan luo. Vaikka lukuisten tutkimusten mukaan juuri institutionalisoitunut ja politisoitunut valta tuottaa tilannetta, jossa ihmiset eivät syrjäydy vaan sysätään syrjään, koska he eivät mahdu liberaaliin normimuottiin, saadaan sekin, seuraus siis, näyttämään syyltä. Ja näin voidaan nostaa kädet pystyyn, tähän me ei kyetä, tuota me ei saada nostettua, oma moka. Ja ei kun vapautetulla, mutta kummasti kallistuneella taksilla seuraavaan yhtiökokoukseen.

"Liberalismi on toiminut kapitalismin käyttöliittymänä. Kun kapitalismi on päätynyt kriisiin, liberaalien maiden väestö on alkanut kyseenalaistaa liberalismia, ei kapitalismia." 

Liberalismin vaivoissa alkupuoli keskittyy historiakatsaukseen, varsin suppeasti, mutta juuri sellaisella tasolla, että siitä saanee oleellisen kiinni ja tarkemmin asiaan voi halutessaan syventyä itse. Loppupuoli taas oli osoitettu sekä nykytilan tarkastelulle että mahdollisille pienratkaisuehdotuksille; jälkimmäinen tosin vain jäi harmillisen ohueksi osuudeksi niin sivumäärältään kuin konkreettiselta sisällöltään. Niinhän maailma tosin menee, sitä on aina helpoin hahmottaa taaksepäin katsoen, nykytilan ymmärtäminen taas vaatii paljon enemmän tietoa ja kykyä ajatella jopa oman aikansa yli. Ja on sitäkin tässä, paikoin, ja esimerkiksi äärioikeiston nousua perustelevat osuudet ovat taiten taustoitetut. Ja muistuttavat erityisesti siitä, miten sekin on seuraus, ei syy. Kuten 99% muistakin liberalismin sisäisistä tai sitä uhkaavista ongelmista.

Ja taitavasta taustoituksesta ja teorian käytöstä huolimatta (vai juuri siksi?) lukukokemusta häiritsee hieman ylätasolle jumiutuminen: paikoin kirjoittajat toistavat itse itseään teoriatasolla sen sijaan, että esimerkiksi havainnollistaen avaisivat erilaisia liberalismin toimintamekanismeja yksittäisen ihmisen näkökulmasta, esimerkiksi valta-asetelmia purkaen. En toki täysin tiedä, onko se välttämättä tällaisen kirjan tehtävä, mutta toisaalta: jos mainostaa kirjaa eräänlaisena self helpinä, täytyisi kai päästä myös niihin käytännön rakenteisiin, jotka eroavat kuitenkin varsin merkittävästi filosofispoliittisesta pyörittelystä. Takakansi kun lupaa, että kirjan avulla "tunnistat liberalismin itsessäsi ja opit erottamaan liberalismin siellä, missä se piiloutuu neutraaliksi asianlaidoiksi". Osin kyllä juu, tätähän tässä on, ja sinänsä kirja toimii mainiona keskustelunavauksena etenkin niille, joille aihe on uusi. Mutta ehkä tässä kohtaa kysymys kuuluukin: tarttuuko tähän kirjaan ne, jotka eivät ole aiemmin liberalismin ongelmallisuutta huomanneetkaan vai ne, jotka jo valmiiksi nauravat instagramin libis-memeille?

Yleisesti ottaen paljon tässä oli "tuttua ja turvallista" Mikä meitä vaivaa -podcast-kuuntelijalle, mutta ei kai tätä voi liikaa painottaa. Liberalismin purkaminen kun lähtenee liikkeelle silmien avaamisesta, nykytilan havaitsemisesta siinä mielessä, ettei se ole mikään ikuinen ja luonnollinen asiantila, kuten siitä on totuttu puhumaan, vaan se tosiaan on se paljon puhuttu sosiaalinen konstruktio, rakennelma, jota ylläpidetään puheella, tarinoilla ja rakenteisiin uponneilla valta-asetelmilla. Vallankäyttöä jo sekin, että liberalismi paikantuu ainoaksi oikeaksi arvopohjaksi, kapitalismin luonnollistamisesta nyt puhumattakaan. Ja niin kauan kun liberalistiskapitalistisen yhteiskunnan vastaus ongelmiin todella on syihin puuttumattomuus ja seuraustulipaloihin pillillä puhaltaminen, ei tässä kovin valoisat tulevaisuuskuvat taida olla. Ainakaan jos Lahtista & Purokurua on uskominen. Onneksi loppua kohden kirjassa tarjotaan myös hieman lohtua vaihtoehtoisten yhteiskuntaa hahmottavien näkemysten avulla. Kaikki ei ole menetetty, mutta ensin meidän täytyisi yhdistää voimamme. Järjestäytyä liberalismia vastaan, eikä jäädä kiinni sen tarjoamaan kuplautuvaan keskustelukulttuuriin, jossa arvovasemmistokin muuttuu vain lähinnä keskinään nokitteleviksi moralisteiksi. Siis ainakin jos Lahtista & Purokurua ja lukuisia heidän lainaamiaan tutkijoita on uskominen. Mutta sekin on vain yksi tarina nykyvasemmistosta, jonka yli täytyy pystyä katsomaan. Josta täytyy irtaantua, jotta meillä olisi edes jollain tapaa realistisia vaihtoehtoja liberalismille. Sillä niitä jos jotain tässä kaivataan, todella kipeästi. Ennen kuin on myöhäistä.

Helmet-haaste 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi (tämä oli siis pyytämättä saatu arvostelukappale, hieman lavea haastekohdan tulkinta siis, mutta menkööt!)

TONI MORRISON : TOISEUDEN SYNTY

TONI MORRISON : TOISEUDEN SYNTY – 

RODUSTA, RAJOISTA JA KIRJALLISUUDESTA

128s.

Tammi 2020

Suomentanut Koko Hubara & Astrid Swan

Kuunneltu äänikirjana, lukija Tuija Kosonen

Vuosi sitten elokuussa kuollut Toni Morrison on ollut ehdottomasti aikamme yksi tärkeimpiä rodullisuudesta, rasismista ja valta-asetelmista kirjoittanut kirjailija. Nobelillakin palkittu yhdysvaltalaiskirjailija on ollut tuottelias, ja hänen tutkielmansa rodusta, rodullisuudesta, mustuudesta ja ei-valkoisuudesta on laaja ja moniulotteinen. Tänä syksynä suomennettu Toiseuden synty -esseekokoelma on joukko hienoja tekstejä, joissa Morrison sekä avaa toiseuttamista, eli sitä, miten ihminen rakentaa itselleen ylemmyyden kautta oikeuden nähdä itsensä erityisenä ja toisen ei-erityisenä, toiseuttamisen problematiikkaa sekä sen väistämätöntä yhteyttä erilaisiin valtarakenteisiin. Morrison käyttää esimerkkeinä niin omaa kuin muiden kirjoittamaa kirjallisuutta, ja hän sekä yhtaikaa häivyttää että karnevalisoi koko rodun käsitettä.

Morrison kuvaa esseissään valtaa ja piilotettuja, ajan saatossa vain toistettuja ja toistettuja valtarakennelmia oivallisesti, perustellen miksi niistä tulee normaali ja toisaalta taas purkaen sitä, mitä tuo normittuminen tarkoittaa yhteiskunnan hierarkiassa alemmas siirretyille. Hän tekee sen klassisesti orjuuden kuvauksen kautta, ja se onkin äärimmäisen tärkeä osa esimerkiksi Yhdysvaltain rotuerottelu- ja rasismin historiaa. Kuvata nyt niitä mekanismeja, jotka ihmismielen oikeuttavat käyttäytymään vastoin kaikkea inhimillisenä pidettyä. Ja oikeastaan: kuvata sitä, miten inhimillistettynä erilaiset valta-asetelmat tuntuvat niin normaaleilta ja luonnollisilta, ettei niissä valtaa nähdä enää laisinkaan, sekä sitä, mihin tällainen kielenkäyttöönkin liittyvä normalisointi johtaa. Sanoilla on väliä, ne eivät nimittäin vain kuvaa todellisuutta, vaan ne erityisesti luovat sitä. Se, mitä sanaa Toisista käytetään, luo suoria seurauksia siitä, miten Toista kohdellaan.

Kuvasto on hyvin tuttu vielä tänäkin päivänä, ja siksi rasismista edelleen joutuu vääntämään niidenkin kanssa, jotka eivät sellaista aktiivista, rotuvihaan perustuvaa rasismia harjoita ja sitä kautta sitten mitään muuta, yleensä rakenteisiin piiloutuvaa rasismia edes tunnista. Morrison muistuttaa hyvin osuvasti, että valtaa kun ei ole vain räikeän epäreiluissa paikoissa, kuten orjuudessa. Se on kaikkialla: sitä on globalisaatiossa, ja valtavassa muuttoliikekeskustelussa, päivittäin. Sitä on suomalaisessa marraskuun 2020 Ylen Nenäpäivä-lähetyksessä, jossa valkoinen (pelastaja) juontaja lähtee savimaja-Afrikkaan (koska eurooppakeskeisessä maailmassa emme edes vaivaudu muistaaan, että Afrikka ei tosiaan ole yksi paikka vaan valtava maanosa, jossa on valtavasti toisistaan hyvinkin erilaisia valtioita ja yhteiskuntia) ja itkee suorassa lähetyksessä likaista vettä juovien lasten kanssa, jotta sydämemme heltyisivät antamaan rahaa köyhille. Tästä on puhuttu jo vuosia, Suomessakin, mutta aiheen nosti ajankohtaiseksi esimerkiksi Pekka Torvinen 23.11.2020 Hesarissa kirjoittamassa kommentissaan. Kun jopa auttamiskuvastomme perustuu edelleen stereotyyppisiin ja jopa rasistisiin ajatuksiin Afrikasta, asemoimme itsemme Suuriksi Valkoisiksi Pelastajiksi, jotka voivat jollain tapaa ylhäältä tulla ja auttaa, omassa suuressa laupeudessamme. Ja kyllä, myös tämä valta-asetelma on omiaan jatkamaan rasismiin perustuvan yhteiskunnan pystyssä pysymistä. Se on täysin sama mekanismi, jolla orjia alunperin perusteltiin. Toiseutettiin.

Mutta takaisin Morrisoniin. Morrisonin tapa avata käsitteitä, rodullisuutta, toiseutta ja kolorismia, on hienon suora ja selkeä. Morrison kuvaa paitsi orjuutta, myös 2000-luvun globalisaatiota, ihmisten muuttovirtaa, sekä sitä, miten kolonialisoidut siirtyvät kolonialisoijien maille, kuvitteellisten rajojen sisään, jolloin jälleen kerran tarvitaan toiseuttamisen käsitettä, jotta "muukalais"viha voidaan oikeuttaa.  Kuten suomentajien loppukommenteissa huomautetaan, osa näistä käsitteistä on etenkin suomenkielisessä keskustelussa vielä hyvin akateemisia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä onnistuttaisi tässä teoksessa avaamaan hyvinkin käytännönläheisesti. Ja juuri siksi tämä teos, tämä suomennos on äärimmäisen tärkeä: se purkaa sitä keskustelutodellisuutta, jonka keskellä me jatkuvasti elämme. Se antaa sanoja, käsitteitä ja näkökulmia siihen intersektionaaliseen keskusteluun, jota todella soisi näkyvän vieläkin enemmän myös liberalistisessa valtamediassa. Se muistuttaa, että sanat luovat asenteita ja asenteet toimintaa. 

Helmet-haaste 2020: 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli 

ELENA FERRANTE : AIKUISTEN VALHEELLINEN ELÄMÄ

ELENA FERRANTE : 

AIKUISTEN VALHEELLINEN ELÄMÄ

366s.

WSOY 2020

Alkuteos:La vita bugiarda degli adulti 

Suomennos: Helinä Kangas

Pyydetty arvostelukappaleena

No nyt se on tapahtunut: olen lukenut liikaa Elena Ferrantea.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan tätä edelleen. Rakastan Ferranten tapaa kuvata ihmisyyttä, naiseutta, halua, kasvamista, ristiriitaisuutta, sitä miten mikään ei etene lineaarisesti tai hyvän ja pahan ääripäissä. Ferrante on taitava, ja etenkin kun koko tämän tematiikan yhdistää vetävään tapaan kirjoittaa, lyhyisiin, itseään keveämmänoloisiin lukuihin ja lukuromaanimaisuuteen, Ferrante tuntuu mestarilliselta.

Kunnes lukee sen yhden kirjan liikaa, ja kaikki hienoimmatkin taidot meinaavat muuttua maneereiksi. Ja juuri niin kävi tämän Ferranten uusimman, Aikuisten valheellisen elämän kanssa. Ja nyt minä yritän ymmärtää, olenko itse lukenut liikaa kyseistä kirjailijaa liian lyhyessä ajassa vai onko kyseinen kirjailija itse kirjoittanut uusimman kirjansa itseasiassa jo vähän liian monta kertaa.

Aikuisten valheellinen elämä palaa Napoliin, tyttöyteen, naiseksi kasvamiseen, luokkaeroihin ja ystävyyteen. Se on niin uskollinen monelle jo Napoli-sarjasta tutulle teemalleen, että jo siitä näkökulmasta mitään uutta ei varsinaisesti ole luvassa. Kaikki mitä Aikuisten valheellisissa elämissä on hienoa, on jo itseasiassa olemassa Ferranten aiemmissa kirjoissa. Eikä vain Napoli-sarjassa: upea, paljon tätä uutukaista vahvempi erotarina on saatu jo Hylkäämisen päivissä. Amalian rakkaus taas oli tätä tuoreinta huomattavasti verevämpi ja kokonaisvaltaisempi kuvaus vaikeista ja oudoista perhe- ja sukulaissuhteista. Luokkaerot on toki tässä uudessa näkyvämmässä roolissa kuin monessa muussa, etenkin nuoren teinin näkökulmasta, kipuillessa kahden maailman, alaluokkaisen sukutaustan ja yläluokkaisen nousukkaisuuden välillä. Mahdoton rakkaus taas on niin vahva toisinto Napoli-sarjasta, ettei se jaksa kiinnostaa laisinkaan.

Siksi tuntuukin nyt hassulta ylipäätään kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Aiemmin olen mykistynyt ja epäonnistunut tallentamaan lukutunnelmaa postaukseksi, koska kirjat ovat olleet niin hienoja, monitasoisia ja ihon alle meneviä, ja nyt tuo kaikki taas puuttuu, huutaa poissaoloaan. Ja kuten juuri jo sanoin, en täysin tiedä johtuuko se minusta, Ferrantesta vai meistä molemmista nyt yhdessä. Siitä, että liika on liikaa, vaikka pohja olisi miten hyvä, vai siitä, että Ferrante alkaa jo toistaa itseään, on alkanut käyttää oman aineistonsa loppuun. 

Ja onhan se toki ymmärrettävää, käyhän näin monille. Minulle ja Kjell Westölle tai minulle ja Haruki Murakamille, Paul Austerillekin ja minulle on käynyt näin. Luin ihastuneena ja ahmien, kunnes huomasin, että he kaikki kirjoittavat oikeastaan vain yhtä ja samaa uudestaan ja uudestaan. Väliin mahtuu uskomattomia helmiä, joukosta erottuvia täysosumia, mutta väleissä on täytekirjoja, jotka menevät jo keskenäänkin sekaisin. Ja jos kirjoittaa paljon, toki aiheet limittyvät ja lomittuvat, väkisinkin jossain vaiheessa. Ferrantea kritiikittä rakastaneena ei siis auta kuin toivoa, että tämä on nyt vain jokin suvantovaihe. Notkahdus huikean Napoli-sarjan perässä, yritys tuoda uutta näkökulmaa, vaikka näkökulma onkin juuri se ongelma: tuntuu nimittäin kuin tämä kirja tarkastelisi Ferranten aiempaa tuotantoa vain vähän eri hahmon silmin. Taito toki sekin, mutta minut se jätti tällä kertaa kylmäksi. 

Ehkäpä siis, jos Ferrantelta vielä lisää tuoretta kirjallisuutta joskus julkaistaan, minä pidän pienen tauon hänen tuotannostaan. Tai väkisinkin pidän, olenhan jo koko tähän asti suomennetun ehtinyt lukea. Ja sillä välin suosittelen oikeastaan kaikkia muita hänen kirjojaan lämmöllä eteenpäin paitsi tätä tuoreinta.