VAPAA

LEA YPI : VAPAA –

KUINKA KASVOIN AIKUISEKSI MAAILMAN LUHISTUESSA

303s.

Atena 2023

Alkuteos: Free: Coming at Age at the End of History, 2021

Suom. Riina Vuokko

Pyydetty arvostelukappaleena

1980-luvun lopussa Albania on yksi Euroopan suljetuimmista maista, tiukan sosialistinen valtio, kipeä kuriositeetti liberalismin valtaamassa lännessä. Kun ympäriltä hajoaa sosialismi- ja kommunistitasavalta jos toinenkin, alkaa poliittinen kuohunta Enver Hoxan kuoleman jälkeen heiluttaa myös Albanian yhtenäisyyttä. Lea Ypi, filosofi ja Marx-tutkija, kasvoi keskellä tuon pahimman kuohunnan, vietti lapsuuttaan suunnitelmatalouden ja yhden totuuden keskellä, perheessä, joka oli kummia sattumuksia ja erikoisia henkilöhistorioita täynnä.

Lea Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuva muistelmateos on hieno kurkistus 1990-luvun alun ja loppupuoliskon kuohuntaan, sosialististen valtioiden hajoamiseen ja arkeen, jossa kaiken jonottaminen on ehdotonta arkea. Ypi kirjoittaa muistelmiaan aikuisuudestaan käsin, mutta lapsen näkökulmasta; viehättävä lapsikertoja ymmärtää asioita ihanan vinosti, ja lukija saa kerran jos toisenkin hoksata yhtymäkohtia ennen lapsi-Ypia. Ypi kokee kuitenkin ensisijaisesti olevansa vapaa: hän saa valita mistä suunnasta lähestyy tänään kotia koulun jälkeen, hän saa valita mitä leikkii ystäviensä kanssa, hän saa valita missä kerhoissa käy koulun jälkeen. Ypi on kasvanut reippaaksi pikku-Toveriksi, joka uskoo järkkymättä järjestelmänsä erinomaisuuteen, länsimaiden raakaan kilpailuhenkeen, sosialismin solidaarisuuteen sekä Enver-setään, diktaattoriin ja hallitsijaan, jonka varaan Albanian sosialismi on rakentunut. Siirtymää odotetaan kuin kuuta nousevaa, mutta siirtymän sosialismista kommunismiin korvaakin hieman kaoottinen siirtymä sosialismista markkinatalouteen. Mitä maailmasta on enää jäljellä, kun kaikki lapsena uskottu ei yhtäkkiä enää pidäkään paikkaansa? Ja ketä Ypin vanhemmat, nuo Enver-sedän kuvaa ikuisesti kehystävät, mutta esille saamattomat henkilöt historioineen oikein edes ovat?

"Meillä kotona oltiin valmiita myöntämään, etteivät kaikki säännöt olleet yhtä tärkeitä ja että ajan myötä jotkin lupaukset menettivät merkityksensä. Siinä mielessä perheenjäseneni olivat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, samanlaisia kuin koko muu yhteiskunta ja samanlaisia kuin valtiotkin. Osa varttumisen haasteesta olikin siinä, että piti saada selville, mitkä säännöt olivat ajan myötä lieventyneet, mitkä jääneet tärkeämpien velvollisuuksien jalkoihin ja mitkä puolestaan pysyivät muuttumattomina."

Lea Ypin Vapaa on kaunis kasvutarina sosialistisen maan sydämestä. Lea elää onnellisen lapsuuden yhdessä vanhempiensa ja isoäitinsä kanssa, ja tälle matkalle maailman muutoksiin myös lukija pääsee mukaan. Jostain syystä kustantamo on kuitenkin päättänyt nostaa kirjan kanteen Financial Timesin lainauksen, jossa kirjan kerrotaan olevan "taianomainen, ajaton ja äärimmäisen tärkeä kirja siitä, millaista elämä todella oli kommunismin ikeessä." ...kaunista ja tavanomaista? Rauhallista ja onnellista? Normaalia? Aivan samanlaista - eräällä tavalla - kuin kapitalismin "ikeessä", erilaisella pohjatarinalla vain?

No, ymmärrettävää lie, että jenkkiläinen Financial Times uskoo varsin sinisilmäisesti oman liberalistiskapitalistisen järjestelmänsä paremmuuteen, mutta nosto kannessa on oikeastaan varsinainen paradoksi, kun sukeltaa syvemmälle itse kirjaan. Se, miten Ypi opetetaan lapsesta asti ajattelemaan yhden totuuden olevan oikeampi kuin muut, on itseasiassa tismalleen sama tarina, mihin nykylapset länsimaissa opetetaan – korvataan tosin vain sosialismi kapitalismilla. Koska sosialismi, vainoharhaiset diktaattorit ja puolueet ovat meille vieraampia, on meidän helpompi vain istua kotona ja kauhistella yhteiskuntajärjestelmää kuin nähdä omamme valuvikoja. Satuun kun se markkinatalouskin perustuu, satuun vapaudesta, kollektiivin sijaan vain yksilön vapauden. Vapaus on kuitenkin täysin suhteellinen käsite, ja kyllä, vaikka sosialismin nimissä vangittiin ja kuoli yksi jos toinenkin toisinajattelija, ei kapitalisminkaan kädet verettömiä ole – meillä kuolonuhrit ovat vain kaukana globaalissa etelässä, vaarallisissa vaatetehtaissa valmistamassa sinunkin paitaasi ja kaivoksissa louhimassa materiaalia minunkin puhelimeeni, heidät on huomattavasti helpompi unohtaa. Joten niinpä Ypin kirja osuu tärkeään kohtaan: se kysyy, mitä vapaus todella on, ja miksi meidät kerta toisensa jälkeen opetetaan uskomaan, että juuri meidän järjestelmämme olisi korjaamattomana juuri se kaikista parhain? Kuka täällä oikeastaan aivopesee ja ketä? Mitä menneiltä sosialistisilta valtioilta voisi oppia, ottaa omaksi ajassa, jossa vapaus on oikeastaan täydellinen abstraktio, jossa yhteiskunnallinen hallinta opettaa meitä haluamaan ihan vain itsensä toivomia asioita? Ja: olemmeko me oikeasti vapaita, jos kaikki eivät ole vapaita? Onko vapautta se, että kenellä tahansa on oikeus tulla turvaan, vai todella se, että politiikkamme upottaa jatkuvasti satoja ja satoja siirtolaisia Välimereen kuolemaan, koska meillä on "vapaus" tehdä niin? Me kauhistelemme jatkuvasti raakalaismaisia diktatuureja ja kommunismia, mutta kun ihminen yrittää päästä sen "ikeestä" pois, olemme ensimmäisenä sulkemassa rajojamme ja rakentamassa muurejamme. Sitäkö vapaus siis todella on, kysyy myös Ypi.

"Ehkä liikkumisen vapaudella ei koskaan ollut oikeasti merkitystä. Sitä oli ollut helppo puolustaa silloin kun joku muu teki likaisen työn ja ylläpiti vankiloita. Mutta mitä arvoa on poistumisoikeudella, jos saapumisoikeutta ei ole? Olivatko rajat ja muurit tuomittavia vain silloin, kun niiden tehtävänä oli pitää ihmiset sisällä, eivät silloin jos ihmiset haluttiinkin pitää ulkona?"

Ypin muistelmat ovat hieno ja ajankohtainen teos, mutta ei siten kuten kannessa luvataan, vaan ennemminkin ylipäätään yhteiskunnallisen katseen herättelijänä. Lapsikertoja ja viehättävä musta huumori tekee lukukokemuksesta kevyen ja helpohkon, joskin myös samalla hieman etäisen, sillä vasta epilogissa Ypi antaa oman ajatuksensa ja äänensä tulla aidosti kuuluviin. Sitä olisin kaivannut lisää, aikuis-Ypillä olisi ja on todennäköisesti valtavasti annettavaa, mitä yhteiskuntafilosofiaan ja sosiologiaan tulee. Täytyy vain toivoa, että hän kirjoittaa vielä lisää.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Albania

Helmet-lukuhaaste 2023: 02. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

EASY BEAUTY

CHLOÉ COOPER JONES : 

EASY BEAUTY

270s.

Virago 2022

Chloé istuu baarissa kahden tuttavansa, Jayn sekä Colinin kanssa. Baari alkaa hämärtyä hänen ympäriltään, Chloé alkaa rakentaa itselleen neutraalia tilaa, turvahuonetta, seinä seinältä hän pystyttää sen, laskee kahdeksaan, yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan, alusta uudelleen ja uudelleen. Hän etäännyttää itsensä keskustelusta, jota käydään. Miehet ympärillä käyvät keskustelua, josta on pakko dissosioitua pois pysyäkseen jokseenkin järjissään. Colin argumentoi järkkymättömästi, että ainoa eettinen päätös olisi ollut abortoida Chloé jo ennen syntymäänsä. Ainoa eettinen ja moraalisesti oikea näkemys on, ettei Chloéta olisi olemassa ollenkaan.

x

Yhdysvaltalainen Chloé Cooper Jones on filosofian professori, kirjoittaja ja matkustaja. Hän on katoilevan isän tytär, järkkymättömänä vierellä pysyvän äidin ja samanlaisen aviomiehen vaimo. Hän on kuusivuotiaan Wolfgangin äiti. Hän on äkäinen, häilyvä, dissosioiva, uusia kokemuksia jahtaava, epävarma, mieluummin noviisi kuin missään erityinen asiantuntija. Hän on kaikkea, mitä ihminen nyt kolme-nelikymppisenä on, hukassa, turvassa, etsimässä, perillä. Mutta muulle maailmalle hän on vain yhtä ainoaa; hän on yhtä kuin hänen synnynnäinen ruumiillinen vammansa. 

Chloé Cooper Jonesin Easy Beauty lähtee liikkeelle ensimmäisessä kappaleessa kuvatusta tilanteesta, kahden Jonesin lailla filosofian laitoksella jatkotutkimusta tekevän väitöskirjatutkijan keskustelusta siitä, onko Cooper Jonesin elämä oikeastaan lainkaan elämisen arvoista. Keskustelu on yllättävä ja uusi näkökulma Chloén elämään, muttei sinällään mitään yllättävää: kun henkilö on näkyvästi vammainen, ei hänen autonomiansa, yksityisyytensä ja ajatusmaailmansa ole enää hänen, vaan se on koko ympäristön riepoteltavissa. Ruumiista tulee vammaisen identiteetti, ja samalla vapaata riistaa, eettinen kysymys ja luennoilla käytävä pohdinta. Vammaisen elämä on poliittinen kiistakappale, ja moraalinen dilemma. Elämisen arvoinen elämä vamman kanssa on ainoastaan hypoteettinen kuriositeetti, josta kaikilla on mielipide. Josta kaikilla saa olla mielipide. Kaikilla, paitsi vammaa itse kantavalla.

“But I’m not helpless, I’m struggling. People don’t always recognize the difference.”

Cooper Jonesin selkäranka, lantio ja jalat olivat vinossa ja eri tavoin kehittyneet jo kohdussa. Hän syntyi outona, vammaisena, epänormaalina maailmassa, jossa normaali on määritelty niin kapealla tavalla, että harva oikeastaan edes onnistuu syntymään siihen mahtuvien normien sisällä. Mutta kun vamma on näin selkeä – ja ennen kaikkea ulospäin näkyvä – tulee siitä annettu identiteetti, jonka kieltämisen ympärille Jonesin koko elämä alkaa muodostua. Muiden mielipiteiden, hedelmättöminä häntä pitävien lääkärien, kauhistelevien ohikulkijoiden, tuijottavien lasten ikeiden alla Cooper Jones yrittää jollain tapaa löytää paikkansa yhteiskunnassa, jossa häntä ei koskaan suostuta näkemään kokonaisena. Samalla hän tekee väitöskirjaa kauneudesta, Bernard Bosanquetin helpon kauneuden käsitteen innoittamana hankalammasta kauneudesta ja problemaattisista ihmismielen kiinnostuksenkohteista, yrittäen kuitenkin viimeiseen asti kiistää aiheensa ja oman identiteettinsä – annetun tai otetun – risteämät.

Easy Beauty on upea omaelämäkerrallinen essee niin elämästä vamman kanssa kuin ableismista, oman paikkansa etsimisestä ja vanhempien jalan jälkien tutkimisesta. Cooper Jones yhdistää omiin kokemuksiin upeasti niin filosofista teoriaa kuin perhe-elämän kiemuroita, ja kokonaisuus kasvaa yhdessä Jonesin kanssa eräänlaiseksi henkiseksi kasvukertomukseksi, jossa pyristellään irti niistä annetuista korteista, joiden itse kukin herkästi antaa ohjata elämäänsä valintoineen. Miten elää tässä, kun muualla voi olla koko ajan jotain muuta? Miten minusta voi tulla mitään muuta kuin omista vanhemmistani? Entä mitä kaikkea minä itseasiassa edes olen, jos ulkoa lapsesta asti minuus on rakentunut stereotypioiden ja ableismin varaan? Cooper Jones tutkii omaa matkaansa vahvemman toimijuuden äärelle lempeästi, kärsivällisesti ja silti itseään juurikaan säästelemättä. Hän näyttää kipukohtansa ja epävarmuutensa, raottaa sitä todellisuutta, jota normien ulkopuolelle kehollisesti jäävä joutuu päivästä toiseen kohtaamaan sekä yksilötasolla että rakenteellisena syrjintänä. 

Cooper Jones ei ole valinnut osaansa, hän ei ole asettunut uhriasemaan, vaan hänet on lapsesta asti työnnetty sinne. Milloin muiden asenteet ovat kummunneet säälistä (ja sen taustalla kulkevasta ylemmyydentunteesta) ja milloin taas näkyvästä ihmettelystä ja inhosta, asetelma on yhteiskunnan luoma, mutta eräänlainen taistelu, vastaanlaittaminen aina individualistisessa yhteiskunnassamme yksilön tehtävä.  Cooper Jones kirjoittaa omastaan äärimmäisen kauniisti, yhtaikaa objektiivisesti että subjektiivisesti. Vaikka Easy Beautyn voi lukea myös selviytymistarinana, se ei ole sitä sellaisessa HS Visio -narratiivissa, jossa vamma kannatti ja opetti Jonesin arvostamaan elämää ja sen sattumanvaraisuutta yhtään sen pyhemmältä jalustalta kuin kukaan muukaan. Vamma ja erityisesti yhteiskunnan suhtauminen siihen on ihan uskomatonta paskaa, mutta Cooper Jones voi kuitenkin valita itse sen, ottaako hän muiden paskaa enää omansa päälle. Ja sellaisena oppina tämä kirja on aivan äärimmäisen upea – oman toimijuuden ja autonomian aarrekarttana maailmassa, joka yrittää riistää sitä ominaisuuksiemme mukaan sitä keneltä enemmän ja keneltä vähemmän.

"We'd not been given perfection, not godliness, not symmetry, not gracious measurement, not a bad hand, nor a curse; we'd not been given anything other than a life to spend together; our lives, not easy or free from pain; we'd been given only a real life, dreadfully normal and sublime, and I would no longer betray its beauty by wishing it otherwise.”  

Helmet-haaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi

KUINKA KAUNIITA ME OLIMMEKAAN

IMBOLO MBUE : HOW BEAUTIFUL WE WERE

384s.

Random House 2022

Suomennetut otsikot ja sanat bloggaajan omia vapaita käännöksiä

Kiertelin maaliskuussa melkein kolme tuntia eräässä Amsterdamin keskustan valtavassa kirjakaupassa, hypistelin kymmeniä kirjoja luvaten itselleni, että saan ostaa kotiinviemisiksi kolme. Kaksi ensimmäistä ostostani olen jo lukenut, ne olivat olleet pitkään lukulistallani ja osoittautuivat onnistuneiksi ostoksiksi. Kolmantena ostin täysin kannen (ja Goodreads-arvioiden) perusteella tämän kamerunilaistaustaisen Imbolo Mbuen How beautiful we weren, hieman riskillä, sillä en normaalisti osta kirjoja, joista en tiedä mitään. Riski kuitenkin kannatti, sillä viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin uppoutunut tähän fiktiiviseen Kosawan kylään sijoittuvaan romaaniin, etten ole oikein kuullut enkä nähnyt muuta.

Imbolo Mbuen How beautiful we were alkaa lukuromaanimaisena, heleän kauniina tarinana pienestä Kosawan kylästä jostain päin Afrikkaa, lasten kertomana. Jaguaarista polveutunut kylä elää esi-isiensä jatkumoa miesten metsästäessä ja naisten hoitaessa kotia. 1970-luvun länsimaiset myllerrykset olisivat kaukana Kosawasta, ellei lapsia alkaisi yksi kerrallaan kuolla myrkytysoireiden seurauksena. Kylän vieressä, Gardenissa eli puutarhoilla amerikkalainen yritys Pexton poraa öljyä, mutta yrityksen edustajat vannovat, ettei heidän saastuttamallaan vedellä ole mitään tekemistä lasten kuolemien kanssa. Ei, vaikka yrityksen työntekijät eivät itse juo vettään joesta, vaan hakevat sen pullotettuina kaupungista. Eräänä päivänä kyläläiset saavat tarpeekseen, ja ottavat kohtalon omiin käsiinsä. Romaani etenee vuorotellen 1970-luvulla syntyneiden lasten ja toisaalta Nangin perheenjäsenten näkökulmasta. Nangin perheen isä Malabo on kadonnut, kun hänen nuorempi lapsensa Juba on kuollut – ja palannut henkiin – jättäen äitinsä Yayan, vaimonsa Sahelin sekä vanhemman tyttärensä Thulan odottamaan paluutaan turhaan. Seuraavaksi oikeutta yrittää hakea Malabon veli Bongo, mutta millä seurauksilla?

How beautiful we were on säkenöivän kaunis. Se lähtee liikkeelle varsin klassisesta viihderomaanimaisesta kehyksestä, jossa tutustutaan yhteen perheeseen ja toisaalta tarkastellaan heitä ulkopuolelta toisen kertojanäkökulman kautta. Alkuun epäilyttää hieman, että näinköhän tässäkin on taas sellainen valkoisille lukijoille suunnattu sankaritarina, jossa eksoottisen afrikkalaiset omintakeisine tapoineen tulevat ja voittavat valkoisen kolonialisoijan. Ei sillä, etteikö afrikkalaisten itsensä kertomina tällaisillekin tarinoille varmasti ole tilausta, etenkin omiltaan omille voimauttamistarkoituksissa kirjoitettuna. Niillä on kuitenkin ongelmansa, sillä "vaikeuksien kautta voittoon" -narratiivi on omiaan paitsi etäännyttämään myös häivyttämään globaalin sorron rakenteita luoden kuvaa, että yksilöllä on mahdollisuus muuttaa koko kansakunnan tarina. Päättäväisesti jatkoin kuitenkin lukemista, sillä Mbue kirjoittaa niin upeasti, että ajattelin hyvänmielenromaanin mahtuvan tähän väliin mainiosti. Jossain puolivälin paikkeilla, tai oikeastaan aika reilustikin sen jälkeen huomasin, että olin itse stereotypisoinut tämän kirjan tuohon muottiin sen lainkaan olematta sitä itse: Mbuen yhteiskunnallinen katse kolonialismin ja globalisaation varjossa on tarkka, terävä ja kaunistelematon. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sen selkeämpää on, ettei asiat taianomaisesti parane. Isänsä menettänyt älykäs ja hiljainen Thula lähtee opiskelemaan Amerikkaan voidakseen voittaa Pextonin ja toisaalta korrupotoituneen hallitsijan, Hänen Mahtavuutensa, tiedolla ja lukeneisuudella. Samaan aikaan Kosawaan jääneet ikätoverit yrittävät erilaisia keinoja painostaa Pexton maksamaan aiheuttamistaan vahingoista. Tilanne kiristyy vuosi vuodelta, vuosikymmen toisensa jälkeen, ja kukin yrittää vain parhaansa selviytyäkseen. Mbue tuokin esiin älykkäästi sen, miten pitkät varjot kolonialismilla on, ja toisaalta miten riistokapitalmismi käyttää edelleen hyväkseen tuon varjon jättämiä valta-aukkoja. Kun oma hallinto on täysin korruptoitunut ja välinpitämötän kansalaistensa hyvinvoinnista, mitä yhteisölle enää jää jäljelle? Kuka on vastuussa öljyn pilaamasta juomavedestä, entä kenen maalla Pexton öljyään todella poraa? 

Mbue näyttää romaanissaan asioita, joihin ei ole olemassa selkeää vastausta. Keinotekoiset valtiot, entiset siirtomaat, nykyiset riiston lähteet, sadat ja tuhannet eri heimot, kansainvälinen laki, ihmisoikeudet, oikeus elää omalla maallaan terveenä jättäen sen omille lapsilleen, onko millään enää selkeää syy-seuraussuhdetta saati vastuussa olevaa tahoa, kun maapallon varat ja ihmiset on alistettu markkinataloudelle, meren toisella puolella asuvien ihmisten mukavuuden ja halvan polttoaineen jatkuvalle saatavuudelle? Entä onko yhteisön etu yksilön etu, yhteisön etu kaikkien heimojen etu? Ja miten käy vuosisatoja vanhan kulttuurin, kun amerikkalainen monokulttuuri jyrää alleen paitsi konkreettiset kylät, myös sukupolviketjujen mittaiset perinteet ja elämäntavat?

How beautiful we were on oikea runsaudensarvi, joka jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Romaanina se on sykähdyttävä, laaja kirjo sukupolvi toisensa jälkeen kohdattua vääryyttä, ja parhaillaan se on poliittinen ja kovaääninen. Välillä Mbue hieman lipsuu kokonaisuuden yhtenäisyydestä, ja selittää tiettyjä yksilöpsykologisia asioita ehkä paikoin liiankin auki, tai toisaalta särppii pinnallisesti aiheita, joista saisi vaikka omatkin romaanit, kun taas ihan vain tämän nimenomaisen ydinsanomaan keskittyminenkin olisi jo riittänyt tuottamaan äärimmäisen voimallisen lukukokemuksen, mutta annettakoon se anteeksi, vaikka siitä hieman tuleekin sellainen jokaiselle jotakin -henkinen sivumaku. Siitä huolimatta suosittelen tätä romaania suurella lämmöllä ihan kaikille englanniksi lukeville, ja näkisinpä tämän ehdottoman hyvin käyvän esimerkiksi Tammen Keltaisen kirjaston tai Otavan kirjaston käännöslistoillekin. Upeaa maailmankirjallisuutta, jota tarvitsemme lisää valkoisten näkökulmien keskelle.

“Someday, when you’re old, you’ll see that the ones who came to kill us and the ones who’ll run to save us are the same. No matter their pretenses, they all arrive here believing they have the power to take from us or give to us whatever will satisfy their endless wants.”

Lue koko maailma -haaste: Kamerun

Helmet-haaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

NAISIA KUVISSA - NAISET, TAIDE JA KATSOMISEN VALTA

CATHERINE MCCORMACK : WOMEN IN PICTURE 

– WOMEN, ART AND THE POWER OF LOOKING

231s.

Icon Books 

2020

Catherine McCormack sohaisee niin sanotusti sitä pyhintä; korkeakulttuurillista taidetta, taidehistoriaa ja naispatsaita sillä feministisellä otteella, joka herkästi raivostuttaa kulttuurillisen historian totuttua käsitystä. Mitä alastomat Venus-patsaat ja -maalaukset oikeastaan kertovat historiasta? Entä mitä seurauksia sillä on, että äitiys esitetään aina Pyhän alistumisen ja uhrautumisen kautta? Keitä ovat neidot hädässä, ja keistä taas tulee vagina dentata, miehiä välipalakseen syöviä noitia? Ja ennen kaikkea; mitä se oikeastaan kertoo meistä, että pidämme yhtenä historian esteettisimpinä kuvina naisten ahdistelua tai jopa raiskauksen uhrin kuvausta?

Aihe on monitasoinen, mutta keskustelu siitä tahtoo typertyä. Joten käydäänpä heti alkuun läpi tämä: kukaan ei halua kieltää mitään. Kriittinen ja normeja kyseenalaistava katse ei ole yritys vaientaa tai kaventaa taiteen vapautta. Kukaan ei ole viemässä sinun lempitauluasi roviolle. Tilanne on ennemminkin tämä: aina kun feministi ottaa huomion kohteeksi jonkin historiallisen, korkeakulttuurisen teoksen, hyppää kulman takaa esiin Hahmo, joka kirkaisee, että "kaikki kielletään!" "nykynuoret ovat niin hercciä!" "eikö raiskaustakaan saa enää kuvata!" "mitään ei saa enää sanoa!" "woketus on mennyt liian pitkälle!" Ja mediakos se sitä Hahmoa ja hänen tuskaansa rakastaa, ja kohta jossain otsikko parkaisee, että "opiskelijat haluavat kieltää Akseli Gallen-Kallelan olemassaolon!" No eivät, he käsittelevät historiaa vain uudesta näkökulmasta, ja yrittävät herättää siitä täysin tarpeellista ja perusteltua laajempaa keskustelua. Mutta keskustelu, se ei vain oikein onnistu, kun aina jostain sivuvasemmalta mukaan tuleva Hahmo jää jumiin on kiellettyä, on kiellettyä -mantraansa. Ja se jos mikä pistää kieltämättä hieman pohtimaan, että kuka oikeastaan haluaakaan kieltää, ja mitä? Tiedostavat ja kriittiset arvioijat taiteenko vai todellisuudessa kuitenkin vastaan väittävä Hahmo keskustelun? Ei lie kauhean kaukaa nimittäin haettua, että Hahmo kieltääkin itse itseään näkemästä käsiteltävää taideteosta valossa, jossa huomaa sen nyt ensi kertaa esiintyvän. Joten sen sijaan, että hän olisi valmis keskustelemaan asiasta, projisoi hän hankalat tunteet keskustelun herättäjään, ja samalla kieltää koko keskustelun pystyäkseen edelleen nauttimaan ahdistelua kuvaavasta taideteoksesta täysin rinnoin. Ihmiselle kun on niin vaikea hyväksyä, että kaksi asiaa voi olla yhtaikaa totta; teoksen kauneus ja toisaalta sen ongelmallinen näkökulma.

No niin. Nyt kun mikään ei siis ole kiellettyä, paneudutaan varsinaiseen asiaan; taidehistoroitsija Catherine McCormackin teokseen Women in the Picture – Women, Art, and the Power of Looking. McCormack on kirjoittanut teoksensa – kovin monen muun kirjailijan tapaan – keskellä pandemiaa ja sulkutilaa, paikassa, jossa lapset pyörivät jaloissa, ja muistuttavat vahvasti siitä, mitä taiteilijuuden ja äitiyden yhdistäminen todella tarkoittaa. Mutta vaikka McCormack käyttää kirjassaan myös omaan elämäänsä liittyviä anekdootteja, paneudutaan Women in the picturessa erityisesti muiden taiteeseen, kuviin, katsomiseen ja siihen liittyvään valtaan.

McCormack käyttää teoreettisena pohjanaan vanhaa male gaze - eli vapaasti suomennettuna miehinen/maskuliinen katse -käsitettä, jolla hän näyttää ensin, miten taidetta (ja naisvartaloa) on tavattu katsoa ja tämän jälkeen aihe kerrallaan pyöräyttää katseen kohti tulevaisuutta: miten miehisestä katseesta voisi vapautua ja mitä kaikkea taiteen uudelleen katsomiseen oikein tarvitaan. McCormack jakaa teoksensa neljään temaattiseen osaan: viatonta, neitseellistä ja puhdasta Venus-mallista naista katsovaan, äitiyttä taiteessa tutkivaan, naisia pulassa analysoivaan sekä hirviömäisiä noitia perkaavaan osaan. Jokainen osio toimii samalla kaavalla: ensin tutustutaan teemaan taiteen historian ja merkkiteosten kautta, sen jälkeen McCormack analysoi teosten merkitystä nais- ja/tai äitiyskuvaston kannalta, tulkitsee teoksia uudesta näkökulmasta. Tästä siirrytään usein kuvaston näkymiseen tässä päivässä, mainoksissa, levyjen kansissa, vaatteissa ja instragram-poseerauksissa, ja lopulta ehdotetaan paitsi uudelleen tulkitsemista myös vahvempaa toisin tekemisen mallia taiteeseen. 

Taiteen tulkinnassa McCormack on erityisen taitava. Hän yhdistelee analyysiinsa myös kiinnostavia historiallisia anekdootteja, kuten Venusta käsittelevässä osassaan tarinan silpoja-Richardsonista. Kun suffragetti Mary Richardson turmelee vuonna 1914 Velázquezin maalauksen, The Rokeby Venuksen,  kertoo Richardson syykseen halun tuhota taidehistorian kauneimman naisen protestoidakseen hallituksen tuhoavaa kohtelua Emmeline Pankhurstia, suffragettien perustajaa ja johtajaa kohtaan. Vaikka Rokebyn Venus on onnistunuttu restauroimaan taidokkaasti, Richardson paitsi teollaan halusi, myös onnistui alleviivaamaan sitä tekopyhyyttä, jolla yhteiskunta on valmiimpi suojelemaan kuvaa naisesta kuin oikeaa, elollista naissukupuolta. Sama keskustelullinen tematiikkahan toistuu nykyaikana Elokapinan ja muiden ilmastoaktivistien toimissa; tomaattikastikkeella taideteosten turmeleminen on "liian pitkälle menemistä" ja ehdottoman tuomittavaa, mutta jatkuva elinympäristömme ja maapallomme tuhoaminen vain valitettava sivuseikka, joka kapitalistisesta järjestelmästämme nyt vain seuraa. Vaikka taiteen tuhoamisesta/sotkemisesta voi olla montaa tahansa mieltä, paljastaa McCormackin tarina todella sen kaksinaismoralismin, jolla suhtaudumme historian "merkkiteoksiin" ja toisaalta todellisuuteen tässä hetkessä ympärillämme. Kumman suojelu todella on merkityksellisempää ihmislajin säilymisen kannalta?

Venusta käsitellessä McCormack nostaa esiin myös muita kaksoisstandardeja: samalla kun alastonkuvia ja alastomia naispatsaita puolustetaan korkeakulttuurina, elävien naisten oikeus oman kehon näyttämiseen esimerkiksi Instagramissa on edelleen kiellettyä tai vähintäänkin kontrolloitua. Tämä on yksi niistä tyypillisistä mieskatseen seurauksista: nainen on tehty passiiviseksi katsottavaksi, kun mies maalaa hänestä muotokuvan, alastoman tai vaatetetun, mutta kun nainen ottaa alastomuutensa omaan haltuunsa, siitä tulee paheksuttua ja moraalitonta. Mieskatse kilpistääkin naisen aina Madonna-huora-akselille, jossa tottelevainen ja alistuva Venus tai perheensä eteen jatkuvasti uhrautuva Pyhä Maria -äitihahmo on se oikeanlainen nainen, kun taas autonominen ja itse itseään toteuttava nainen on hirviö/noita/huora, eli väärin, kun ei alistu asemaansa. Nainen ei ole koskaan vapaa seksuaalisen katseen kohteeksi joutumisesta, mutta patriarkaatti on se paikka, joka ottaa oikeudekseen määritellä milloin se on hyväksyttyä ja milloin kiellettyä.

Osuvan kritiikin neito pulassa -osassa saa paitsi kärsivää neitoa kuvaava taide myös sosiaalisen median #sadgirl-estetiikka, joka leikittelee kärsivän naisen kuvastolla, on eteerisen melankolista, ihailee Virgin Suicidesiä (eli miehen kirjoittamaa kirjaa, jossa joukko nuoria naisia päätyy vuorotellen tappamaan itsensä koska sehän se vasta onkin herkullista viihdettä, tai kuten Edgar Allan Poe sanoi vapaasti käännettynä "[kauniina kuolleen naisen] kuolema on kauneinta runollisuutta maailmassa") sekä ihan puhtaasti masennusta ja itsetuhoisuutta. Tätä samaa kritiikkiä naisuhrin estetisoinnista ja viihteellistämisestä on esittänyt monien muiden muassa Maggie Nelson teoksessaan Punaiset osat, joka käsittelee hänen tätinsä murhan oikeudenkäyntiä. Siinä missä Venus-teokset kuvaavat naisen passiivisina katseen kohteina, Neito pulassa -kuvasto tekee naisen uhriudesta kauneutta. Ilmiö on äärimmäisen tuttu paitsi #sadgirl-taiteessa, myös murhaviihteessä, mutta on sillä varsin pitkä historiallinenkin tausta: McCormack muistuttaa myös, ettei alunperin eliitin yksityiskoteihin maalatut teokset raiskatuista neidoista (mm. The Rape of Europa, suomeksi Europan ryöstö) ole myöskään mikään harvinaisuus niin sanotusti korkeakulttuurisen taiteen joukossa; kuvasto on jopa niin normalisoitunutta, että niitä sitä paineitaan euron kolikoihin ja nostetaan esiin Eurooppa-neuvoston aulaan. Ja onhan meillä Suomessa myös oma rakastettu kuvamme, Aino-triptyykki, jossa siveellinen (ja tietenkin alaston, karvaton ja katseelle alistettu) neito tekee mieluummin itsemurhan kuin antautuu ahdistelijansa morsiameksi. McCormack kysyykin oivan kysymyksen, esittäessään miten me todellisuudessa siis suhtaudumme naisiin uhreina, kun pidämme sen kuvastoa myös äärimmäisen kauniina sekä viihteellisenä?

“Society tolerates sexually explicit images of women as long as they conform to an ideal that doesn’t relate to women’s autonomous erotic pleasure. Encouraged to be hyper-sexualised and available spectacles from a young age, when women focus on their own erotic desires and satisfaction, they are seen as monsters, and even more so when they get rich doing it.”

McCormack on kaikkein vahvimmillaan sekä Venusta että neitoa pulassa käsittelevissä osissa, ja toki äitiys- ja noitaosioissa on myös vahvuutensa. Kokonaisuutena Women in the Picture on hieman  aiheeseensa nähden johdantokurssimainen, mutta oikein hyvällä tavalla. Se toimii lukemistona paitsi feministiseen katseeseen myös taidehistoriaan vasta tutustuvalle, mutta antanee jotain uutta enemmänkin lukeneille. McCormack kirjoittaa selkeästi ja helpostilähestyttävästi, esimerkit ovat konkreettisia ja arjen lähelle tulevia. Valitettavasti hyvän kokonaisuuden perään täytyy kuitenkin antaa tiukahko kritiikki kirjan lähteistyksen köykäisyydestä. Ymmärrän kyllä, että kyse on taiteen historiaa ja taideanalyysia popularisoivasta teoksesta, mutta kirjan lähdeluettelo on tämänkin paksuiseksi teokseksi lähes olematon. Tekstissä lähteet on mainittu miten kuten, ja monissa kohdissa varsinainen taustatutkimus tai siihen viittaus puuttuu kokonaan. Ratkaisu tuntuu kummalta, koska kyseessä on kuitenkin taidehistorian tohtori, joka tämän kirjan on kirjoittanut, ja joka nimenomaan nostaa teoksessaan naisten tekemän taiteen tärkeyttä kuvaston muuttajana. Vaikka hänen oma analyysi onkin paikoin jopa erityisen loistavaa luettavaa, niin tällaisessa teoksessa on varsin suuri synti jättää aiemmat analysoijat ja havaintojen tekijät jopa kokonaan mainitsematta.

Helmet-haaste 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa 

THE LONELY CITY

OLIVIA LAING : THE LONELY CITY –

ADVENTURES IN THE ART OF BEING ALONE

315s.

Picador 2016

Eräs ihminen elämässäni kysyi alkuvuodesta mikä on lempikaupunkini maailmassa. Vastattuani New Yorkin, hän halusi perusteluita, hän haluaa aina. Se on tavallaan raivostuttavaa, kyetä perustelemaan kaikki mahdollinen, etenkin yllättäen, etenkin kielellä, jota en puhu äidinkielekseni, mutta tässä tapauksessa vastaus tuntui itsestäänselvältä: New York on paikka, jossa yksinäisyys tuntuu kodikkaalta. New Yorkin valtava ihmismassa, Etelä-Manhattanin sata vuotta vanhat kapeat kadut, kaikki eksentrinen ja yllättävä, kiireiset työläiset, koko kaupunki aaltoilee, muuntuu ja elää koko ajan, ja tuon kaiken kohinan keskellä oman pään rauhattomuus pysähtyy. New York on paikka, jossa kaikki on väliaikaista ja muutoksessa, ja yksinäisyyskin. New Yorkissa ulkopuolisuus on kaikkialla, ei vain minussa. 

Olivia Laingin upea esseeteos, tutkielma yksinäisyydest', The Lonely City, sijoittuu samaan paikkaan, joskin omia New Yorkin käyntejäni huomattavasti aiempaan aikaan. Olivia Laing, brittitoimittaja ja kirjailija muuttaa New Yorkiin ihmissuhdepettymyksen jälkeen, ja on kaupungissa yksinäisempi kuin koskaan. Omista – ja tuhansien muiden saman kokeneiden – kokemuksista rakentuu lopulta järisyttävän hieno esseemonografia, joka sukeltaa niin syvälle yksinäisyyteen, että jokin yksityinen saa Laingin käsissä (jälleen) todella vahvan ja kuuluvan äänen. Maailmassa, länsimaissa, jossa yhteisöllisyys jää kerta toisensa jälkeen yksilöllisyyden alle, yksinäisyydestä on tulossa globaali sairaus.

Kuten muutama kuukausi sitten lukemassani Everybody – A Book about Freedomissa, myös tässä Lonely Cityssä Laing sukeltaa aiheensa pariin aivan omalla tyylillään, yhdistäen henkilökohtaisen kokemuksen universaaliin, tuoden oman elämänsä pienet palat yhteen taiteen tutkimuksen, taiteilijaelämäkerrallisuuden ja taideanalyysin kanssa. Lonely Cityssä Laing käsittelee yksinäisyyttä yksinäisten taitelijoiden, Edward Hopperin, Andy Warholin, Henry Dargerin sekä David Wojnarowiczsin kautta, kuljettaen lukijaa vuoroin näiden yksinäisten hahmojen elämään liittyvien anekdoottien ja heidän taiteensa kautta aiheensa ympärillä. Jokaisella taitelijalla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta, mutta suurin taustalla yksinäisyyttä symboloiva tekijä on kuitenkin New York, tuo ikuinen, uneton kaupunki, sen vilkkuvat neonvalot, raju ristiriitaisuus kiiltävien pilvenpiirtäjien ja metrossa nukkuvien kodittomien välillä, sen valtava gentrifikaatio, vain vuosikymmenissä tapahtunut keskiluokan tilanvaltaus, sen loputtomuus ja alakulttuurien alati muotoaan muuttava todellisuus. 

“So much of the pain of loneliness is to do with concealment, with feeling compelled to hide vulnerability, to tuck ugliness away, to cover up scars as if they are literally repulsive. But why hide? What's so shameful about wanting, about desire, about having failed to achieve satisfaction, about experiencing unhappiness? Why this need to constantly inhabit peak states, or to be comfortably sealed inside a unit of two, turned inward from the world at large?”

Kuten tunteemme ylipäätään, myös yksinäisyys on vaiettu, salattu ja hävetty, torjuen ja kieltäen muotonsa saava tunne, joka nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyydessä valtaa alaa mitä enemmän sitä yritetään pitää poissa, mitä syvemmälle sosiaalista mediaa uppoamme, mitä kauemmas karkaamme yhteisöllisyydestä, yhteisöistä, toisistamme, kilpailun valtaamalta yhteistyöltä. Laing tutkii yksinäisyyttä kuitenkin nykypäivää laajemmalta skaalalta, hän näyttää miten se saa muotonsa normeihin mahtumattomuudessa Andy Warholin tapaan, miten lapsuusajan hylkäämiskokemukset syöksevät mahdottomuuteen koskaan kohdata Henry Dargerin tapaan. Yksinäisyys on suuri, psyykkinen tila, jossa jatkuva torjutuksi tuleminen muokkaa aivokemiaa, hylkäämisen pelko saa välttelemään tilanteita, joissa tulla torjutuksi, yhteyden puute muuttaa kommunikointia vihamielisemmäksi. Laing saa ymmärtämään yksittäistä ihmistä, joka ainoan ihmiskontaktinsa seurassa tiuskii ja on "hankala", hän näyttää, miten lapsena hylätyn on mahdoton luoda yhteyttä, jos korjaavaa kokemusta ei koskaan ole tullut. Yksilöpsykologiaa laajemmin Laing kuitenkin käsittelee yksinäisyyttä rakenteellisena ongelmana, yhteiskunnan tautina, joka eriyttää meitä yksitellen omiin poteroihimme, siirtää syrjään erilaisena pitämänsä, hyljeksii sairastuneita, kadottaa siteet yksilöiden välillä sulkiessaan silmät yksilöiltä, kohdellen muita kuin laskettavissa olevaa massaa. Jo käyttämämme kieli kuljettaa meitä erilleen puhumalla haitallisista, tartuttavista ja erityistä tukea tarvitsevista yksilöistä, mutta suurimman hallan tekee suorituskeskeisyys ja määrällisesti mitattavat ominaisuudet, joita jälkikapitalistinen yhteiskuntamme arvostaa niin sanotusti pehmeiden, laadullisten arvojen sijaan.

Laingin luoma kokonaisuus on taianomainen, ja The Lonely City onkin juuri se taideteos, joka tuo yksinäiset yhteen, joista hän itse puhuu esimerkiksi Warholin ja Hopperin taiteesta puhuessaan. Laing muisuttaa, että vaikka taide ei sinänsä paranna tauteja tai ratkaise ilmastonmuutosta, sillä on kyky luoda intiimiyttä, parantaa haavoja, ja mikä tärkeintä, näyttää ettei haavoista jääneet arjet ole rumia, vaan jo ne itsessään voivat olla taidetta. Laingin teos on kirjoitettu ennen maailmaa ravistellutta pandemiaa, ennen uudelle ulottuvuudelle levittäytyvää yksinäisyyttä, mutta se on silti ajaton, ajankohtainen niin kauan, kun yhteiskuntamme toimii yhteisöllisyyden sijaan muiden arvojen varassa. Ja silti, kaikessa syvässä lempeydessään ja ymmärtävyydessään sillä juuri on yhteisöllisyyttä rakentava voima, yhteen tuova vaikutus. Se on juuri sitä, mitä Laing kaikkein eniten arvostaa kirjassa käsittelemiensä taitelijoiden työssä.

“I don't believe the cure for loneliness is meeting someone, not necessarily. I think it's about two things: learning how to befriend yourself and understanding that many of the things that seem to afflict us as individuals are in fact a result of larger forces of stigma and exclusion, which can and should be resisted.”

Luen tämän kirjan loppuun omalla pihallani, auringon paisteessa myöhään syödyn aamiaisen seurana. Yleensä kuuntelen musiikkia, eristän itseni omaan maailmaani, mitta viime päivinä olen yrittänyt olla enemmän sen yhteisen sisällä, sen äänissä ja tapahtumissa. Kirjan rivejä alleviivatessani varpusen pienet hypyt nurmella päästivät hauskaa rahisevaa ääntä. Peipot laulavat tuttua peippolauluaan. Naapurin lapsi jää jumiin viereiseen syreeniin, josta aivan toinen naapuri käy pelastamassa hänet. Ympärilläni auringossa kaksi muutakin ihmistä lukee kirjojaan, vaahteran kukka päästää pienen pienen napsauksen pudotessaan viltilleni. Taloyhtiöni on täynnä pieniä, yksin asuvien ihmisten asuntoja, mutta tässä ja nyt, kaiken tämän keskellä olen vähemmän yksin kuin aikoihin. 

Helmet-haaste 2023: 48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat  samaan kaupunkiin tai ympäristöön