LAPSILLA VAI ILMAN? KAKSI KAUNOKIRJAA LASTEN TEKEMISESTÄ

SHEILA HETI : MOTHERHOOD

284s.

Vintage 2018

MIEKO KAWAKAMI : BREASTS AND EGGS

430s.

Picador 2021

Japanista englanniksi kääntänyt Sam Bett

Luin yhden vuoden henkilökohtaisesti tärkeimmistä kirjoista jo huhtikuussa, mutta kirjoitin siitä vain instagramin puolelle. Kyseessä oli kanadalaisen kirjailijan Sheila Hetin Motherhood, pitkään lukulistallani roikkunut teos, jonka ostin omakseni alkuvuoden Amsterdamin reissulta. Kirjan henkilökohtaisuus tuntui (ja tuntuu osin edelleen) liian intiimiltä käsitellä blogissa, mutta nyt kun kesälomalla sain viimein luettua loppuun japanilaisen Mieko Kawakamin Breasts and Eggs -romaanin, ovat ne teemoiltaan niin risteävät, että Kawakamista kirjoittaessa tuntuu oleelliselta ottaa myös Heti mukaan käsittelyyn.

Sheila Hetin Motherhood on autifiktiivisenoloinen romaani neljääkymmentä lähestyvästä kanadalaisesta naisesta, joka on onnellisessa parisuhteessa, kirjoittaa työkseen kirjoja, ja päätyy pohtimaan, menettääkö hän elämässään jotain, jos ei tule hankkineeksi lapsia. Mieko Kawakamin Breasts and Eggs lähtee liikkeelle hieman samantyylisestä lähtökohdasta, romaanin päähenkilö, hittikirjan joitain vuosia aiemmin kirjoittanut Natsuko tosin ei ole eikä halua olla parisuhteessa, mutta neljänkymmenen lähestyessä ajatus omasta lapsesta alkaa tuntua jopa välttämättömältä. Motherhoodin päähenkilö kipuilee lapsettomuusvalintansa pitävyyttä, Kawakamin Natsuko taas Japanin konservatiivista ilmapiiriä yksin lapsia hankkivia naisia kohtaan. Siinä missä Motherhoodissa heitetään noppaa suurien päätösten alla, Breasts and Eggsin Natsuko selaa internetistä hedelmällisyysklinikoita ja etsii sieltä spermanluovuttajia, sillä julkinen terveydenhuolto tarjoaa Japanissa hoitoja vain naimisissa oleville pareille. 

“There is something threatening about a woman who is not occupied with children. There is something at-loose-ends feeling about such a woman. What is she going to do instead? What sort of trouble will she make?”

- Sheila Heti

"All the children are fast asleep. Now, in that moment, in that small house, there's no joy, no pain, no happiness, no sadness. There's nothing, because all the children are asleep. So what do you do? Wake them up or let them sleep? The choice is yours. If you wake them up, nine children will be happy that you did. They'll smile and thank you. But one won't. You know this, before you wake them up. You know that one child will feel nothing but pain from the moment they open their eyes until they finally die. Every second of that child's life will be more horrible than death itself. You know this in advance. You don't know which child it's going to be, but you know that's going to happen to one of them.” 

- Mieko Kawakami

Sekä Hetin että Kawakamin kirjat käsittelevät samaa aihepiiriä; nyky-yhteiskuntaa, naisen asemaa, taiteilijuuden ja vanhemmuuden välistä ristivetoa sekä lapsen mahtumista omaan arkeen, kumpikin tosin hieman erilaisesta näkökulmasta. Molemmat romaanit keskustelevat kuitenkin upeasti keskenään, sillä molempien kirjojen keskuudessa päähenkilöt eivät saa lainkaan olla rauhassa omien mietteiden, haaveiden ja tuntojensa kanssa; lapsettomuuteen kallellaan oleva Motherhoodin päähenkilö on jatkuvassa lapsia hankkineiden ystävien vanhan lasten puoleen kääntyvän kampanjoinnin kohteena kun taas lapsia pohtiva Breasts and Eggsin päähenkilö saa jatkuvasti kuulla ympäriltään miten naurettava, jopa tyhmä ja itsekäs päätös lapsen hankkiminen (yksin) tähän maailmaan olisi. Kumpikin kirja tuo esiin äärimmäisen taitavasti sen naisen elämään kuuluvan paineen, jossa lisääntyminen on aina julkinen asia sen äärimmäisestä henkilökohtaisuudesta huolimatta.

Katsontakannasta riippuen nainen on siis lopulta aina väärin, haluaa hän lapsia tai ei. Vaikka elämme jollain tapaa toki jo etenkin Japania edistyksellisemmässä ja avarakatseisemmassa elämässä, on heteronormatiivinen perhemalli niin vahva, että jos sen sisällä ei lisäänny, on väärin, ja jos sen ulkopuolella lisääntyy, on väärin. Nainen ei voi voittaa kuin ainoastaan asettumalla patriarkaalisen yhteiskunnan sääntöihin, jossa hänen oma toimijuutensa typistyy ainoastaan hoivaajaksi ja emotionaaliseksi kannattelijaksi, ja nimenomaan miehen jatkeeksi. Ilman miestä hän on väärä äiti, miehellä taas väärin itsenäinen. Kawakamin romaanin laajat pohdinnat itsellisen naisen lisääntymisestä ovat myös arvokasta ja monipuolista eettistä keskustelua siitä, mikä on paitsi vanhemman oikeus suhteessa lapseensa myös lapsen oikeus suhteessa vanhempaansa. Kun muilta kuin heteronormatiivisilta perheiltä pyritään eväämään lisääntyminen, vedotaan aina lapsen oikeuteen turvalliseen kotiin ja kahteen vanhempaan. Mutta kuten Kawakami hyvin selvästi näyttää, perinteisissä suhteissakaan saadut lapset eivät sitä automaattisesti saa. Niinpä heteronormatiivinenkin perhe on lopulta vain myyttinen satuhahmo, jolla uskonto ja konservatismi ratsastaa rajoittaakseen sitä, mitä eniten rakastaa kontrolloida: naisen oikeutta päättää omasta kehostaan ja lisääntymisestään.

"Does't a woman without a partner have the right to meet her child? Or is it her fault? This isn't the same about everyone's critical families or looks. It's not that I want a child. I don't want them, I don't want to have them. I want to meet them. My child. I want to meet my child and live with them."

- Mieko Kawakami

“There is a kind of sadness in not wanting the things that give so many other people their life's meaning. There can be sadness at not living out a more universal story - the suppose life cycle - how out of one life cycle another cycle is supposed to come. But when out of your life, no new cycle comes, what does that feel like? It feels like nothing. Yet there is a bit of a let-down feeling when the great things that happen in the lives of others - you don't actually want those things for yourself.”

- Sheila Heti 

Muiden mielipiteiden lisäksi sekä Heti että Kawakami pohtivat teostensa kautta naiseuden, äitiyden ja taiteilijuuden suhdetta. Miten nainen voi kirjoittaa, kun koko maailma näkee hänet ensisijaisesti jälkeläisiä tuottavana hoivaajana, joka on olemassa perhe-elämää ja miestä varten? Onko lapsen hankkiminen oman taiteellisen uran roskiin heittämistä (Kawakami) vai onko kirjailijauralleen omistautuva, lapsia hankkimaton nainen äärimmäisen itsekäs (Heti)? Entä miksei mies ole kummassakaan tapauksessa väärin, päätyi hän hankkimaan lapsia tai ei? Itsekkyys ylipäätään on naisen elämässä mitä ilmeisemmin pahinta mitä hän voi tehdä, oli päätös miltä kannalta tahansa itsekäs. Naisella voi olla toimijuus, mutta arvostusta hän saa vain perinteisiä arvoja noudattaen. 

x

Puhtaasti romaaneina Breasts and Eggs sekä Motherhood ovat keskenään hyvinkin erilaiset. Heti kirjoittaa viehkeän poukkoilevaa, mielen sisäistä pyöritystä loistavasti kuvaavaa viehättävän päiväkirjamaista fiktiota, kun taas Kawakamin teos on ns. klassisemman romaanin muotoon uppoava 430-sivuinen paksukainen. Kawakamin romaani koostuu oikeastaan kahdesta osasta; ensimmäisestä, Natsukon siskon ja siskontytön Tokion vierailusta, tämän kolmikon omalaatuisista väleistä, sekä toisesta, noin kahdeksan vuotta myöhemmästä "pääosiosta", jossa Natsukosta on tullut menestynyt esikoiskirjailija, joka pohtii omaa perhettä. Heti kirjoittaa enemmän tajunnanvirtaa, jonka sekaan ui hienovaraisesti niin yhteiskunnan odotukset erilaisten dialogien kuin oman pään looppien kautta, kun taas Kawakami kuljettaa tarinaansa enemmän tapahtumien, satunnaisten kohtaamisten ja arjen kuljettamisen kautta. Makuasioita, kumpi on enemmän omaa tyyliä, itselleni Hetin kirjasta tuli yksi tärkeimpiä, kun taas Kawakamin romaanista olisi voinut hyvinkin leikata ainakin sata sivua pois kokonaisuuden lainkaan kärsimättä. Toivoin kuitenkin, että molemmat näistä suomennettaisiin, sillä sekä kirjallisuudessa että yhteiskunnassa ylipäätään keskustellaan edelleen aivan liian vähän äitiydestä normatiivisten ratkaisuiden ulkopuolella. Toki meillä alkaa olla tietokirjaa jos toistakin, mutta emme saa jäädä siihen Rachel Cuskinkin varoittamaan todellisuuteen, jossa äitiydestä ja siihen liittyvistä teemoista kirjoittaminen nähdään jonain naisten kevyenä höpinänä, joka ei koskaan edes nouse vakavasti otettavien kriitikoiden arvioitamaksi. Jos mies kirjoittaa isyydestä, ajattelemme sen olevan upea ja rohkea avaus yleiseen ihmisyyteen kuuluvasta aiheesta. Kun nainen taas kirjoittaa äitiydestä, hiljenemme kirjat kuoliaiksi. Tai jätämme ne kokonaan suomentamatta.

Helmet-haaste 2023: 

Breasts and Eggs: 29. Kirjassa on minä-kertoja 

Motherhood: 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa

EPÄMIELLYTTÄVIÄ JA HANKALIA NAISIA – ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

ANNA BOGUTSKAYA : UNLIKEABLE FEMALE CHARACTERS

 – THE WOMEN POP CULTURE WANTS YOU TO HATE

340s.

Sourcebooks 2023

Anna Bogutskaya, brittiläinen elokuvateollisuuden parissa työskentelevä kirjoittaja ja podcastaaja, kirjoittaa kirjansa viimeisessä luvussa, ettei tätä kirjaa pitäisi olla olemassakaan. Ei ainakaan 2020-luvulla, ajassa, jossa sukupuolten välisen tasa-arvon voisi kuvitella olevan jo äärimmäisen stereotypisia ja kapeita karikatyyreja tiedostavimmin käyttävällä alueella. Mutta tasa-arvo, se ei lie koskaan valmis. Ja sen osoittaa loistavalla feministisellä analyysillä Bogutskaya, ruotien elokuvien ja televisioviihteen ahdasta ja yksioikoista naiskuvaa.

Bogutskaya lähtee liikkeelle näyttäen, miten moninaisia, monitasoisia ja syviä mieshahmoja me pop-kulttuurissa rakastamme. Miehet hyppivät vieraissa, saavat raivokohtauksia ja hermoromahduksia, laittavat lapsensa taistelemaan keskenään miljardiyrityksen perimisestä ja valmistavat huumeita autotallissa. Joaquin Phoenixin uskomattoman rikkinäinen ja arvaamaton Jokeri on yksi viime vuosikymmenen upeimpia elokuvahahmoja, kiukkuava ja simputtava tohtori House 2000-luvun alun viehättävän äksy hahmo, Successionin Logan Roy kaikessa despoottisuudessaan ihan varmasti rakasti lapsiaan, eikö rakastanutkin? Mutta entä kun nainen on monitahoinen, sekava ja sotkuinen? No, hänestähän tulee epämiellyttävä. Hankala. Nariseva akka. Nalkuttava ämmä. Hullu sekopää. Paperinohut karikatyyri, joka ei koskaan peri puolta valtakuntaa, eli saa sitä, mitä jokaisen naisen kilparadan päässä ykköspystinä pidetään: miestä ja parisuhdetta.

Bogutskaya pilkkoo viihteen vihattavat naiskuvat seuraavaan yhdeksään luokkaan (suomennokset bloggaajan omia): Bitchiin (ämmään), Mean Girliin (ilkeään tyttöön), Angry Womaniin (vihaiseen naiseen), Slutiin (lutkaan), Trainwreckiin (emotionaaliseen katastrofiin/sekoilevaan ikinuoreen, joka "ei ymmärrä kasvaa aikuiseksi"), Crazy Womaniin (hulluun ämmään), Psychoon (psykopaattiin), Shrewiin (äkäpussiin/nalkuttavaan akkaan) sekä Weirdoon (outolintuun). Jokaisella hahmolla on pitkä kulttuurillinen historia, jota Bogutskaya avaa lukijalleen hyvin kattavasti. The Bitch on ollut hyvin pitkäaikainen kulttuurillinen hahmo, omanlaisensa femme fatale, joka on ilkeä, oman edun tavoittelija, ja joka ei koskaan voi saada kahta yhtaikaa; toimijuutta ja arvostusta. The Bitch (ja itseasiassa moni muukin näistä hahmoista) valitsee ensimmäisen luopuen jälkimmäisestä. Mean Girl taas on ämmän pikkusisko, tuttu lukioviihteen kiusaajahahmo, joka käyttää valtaa teinipiireissä kauneuteen ja suosioon vedoten. Hänellä on ystäviä, hän määrää kuka otetaan piireihin ja ketkä joutuvat hylkiöiksi, ja kuka saa maata kenenkin kanssa. Lopulta "oikeus voittaa", ja pahasisuinen Mean girl syöstään vallasta yleensä julkisen nöyryyttämisen kautta. Hänkään ei voi saada kaikkea, mainetta ja suosiota. Jompikumpi riisutaan aina. Sama käy tietenkin vihaiselle naiselle, hullulle ämmälle, psykopaatille sekä lutkalle. Saat vain toimijuuden, et arvostusta. Opetus on selkeä: kun nainen kieltäytyy naisen kulttuurisesta roolista; lempeästä, empaattisesta, joustavasta ja miestä kannattelevasta hoivaajuudesta, hänellä on yksi ainoa lopputulos: tulla vihatuksi. Sekä sarjoissa, elokuvissa että kotisohvilla.

"An episode of Sex and the City summarizes the way pop culture treats Trainwrecks in a single scene. In the sixth-season episode 'Splat!', aired in February 2004, Carrie is attending a swanky New York loft party with her penultimate boyfriend in the series, the Russian, a.k.a. Alexandr Petrovsky (Mikhail Baryshnikov). Aging party girl Lexi Featherston (Kristen Johnston), who is wearing a shiny purple dress, doing coke in the bathroom, and loudly demanding to have a cigarette (despite smoking being out of vogue at this point), falls out the window of a high-rise. Splat. 

In an oral history of the episode for Vulture, the show's creator explicitly called her a cautionary tale for Carrie. Lexi was a character to 'scare her with what her life could be like if she stayed [in New York] - - - Lexi Featherston is only onscreen in one episode, and for less than ten minutes, but the message is clear: grow up or die."

...tulla vihatuksi tai kuolla. Jos vihattu naishahmo ei saa miestä, mutta se ei ole vielä tarpeeksi suuri rangaistus, hän kuolee. Hullut ämmät kuolevat, lutkat kuolevat, ilkeät tytöt ja outolinnut kuolevat, jos eivät kirjaimellisesti niin kuvainnollisesti, sosiaalisesti jääden kaiken hyväksynnän ulkopuolelle. Ja tämä jos mikä yhdistää Bogutskayan esiinnostamia naishahmoja; käyttäydy tai kuole. Mahdu muottiin tai ole ikuinen hylkiö. Kasva aikuiseksi, perusta perhe, omistaudu perheelle, ole hiljaa, älä ole liikaa, pysy kuosissa, kontrollissa, roolissa, sukupuolessa, pysy, pidä kiinni, näytä pintaa, älä liikaa, lopeta kun tulet äidiksi, vaimoksi, tyttöystäväksi, et voi harrastaa vapaata seksiä ja nauttia siitä, masennuksesi kuuluu olla kaunista ja lanadelrey'maisen esteettistä, itsemurhasikin on oikeastaan esteettinen kokemus, et saa reagoida miehen manipuloivaan käytökseen, et saa menettää kontrollia hetkeksikään, sillä muuten tulet vihatuksi tai kuolet. Se on meidän kohtalomme, ja sen jos minkä pop-kulttuuri on osannut naiselle opettaa jo satavuotisen historiansa alusta saakka. 

Lopuksi Bogutskaya muistuttaa vielä oivallisesti, miten pidettävyys ja miellyttävyys ylipäätään on noussut kummalliseksi tavaksi hahmottaa pop-kulttuurin hahmoja. Vähän väliä myös kirjamaailmassa saa törmätä arvioihin, joissa keskeisen hahmon epämiellyttävyys romuttaa koko kirjan, saa arvioijan tähdittämään teoksen yhdellä tähdellä ja ilmoittamaan, että vihaa kirjaa. Ja kyllä, julistin itsekin jokin aika sitten, että Eliza Clarkin Boy Parts -romaanin Irene on kenties vastenmielisin päähahmo, johon hetkeen olen törmännyt. Tämän Bogutskayan kirjan luettuani haluaisin kovasti väittää, että inhoni johtui siitä, että Clark päätyy käyttämään oikein ohjekirjaesimerkkiä hot mess -naisesta, jonka trauma päätyy selittämään täysin kusipäisen käyttäytymisen, mutta ei, vihasin häntä ihan vain siksi, että Irina oli kirjoitettu täydeksi kusipääksi. Kenties jopa sellaiseksi, jota toiseen sukupuoleen kirjoitettuna olisi vain pidetty viehättävänä fuckboina, jonka joku äititeresamainen hahmo lopuksi emotionaalisella työllään parantaa. Mutta: miksi hahmojen pidettävyydellä oikeastaan on mitään merkitystä? Ja mitä niinkin subjektiivinen asia kuin jostain pitäminen oikeastaan edes kertoo paitsi kirjasta etenkään sen tietyistä hahmoista? Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea miellyttävä-epämiellyttäväakselin väliin mahtuu, eikö hahmojen pidettävyyden mittaaminen ole oikeastaan aika suppean asian tarkastelua, kun kirjallisuuden, kuten kulttuurin ylipäätään, näyttää, miten erilaisia, moninaisia, kompleksisia ja ristiriitaisia hahmoja me ihmiset parhaimmillaankin olemme? Jos pidettävyys vaatii normeihin mahtumista, ketä sellaisen arviointi lopulta edes palvelee? 

Meillä on mahdollisuus tehdä toisinkin, muistuttaa Bogutskaya: voimme ryhtyä kaikki joukolla yhdessä outolinnuiksi, weirdoiksi. Sillä oudoksi pääsee ihan vain olemalla suostumatta toimimaan normin mukaisesti, olemalla suostumatta yhteenkään rooliin. Rakastamalla itseään juuri sellaisena sekasortona, monitasoisena ja silti kasassa pysyvänä ihmehahmona, jota me jokainen olemme. Näyttäen, että meitä kuosissa pysymättömiäkin odottaa väistämätöntä kuolemaa myös ilo, nautinto, onni ja hyvä olo. Toimijuus. Ja kun katsomme TV:n moninaisia, sekapäisiä ja törmäileviä hahmoja, ehkä myös arvostus. Parhaimmillaan jopa yhtaikaa. 

Helmet-haaste 2023: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023

KESÄ (VUODENAIKAKVARTETTI #4)

ALI SMITH : KESÄ

397s.

Kosmos 2023

Alkuteos: Summer, 2020

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Pääskyset kirskuvat ikkunani takana, vaaleanpunaiseksi värjäytyvää iltataivasta vasten. Ne ovat ehdoton kesän merkki, väliaikainen ja lyhyt kuten pohjoisen kesä on, ja silti jokavuotinen ja tuttu. Pääskyt ovat ilmassa lähes koko elämänsä, niiden avulla voi ennustaa sadetta, ja toisaalta nukahtaa tuttuun kaupungin äänimaisemaan. Pääskyt lentävät myös Ali Smithin tuoreimmassa suomennetussa teoksessa. Vuodenaikakvartetin viimeinen osa on täällä. Kesä on täällä. 

Siinä missä Ali Smithin Vuodenaikakvaretin aiemmat osat, Syksy, Talvi ja Kevät, voi lukea missä järjestyksessä tahansa, suosittelen Kesän lukemista vasta kun muut osat on luettu. Sanon sen jo alkuun, sillä saatan suositella myös tämän postauksen lukemista, vasta kun Kesä on luettu: tämän kirjasarjan taika nimittäin kietoutuu hurjan paljon siihen, ettei sen kanssa tiedä oikeastaan lainkaan mihin on menossa. Se on Ali Smithiä taitavimmillaan, mutta myös perinteisimmillään: vaikka olet lukenut kirjaa jo kaksi kolmasosaa, saattaa suunta olla lopulta jotain aivan muuta kuin alku on antanut ymmärtää.

Kesä on Smithin upean kvartetin päätösteos, se on tukipuu, jolla muu vuodenkierto seisoo. Kesä nivoo yhteen aiemmat osat, löyhästi, mutta juuri sellaisella lämpimän ihanalla tavalla, jolla myös vuodenajoista kesä kannattelee muita aikoja, on jotain mitä odottaa, jotain jonka varassa eletään, jotain, johon palataan vuodesta toiseen. Kuten Smith kirjoittaa, "englannin kielen kesää tarkoittava sana summer tulee muinaisenglannin sanasta sumor, ja sen pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sana sam, jonka merkitys on sekä yksi että yhdessä." Ja jos kirja Kesä pitäisi jotenkin tiivistää, tiivistyy se oikeastaan kaikkein parhaiten tuohon kesän etymologiaa pilkkovaan lauseeseen.

x

"Missä sinä olet viipynyt näin kauan? Daniel kysyy.

Liikenteessä oli enemmän ruuhkaa kuin luultiin, Hannah sanoo.

Mutta niin kamalan kauan, Daniel sanoo. Minä jo luulin, että aika oli erottanut meidät lopullisesti.

Päinvastoin, aika ja avaruus liittävät meidät kaikki yhteen, Hannah sanoo. Osaksi suurta kokonaisuutta. Universaalisti ajatellen. Pulma on siinä, että me luullaan olevamme erillisiä olentoja. Mutta se on harhaa. 

Ai, Daniel sanoo.

Minä tietenkin siteerasin Einsteinia, Hannah sanoo. Siis omin sanoin. Einsteinin mukaan ainut oikea uskonto ihmisille on se, että me vapautetaan itsemme harhaluuloista, ensinnäkin siitä että me ollaan toisistamme erillisiä olentoja, ja toiseksi siitä että me ollaan maailmankaikkeudesta erillisiä olentoja, ja Einsteinin mukaan ihminen saa mielenrauhan ainoastaan siten, pyrkimällä eroon näistä harhaluuloista."

Yhteyden ja ykseyden lisäksi Kesä on Brexit- ja korona-ajan Iso-Britannia, jakautunut kansakunta, rakkauslaulu yhteydelle ajassa, jossa sen katoaminen leimaa julkista keskustelua niin maailmalla kuin täällä meillä suomessakin. Smith sukeltaa "tavallisten" brittien ajatuksiin, vastakkain asetettuihin ja hallituksen hajottamiin, sekasortoon, joka hyödyttää hallitsevaa luokkaa. Kesä on myös Vuodenaikakvaretin kanssa pidempi tarina aktivismista, suorasta toiminnasta, pakolaisuudesta ja pakolaiskeskuksista. Mutta ennen kaikkea se on vuolas, taitava ja äärimmäisen tarkkanäköinen romaani ihmisyydestä epävarmuuden ja kuohunnan keskellä. Mitä yksi ihminen näin äärettömässä maailmankaikkeudessa voi tehdä muuttaakseen historiaa ja miksi juuri yhdellä on eniten merkitystä?

Smith luo neliosaisen romaanisarjan, joka kertoo upeasti, lähes nerokkaasti, yhteydestä ja yhteyden puutteesta, ihmisyydestä tässä ajassa ja historiassa. Siitä, ettei mikään ole toisistaan irrallista, että olemme kaikki samaa mystistä tähtipölyä, ja silti välillä niin yksin, ettemme edes huomaa muuta. Ali Smithin Vuodenaikakvartetti on ihmiselämä ja sen lähihistoria neljän kirjan kansien väliin kirjoitettuna.

Helmet-haaste 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä

VAPAA

LEA YPI : VAPAA –

KUINKA KASVOIN AIKUISEKSI MAAILMAN LUHISTUESSA

303s.

Atena 2023

Alkuteos: Free: Coming at Age at the End of History, 2021

Suom. Riina Vuokko

Pyydetty arvostelukappaleena

1980-luvun lopussa Albania on yksi Euroopan suljetuimmista maista, tiukan sosialistinen valtio, kipeä kuriositeetti liberalismin valtaamassa lännessä. Kun ympäriltä hajoaa sosialismi- ja kommunistitasavalta jos toinenkin, alkaa poliittinen kuohunta Enver Hoxan kuoleman jälkeen heiluttaa myös Albanian yhtenäisyyttä. Lea Ypi, filosofi ja Marx-tutkija, kasvoi keskellä tuon pahimman kuohunnan, vietti lapsuuttaan suunnitelmatalouden ja yhden totuuden keskellä, perheessä, joka oli kummia sattumuksia ja erikoisia henkilöhistorioita täynnä.

Lea Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuva muistelmateos on hieno kurkistus 1990-luvun alun ja loppupuoliskon kuohuntaan, sosialististen valtioiden hajoamiseen ja arkeen, jossa kaiken jonottaminen on ehdotonta arkea. Ypi kirjoittaa muistelmiaan aikuisuudestaan käsin, mutta lapsen näkökulmasta; viehättävä lapsikertoja ymmärtää asioita ihanan vinosti, ja lukija saa kerran jos toisenkin hoksata yhtymäkohtia ennen lapsi-Ypia. Ypi kokee kuitenkin ensisijaisesti olevansa vapaa: hän saa valita mistä suunnasta lähestyy tänään kotia koulun jälkeen, hän saa valita mitä leikkii ystäviensä kanssa, hän saa valita missä kerhoissa käy koulun jälkeen. Ypi on kasvanut reippaaksi pikku-Toveriksi, joka uskoo järkkymättä järjestelmänsä erinomaisuuteen, länsimaiden raakaan kilpailuhenkeen, sosialismin solidaarisuuteen sekä Enver-setään, diktaattoriin ja hallitsijaan, jonka varaan Albanian sosialismi on rakentunut. Siirtymää odotetaan kuin kuuta nousevaa, mutta siirtymän sosialismista kommunismiin korvaakin hieman kaoottinen siirtymä sosialismista markkinatalouteen. Mitä maailmasta on enää jäljellä, kun kaikki lapsena uskottu ei yhtäkkiä enää pidäkään paikkaansa? Ja ketä Ypin vanhemmat, nuo Enver-sedän kuvaa ikuisesti kehystävät, mutta esille saamattomat henkilöt historioineen oikein edes ovat?

"Meillä kotona oltiin valmiita myöntämään, etteivät kaikki säännöt olleet yhtä tärkeitä ja että ajan myötä jotkin lupaukset menettivät merkityksensä. Siinä mielessä perheenjäseneni olivat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, samanlaisia kuin koko muu yhteiskunta ja samanlaisia kuin valtiotkin. Osa varttumisen haasteesta olikin siinä, että piti saada selville, mitkä säännöt olivat ajan myötä lieventyneet, mitkä jääneet tärkeämpien velvollisuuksien jalkoihin ja mitkä puolestaan pysyivät muuttumattomina."

Lea Ypin Vapaa on kaunis kasvutarina sosialistisen maan sydämestä. Lea elää onnellisen lapsuuden yhdessä vanhempiensa ja isoäitinsä kanssa, ja tälle matkalle maailman muutoksiin myös lukija pääsee mukaan. Jostain syystä kustantamo on kuitenkin päättänyt nostaa kirjan kanteen Financial Timesin lainauksen, jossa kirjan kerrotaan olevan "taianomainen, ajaton ja äärimmäisen tärkeä kirja siitä, millaista elämä todella oli kommunismin ikeessä." ...kaunista ja tavanomaista? Rauhallista ja onnellista? Normaalia? Aivan samanlaista - eräällä tavalla - kuin kapitalismin "ikeessä", erilaisella pohjatarinalla vain?

No, ymmärrettävää lie, että jenkkiläinen Financial Times uskoo varsin sinisilmäisesti oman liberalistiskapitalistisen järjestelmänsä paremmuuteen, mutta nosto kannessa on oikeastaan varsinainen paradoksi, kun sukeltaa syvemmälle itse kirjaan. Se, miten Ypi opetetaan lapsesta asti ajattelemaan yhden totuuden olevan oikeampi kuin muut, on itseasiassa tismalleen sama tarina, mihin nykylapset länsimaissa opetetaan – korvataan tosin vain sosialismi kapitalismilla. Koska sosialismi, vainoharhaiset diktaattorit ja puolueet ovat meille vieraampia, on meidän helpompi vain istua kotona ja kauhistella yhteiskuntajärjestelmää kuin nähdä omamme valuvikoja. Satuun kun se markkinatalouskin perustuu, satuun vapaudesta, kollektiivin sijaan vain yksilön vapauden. Vapaus on kuitenkin täysin suhteellinen käsite, ja kyllä, vaikka sosialismin nimissä vangittiin ja kuoli yksi jos toinenkin toisinajattelija, ei kapitalisminkaan kädet verettömiä ole – meillä kuolonuhrit ovat vain kaukana globaalissa etelässä, vaarallisissa vaatetehtaissa valmistamassa sinunkin paitaasi ja kaivoksissa louhimassa materiaalia minunkin puhelimeeni, heidät on huomattavasti helpompi unohtaa. Joten niinpä Ypin kirja osuu tärkeään kohtaan: se kysyy, mitä vapaus todella on, ja miksi meidät kerta toisensa jälkeen opetetaan uskomaan, että juuri meidän järjestelmämme olisi korjaamattomana juuri se kaikista parhain? Kuka täällä oikeastaan aivopesee ja ketä? Mitä menneiltä sosialistisilta valtioilta voisi oppia, ottaa omaksi ajassa, jossa vapaus on oikeastaan täydellinen abstraktio, jossa yhteiskunnallinen hallinta opettaa meitä haluamaan ihan vain itsensä toivomia asioita? Ja: olemmeko me oikeasti vapaita, jos kaikki eivät ole vapaita? Onko vapautta se, että kenellä tahansa on oikeus tulla turvaan, vai todella se, että politiikkamme upottaa jatkuvasti satoja ja satoja siirtolaisia Välimereen kuolemaan, koska meillä on "vapaus" tehdä niin? Me kauhistelemme jatkuvasti raakalaismaisia diktatuureja ja kommunismia, mutta kun ihminen yrittää päästä sen "ikeestä" pois, olemme ensimmäisenä sulkemassa rajojamme ja rakentamassa muurejamme. Sitäkö vapaus siis todella on, kysyy myös Ypi.

"Ehkä liikkumisen vapaudella ei koskaan ollut oikeasti merkitystä. Sitä oli ollut helppo puolustaa silloin kun joku muu teki likaisen työn ja ylläpiti vankiloita. Mutta mitä arvoa on poistumisoikeudella, jos saapumisoikeutta ei ole? Olivatko rajat ja muurit tuomittavia vain silloin, kun niiden tehtävänä oli pitää ihmiset sisällä, eivät silloin jos ihmiset haluttiinkin pitää ulkona?"

Ypin muistelmat ovat hieno ja ajankohtainen teos, mutta ei siten kuten kannessa luvataan, vaan ennemminkin ylipäätään yhteiskunnallisen katseen herättelijänä. Lapsikertoja ja viehättävä musta huumori tekee lukukokemuksesta kevyen ja helpohkon, joskin myös samalla hieman etäisen, sillä vasta epilogissa Ypi antaa oman ajatuksensa ja äänensä tulla aidosti kuuluviin. Sitä olisin kaivannut lisää, aikuis-Ypillä olisi ja on todennäköisesti valtavasti annettavaa, mitä yhteiskuntafilosofiaan ja sosiologiaan tulee. Täytyy vain toivoa, että hän kirjoittaa vielä lisää.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Albania

Helmet-lukuhaaste 2023: 02. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

EASY BEAUTY

CHLOÉ COOPER JONES : 

EASY BEAUTY

270s.

Virago 2022

Chloé istuu baarissa kahden tuttavansa, Jayn sekä Colinin kanssa. Baari alkaa hämärtyä hänen ympäriltään, Chloé alkaa rakentaa itselleen neutraalia tilaa, turvahuonetta, seinä seinältä hän pystyttää sen, laskee kahdeksaan, yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan, alusta uudelleen ja uudelleen. Hän etäännyttää itsensä keskustelusta, jota käydään. Miehet ympärillä käyvät keskustelua, josta on pakko dissosioitua pois pysyäkseen jokseenkin järjissään. Colin argumentoi järkkymättömästi, että ainoa eettinen päätös olisi ollut abortoida Chloé jo ennen syntymäänsä. Ainoa eettinen ja moraalisesti oikea näkemys on, ettei Chloéta olisi olemassa ollenkaan.

x

Yhdysvaltalainen Chloé Cooper Jones on filosofian professori, kirjoittaja ja matkustaja. Hän on katoilevan isän tytär, järkkymättömänä vierellä pysyvän äidin ja samanlaisen aviomiehen vaimo. Hän on kuusivuotiaan Wolfgangin äiti. Hän on äkäinen, häilyvä, dissosioiva, uusia kokemuksia jahtaava, epävarma, mieluummin noviisi kuin missään erityinen asiantuntija. Hän on kaikkea, mitä ihminen nyt kolme-nelikymppisenä on, hukassa, turvassa, etsimässä, perillä. Mutta muulle maailmalle hän on vain yhtä ainoaa; hän on yhtä kuin hänen synnynnäinen ruumiillinen vammansa. 

Chloé Cooper Jonesin Easy Beauty lähtee liikkeelle ensimmäisessä kappaleessa kuvatusta tilanteesta, kahden Jonesin lailla filosofian laitoksella jatkotutkimusta tekevän väitöskirjatutkijan keskustelusta siitä, onko Cooper Jonesin elämä oikeastaan lainkaan elämisen arvoista. Keskustelu on yllättävä ja uusi näkökulma Chloén elämään, muttei sinällään mitään yllättävää: kun henkilö on näkyvästi vammainen, ei hänen autonomiansa, yksityisyytensä ja ajatusmaailmansa ole enää hänen, vaan se on koko ympäristön riepoteltavissa. Ruumiista tulee vammaisen identiteetti, ja samalla vapaata riistaa, eettinen kysymys ja luennoilla käytävä pohdinta. Vammaisen elämä on poliittinen kiistakappale, ja moraalinen dilemma. Elämisen arvoinen elämä vamman kanssa on ainoastaan hypoteettinen kuriositeetti, josta kaikilla on mielipide. Josta kaikilla saa olla mielipide. Kaikilla, paitsi vammaa itse kantavalla.

“But I’m not helpless, I’m struggling. People don’t always recognize the difference.”

Cooper Jonesin selkäranka, lantio ja jalat olivat vinossa ja eri tavoin kehittyneet jo kohdussa. Hän syntyi outona, vammaisena, epänormaalina maailmassa, jossa normaali on määritelty niin kapealla tavalla, että harva oikeastaan edes onnistuu syntymään siihen mahtuvien normien sisällä. Mutta kun vamma on näin selkeä – ja ennen kaikkea ulospäin näkyvä – tulee siitä annettu identiteetti, jonka kieltämisen ympärille Jonesin koko elämä alkaa muodostua. Muiden mielipiteiden, hedelmättöminä häntä pitävien lääkärien, kauhistelevien ohikulkijoiden, tuijottavien lasten ikeiden alla Cooper Jones yrittää jollain tapaa löytää paikkansa yhteiskunnassa, jossa häntä ei koskaan suostuta näkemään kokonaisena. Samalla hän tekee väitöskirjaa kauneudesta, Bernard Bosanquetin helpon kauneuden käsitteen innoittamana hankalammasta kauneudesta ja problemaattisista ihmismielen kiinnostuksenkohteista, yrittäen kuitenkin viimeiseen asti kiistää aiheensa ja oman identiteettinsä – annetun tai otetun – risteämät.

Easy Beauty on upea omaelämäkerrallinen essee niin elämästä vamman kanssa kuin ableismista, oman paikkansa etsimisestä ja vanhempien jalan jälkien tutkimisesta. Cooper Jones yhdistää omiin kokemuksiin upeasti niin filosofista teoriaa kuin perhe-elämän kiemuroita, ja kokonaisuus kasvaa yhdessä Jonesin kanssa eräänlaiseksi henkiseksi kasvukertomukseksi, jossa pyristellään irti niistä annetuista korteista, joiden itse kukin herkästi antaa ohjata elämäänsä valintoineen. Miten elää tässä, kun muualla voi olla koko ajan jotain muuta? Miten minusta voi tulla mitään muuta kuin omista vanhemmistani? Entä mitä kaikkea minä itseasiassa edes olen, jos ulkoa lapsesta asti minuus on rakentunut stereotypioiden ja ableismin varaan? Cooper Jones tutkii omaa matkaansa vahvemman toimijuuden äärelle lempeästi, kärsivällisesti ja silti itseään juurikaan säästelemättä. Hän näyttää kipukohtansa ja epävarmuutensa, raottaa sitä todellisuutta, jota normien ulkopuolelle kehollisesti jäävä joutuu päivästä toiseen kohtaamaan sekä yksilötasolla että rakenteellisena syrjintänä. 

Cooper Jones ei ole valinnut osaansa, hän ei ole asettunut uhriasemaan, vaan hänet on lapsesta asti työnnetty sinne. Milloin muiden asenteet ovat kummunneet säälistä (ja sen taustalla kulkevasta ylemmyydentunteesta) ja milloin taas näkyvästä ihmettelystä ja inhosta, asetelma on yhteiskunnan luoma, mutta eräänlainen taistelu, vastaanlaittaminen aina individualistisessa yhteiskunnassamme yksilön tehtävä.  Cooper Jones kirjoittaa omastaan äärimmäisen kauniisti, yhtaikaa objektiivisesti että subjektiivisesti. Vaikka Easy Beautyn voi lukea myös selviytymistarinana, se ei ole sitä sellaisessa HS Visio -narratiivissa, jossa vamma kannatti ja opetti Jonesin arvostamaan elämää ja sen sattumanvaraisuutta yhtään sen pyhemmältä jalustalta kuin kukaan muukaan. Vamma ja erityisesti yhteiskunnan suhtauminen siihen on ihan uskomatonta paskaa, mutta Cooper Jones voi kuitenkin valita itse sen, ottaako hän muiden paskaa enää omansa päälle. Ja sellaisena oppina tämä kirja on aivan äärimmäisen upea – oman toimijuuden ja autonomian aarrekarttana maailmassa, joka yrittää riistää sitä ominaisuuksiemme mukaan sitä keneltä enemmän ja keneltä vähemmän.

"We'd not been given perfection, not godliness, not symmetry, not gracious measurement, not a bad hand, nor a curse; we'd not been given anything other than a life to spend together; our lives, not easy or free from pain; we'd been given only a real life, dreadfully normal and sublime, and I would no longer betray its beauty by wishing it otherwise.”  

Helmet-haaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi