KUULUMME TOISILLEMME

MIKAEL BRUNILA, VILJA SAARINEN & VALTER SANDELL :

KUULUMME TOISILLEMME – KIRJEITÄ JA KIRJOITUKSIA YSTÄVYYDEN POLITIIKASTA

272s.

Khaos Publishing 2023

Akateemisia ja kommunistisia kirjeitä ystävyyden, yhteenkuuluvuuden ja Muumi-filosofian kautta esitettynä, kohti parempaa, lempeämpää ja mukaanottavampaa yhteiskuntaa? Kyllä kiitos. Mikael Brunilan, Vilja Saarisen ja Valter Sandellin keskinäinen, esseistiikkaa lähentelevä kirjeenvaihto päättää lukuvuoteni 2024, mutta kasvaa samalla yhdeksi vuoden (ja viime vuosien) merkityksellisimmäksi lukukokemukseksi. Me puhumme niin valtavasti siitä, mitä nykymaailmassa on vikana, jäämme kiinni kysymykseen, mitä meidän sitten pitäisi kaiken tämän tuhoavan kapitalismin keskellä tehdä, että emme muista, että ratkaisumme on jo täällä. Me olemme se ratkaisu. Ja Brunilaa, Saarista ja Sandellia lainaten, ehkä onkin aina kysyä, että miten me alamme muutosta tehdä. Tässä ja nyt.

"Ystävyys tai ystävän hahmo toimii itsessään, kuten sanoit, eräänlaisena eettisenä mittatikkuna maailmassa olemiselle. En kuitenkaan ole ihan varma siitä, voidaanko ystävyyttä ja poliittista ystävyyttä erottaa toisistaan. Vaikka jotkut väittävät ihmisten olevan pohjimmiltaan itsekkäitä tai kilpailuhenkisiä, ajattelen, että juuri se, miten toimimme ystäviämme kohtaan – olivat nuo ystävyydet poliittisia tai eivät – viittaa päinvastaiseen."

Kuulumme toisillemme on neljään kokonaisuuteen jaettu kirjeenvaihto, joka hahmottelee miten maailma voisi toimia toisin. Kirjoittajat viittaavat muihin menneisiin, mutta erityisesti aikamme ajattelijoihin ja antikapitalisteihin, muun muassa Giorgio Agambenin valtateoriaan, Rojavan autonomiseen, feministiseen ja antikapitalistiseen kurdihallintoon, antropologi David Graeberiin sekä Tove Janssoniin, niin taiteilijana ja ajattelijana kuin antikapitalistisen, jopa kommunistisen Muumilaakson luojana. Kirjeistä kasvaakin paitsi laaja kulttuurinen ja yhteiskunnallinen katsaus, myös täydellinen muistutus siitä, että toisin paitsi on toimittu myös jatkuvasti toimitaan, eikä mikään estä tätä tapahtumasta uudelleen. 

Paljon toisin toimiminen kuitenkin vaatii – se vaatii ensin sairauden tunnistamista, ennen kuin siitä edes voi alkaa yhdessä parantua. Ahdistuneessa, pelottavassa ja jatkuvasti yhteistä moraalikoodistoamme rikkovassa maailmassa myös eettisesti toimivien mahdollisuushorisontti alkaa pienentyä, ja keskellä olevan aukon mustuus vetää myös ystävyyksiin uskovilta valon mukanaan. Se saa meidät taistelemaan toisiamme vastaan: se saa poliittisuutemme suuntaamaan jo valmiiksi samalla tavalla ajatteleviin puuttuen heidän yksittäisiin sanavalintoihinsa tai tykkäyshistoriaansa. Se saa feminismimme etsimään virheitä sieltä, missä niitä on jo valmiiksi vähän, kritisoiden joko menneitä tai tämänhetkisiä hyvänmielen, varsin vähäongelmaisia kulttuurituotteita, reagoimaan jatkuvasti (ja ymmärrettävästi) rasistisen, fasistisen ja ihmisvihamielisen hallituksemme toimiin sen sijaan, että tekisimme itse aktiivisesti toisin. Se saa median kyttäämään yksittäisiä tuomitsemisia tai anteeksipyyntöjä sen sijaan, että se uutisoisi laajasti vahingollisten päätösten pitkittäisvaikutuksista tai tieteellisesti epäpätevistä läpiajoperusteista. 

Se saa meidät toisiamme vastaan, koska se tuntuu helpoimmalta. Mutta kuten helpot vaihtoehdot aina, se itseasiassa pahentaa tilannetta, ei lainkaan paranna sitä. Kun huomio menee omien virheiden paikantamiseen ja kaitsimiseen, saa moraalittomat romuttaa yhteisiä sääntöjämme, tuottaa aidosti naisvihamielisiä sisältöjään ja normalisoida aidosti rasistista päätöksentekoa tai legitimoida kansanmurhia. Yksittäisen ihmisen silmänliikkeillä ei ole silloin mitään merkitystä, kun kokonaisuus uhkaa kaatua käsiin. Siksi meidän on toimittava yhdessä, erilaisuutta ja epätäydellisyyttä keskuudessamme vaalien. Kuin toistaan rakastavat ystävät konsanaan, meidän on opeteltava sietämään erimielisyyttä, keskeneräisyyttä, kasvamista, epäonnistumista ja toiminnan korjaamista. Tai itseasiassa, ei sietämään: arvostamaan, vaalimaan ja pitämään toiminnan kannalta keskeisenä.

Kuulumme toisillemme yhtyy siihen kauniisti soljuvaan, hiljalleen voimistuvaan virtaan, joka yhdistyy ainakin Minna Salamin Aistien viisauden, Audre Lorden Sisten, Outsiderin ja Anna Lowenhaupt Tsingin Lopun aikojen sienen sanomiin: vähemmän erheiden osoittelua ja olemassa olevan kritiikkiin kiinnittymistä ja enemmän aktiivista toisin tekemistä, tässä ja nyt. Toisin toimisen, aktiivisen rakastamisen, ystävyyden, toveruuden, sisaruuden ja antikapitalististen laikkujen kasvattamisen voi aloittaa missä vain milloin vain – sillä kuten Hanna Kuusela Syytös-kirjassaan Hopi-heimoa siteeraa, "me olemme ne, joita olemme odottaneet." Brunila, Saarinen ja Sandell muistuttavat samaa: sinä voit valita ystävyyden politiikan juuri nyt, juuri siellä missä olet, ja alkaa kasvattaa ihmissuhde, kohtaaminen ja vuorovaikutustilanne kerrallaan niitä kommunistisia, antikapitalistisia ja ystävyyteen perustuvia alueita, jotka lopulta haastavat tuhoon ja sortoon perustuvia kapitalistisia järjestelmiä. Pikkuhiljaa ne kasvavat, ottavat tilaa ja kaappaavat alaa, ja mitä useampi meistä tekee niin, sen paremmin laikut kasvavat ja tavoittavat jopa toisensa. 

"Eettisesti eläminen edellyttää eräänlaista sankarillisuutta, jatkuvaa tasapainoilua periaatteen ja käytännön välillä – sekä muistamista että unohtamista. Se edellyttää, että etenemme pikemminkin esittämällä kysymyksiä kuin valmiita vastauksia; että uskallamme viipyä epävarmuudessa ja luopua osasta kiinteää minuuttamme. Yhdessä."

Ystävyyteen – niin arkiseen kuin poliittiseenkin – kuuluu sietää myös keskeneräisyyttä. Ystävä ei kerro ehtoja, miten maailmassa ollaan, vaan ohjaa lempeästi kohti yhteisiä, toisiaan kunnioittavia rajoja. Ystävä ei valitse sanoja, mitä maailmassa saa käyttää, vaan neuvottelee yhdessä niiden merkityksistä. Ja ennen kaikkea: ystävä ei positioi itseään toista ylemmäs, vaan ottaa kädestä, ja nostaa muutkin samalle jakkaralle seisomaan. Rinta rinnan. Ja juuri siksi me tarvitsemme ystävyyttä myös politiikkaan enemmän kuin koskaan – väitän, että solidaarisia, eettisiä ja yhteiseen moraaliin uskovia on enemmän kuin hajoittaen hallitsevia. Meidän täytyy vain toimia, tässä ja nyt. Meidän täytyy luoda liittoja, ottaa mukaan, luopua dogmeista ja nähdä toistemme kauneus juuri keskeneräisyydessä, epävarmuudessa, vielä matkalla ollessa. Huomenna se voi olla jo liian myöhäistä.

ALAISET – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

 OLGA RAVN : ALAISET

 – 2100-LUVUN TYÖPAIKKAROMAANI

128s.

Kosmos 2022

Alkuteos: De ansatte, 2018

Suom.: Sanna Manninen

On absoluuttisesti mahdotonta ehtiä lukea elämänsä aikana kaikkia haluamiaan kirjoja, kokeilla edes kaikkia kirjailijoita, joita tahtoisi ehtiä lukemaan. Priorisointi, valinta ja valitsemisen pakko jättää ulkopuolelle varmasti ihan valtavan määrän itselleen täysin sopiviakin teoksia, aika on yksinkertaisesti yhden elämän aikana liian rajallista.

Jostain syystä Olga Ravn oli jäänyt minulla tähän ohitettuun, tarkoituksella sivuun jätettyyn kategoriaan. Olen kyllä kiinnittänyt huomiota hänen kirjoihinsa aina Kosmoksen julkaisukatalogeissa, huomannut monen näitä kehuneenkin. Kaikkea ei ehdi, kaikkea ei pysty, mietin, ja jatkoin muiden parissa. Kunnes Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuma julkaisi ensimmäisen esiintyjäkiinnityksensä. Yhtäkkiä yhden viime vuosien suurimman lempikirjailijani Olivia Laingin rinnalla Olga Ravninkin nimi alkoi kiinnostaa aivan uudella tavalla.

"Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan. Minulla ei ole mitään mätänemistä vastaan. Minusta pelottavaa on se, mikä ei koskaan kuole eikä muuta muotoaan. Siksi olenkin ylpeä siitä että olen ihminen, ja minulle on kunnia tietää että varmasti kuolen. Juuri se erottaa minut tietyistä muista täällä."

Olga Ravnin ensimmäinen suomennettu teos, spekulatiivinen/tieteellisfiktiivinen pienoisromaani Alaiset on dystooppinen kertomus 2100-luvun työpaikasta, typötyhjässä ja pimeässä avaruudessa kulkevasta 6000. aluksesta, jonka henkilökunta koostuu sekä ihmisistä että ihmisenkaltaisista. Kun alukselle tuodaan Uuslöydön laaksosta outoja esineitä, ihmisenkaltaisillekin alkaa kehittyä ihmisenkaltaisuutta aivan uudella tapaa – he alkavat paitsi tuntea perustunteita myös kaipuuta, nostalgiaa, Maata. Vaikka he eivät ole syntyneet, eivätkä välttämättä Maassa käyneetkään, jokin uusi kaltaisuuden muoto valuu myös heihin. 

Ravnin Alaiset kertoo tarinansa todistajalausuntoina. Ravn kutoo 6000. aluksen henkilökunnan nauhoutetuista lausunnoista pienen mutta sitäkin voimakkaamman tarinan, joka kommentoi paitsi elollisuuden, ihmisyyden, kaltaisuuden, elottoman, luodun ja tehdyn välisiä rajapintoja myös nykyisen työkulttuurin äärimmilleen viemistä, suorittamista, itsensä antamista ainoastaan yhteiselle missiolle. Millaista on olla ihmisenkaltainen, joka on rakennettu ainoastaan työntekijäksi? Entä millaista on olla ihminen, avaruusaluksessa jo niin kaukana Maasta, ettei sitä enää pysty edes kaukoputkella erottamaan muista avaruuden tähdistä? Olla osa jonkinlaista tulevaisuuden projektia ja tutkimusta, jossa uskollisuutta täytyy osoittaa komitealle ja komentokeskukselle, jossa säästä puhuminen, säästä itsestä puhumattakaan on suurinta nostalgiaa? 

Jossain vaiheessa todistajalausunnoista alkaa muodostua hyytävä kokonaisuus, joka avaa 6000. aluksen miehistön kohtaloa. Jotain on tapahtunut, ja ihmiset sekä ihmisenkaltaiset alkavat eriytyä toisistaan. Ihmiset vetäytyvät hologrammilastensa tykö, jos heille onnekkaasti sellainen on myönnetty, ihmisenkaltaiset hiljaisesti keskenään yhteen. Uhka, jos sitä edes tunnistaa, on hiljainen ja hidas pohjavire, jolta pystyy kyllä kääntämään katseensa kun tarpeeksi vain osaa itseään harhauttaa. Kaikki kuitenkin tuntuu menevän kohti tuhoaan, ja monen asian ymmärtää kertoneen siitä vasta kun niitä tarkastelee jälkikäteen.

En ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi.

ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

HAN KANG : ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

268s.

Gummerus 2024

Alkuteos: 작별하지 않는다, 2021

Suom. Taru Salminen

Saatu arvostelukappaleena

Sydämeni on rikki. 

Ja samalla: yksikään kirjaa lukiessani suunnittelemista tavoista kirjoittaa tästä kirjasta ei enää päde.

Älä jätä hyvästejä -romaanin jälkeen sanat, määritelmät pakenevat yritystä arvioida. Yritystä tulkita, etsiä symboleja, selittää. 

Älä jätä hyvästejä tekee sen kaiken itse, joten juuri mikään ei tunnu enää miltään, yksikään sana ei riitä, tee oikeutta, kerro eikä näytä todellisuutta.

Sanoja kyllä on. 

Mutta niiden käyttämäninen tuntuu mahdottomalta.

"Luin lapsuudessani, että lumihiutaleen syntymiseen tarvitaan äärimmäisen pieni pöly- tai tuhkahiukkanen. Pilvet eivät koostu ainoastaan vesimolekyyleistä, vaan ne ovat täynnä veden haihtumisen myötä maasta kohonneita pöly- ja tuhkahiukkasia. Kun kaksi vesimolekyyliä yhdistyy ja muodostaa lumikiteen, pöly- tai tuhkahiukkasesta tulee sen ydin. Molekyylikaavan mukaan kuusisakaraiset kiteet törmäävät laskeutuessaan toisiin kiteisiin, joiden kanssa ne yhdistyvät. Mikäli pilvien ja maan välinen etäisyys olisi ääretön, lumihiutaleetkin suurentuisivat äärettömiin, mutta laskeutumiseen ei kulu tuntia enempää aikaa. Lumikiteiden keveys on lukuisissa yhdistyimisissä sakaroiden väleihin syntyneen tyhjän tilan ansiota. Äänet imeytyvät tyhjään tilaan, jolloin ympäristökin vaimentuu. Kiteet näyttävät valkoisilta, koska sakarat heijastavat valoa äärettömän moneen suuntaan."

Älä jätä hyvästejä on tuoreen nobelistin uusin, suoraan koreasta äärimmäisen taiten Taru Salmisen suomentama romaani kuolemasta, joukkomurhista, vaietuista sukutraumoista ja höyhenen keveistä asioista, jotka symboloivat paitsi korealaisessa kulttuurissa surua ja sen puhtautta, luovat myös oksymoronisen törmäyksen, törmäyttämisen, sen äärimmäisen hiljaisen tilan, jossa kaikkein järkyttävin on lumihiutaleen ytimen pöly- tai tuhkahiukkanen ja lapsen kasvoille sulamattomat kuusisakaraiset kiteet saavat hiljaisuuden huutamaan. 

"Vesi ei katoa vaan kiertää ikuisesti. Ei voida sanoa, etteivät kasvoilleni putoilevat lumihiutaleet ole samoja, joita putoili Inseonin kasvoille tämän lapsuudessa. Päästän irti polvistani, kun mieleeni muistuvat seuraavaksi ihmiset, jotka Inseonin äiti oli nähnyt koulun hiekkakentällä. Pyyhin turran nenäni ja silmäluomeni. Ei voida sanoa, ettei käteeni nyt tarttunut lumi ole lunta, jota kerrostui silloin heidän kasvoilleen."

Han Kang on kirjoittanut paljon. Suomennettu näitä teoksia on neljä, joista osin kahden kanssa limittyy, yhdistyy, kiteytyy Älä jätä hyvästejäkin: se palaa toisaalta äärimmäisiin Ihmisen tekoihin, ja jatkaa niistä Valkoisen kirjan surun fragmentteihin. Se on yhtaikaa täysin uutta, jälleen eri tavoin maailmaa lähestyvää Kangia kuin aiemmat suomennokset ja silti tuttua, melankolista, hiljaista omantunnon ääntä, näyttämistä ja muistuttamista. Kun Valkoinen kirja käsittelee ennen kertojan syntymää kuolleen isosisaruksen jälkeen jättämää ikuista valkoista suruverhoa, Ihmisen teot on taas brutaali kuvaus 1980-luvun Gwangun opiskelijamielenilmauksista, jotka Etelä-Korean hallinto tukahdutti ennennäkemättömän verisesti. Älä jätä hyvästejä taas on maagisen kaunis kertomus edellisen kirjansa painajaisista pääsemättömän Gyeonghan yrityksestä ehtiä ajoissa Jejun saarelle: pieneen syrjäiseen taloon, jossa Souliin tuodun, pahasti loukkaantuneen ystävänsä Inseonin pieni valkoinen lintu, Ami, on jäänyt ilman vettä ja hoivaa kun hänen tajuton huoltajansa on kuljetettu hoitoon. Samalla perille päästyä – vai sen jälkeen vai ennen sitä vai yhtaikaa ? – auki alkaa kiertyä Jejun saaren omat sanoinkuvaamattomat hirveydet juuri ajalta ennen hiljaista ja lännessä unohdettua Korean sotaa, sitä samanlaista jota lännen kylmäveriset käyttivät jälleen vain oman keskinäisen pullistelunsa sivunäyttämönä. Älä jätä hyvästejä on kuin kaksi aiemmin mainittua kirjaa yhdessä – brutaalia kauheutta ja sydäntä särkevää surua.

Kun Älä jätä hyvästejä on luettu, maailma näyttää taas toiselta. Kiteyden väliin jäävä hiljaisuus on ääretön. Ytimen julmuus särkisi kaiken, jos sitä ei suojaisi yhdessä päätetty huutamattomuus.

Kaiken tämän päälle on jälleen rakennettu yksi demokratia. Kaikki tämä on laskettu lännessä, Etelä-Koreassa, yhteisessä päätetyssä totuudessa onnistumiseksi. Kaikesta tästä ja tämän kaltaisen toistumisesta vuosikymmenestä toiseen me kaikki olemme kollektiivisessa vastuussa niin kauan kun hiljaisuus on se äänekkäin ääni mikä ytimen ympärille kiertyy.

Helmet-haaste: 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

YKSINÄISTEN KAUPUNKI

OLIVIA LAING : YKSINÄISTEN KAUPUNKI – 

TUTKIMUSMATKA YKSINOLON TAITEESEEN

335s.

Teos 2024

Alkuteos: The Lonely City, 2016

Suomennos Sirje Niitepõld

Saatu arvostelukappaleena

Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo kerran. Kirjoitin mykistyneen ihailun, huumaantuneen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen sisältä. Kirjoitin haltioituneena siitä, miten joku voikin tehdä yksinäisyydestä tällaista taidetta. Tehdä yksinäisyydestä kertovasta taiteesta taidetta. Olla taide.

Nyt, vain himpun yli vuosi myöhemmin, kirjoitan tästä taas. Olen lukenut Laingini tähän asti englanniksi, mutta kun Teos tarjosi minulle tätä yhtä ehdotonta elämäni lempikirjaa arvostelukappaleena, luin sen. Luin sen kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa, mutta silti niin, että liikutuin jo valmiiksi siitä mitä on tulossa. Sain yhtaikaa kirjan uutena ja uudestaan. Erilaisella äänellä kuin olin kuvitellut, hieman. En Laingin suoraan kirjoittamana vaan Sirje Niitepõldin taidokkaana suomennoksena. Sellaisena, joka ei kadota mitään, mutta oli vain erilainen kuin olin ehkä ajatellut. Kuin olin päässäni kuullut. 

Yritän kirjoittaa tästä nyt uudelleen. Yritän kirjoittaa sitä, mitä toinen lukukerta vahvisti: yksinäisyyden kollektiivisuutta, yleisyyttä ja paradoksaalisuutta: vastentahtoisen yksinäisyyden eristävää voimaa ja mieltä vinouttavaa tuskaa. Yritän kirjoittaa mitä näen Laingin kirjoituksessa samalla tapaa kuin Laing kertoo, mitä näkee käsittelemässään taiteessa: yksinäisyyden paradoksaalista näkyvyyttä (Edward Hopper), kielen ja erityislaatuisen erilaisuuden luomaa absoluuttista erillisyyttä (Andy Warhol), naamioita ja omaan elämään katoamista.

"Erilaisten yksinäisyys, epähaluttujen yksinäisyys, yksinäisyys joka syntyy siitä, ettei pääse yhteyden ja hyväksynnän taikapiiriin – sosiaalisiin ja ammatillisiin ryhmiin, syleilevien käsivarsien otteeseen."

Aika alussa kirjaa Laing sukeltaa yksinäisyystutkimukseen, sen vähäisyyteen ja myöhäiseen ilmestymiseen psykologiankin alalle. Laing kertoo yksinäisyystutkimuksen pioneeria Robert Weissiä ja häntä seuranneita tutkijoita lainaten hypervigilanssista, psykologisesta ylivalppaudesta, jonka yksinäisyys aktivoi. Tässä tilassa ihmisen aivot kirjaimellisesti asemoituvat toisin suhteessa ympäröivään maailmaan: ne kokevat maailman yhä negatiivisemmin ja asennoituvat odottamaan jo valmiiksi epäkohteliaisuuksia, hankauksia ja torjuntaa. Lisäksi aivot tallentavat pienetkin edeltävän kaltaiset vastoinkäymiset mieleen supertallennusteholla, jolloin niiden merkitys kasvaa huomattavasti miellyttäviä tai ystävällismielisiä kohtaamisia suuremmiksi. Näin syntyy siis se arkinen noidankehä, jossa yksinäinen ihminen eristäytyy entisestään, koska hänen ylivalppautensa saa hänet näkemään maailman hankalana, hankaavana ja vihamielisenä. 

"Tämä tarkoittaa sitä, että mitä yksinäisemmäksi ihminen muuttuu, sitä taitamattomammin hän suunnistaa sosiaalisten suhteiden poluilla. Yksinäisyys kasvaa hänen ympärilleen kuin home tai turkki, suoja, joka estää yhteyden toisiin ihmisiin janosi sitä miten paljon hyvänsä. Yksinäisyys kasaantuu, levittäytyy ja syvenee. Ja kun se tarraa ihmiseen kiinni, sitä ei todellakaan ole helppo irrottaa. Siksi olin yhtäkkiä niin yliherkkä kritiikille ja tunsin itseni jatkuvasti paljaaksi, kuljin kyyryssä silloinkin kun kävelin anonyymina kaduilla sandaalit läpsyen."

Ilmiön ymmärtäminen auttaa ymmärtämään naapurini aina niin kovin vihamielistä rouvaa, jolla on ainoastaan vihaista sanottavaa naapureilleen. Usein lapset leikkivät hänen lähellään väärin, emmekä me aikuisetkaan koskaan onnistu – kun ulkoilutin koiraani, sain huomautuksen, että pidän hihnaa liian kireällä, ihmisethän voivat pelätä. Seuraavan kerran samaisen naapurin kohdatessa otin koirani lähemmäs minua kävelemään, jolloin sama rouva tuohtuen huomautti, että koirani on huono olla, kun se niin kovin kireässä hihnassa kulkee. Ärsyynnyn. En sano mitään, mutta olen varma että kasvoistani näkee kyllä, etten ihan kamalasti arvosta jatkuvaa huomauttelua. En muutaman kuukauden päästäkään, kun pihalla on liukasta, kävelen yksin, ja saan kuulla, että kävelen väärin. Kaadun, mahdollisesti, ja aiheutan terveydenhuollolle kuormitusta. Vanhusten edellä, rouva lisää. Olen lukenut Weissin tutkimuksesta tässä välissä. Hymyilen, ja kiitän huolenpidosta. 

Laingin kuvaama yksinäisyys on fyysinen kiputila, mutta pahempi: kun kipu on mielessä, se normalisoituu kehollista kipua herkemmin. Se muuttuu itselle yhtaikaa niin tuskaiseksi, ettei sen seurassa saa henkeä mutta se kuitenkin muokkaa yllämainituin tavoin aivokemiaamme niin, että se eristää itse itsensä, itsensä itseensä. Laingin yksinäisyys on kaupunkien yksinäisyyttä, kielen eristävää voimaa. Se on sosiaalisia rakenteita, joiden ylläpidosta olemme kollektiivisesti vastuussa. 

Yksinäinen ei pääse kuplastaan ilman muita ihmisiä. Ilman läheisyyttä, kohtaamista ja nähdyksi tulemista. Yksinäisyys tappaa. Se on kehon krooninen stressitila nostaa verenpainetta, kiihdyttää ikääntymistä, heikentää unenlaatua, huonontaa immuunijärjestelmää ja kognitiivisia kykyjä. Sitä ei korjata digipalveluilla, jotka muistuttavat nukkumaanmenoajoista tai lääkkeiden otosta. Yksinäisyys sairastuttaa tutkimusten mukaan, koska yksinäisyyden subjektiivinen kokemus, tunne itsessään kuluttaa kehoa. Ja juuri tästä syystä maailman yksinäisin ihminen saattaakin olla se vilkkaassa naapuristossa asuva iäkäs rouva. Ja toisaalla erakkomökissään, ilman yhtään ihmiskontaktia asuu hyvinkin onnellinen ja hyvinvoiva yksinolija. Yksin olo ja yksinäisyys kun ovat jo fysiologisesti kaksi aivan eri asiaa.

x

Kuuntelin tämän toisen lukukerran oikeastaan koko ajan repeatilla Oh Wonder -duon All We Do -kappaletta, minun omaa yksinäisyyden sävelmääni. Laing siteeraa Yksinäisten kaupungissa Robert Weissiä, ja kertoo, että ihmisellä, joka on ollut aiemmin yksinäinen, on hyvin vähän keinoja päästä takaisin siihen itseensä, joka yksinäisyyden koki. Niinpä ihmiseltä siis katoaa tietynlainen empatia muita yksinäisiä kohtaan; hän saattaa jopa reagoida toisiin yksinäisiin ilman ymmärrystä ja jopa ärtyneesti. Yksinäisyyden aura on pelottava. Ja koska pelon voittaa parhaiten empatialla, on inhimillinen empatiakuilu välillä meille liikaa. Mutta siksi meillä on taide: se minkä päämme tiedostamattaankin tahtoo unohtaa ja haudata, tuo taide takaisin näytille. Muistuttaa mieleen ja palauttaa kehoon. Ja herättää henkiin syvälle piiloutuneen empatian, ymmärryksenkin kenties. Ja se on yksi taianomaisimmista asioista, mitä ihminen voi välillisesti toiselleen tehdä, auttaa häntä ymmärtämään toisia paremmin.

Ja siinä, erityisesti siinä, Olivia Laing on yksi aikamme suurimpia kirjallisia mestareita.

YELLOWFACE

REBECCA F. KUANG : YELLOWFACE

336s.

Teos 2024

Alkuteos: Yellowface 2023

Suom. Helene Bützow

Saatu arvostelukappaleena

Kansainvälistä instagramia jo toista vuotta puhuttanut ilmiö on täällä, suomeksi Helene Bütsowin taitavana käännöksenä: se on trillerimäinen mysteeri, kirja kirja-alasta, rodullistetun amerikankiinalaisen kirjailijan kirjoittama kirja valkoisesta naisesta, joka kirjoittaa rodullistetusta amerikankiinalaisesta kirjailijasta. Ja sen tapauksen nimi on Yellowface. 

Yellowface on ollut lukulistallani jo kauan, siitä asti kun se alkoi näkyä tiuhaan kansainvälisen kirjainstagramin puolella. En tiennyt siitä etukäteen paljoa, mutta ainahan ilmiöt kiinnostavat: jotain kirjassa on oltava, kun sitä lukee kaikki. Eikä vain siis määrällisesti kaikki, vaan kaikki joita itse seuraan, jotka lukevat muutenkin kanssani paljon samaa kirjallisuutta. Ja vaikka kirjan kirjoittamisesta kertovat kirjat ovatkin pahimmillaan/parhaimmillaankin usein kiinnostavia vain kirjoittajille itselleen, on tässä niin paljon nykyajan muutakin kommentointia, että Kuang onnistuu ylittämään kirjat kirjoista -raamit mennen tullen, nostamaan teoksensa kiinnostavaksi monelle muullekin.

Yellowface saa alkunsa kun Junie on viettämässä iltaa menestyneen amerikankiinalaisen Athena Liun kanssa. Liu on juuri saanut solmittua rahakkaan Netflix-sopimuksen eräästä kirjastaan, ja hän on muutenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden kirkkaimpia tähtiä. Junie ja Athena ovat tunteneet toisensa jo pitkään, Yalen yliopiston kirjoittajaopinnoista saakka, tosin Junie epäilee Athenan olevan hänen ystävänsä lähinnä siksi, ettei hänestä ole tähdelle todellista uhkaa: siinä missä Liu kirjoittaa korkeakirjallista ja arvostettua kirjallisuutta kirja toisensa jälkeen, floppasi Junien oma ura jo esikoisen kohdalla. Ilta saa kuitenkin traagisen käännöksen, kun Athena kuolee tapaturmaisesti Junien silmien edessä. Tragedia – kuoleman näkeminen, ei Athenan kuolema sinänsä – seuraa Junieta, mutta toisaalta niin seuraa myös Athenan kirjoituspöydältä kuoliniltana laukkuun salaa napattu julkaisematon mestariteos Viimeinen rintama. 

"Kirja on parempi kuin mitä itse saisin koskaan aikaiseksi, ehkä koko elämäni aikana.

'Pidätkö?', Athena kysyy.

Häntä hermostuttaa. Silmät ovat selällään ja melkein pelokkaat; hän hypistelee kaulakoruaan katsoessaan minuun. Onko tuo hänen tavallinen esityksensä? Ja kuinka paljon hän saa sillä ylistystä osakseen?

Olen niin halpamainen, etten suo hänelle sitä iloa. Tuo peli menee täydestä kriitikoihin ja faneihin, mutta minuun se ei uppoa. 

'En osaa sanoa', vastaan sävyttömästi. 'En pysty lukemaan kännissä.'"

Mysteerin, trillerin, korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden rajapinnoilla leikittelevä, poukkoileva mutta silti hämmästyttävänkin eheä Yellowface kysyy suuria kysymyksiä: kuka omistaa taiteessa käsitellyt aiheet, niiden keksijä, alkuperäisen tilanteen kokija vai se, joka lopulta kirjoittaa tekstin kansien väliin? Mikä ero on varastamisella ja plagioinnilla? Onko toisen kirjan nimiinsä ottaminen kunnianosoitus vai törkeä ryöstö? Ja: kuka kelpaa kapitalistisen maailman tähdeksi kustannusalalla? Onko kirjoittajuudella, taidoilla tai edes idean omaperäisyydellä väliä, jos kirjailija on lopulta raadollisen markkinatalouden tuote? Kuang käsittelee etenkin ensimmäisen kolmanneksen ajan vahvasti kateutta, menestystä ja menestykseen tarvittavaa koneistoa – ihmillisiä tunteita, sankarikulttuurin kääntöpuolia sekä sitä, miten kapitalismi kääntää luovuuden ja taitavuuden sivuseikoiksi, jos kirjailijan brändi vain on tarpeeksi vahva.

Toisessa kolmanneksessa painopiste muuttuu – Junie, nyt uudelta kirjailijabrändiltään Juniper Song, alkaa kohdata kritiikkiä ja epäilyjä tarinoidensa alkuperästä. Junie on valkoinen nainen, Juniper Song tarkoituksellisen häivytetty tuote. Onko hänellä oikeutta kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan kiinalaissotilaista? Onko se ainoastaan kiinalaistaustaisten oikeus? Ja lopulta: kenen tarina tämä todella on, Athenan, Juniperin vai itseasiassa jonkun aivan muun? Teemat siirtyvät kustannusmaailmasta internetin laumailmiöihin: Twitter-kuohuntaan, julkiseen tuomioon, puolien valitsemiseen ja cancel-kulttuuriin. Kun saavuttaa kaiken mistä on haaveillut, miltä tuntuu menettää se raivoavan somelauman itseään toteuttavan tuomion seurauksena? Kuang siirtyy taiten käsittelemään sosiaalisen median hyökyaaltoja, yksilön voimattomuutta, tuomioistuimia ja cancelointia. Voiko kollektiivisesta ulossulkemisesta selvitä ja onko kollektiivinen ulossulkeminen edes koskaan keino muuttaa asioita, vaikuttaa kulttuuriin tai yhteiskuntaan? Yhdelle ihmisellehän se on pahin mahdollinen rangaistus, mutta onko sekään koskaan lopullista ajassa, joka elää kohusta ja canceloinnista toiseen, joka unohtaa edellisen ennen kuin on saanut nykyistäkään loppuun? 

"Useimmat Twitterin käyttäjät eivät ole lainkaan kartalla mitä on tekeillä, sillä kukaan ei tunne syvällisesti Kiinan historiaa eikä politiikkaa eikä ole lukenut Athenan tuotantoa niin tarkasti, että pystyisi arvioimaan sitä kriittisesti. Heidän havaintonsa ja päätelmänsä ovat simppeleitä: Athena Liu = Ongelma."

x

Välikuriositeettina pohdin myös kirjan suomennosratkaisuja: ajassa, jossa uudis- ja lainasanoja valuu Suomen kieleen loputtomana virtana, rakastin sitä, miten taiten Bützow otti finglismit mukaan tarinaan. Kun doomscrollaus on kirjassa ihan vain doomscrollausta eikä jotain keinotekoista "tuomioselailua", ollaan jotenkin raikkaalla tavalla kiinni ajassa ja ilmiöissä, joista kirjoissa nimenomaan puhutaan. Internet-kieli on meille kaikille monen kielen viehättävää sekoitusta, ja itse juuri tällaisen luonnollisen kielenkehityksen fanina pidin valtavasti Bützowin ratkaisuista. Jossain kohti cancel-kulttuurista puhuttiin juurikin cancel-kulttuurista, jossain toisaalla (verbinä) Bützow taas oli suomentanut sen mitätöinniksi. (Juniper Song on mitätöity vs. alkuperäisen kielen Juniper Song Is Canceled). Ehkä olisin itse jotenkin tässäkin kohti ottanut cancel-sanan mukaan, tai jopa käyttänyt muotoa "Juniper Song on canceled" – tai jotain, en ole ammattikääntäjä, enkä todella koe, että tämäkään käännös jäi mitään vaille. Cancel-sana on ärsyttävä ja kömpelö tuollaisenaan, ja sen kääntäminen eri kohdissa on haastavaa, mutta kuten sanottua, pidin Bützowin tavasta sekä ottaa se ilmiötasolla mukaan että lopulta siitäkin, ettei sitä alettu liikaa kömpelösti käyttämään lauseessa. Mitä uudempaa lainasanastoa on, sen hankalampi on varmasti vakiinnuttaa näinkin suoraan englannista tulevien sanojen lainoja omaan kieleemme.

x

Kirjaan itseensä palatakseni, ylläolevat teemat kiinnostavat, ja Kuang käsittelee niitä mielenkiintoisella tavalla. Rodullistettu kirjailija kirjoittaa valkoisesta joka kirjoittaa rodullistetuista -asetelma antaa Kuangille kiinnostavat raamit käsitellä asiaa monelta eri kannalta, asettaa paitsi "käänteisen rasismin" kaltaiset käsitteet tarkastelun keskiöön kuin pohtia sitä, miten valkoisuus kääntyy ylipäätään jollain tapaa tällaisen puheen seurauksena uhriudeksi. Kuang jättää kuitenkin moraalisoinnin lukijalle, ja antaa hän tuo taiten teemansa esiin niitä valmiiksi pureskelematta. Nautin tästä valtavasti, ja kun sen yhdistää sivuja kääntämään pakottavaan juonen kuljetukseen, tulee kirja ahmittua varsin pikaiseen tahtiin. 

Jos jotain kriittistä kirjasta vielä haluaisi sanoa, kertoisin, että varsinainen kertomus, siis taustalla kulkeva juoni ja etenkin lopun käänteet eivät ole ehkä taitavuudeltaan aivan samaa tasoa kuin kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kuangilla on teemojen puolesta erityinen taito sitoa samaan vyyhtiin hurjasti erilaisia elementtejä muuttamatta niitä sekavaksi kokonaisuudeksi, mutta itse juoni hieman puuroutuu kirjan viimeisen kolmanneksen aikana. Ei se huono ole, mutta olen yhtäältä sitä mieltä että vähempikin riittäisi ja toisaalta taas, että "jotain" jäi puuttumaan. Oletan, että se "jokin" on kahden ensimmäisen kolmanneksen yhteiskunnallinen taustavire, sillä kun se riisutaan, huomaa varsinaisen kertomuksen olevan himpun köykäisempi kuin aeimmin tajusikaan. Twistit ovat banaalimpia kuin ehti jo toivoa, kun vahvuutena pitämäni elementit eivät enää kannattele yksilöpsykologisia ja hieman yliampuvia juoniratkaisuja. Plussan puolelle tämän kanssa silti ehdottomasti jäädään, ja Kuangin romaani toimikin täydellisenä "välipalakirjana" Sally Rooneyn ja seuraavaksi lukuun ottamani Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö-tiiliskiven välissä puhdistamaan ajatuksia laajemmista maailmoista. Näillekin kirjoille on ehdottomasti paikkansa, ja juuri siksi tätä omalla kepeällä tavalla rakastinkin lukea.