KAPITALISMIN SUURI ILLUUSIO

RIINA TANSKANEN & SAMU KUOPPA : 

KAPITALISMIN SUURI ILLUUSIO

261s.

Into 2023

Saatu osana Into-kirjavaikuttaja yhteistyötä

✨ ENEMMÄN ✨ KOVEMPAA ✨ KORKEAMMALLE ✨ PAREMMIN ✨ 

✨ SINÄ PYSTYT MIHIN VAIN, SINUN ASENTEESI RATKAISEE KAIKEN ✨

✨ SINÄ OLET SE, JOKA MÄÄRITTELEE ELÄMÄSI, EI SE MISTÄ TULET ✨

✨ HISTORIAA EI OLE, ON VAIN TÄMÄ HETKI JA SE MITÄ PÄÄTÄT SILLÄ TEHDÄ ✨

✨ MINÄKÄÄN EN OLISI TÄSSÄ, JOS OLISIN JO LUOVUTTANUT ✨

✨ SINÄKIN VOIT TEHDÄ AINA VÄHÄN ENEMMÄN VÄHÄN KOVEMPAA VÄHÄN PAREMMIN ✨

✨ MIKÄÄN EI OLE MAHDOTONTA ✨

...paitsi kapitalismin näyttäminen kapitalistille. Mutta noin muutoin varmaan kuulostaa tutulta? 

Olemme eläneet viimeiset vuosikymmenet uskomatonta liberalistista ilotulittelua, vapaata markkinataloutta ja kapitalismia, jossa kapitaalilla saa ja ihmisellä pääsee. Elämme lähes hurmoksellisen uskonnon aikakautta, jota ohjaa raha, historiattomuus sekä usko yli-ihmisyyteen, jossa jokainen on kirjaimellinen oman onnensa seppä. Elämme maassa aikana, rikkaat rikastuvat köyhien kustannuksella, koska uskovat ansaitsevansa sen. Elämme hallituskautta, jossa on järkevämpää tehdä yhteistyötä jopa äärioikeiston kanssa ihmisoikeuksien kustannuksella, kuin panostaa yhdenvertaisuuteen ja pahoinvointia ehkäisevään työhön. Myymme sielumme, jotta saamme rahaa, ja kuvittelemme että tämä on se annettu normaali, kulttuurievoluution lopullinen tila, jossa meidän kuuluu olla ja pysyä. 

Miksi koko yhteiskunta silti tästä uskomattomasta talousoikeistolaisesta jargonista huolimatta ajautuu koko ajan vain syvemmälle inhimilliseen kriisiin?

No siksi, että kapitalismi on satu. Se on myyttinen taruolento, johon raharikkaat ovat päättäneet yhdessä uskoa. Sarjakuvataiteilija ja yhteiskuntakriitikko Riina Tanskanen sekä aktivisti, fillarisosialisti ja valtio-opin väitöskirjatutkija Samu Kuoppa ovat tarttuneet juuri tähän näkökulmaan, ja tehneet yhdessä loistavan teoksen Kapitalismin suuri illuusio. Siinä kaksikko purkaa palasiksi kapitalismin myyttiä, ja näyttää hyvin selkeästi ja vastaanpanemattomasti sen erityiset ongelmakohdat. Tanskanen & Kuoppa kamppaavat taiten vastaanhuutelijoiden perusargumentit, ja näyttävät, miksi toisinkin voi ajatella.

Kapitalismin suuri illuusio jakautuu yhdeksään oivalliseen lukuun. Se käsittelee kapitalismia väkivallan kaappauskoneistona, eriarvoisuuden pakottavaa olemassaoloa kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä, jatkuvan kasvun tuhoisuutta, hoivan tematiikkaa, kapitalistista orjataloutta, rahan valtaa suhteessa politiikkaan, velkalaivanarratiivia, työtä ja ahditusta sekä kapitalismin korjaamattomuutta. Kaksikon tapa selittää ilmiöitä auki on oivaltava ja kriittinen. Toki lyhyehkössä ja silti laaja-alaisesti eri teemoja käsittelevässä teoksessa ei mennä mitenkään äärimmäisen syvälle, mutta en usko, että tämäntyylisessä kirjassa se on tarkoituskaan. Ennemmin Tanskanen & Kuoppa tarjoavat tuhdin ja perusteellisen perusteoksen kapitalismin kanssa kipuileville sekä kaikille heille, jotka jo ovat heränneet tai heräämässä huomaamaan, ettei tämä järjestelmä nyt sittenkään ole ihan niin okei kuin esimerkiksi Orpolle niin armas Vahva ja Sää.. siis Välittävä Suomi -hallitusohjelma antaa ymmärtää. 

Elämme tällä hetkellä Suomessa hyvin raakaa ja julmaa kuripolitiikkaan perustuvaa aikakautta. Juuri nyt kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miksi perusteet kaikelle tälle kurjistamiselle ja leikkaamiselle eivät itseasiassa olekaan ihan niin totta kuin ylhäältä annetaan ymmärtää.

x

Mutta entä kommunisti? Huutaa oikean laidan trolli X:ssa. Sehän tappoi tosi monia ihmisiä, eikö tappanutkin, kysyy hän muka nokkelasti. Tanskanen & Kuoppa vastaavat:

"Usein kapitalistisen yhteiskunnan vapautta ja inhimillisyyttä korostetaan verrattuna sen vastavoimiin. Erityisesti vertailua tehdään Neuvostoliiton totalitaristiseen hirmuhallintoon ja sen aiheuttamiin miljooniin kuolemiin. Kapitalismin oma tulos on kuitenkin merkittävästi pahempi. Pelkästään Belgian siirtomaassaan Kongossa aiheuttamat kuolemat yltävät arvioiden mukaan Neuvostoliiton kanssa samanlaisiin lukemiin. Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden väkiluku taas romahti 1500-luvun aikana eurooppalaisten ansiosta 90 prosentilla, tarkoittaen noin 56 miljoonaa kuollutta."

...ja tästä jatkaisin itse (Tanskasen & Kuopan tavoin), että paitsi että kapitalismi tappaa jatkuvasti ihmisiä globaalissa etelässä nälänhädän, ilmastotuhojen ja äärimmäisen köyhyyden kautta tappaa se ihmisiä vuosittain myös ihan täällä meillä Suomessa. Kun kaikki mahdollinen on yksityistetty, riistetty yritysten käyttöön ja aidattu yksityisille omistajille samalla kun nykyinenkin hallitus purkaa vastenmielisellä intohimolla sosialistiseen yhteiskuntaan kuuluvia hyvinvointiyhteiskunnan rippeitä, on jokainen meidän kylmään kuollut koditon, syrjään jätetty ja itsemurhan tehnyt nuori sekä kiristettyjen resurssien keskellä hoitovirheen seurauksena kuollut henkilö kapitalismin uhri. Kuolemat verkottuvat kuitenkin niin hähmäisiksi, ettei syy-seuraussuhdetta ole yhtä helppo hahmottaa kuin Stalinin vankileirien sekä Venäjän poliittisten vankien kuolunuhrien kohdalla on. Mutta vaikka jokin on monimutkaisempaa, se ei tee siitä silti yhtään vähemmän totta.

x

Mutta entäs sitten velkalaiva? Onhan se saatava käännettyä, emme me voi tulevien sukupolvien rahoilla elää, muistuttaa mielestään maltillinen liberalisti. Kiellätkö, että yli varojensa eläminen on kannattamatonta, hän haastaa.

Tanskanen ja Kuoppa vastaavat:

Raha – ja etenkin valtion velka – on itse itseään ylläpitävä systeemi. Se ei toimi samalla tavalla kuin yksilön talous, vaikka oikeisto tahtookin niin kovin näin väittää. Systeemi itseasiassa luo rahaa valtion tarpeisiin, ja kuripolitiikka nauttii yleisestä kurjistamisesta: se kun tekee ihmisen riippuvaisemmaksi omasta työstä, teki sitä millaisin ehdoin tahansa. Heikossa asemassa oleva ei ehdi eikä kykene vastustamaan kyykytystä, sillä systeemi pakottaa ikuiseen tehostamiseen. Kun kaikkialta muualta on tehostettu, viimeiseksi revitään työntekijän selkänahkaa. Yksilö ei voi järjestelmälle mitään, ja oikeiston lempiteko on myös heikentää yhteistä sopimista ja työntekijäliittojen voimaa, jotta se saa ylivoiman myös määrällisesti. Valtionvelka toimii tässä kohden täydellisenä pelotteena. Vaikka Suomi on Euroopan velkapelkoisin maa, ja tutkimus (ja todellisuus) toisensa jälkeen osoittaa, että kuripolitiikka johtaa entistä kurjempiin oloihin, ei siihen luvattuun auvoiseen kukoistukseen, on tottelevainen ja nöyrä kansa valmiina antamaan omastaan, jotta raha kertyisi rahan luo. Satu tähtiin pääsemisestä on niin vahva, että siihen uskoo nekin, jotka äänestävät oikeistoa vastoin omia etujaan. Ja siihen tähtäävän retoriikan luomisessa oikeisto on ollut taitava viime vuosikymmenet.

x

Kuten Tanskanen & Kauppi muistuttavat, haaveilu, joutenolo, yhteisöllisyys, vastarinta ja utopiat ovat kapitalismin parhaita vihollisia, ja siksi niitä tarvitaan erityisesti juuri nyt. Ei ole mitään kapitalismi 2.0:aa, on vain tämä tai jotain aivan muuta. Mitä levänneempiä ja paremmin voivia me olemme, mitä enemmän autamme toisiamme ja toimimme järjestelmällisesti yksilökeskeisyyttä ja sen selitysvoimaa vastaan, sen paremmin pystymme tuottamaan vaihtoehtoisia tapoja olla ja järjestää yhteiskuntaa. Kapitalismi ei pelasta itseään, ei teknologialla eikä Marsiin muuttamalla. Vain yhteisöt järjestelmän sisältä ja reunamilta voivat korjata sen, mutta suunnan täytyy olla kokonaan uusi. Ja sen suunnan täytyy lähteä lempeydestä ja rakkaudesta, ei sorrosta ja eriyttämisestä. 

Helmet-haaste 2024: 4. Kirjassa on presidentti

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

384s.

Like 2021

Alkuteos: Against the Loveless World, 2019

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta

THE TRIP TO ECHO SPRING

 

OLIVIA LAING : THE TRIP TO ECHO SPRING

ON WRITERS AND DRINKING

340s.

Picador 2013

Olivia Laingin The Trip to Echo Spring on aivan ehdottomasti minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuudenlajia: jonkinlainen esseehybridi tietoa, elämäkertaa, toisia ihmisiä ja filosofista, avarakatseista toisinkatsomista kiedottuna yhteen tiettyyn aiheeseen. Laingilta olen aiemmin lukenut kirjan yksinäisyydestä, taiteesta ja toivosta sekä kehosta, suomeksi vastaavaa on erityisen onnistuneesti kirjoittaneet muun muassa Sonja Saarikoski naisvangeista ja Tanja Tiekso ihmisen ja muun luonnon välisistä rajapinnoista. Nyt juuri loppuun saamassani, Laingin järjestyksessään toisessa ilmestyneessä hybridissä taas syvennytään 1900-luvun suuriin amerikkalaiskirjailijoihin ja erityisesti heidän suhteeseen alkoholiin. Eli siis tarkemmin: alkoholismiin.

“People don't like to talk about alcohol. They don't like to think about it, except in the most superficial of ways. They don't like to examine the damage it does and I don't blame them. I don't like it either. I know that desire for denial with every bone in my body: clavicle, sternum, femur and phalanx.” 

F. Scott Fitzgerald. Ernest Hemmingway. Tennessee Williams. John Berrymann. John Cheever. Raymond Carver. Kuusi lähihistoriamme suurta mieskirjailijaa Yhdysvalloista. Kuusi nerokasta, taitavaa, kerrontaa uudistavaa, palvottua ja vahvaa kulttuurihahmoa. Ja kuusi aikuista miestä, joiden sisällä on jotain tyhjää, jotain rikottua tai ohitettua, jonka paikkaamiseen he ovat osanneet käyttää kaikki ainoastaan kahta asiaa: kirjoittamista ja alkoholia. Olivia Laing taas on Yhdysvalloissa, matkustamassa maanosan halki junilla aina Atlantin rannoilta New Yorkista Floridan Key Westiin, Oklahomasta Chicagon kautta mantereen luoteiskulmaan Seattleen. Samalla hän käy läpi paitsi näitä kuutta mainittua, edellisissä paikoissa asuneita kirjailijoita, alkoholia ja alkoholismin syntyä. 

Laing kirjoittaa jo ensi sivuilta asti jälleen heleää, tarkkanäköistä ja syvän empaattista tekstiä taiteesta ja taiteilijoista taiteen takana. Tällä kertaa kohteena on tosiaan kirjailijat ja alkoholi – vielä viime vuosisadalla osin jopa erottamattomana nähty yhdistelmä. Kirjailijat ovat kaikki miehiä – Laing selittää jo aluksi miksi; omien kokemustensa vuoksi kun naiset ja alkoholismi tulevat liian lähelle, jotta niitä voisi tarkastella yhtäältä vilpittömällä kiinnostuksella ja toisaalta selitystä etsivällä lapsen tiedonjanolla, jolla hän aihettaan lähestyy. The Trip to Echo Spring jakautuu osin kirjailijoiden, osin Laingin matkakohteiden mukaan, mutta se kuljettaa kahdeksan lukuaan upeaksi ja eheäksi monografiaesseeksi, jossa jokaisella lauseella ja lainauksella on tarkkaan pohdittu paikkansa.

Alkoholismi on paitsi tietyn ajan taiteilijuuteen myös arkiseen selviytymiseen tiukkaan liitetty toksiini. Meillä Suomessa sen haitat eivät juuri esittelyjä kaivanne. Suomessa on satoja tuhansia alkoholisteja, ja noin 70 000 lapsen vähintään jommalla kummalla vanhemmalla on alkoholiongelma. Alkoholi näkyy ja kuuluu. Laajuuteensa nähden alkoholismi (kuten muutkin päihderiippuvuudet) hahmotetaan kuitenkin julkisessa keskusteluissa aina jonkinlasena "itse valittuna tienä", asiana, johon ajautumisen mukaan annetaan ymmärtää ihmisen suoraan hakeutuneen. Vaikka alkoholismi lie yleisempää matalamman sosioekonomisen taustan ryhmissä kumuloituen muihin elämän vaikeuksiin kuten hoitamattomaan masennukseen, työttömyyteen ja yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamaan syrjään jäämiseen, on se niin kutsuttuna kansantautina tuttu ihan kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös työelämässä eikä sen ulkopuolella.

Olivia Laing lähtee tutkimaan syitä juoda (ja kirjoittaa) viime vuosisadan "miesnerokirjailijoiden" kautta, etsien yhteisiä ja erottavia tekijöitä sille, miksi ihminen juo (ja kirjoittaa). Laing tutustuu laajalti valitsemiensa kirjailijoiden tuotantoon mutta myös päiväkirjamerkintöihin, kirjeisiin ja aikalaisarvioihin, käy läpi mittavan kokoelman aineistoa ja luo siitä hallitun ja upean kokonaisuuden. Ja kun tarpeeksi syvälle mennään, yhtäläisyyksiä alkaa löytyä. On yksi jos toinenkin nuoruudessa itsemurhan vuoksi isättömäksi jäänyt kirjailija. On äidinsä hylkäämiä poikalapsia, ja on trauman kokeneita nuorukaisia. On syvä tyhjyys, jota keskustelukulttuurin ja avoimen tunnepuheen sijaan lääkitään jollain muulla: viinapullolla sisään ja kirjoituskoneella ulos. Alkoholi on kuin salva, jolla avohaava peitetään ja kirjoittajuus on se ainoa terapia, jonka 1900-luvun alkoholisti on itselleen antanut. 

Kirjoittaminen terapiana sitä tiedostamatta on kuitenkin alkoholin kanssa salakavala yhdistelmä: siinä missä addikti tutkimusten mukaan ylipäätään, myös alkoholisti tapaa löytää syynsä juomiselle jostain ulkoa, jostain hänestä riippumattomasta. Kaikkien kuuden kirjailijan tuotannosta löytyy joitain alter egoja, alkoholismiin taipuvaisia hahmoja, joiden kautta omaa riippuvuutta saatetaan käsitellä, mutta käsittely osoittuu päiväkirjamerkintöjen perusteella vähintäänkin alitajuiseksi, osin tiedostamattomaksikin toiminnaksi, koska vaikka alkoholisoitunut kirjailija voi luoda alkoholisoituneen hahmon, lähtee hänen oma minäkuvansa kuitenkin teoksen takaa aina oman addiktion olemassa olon kieltämisellä, lähes totaalisella silmien ummistamisella. Näinpä taiteen ja taitelijan välisistä rajaviivoista tulee vähintäänkin suttuisia, kuten Laing älykkäästi teoksessaan osoittaa.

Joitain vuosikymmeniä vanhan yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan lapsuuden trauman, kaltoinkohtelun tai kylmän kiintymyssuhteen ja addiktioiden alkoholismi mukaan luettuna väliltä löytyy jonkinlainen olemassa oleva tilastollinen yhteys. Addikti siis tavallaan hoitaa jollain nopealla tyydytyksellä trauman aivoihin jättämää haavaa, parantaa traumaansa ainoalla helpotuksella, johon kykenee vaikuttamaan. Laing osoittaa, että näin on useiden kirjailijoidenkin kohdalla: jokin ympäristössä on sairastuttanut heidät, saanut heidät riippuvaiseksi. Osa heistä tunnisti sen itse, osa jopa raitistui. Mutta jokaiselle haava oli niin suuri, että harva kykeni selvänäkään niitä käsittelemään.

Olivia Laingilla on uskomaton kyky tarkastella lempeän analyyttisesti näiden kuuden miehen jopa rappioalkoholismia niin, ettei hän missään vaiheessa sorru joko glorifioimaan tai karnevalisoimaan kirjailijoiden elämiin syvästi vaikuttanutta alkoholisuhdetta. Laing ei selittele tai puolustele, syytä tai osoittele. Hän näyttää, kertoo, yhdistää uskomattomalla terävyydellä tieteellistä tietoa, kirjailijoiden elämäkertaa ja omia henkilökohtaisia kokemuksiaan. Sitä taitoa, lempeää empatiaa, maailma kaipaisi enemmän.

“You could go two ways from there. You could keep on marinating in blame, in helpless submission to your circumstance. Or you could stop, just clean stop, and take up the liberating burden of responsibility for yourself.”

Helmet-haaste 2024: 16. Kirjassa on valokuvia

THE LAST SUPPER

RACHEL CUSK : THE LAST SUPPER

215s.

Faber & Faber 2019 

(1. painos 2009)

Olen lukenut pitkään monista eri syistä. Luen, koska haluan oppia uutta; maailmasta, näkökulmista, elämästä, yhteiskunnasta. Luen, koska haluan osallistua keskusteluun; tietää mistä muut puhuvat, puhua itse, ymmärtää, jäsentää. Luen, koska haluan pakoon omia ajatuksia; syvennyn teksteihin, jotta valtava ajatusspiraali päässä olisi joskus hiljaa, jotta pääsisin sitä joskus pakoon. Mutta ennen kaikkea: luen, koska haluan löytää kirjoja, jotka sanoittavat sanoittamatonta. Haluan löytää kirjoja, jotka kiinnittävät huomiota asioihin, jotka ovat lipuneet aina ohitseni, haluan löytää kirjoja, jotka näyttävät minulle jotain paitsi minusta, myös maailmasta. Haluan löytää kirjoja, joiden merkitys ei ole minussa eikä maailmassa, haluan löytää kirjoja, jotka ovat itsessään taidetta. Haluan löytää kirjoja, jotka saavat aikaan tunteen, että ihan jo tällaisten teosten takia kannattaa olla elossa.

Rachel Cuskin The Last Supper on minulle tällainen kirja. Rachel Cuskin The Last Supper on taideteos.

Olen lukenut Cuskia jo jonkin verran: paitsi kaikki suomennetut (kaunokirjalliset Ääriviivat-trilogian ja Toisen paikan sekä Mykkäkoulu-esseekokoelman) myös alkuvuodesta eroa käsittelevän Aftermath-esseekokoelman englanniksi. Vieläkin häntä löytyy muutama lukematon hyllystä, ja varsin monta teosta myös kilometrien mittaiselta ostoslistalta, mutta tässä kohden täytynee sanoa, että (Toisen paikan lisäksi) The Last Supper on niin upea, monitasoinen ja upea cusk-kokemus, että se kiilaa suoraan koko kirjailijan tuotannon kärkeen, upeaksi, vaikeasti ohitettavaksi teokseksi, jota aion nyt tässä varsin pidäkkeettä vain ylistää. 

x

Rachel Cusk lähtee miehensä sekä kahden pienehkön lapsensa kanssa kesäksi, kolmeksi kuukaudeksi Italiaan. He lähtevät matkaan autolla, matkustavat autolautalla Ranskaan ja sieltä pieneen italialaiseen kylään, josta ovat vuokranneet kesäksi kodin. Cusk kirjoittaa matkasta, majataloista ja niiden pitäjistä matkan varrella, perille pääsemisestä, ihmisistä väliaikaisessa kotikylässä. Hän kirjoittaa Italian taiteesta, Firenzestä, Roomasta ja Napolista, turisteista, kuulumisesta jonnekin, väliaikaisuudesta ja arkeen paluusta. Ja hän tekee sen juuri niinkuin Cusk tekee sen parhaimmillaan: hieman sivusta, aivan uudesta näkökulmasta tarkasteltuna, oman näkökulman sivuun tai rivien väliin jättäen, havainnoiden ja seuraten enemmän kuin keskiössä itse ollen. Cusk tarkkailee maailmaa aivan omanlaisellaan tavalla, ja The Last Supper tuo tuon tavan myös lukijan käsinkosketeltavaksi. Cusk herättää eloon niin harmaan meren väliä jylisten lipuvan autolautan kuin jo hieman väreiltään kulahtaneen kupoliteltan, rantasandaalien läpseen kantapäitä vasten, Raphaelin maalaukset ja italialaisen maaseudun. 

Cuskin tekstin upeus onkin juuri niissä pienissä huomioissa, jotka muilta jäävät näkemättä. Samaan tapaan kuin eloton herää Cuskin käsissä eloon, saa myös ihmisten toiminta, pienet psykologiset ilmiöt ja inhimilliset ristiriitaisuudet käyttäytymisessä aivan uudenlaisen valotuksen, pehmeän ja lempeän, mutta silti tarkkaavaisen. Cusk ei sinänsä haasta tai herättele, hän seuraa vähäeleisesti, juuri sen verran etäältä, että asioiden mittasuhteet paljastuvat mutteivät paisu. Ja tätä taitoa Rachel Cuskissa ja hänen tekstissään eniten ihailen, tässä hän on parhaimmillaan myös kaunokirjallisuuden puolella. Esseissä havainnot ovat hienovireisempiä, vähemmän rakennettuja ja tietoisia, enemmän välähdyksenomaisia hetkiä, joista Cusk myös itse kirjoittaa. Ne ovat kuin taideteoksia, pieniä herättäviä tuokioita, jolloin yhtaikaa näkee ja tulee itse nähdyksi. Ja se tuntuu taianomaiselta.

Helmet-haaste 2023: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

ALUSSA OLI... IHMISKUNNAN UUSI HISTORIA

DAVID GRAEBER & DAVID WENGROW :

ALUSSA OLI.... 

IHMISKUNNAN UUSI HISTORIA

678s.

Teos 2022

Alkuteos: The Dawn of Everything: A New History of Humanity, 2021

Suomennos: Anna Tuomikoski

Mitä jos saisit tietää, että oikeastaan kaikki, mitä todennäköisesti tiedät yhteiskunnan synnystä ja kulttuurievoluutiosta – siis siitä, että oli aika kun olimme villejä metsästäjä keräilijöitä, sitten jotain sivistymättömiä barbaareja, kunnes domestikoimme viljan/vilja domestikoi meidät, jäimme paikoillemme, kehitimme rahan, sodat kapitalismin ja nykyjärjestyksen, joka on jonkinlainen kulttuurillinen evoluution huipentuma, sen väistämätön lopputulos, johon kaikki erilaiset yhteiskuntamuodot ovat olleet matkalla jossain olemassaolonsa vaiheessa? Että olimme ensin joko hupsuja apinoita, paratiisin onnellisia otuksia, mutta viljan, rahan ja kapitalismin väistämätön lineaarinen suhde vei meidän paikkamme onnelassa (kuten rousseaulaisittain on uskottu)? Tai toisin, kuten Hobbes antaa ymmärtää: olimme sivistymättömiä raakalaisia, toisiamme syöviä julmureita, jotka vasta kapitalistisen evoluution kirkkauden ansiosta löysivät sivistyksen ja tämän kaiken hyvän – rahan ja hierarkkisen vallan – ja jättivät moukkamaisen villi-ihmisyyden taakseen? Mitä jos oikeastaan mikään näistä ei olekaan totta?

Nimittäin: mikään näistä ei ole totta.

x

Antropologi, hieman ennen kirjan julkaisua menehtynyt David Graeber sekä arkeologi David Wengrow osoittavat laajassa, nykytutkimusta hurjan kattavasti ruotivassa populaarihistoriateoksessaan Alussa oli... Ihmiskunnan uusi historia, että oikeastaan kaikki länsimaiset käsityksemme ihmiskunnan ja yhteiskuntien historioista on paitsi menneiden vuosisatojen eurooppakeskeisen ja patriarkaalisen tiedon läpi hyvin vinoutuvasti katsottua myös pohjimmiltaan lähes puhdas myytti. Se, mitä olemme pitäneet tähän mennessä totuutena: että sivistys sellaisena kuin sen ymmärrämme, alkoi Euroopasta, antiikin Ateenasta ja polveillen siirtyi nykyaikaan kuin luonnonvalinnan ohjaamana, ja se, että hyvyytemme jäi aikaan ennen paikalleen asettumista, ja on ikuisesti kadotuksen lailla menetetty, onkin vain 1. eurooppalaisten vino käsitys ja 2. muunnelma Raamatun paratiisin karkoitus -tarinasta.

Graeber sekä Wengrow alkoivat omien sanojensa mukaan kirjoittaa Alussa oli... kirjaansa vastapainona vakavasti otettavalle tieteelliselle tiedolle, ikään kuin populaariksi kirjallisuuskatsaukseksi viimeisten vuosikymmenten antropoligisista sekä arkeologisista tutkimuksista. Pian he kuitenkin huomasivat, että tiedemaailman ulkopuolelta itseasiassa puuttui lähes kaikki se tieto, mikä on jo tiedemaailmassa tiedettyä: täällä yliopistojen ulkopuolella kun uskotaan edelleen hyvin sokeasti roussealaiseen tai hobbesilaiseen ihmis- ja kulttuurikäsitykseen, ja niille pohjaa myös tuoreet populaaritietoteokset, Yuval Noah Hararin Sapiens-sarjasta alkaen. Niinpä kevyen tietokirjasen sijaan syntyikin valtaisa runsauden sarvi, kirja, jonka piti itseasiassa aloittaa laajempikin kirjasarja, mutta jonka julkaisua ennen Graeber tosiaan valitettavasti menehtyi. Mutta vaikka kirja jäisikin ainokaiseksi, se on upea ja äärettömän laaja ja monipuolinen katselma menneisyyteen, joka on huomattavasti monipuolisempi ja runsaampi kuin me täällä eurooppalaisen, mieskeskeisen tiedon keskellä olemme tottuneet ajattelemaan.

Graeberin ja Wengrow'n teos siis todella haastaa sen, miten olemme kulttuurien kehityksen ymmärtäneet. Kaksikko syventyy valtaisaan määrään tuoreempaa tutkimusta, ja toisaalta nostaa viimein esiin myös viime vuosisadan alulla ja sitä edellisten vuosisatojen aikoina tehtyä aikalaistutkimusta sekä lännen että idän alkuperäiskulttuureista; siis alkuperäisamerikkalaisista niin Pohjois- kuin Etelä-Amerikassakin, Lähi-Idän ja kauemman Etelä-Aasian kulttuureita unohtamatta. Se siis laajentaa, viimein, voisi jopa sanoa, näkökulmaa pois valkoisen tiedon keskeltä, ja löytää sen monimuotoisuuden, jonka keskellä ihminen on omaa yhteiskuntaansa aikojen saatossa järjestänyt. 

Ja ne järjestämistavat ovat olleet mitä moninaisempia: on täysin hierarkkisia yhteisöjä, joiden johtajat vaihtuvat aina sesongin mukaan niin, että ylin johtaja onkin seuraavana talvena yksi muista alamaisista. On suuriakin yhteiskuntia, joissa ei ole minkäänlaista keskushallintoa, vaan yhteiskunta on järjestynyt ympyränmuotoiseen kaupunkiyhteisöön, jossa naapureita avustetaan myötäpäivään kulkevassa järjestyksessä. On sotaisia alkuperäiskansoja, ja on heidän naapureitaan, jossa vieraat sotilaat otetaan turvaan. On yhteiskuntamuotoja, joissa omia kohtaan ei käytetä koskaan minkäänlaista väkivaltaa, mutta sotavangit kidutetaan koko yhteisön katseen alla armottomasti kuoliaaksi. Ja olemme me eurooppalaiset, jotka olemme jostain historian oikusta tulleet yhdistäneeksi väkivallan ja hoivan samaan paikkaan (siis esimerkiksi perheeseen; patriarkaaliseen sellaiseen, jossa isä paitsi tuo leivän pöytään myös lyö hoivattaviaan), minkä itseasiassa Graeber sekä Wengrow katsovat yhdeksi ydinongelmaksi nyky-yhteiskunnassa etenkin vapauden näkökulmasta.

x

Mutta mitä vapaus sitten itseasiassa edes tarkoittaa? Olemmehan me tottuneet ajattelemaan tässä nykyisessä kapitalistisessa järjestelmässämme, että me kaikki olemme juurikin vapaita. Meillä on vapaus valita ammattimme, puolisomme ja sanamme. Me saamme muuttaa paikasta toiseen, ilmaista mielipiteitämme ja kurittaa toisia, kunhan hierarkkiset suhteet menevät oikein. Graeber ja Wengrow kuitenkin päätyvät käyttämään vapaudesta hieman laajempaa määritelmää jakaen sen kolmeen perusosaan: 1. liikkumisvapauteen (eli vapaus ottaa hatkat ja poistua, jos yhteiskunnan tavat lait eivät miellyttäneet), 2. vapauteen olla tottelematta (eli vapaus olla noudattamatta vallanpitäjän määräyksiä, jos koki ne kehnoiksi) sekä 3. vapauteen luoda uudenlaisia yhteiskunnallisia suhteita (eli vapaus järjestää oman piirin kanssa vaihtoehtoinen yhteiskunnallinen järjestäytymisen muoto). Tämän vapauden määritelmän mukaan itseasiassa vapaus on ollut nimenomaan alkuperäiskansoille jotain automaattista ja ylhäältä annettua: heillä kun on ollut kaikki kolme, kun nykyhetkenä voidaan ajatella, että globaalissa maailmassa vallitsee ainoastaan viimeinen mahdollinen vapaus, ja senkin aikaansaaminen on varsin valtaisien ponnistusten takana. (Ja jos olet sitä mieltä, että saahan nykyään ottaa hatkat tai olla tottelematta, niin kuulut todennäköisesti varsin etuoikeutettuun vähemmistöön: rahalla kun saa ja hevosella voi ajaa ihmisten yli. Liikkumisvapaus on näennäisesti suurin meillä valkoisilla, mutta meidänkään passimme ei vie meitä kaikkialle, paikasta ja ajasta riippumattomasti. Toisaalta emme myöskään voi olla tottelematta, sillä valtiovalta yltää nykyään kaikenlaisen seurantateknologian ansiosta aina puhelimintietojemme seuraamiseen asti: valtiolla on siis keinot rangaista ja vangita tottelemattomia. Ainoastaan tosiaan viimeinen vapaus on olemassa, mutta sekin tuntuu äärimmäisen teoreettiselta ajassa, jossa kapitalismi ja patriarkaalisesti toimiva vapaa markkinatalous on osattu selittää niin ylhäältä annetuksi valtiomuodoksi, että "on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu", kuten tunnettu sanonta kuuluu.

Jos jotain Graeber ja Wengrow onnistuvat kuitenkin argumentoimaan laajan tieteellisen tietonsa kanssa, on se juurikin vaihtoehto kapitalismille. Muistutus siitä, että muitakin yhteiskuntamuotoja sekä on ollut että on mahdollista olla. Tarina siitä, että yli 150 hengen ryhmiä täytyisi johtaa hierarkkisesti on sekä arkeologisen että antropologisen tutkimuksen mukaan täysin kukkua, sanoo oikeistojäbylit X:ssä mitä tahansa. Maailman ja ihmiskunnan historia on täynnä monimuotoisia, vaihtelevia, sovittuja, polveilevia ja herkullisia yhteiskuntajärjestelmiä, jotka ovat nimenomaan pohjautuneet hierarkiattomuudelle, jopa kymmenien tuhansien ihmisten yhteisöissä. Kun viimein saamme tosiperäisempää tietoa menneisyydestämme, voimme tehdä myös enemmän vaihtoehtoisen tulevaisuutemme eteen.

Helmet-haaste: 01. Kirjassa on kartta