RIKKOMUKSIA

LOUISE KENNEDY : RIKKOMUKSIA

367s.

S&S 2025

Alkuteos: Trespasses, 2022

Suomennos: Maija Heikinheimo

Saatu arvostelukappaleena

Pohjois-Irlanti vuonna 1975. Vuosikymmeniä kestäneet Pohjois-Irlannin kolonialisaation seuraukset näkyvät jatkuvasti kasvaneissa levottomuuksissa, kun alueen alkuperäinen väestö, katolilaiset alkavat vaatia 1960-luvun lopulla tasavertaisia oikeuksia protestanttien kanssa. 24-vuotias katolinen Cushla, alkoholisti äidin nuorin lapsi ja alakoulun opettaja, tuuraa aina silloin tällöin perheen pubissa. Eräänä iltana hän tapaa siellä lähes edesmenneen isänsä ikäisen naimisissa olevan Michaelin, liberaalin asianajajan. Protestantin. Michael pyytää Cushlaa iirin kielikerhon tueksi. Mutta salaiseksi rakkaustarinaksihan se kaikki nopeasti menee.

"Pohjois-Irlannin asioiden ministerin mukaan viime aikoina lisääntyneet surmat kaupungin länsiosissa ilmenivät tasavaltalaisaatteen sisäistä vihanpitoa. Hän painotti IRA:n aselevon olevan edelleen voimassa. 

Puolisotilaallinen ryhmittymä Protestant Action Force on ottanut vastuulleen kahden miehen ampumisen kuoliaaksi baarissa New Lodgen asuinalueella Belfastissa.

'Bye Bye Baby' on edelleen listaykkösenä.

Minun isäni voi jo paremmin, Davy sanoi."

Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia on kiihkeä lukuromaani Pohjois-Irlannista. Se sukeltaa miljööseensä yksittäisten henkilöiden, lähinnä Cushlan, hänen perheensä, rakastajansa, yhden työtoverinsa ja työssä tutuksi tulleen 7-vuotiaan Davyn perheen kautta. Levottomuudet eli kansalaisliikkeestä alkunsa saaneet kapinat, pommi-iskut, salamurhat ja kostonkierteet ovat lähinnä taustalta kuuluvaa kumua, Cushlan opettaman luokan aamupäivän uutiskatsauksen aiheita. Aina välillä osuu jonnekin lähistölle, mutta suurimmaksi osaksi elämän keskiössä on kuitenkin kielletty rakkaus, äidin syöksykierre sekä Davyn perheen autteleminen minkä töiltään ehtii. Rikkomuksia keskittyy lähinnä Cushlan ja Michaelin suhteeseen, kahden eri uskontokunnan stereotypioiden kohtaamiseen, poliittisesti ja ajan moraalikäsityksen kannalta hyvinkin arveluttavalle ihmissuhteelle.

Alkuun romaani viekin täysin mukanaan: se on välillä kielellisesti jopa lapsekas, mutta jostain syystä tällaisen kerronnan antaa vilistää ohi, sen verran hyvin tarina alkuun vetää mukaansa. Jossain kohtaa tulee kuitenkin stoppi: Kennedy on eittämättä taitava kirjoittaja ja belfastilaisena 1970-luvun tapahtumien kuvaaja, mutta henkilöhahmot alkavat muuttua niin puuroisen epäuskottaviksi ja ohuiksi karikatyyreiksi että kyllästyn. Puran tuntojani tuohtuneena kumppanilleni: tuntuu, että tämä on enemmän elokuvakäsikirjoitus kuin kirja – rivien välit ovat täynnä aukkoja, jotka visuaalisesti olisi selitettävissä pienillä vilkaisuilla, äänenpainoilla ja kuvakulmilla, mutta jotka paperilla tuntuvat avaavan auki vain itsestään selviä asioita ja unohtavat kertoa niitä, jotka juuri kirjallisesti, kirjallisuudellisesti, ansaitsisivat tulla käytetyiksi. Jätän kirjan kesken, kokonaiseksi kuukaudeksi. 

Puuhaan muuta. Luen muuta – välillä en lue ollenkaan. Jumitun töihin, pelaan Playstation-pelejä. Vaihdan ns. omiin kirjoihin: Samantha Harveyhin, Sheila Hetiin, esseisiin eläimistä ja tatuoinneista. Olen pääosin muualla kuin Helsingissä, enkä pakkaa Kennedya edes mukaani. Mutta kun palaan pääsiäiseltä pitkästä aikaa kotiin, viikoksi ihan itsekseni pikkuyksiööni, en jaksa aloittaa mitään uutta. Väsyttää ja uuvuttaa. Ja yhtäkkiä Rikkomukset alkavat vetää uudelleen. Kyllä, Rikkomusten kieli on edelleen jotenkin vähän turhan kepeää ja kerroksetonta makuuni. Kyllä, asiat tapahtuvat edelleen vähän epäuskottavasti tai ainakin liian heppoisesti pohjustettuina. Mutta juuri se itseasiassa saa kaiken perinteisen kevätväsymyksen takia aivot jopa lepäämään: on ihanaa kun ei tarvitse ajatella mitään. On ihanaa, kun asiat vain tapahtuvat, ja vihjettä tulevasta ei tarvitse edes yrittää havannoida, koska ei sellaista oikeastaan ollutkaan. Elokuvallisuuskin muuttuu mahdollisuudeksi – saan kuvitella itse katseet ja äänenpainot! Ja niinpä ahmin kirjan toisen puoliskon muutamassa päivässä loppuun.

Loppua kohden Rikkomuksia saakin uusia kierroksia, kun aiemmin taustalla kumunneet hankaluudet osuvat niin sanotusti kohdalle. Kennedy kietoo poliittisen ja henkilökohtaisen yhteen, joskin vähän kömpelösti, mutta kietoo kuitenkin. Ja jokin tässä kirjassa todella vetää puoleensa – se on yhtaikaa kiinnostavaa lähihistoriaa hirvittävine yksittäisine ihmiskohtaloineen, sotaa muistuttavine todellisuuksineen ja silti myös todellisuuspakoa ja ihanan juoksuttavia juonikuvioita vähän pehmenneen pään lepohetkiin. Ja vaikka lopulta annan kirjalle vain muutaman tähden kirjalistaussovelluksissa, tekee mieli suositella tätä kirjaa kovinkin paljon eteenpäin – tässä todella on viehättävä lukuromaani sellaisten parissa viihtyville. On aivan ihana olla yksi heistä juuri nyt.

Lue koko maailma, extra: Pohjois-Irlanti

ELÄMÄNI MIEHET

SAMULI PUTRO : ELÄMÄNI MIEHET

246s.

WSOY 2025

Kaksi asiaa on yhtaikaa totta: 

1. en lähtökohtaisesti ole juurikaan kiinnostunut julkisuuden henkilöiden elämäkerroista, elämistä tai muistelmista.

2. Zen Café ja sen kautta Samuli Putro olivat minulle lukioaikaan jonkinlaisia henkireikiä, ajatusten sanoittajia, sisäisen elämän tulkkeja, pala suomalaista musiikkihistoriaa, jolla on minulle (nykyään tosin lähinnä nostalginen) kasvuni kannalta järisyttävä vaikutus. Olisin voinut elää pelkästään Idiootti-, Taxi- ja Tavallaan jokainen on surullinen -kappaleilla. Ja aika pitkälti elinkin. 

Tässä yhtälössä kakkoskohta kumoaa ensimmäisen, ja tartuin pääsiäisenä kumppanini kirjahyllyllä haahuillessani hänen hyllynä Putroon. 

Putron Elämäni miehet on suora, kiillottamaton terapiakirja miehistä, maskuliinisuudesta ja miesten välisestä ystävyydestä. Se jakaa elämän merkittäviin miehiin ja miessuhteisiin: Kirjoittajaan, Isään, Ohjaajaan, Poikaan, Pomoon, Jätkään, Uuteen kaveriin ja Kilttiin mieheen. Kenelläkään ei ole nimiä, ei Putron kertojahahmolla itselläänkään. Tavallaan voisi ajatella, että Putro pyrkii häivyttämään heidän todelliset henkilöllisyytensä näiden pseudonyymien taakse, mikä on sinällään jopa hieman hupsu ratkaisu, sillä jokaisesta heistä annetaan kuitenkin sen verran tietoa, että henkilöllisyydet on googletettavissa parissa minuutissa. Toisaalta ratkaisu kuitenkin antaa tilaa laajemmille kuville (/karikatyyreille?) miehistä ja miestyypeistä – eli siitä, miten hieman rajaton, ahdistukseen ja mustasukkaisuuteen taipuva kertojahahmo niihin suhtautuu. Milloin alistuu, milloin vetäytyy, milloin on oikukas ja hankala itse.

Putron teksti tikkaa kuin kappaleidensa lyriikat: päälause, päälause, päälause, vertauskuva. Kävelen, kävelen, kävelen. Päälause, päälause, päälause, kysymys, yksittäinen sana. Etenee, etenee, etenee. Luen kirjaa paperilta, mutta luen sen Putron pehmeällä, lempeällä äänellä, joka on 2000-luvun alusta tutumpi kuin monen tuttavani ääni. Osa vertauskuvista on noin kaunokirjallisesti vähän hassuja, se mikä toimii lauluissa, jää tällaisessa pidemmässä tekstissä hieman latteaksi. Ehkä se johtuu siitä, että lauluissa Putro jättää sivulauseet kokonaan pois. Vastaukset antamatta. Siinä missä Putro jättää lyriikoihin ilmaa, proosa taipuu välillä yliselittämiseksi. Mutta sen antaa anteeksi – vaikka se toki tässäkin välillä ärsyttää, kirskauttaa inhottavasti hampaat yhteen, toimii Suuren Suomalaisen Kertojan ääni näinkin. Tällekin on tilaa. (Vaikka: pakko sanoa, että se johtunee puhtaasti siitä, että Putro on julkisuuden henkilö – henkilö, jolla on kustantamoille jo valmiiksi niin hyvä myyntiarvo, ettei hänen tekstiään joko osata tai uskalleta haastaa, kehittää, toimittaa sille tasolle, jonne sillä hyvinkin olisi potentiaalia. Mutta tämä ei ole Putro-ilmiö, tämä on laajempi kirjallisuuskentän ilmiö, joka toistuu globaalisti aina, kun tekijällä on enemmän markkina-arvoa kuin kustantamolla itsellään.)

Lopulta pienistä ryppyisyyksistään huolimatta Elämäni miehet on kuitenkin kaunis, lempeä, inhimillinen ja kiehtovalla tavalla epävarma matka vahvemmin omaksi itseksi, pehmeämmäksi ja omat rajansa paremmin tavoittavaksi mieheksi kovuuden keskellä. Se on tarina X-sukupolven maskuliinisuuden kiemuroista, raja-aluiesta, erilaisista tavoista olla olematta kova ja alistava mies. Se on haparoivaa, mutta silti selvästi tunnistettavaa vastuunkantoa maailmassa, jossa sitä harvemmin vielä miehiltä osataan tunnistaa saati edes odottaa.

ALPHABETICAL DIARIES

SHEILA HETI : ALPHABETICAL DIARIES

163s.

Fitzcarraldo Editions, 2024

Sheila Hetin Motherhood sekä Pure Colour -romaanit/teokset/miten ne ikinä nyt määritteleekään, ovat ehdottomasti yksiä lempi kirjojani viimeisen vuosikymmenen ajalta. Hetin suora, omaleimainen kerrontatapa yhdistettynä lempeän inhimilliseen epävarmuuteen, etsimiseen ja ehkä-lauseisiin iskee niin suoraan johonkin omaan kohtaani, että näiden hänen kirjojensa lukeminen on yleensä sekä parantavaa että jollain tapaa myös hykerryttävää. Ja niin se oli nytkin, muistelmamaisen Alphabetical Diariesin kanssa, joka koostuu Hetin omien päiväkirjamerkintöjen eriskummallisesta jatkumosta: Heti on irroittanut jokaisen virkkeen omakseen, ja yhdistänyt ne sen jälkeen aakkosjärjestykseen tähän pieneen, eriskummalliseen omaelämäkerralliseen teokseensa.

"Converse your energies. Control negative thinking. Count your money and see hoe you're doing. Crazy to spend ninety dollars on the scarf – but I'm crazy! Create fiction. Crushes on men. Crying about Lars. Curiosity is not a good reason to get married."

A:sta Z:aan Hetin kanssa kulkeminen on seikkailu: se on kirjaimellisesti sattunnaisia virkkeitä peräkkäin aseteltuna, sanoja sieltä ja toisia täältä. Mikään ei tunnu liittyvän mihinkään, ja silti kansien välissä on kaunis, herkkä, etsivä ja hetimäisellä tavalla hauskan provosoiva muistelmateos kirjoittamisesta, rakkauksista, riippuvuudesta miehiä ja seksiä kohtaan, hieman kieroista rakkaussuhteista ja toisaalta lempeistä ystävyyksistä. Ja silti – Alphabetical Diaries on yhtä monta kuin sillä on lukijoitakin. Jokaiselle muodostunee oma kokonaisuutensa, jokainen tarttunee eri kohtiin, eri virkkeisiin, eri ajatuksiin. Päiväkirjansa paljastamalla Hetin voisi ajatella paljastavansa itsestään kaiken, mutta aakkostaen järjestettyinä hän jättää enemmän ilmaan kuin yhdistelee. Luulisin.

Aakkostettuja päiväkirjoja lukiessa en voi kuitenkaan olla huomaamatta, miten hauskalla tavalla ihminen etsii ja sitä kautta myös löytää yhteyksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. Vaikka kaikki on aivan satunnaista, irti asiayhteyksistä, kiinni ainoastaan virkkeen ensimmäisissä kirjaimissaan, muodostuu kaikesta jotain eheää ja pulppuavan kaunista. Hetin ääni on vahva ja tunnistettava, etenkin pidemmissä, polveilevissa ajatuksissa, ja onkin vinkeää huomata, miten vähän kerronta lopulta on kiinni loogisuudessa, järjestyksessä ja tavanomaisina pitämissämme järjestyksissä, ja miten paljon voi löytää, yhdistää ja tunnistaa ilman lineaarista etenemistäkin. 

Ja toisaalta, kuten Heti itsekin kirjassa kirjoittaa, "the part of the brain that sees patterns is less intelligent than that sees probalities." Eli vapaasti käännettynä: "se osa aivoista, joka näkee säännönmukaisuuksia, on vähemmän älykäs kuin se osa, joka näkee mahdollisuuksia." Ja sitäkin, tai ehkä: juuri sitä, tämä pieni, hieno ja ihmeellinen kirja on täynnä – mahdollisuuksia, joita voi yhdistää, yhdistellä ja kiinnittää toisiinsa loputtomasti. On tavallaan yhdentekevää, milloin Heti kirjoittaa häntä kurjasti kohdelleesta Larsista, ja milloin vuorossa on ongelmallinen suhde Paveliin, ja missä lauseessa hän taas viittaa ystäviinsä Claireen tai Lemonsiin – lopulta lukija yhdistää vihjeiden mukaan osia toisiinsa, mutta saa silti korkeintaan lopputulokseksi totuuden paljastamisen sijaan valistuneen arvauksen.

Ja juuri tätä minä Sheila Hetissä rakastan: päämäärättömyyden ylistystä. Että mikään ei ole koskaan täysin varmaa, ja siitäkin voi kirjoittaa aivan mahdottoman upeaa kirjallisuutta.

SILENCE IS A SENSE

LAYLA ALAMMAR : SILENCE IS A SENSE

256s.

The Borough Press, 2021

“Religious conflict is sexy. It’s easy to sell, the way it fits into the simple, dichotomous way people prefer to view the world. It’s easy for news producers and politicians to frame it in terms of a cosmic war being waged in a land far, far away. But it isn’t real. This isn’t a religious conflict—or if it is now, it certainly didn’t start out that way.”

The Voiceless, äänetön on nuori syyrianpakolainen Isossa-Britanniassa. Hän asuu pienessä asunnossa tornitaloissa, joiden ikkunoista hän seuraa muiden asukkaiden elämää. Hän nimeää naapurinsa heidän ominaisuuksien perusteella: on No-lights-Man, The Juicer, The Dad. Nimetön kertoja seuraa koko elämää sivusta nyt kun hän on viimein päässyt turvaan. Ainoana läheisistään.

Kuwaitilaisen väitöskirjatutkija Layla AlAmmarin romaani Silense is a sense on pienistä paloista koostuva kertomus pakolaisuudesta, traumoista, Syyrian sisällissodasta ja uudesta elämästä turvassa. Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Euroopan läpi salakuljettajien mukana Isoon-Britanniaan saapunut syvästi traumatisoitunut henkilö, joka on sekä sodan kauhujen että pakomatkan epäinhimillisyyden vuoksi menettänyt kokonaan kykynsä puhua. Uudessa kotimaassaan hän lähinnä tarkkailee, niin naapureitaan kuin maailmaakin. Samalla hän alkaa myös kirjoittaa The Voiceless-nimimerkillä lontoolaiselle lehdelle kolumneja pakolaisarjesta ja ajatuksista sen takana. Erilaiset sattumukset naapurustossa pakottavat kuitenkin päähenkilön päättämään, miten pitkään hän voi olla vain tarkkailija ja milloin hänen täytyy olla myös osallinen.

AlAmmarin romaani käsittelee suuria teemoja, eikä se päästä lukijaansa kaikkein helpoimmalla. Tarina kulkee useammassa aikajanassa, ja se vaatii etenkin alkuun hieman keskittymistä sen suhteen kuka kertoo nyt ja mistäkin. Minua se ei tempaa oikein missään vaiheessa mukaansa, ja sen lukeminen on hieman hankalaa - osin siksi, että kaikki on hieman palasina mutta enemmän siksi, että pienen paineen alla lukemisesta tulee keskittymätöntä harppomista. Tuntuu, että tämä kirja joko ansaitsisi enemmän lukijaltaan tai kaipaisi ihan hieman vähemmän kirjoittajaltaan: kunnianhimoisesta kokonaisuudesta olisi saanut jo tällaisenaan kaksikin erillistä tarinaa niin, että pääteemat olisivat saaneet suuremman rauhan rakentua.

Kiinnostavimmillaan romaani kuitenkin kysyy tärkeitä kysymyksiä, jotka AlAmmar tuo lontoolaislehden editorin ja päähenkilön kirjeenvaihdon muodossa näkyviin: teos pohtii vaikuttavasti sitä narratiivia, joita me valkoiset länsimaalaiset haluamme aina pakolaistarinoista kuulla. The Voiceless haluaisi käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, uskontoa ja sotaa ilmiönä, mutta editor painostaa häntä jatkuvasti antamaan enemmän henkilökohtaista, enemmän tunnetta, enemmän samastuttavaa. Ja kun kertoja viimein tekee niin, täyttyvät kommenttikentät epäilyksestä: ei näin kuuluisi tuntea ja nähdä. Tämä on epäuskottavaa.

Ja tätä tematiikkaa olisin suonut kirjaan vielä enemmänkin: minkä me uskomme todeksi ja miksi yksilön yksittäinen, tunteisiin vetoava tarina on aina suurempi kuin se ihmismassoja koskeva totuus pommituksiin, kansanmurhiin ja eurooppalaisiin meriin hukkuneista elämistä? Miksi nimettömyys ei saa olla ihmisen suoja, vaan meidän täytyy aina tuntea kirjoittaja tekstien takaa? Miksi me elämme ainoastaan karuista, traumatisoivista tarinoista, mutta käännämme katseemme muualle, kun traumatisoivat tapahtumat tapahtuvat parhaillaan tuhansille ja tuhansille ihmisille? 

AlAmmar käsittelee teemaa taiten romaanissaan, mutta sitten tulee mutta: hän sortuu Silence is a sensen kokonaisuudessa hieman samaan, mitä päähenkilö tarkasti teoksen sisällä kritisoi. Hän antaa tälle fiktiiviselle teokselleen nimenomaan sen tunteisiin vetoavan, henkilölähtöisen voiman, traumat traumojen perään, mikä usein, väitän, kääntää lukijan itseasiassa tarkoituksellista sanomaa vastaan. Sillä sen sijaan, että yksittäisen ihmisen tarina kääntyisi suureksi esimerkiksi ja laajennettavaksi empatiaksi, typistyy se juuri siksi mitä se on: yksittäisen ihmisen tarinaksi, yksittäistapaukseksi. Tragediaksi, jolla on selkeät käännekohdat ja onnellinen loppu. Eli toisin sanoen, saduksi maailmassa, jossa sekä Syyrian sisällissodassa että tälläkin hetkellä sen naapurimaassa Palestiinassa yksilön loppu on todennäköisesti raaka kuolema ja joukkohauta kuin kenenkään onni.

Lue maailma vuodessa: 4. Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja // Kuwait

ORBITAL

 SAMANTHA HARVEY : ORBITAL

135s. 

Vintage 2023

"Everything, everything is turning and passing."

Ajamme kumppanini kanssa Keski-Suomen läpi, aurinko paistaa maaliskuista loistoaan. Olemme kumpikin pukeutuneet mustiin, mutta kaivaneet myös pitkästä aikaa aurinkolasit talviteloiltaan. Autossa tuoksuu kahvi ja pehmeä partaöljy. Puhumme kielestä, kirjoista ja kirjoittamisesta. Puhumme kielen funktioista: lähettäjänsä emotioita ilmaisevasta, kohteelleen tietoa välittävästä, kielen kauneutta välittävästä poeettisesta. Puhumme avaruudesta, Yle Areensta löytyvästä aurinkokuntadokumentista, asteroidivyöhykkeelle karanneesta kääpiöplaneetasta Cereksestä, Harry Salmenniemen Varjotajunta-kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö kävelee liikkuvassa junassa, joka liikkuu itsensä ympäri pyörivällä maapallolla, joka pyörii itsensä ympäri kiertäessään aurinkoa, joka kiertää aurinkoa auringon taas kulkiessa oman aurinkokuntansa kanssa käsittämätöntä vauhtia pitkin avaruutta. Tarkennan lähemmäs: jossain yläpuolellamme maapalloa kiertää tälläkin hetkellä avaruusasema, jonka sisällä painottomuuden tilassa leijuu astronautteja ja kosmonautteja. Sitä ei voi nähdä, ei kirkkaalla kevättaivaalla, aamupäivällä. Taivas on pilvetön, mutta mieli ei, tunnelma on ristiriitainen, koska toisen kanssa on hyvä olla, mutta määränpäänä on yhden elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaiset. 

Avaruus on aina sekä kiehtonut että lohduttanut minua. Sen äärettömyys, julma tyhjyys ja toisaalta täydellisen täysi moninaisuus tuntuu lempeältä, tarkoitukselliselta. Sen mittakaavat muistuttavat kaiken katoamisesta ja uusiutumisesta. Luen avaruudesta tietokirjoja, kuuntelen podcasteja ja katson dokumentteja, mutta kaunokirjallisuudessa avaruus ei ole koskaan oikein saanut vangittua minun avaruuttani. Avaruuskirjallisuus on aina ihmiskirjallisuutta. Valloittamista, valtaamista, kolonialisointia. Enemmän, kovemman, nopeammin, kauemmas. Ja sitten kohdalleni osui viime vuonna Booker-palkinnon voittanut Samantha Harveyn Orbitalin. 

Orbital on vaikeahko määrittää. Se on kirja avaruudesta, avaruusasemalla olevasta neljästä astronautista ja kahdesta kosmonautista. Orbital on kirja ihmisyydestä ja luonnosta. Orbital on rakkauskirje, oodi ja sonaatti planeetalle nimeltä maa. Orbital on kirja  k a i k k e u d e s t a. 

Orbital seuraa vuorokauden ajan avaruusaseman arkea, sen henkilökuntaa. Se katsoo yhtaikaa lähelle ja kauas – joskin maan kiertoradalla määreet menettävät merkityksensä, kun ikkunasta näkyy kaksi maanosaa kerrallaan ja merellä pauhaava supertaifuuni. Orbitalia lukiessa katsoo kaikkialle: yhtäältä itseään avaruudessa, toisaalta maasta käsin sitä avaruusasemaa, jolla henkilöhahmot ovat ja vielä kolmannella tavalla avaruusasemalta maahan sitä kaikkea elämää ja sen muotoja, joka lakkaamatta maapallon pinnalla liikkuu. Orbitalista tulee, etenkin aluksi, mieleen Julia Armfieldin upea Our Wives Under the Sea, meren ja avaruuden toisaalta vastakohtaisuus ja toisaalta samanlaisuus, ykseys, on jollain tapaa niin kiinni toisissaan. Hieman Armfieldin tapaan Harvey myös kirjoittaa: kuljettaa pientä suurta inhimillistä kertomustaan hiljalleen läpi eri korkeuksien ja syvyyksien, käyttää kaikkia kielen funktioita kauniissa ja eheässä kokonaisuudessaan, näyttää poeettisuudella paitsi kielemme myös maapallomme kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Harveyn kieleen jää kiinni, ja silti se vie eteenpäin. Se vie meidät yhteen vuorokauteen maan kiertoradalla, 16 kertaa maapallon ympäri.

Ennen kaikkea  Orbital katsoo ihmisyyteen sen omassa mittakaavassa: pienessä sekunnin kestävässä historiassa koko kosmisen historian kalenterissa. Kun kosminen maaila on ollut olemassa niin valtavan pitkän ajan, syntynyt ei-mistään ja joutunut tekemään tilaa ei-mihinkään, laajeten yhä, on ihminen pienen pienen pieni sattuma koko kosmisessa maailmankaikkeudessamme. Maapallo on ihmeellinen ylhäältä katsottuna, itse katsonamamme. Se on paikka, joka ympäröivässä tyhjyydessä on niin ainutlaatuinen, että jokaisen sillä asuvan, sitä katsovan, sen asioista päättävän, sen pinnalla vaikuttavan pitäisi jollain tapaa ymmärtää, miten sattumanvaraista ja jopa epätodennäköistä on se, että me olemme täällä tänään. Juuri nyt, juuri tässä, minä kahvilassa kirjoittamassa tätä tekstiä, sinä ties missä lukemassa sitä, samalla vieressäsi, seinien takana ehkä, hengittää muita ihmisiä, kilometrien päässä taas toisia, jossain joku tälläkin hetkellä taistelee henkensä edestä, toinen vetää viimeisiä hengenvetojaan läheisen käsi kädessä. Jossain meitä kiertää nytkin avaruusasema, jonka henkilökunta joko nukkuu tai jopa juuri nyt mahdollisesti katsoo meitä ikkunastaan, näkee päivänvalon tai yön pimeyden. Jossain joku katsoo heitä, viestii heille, ajattelee heitä. Ja silti, kaiken tämän kauniin, uniikin ja ihmeellisen keskellä jossain joku myös tuhoaa, polttaa, riistää ja satuttaa. Joku vie pois sitä, minkä kosminen sattumanvaraisuus on meille sekunniksi, korkeintaan kahdeksi antanut. Joku tekee tahallaan täällä olon mahdottomaksi, itsensä universumin keskipisteeksi. Vaikka todellisuudessa me emme ole yhtään mitään. Emme ilman toisiamme, emme ilman tätä maapalloa, emme ilman heitä, jotka olivat ennen meitä.

Jatkan automatkaa, puhe rauhoittuu lähempänä kotikaupunkiani. Kun saavun hiljaiseen kappeliin hautausmaan reunalla, hieman viime tipassa, hieman kiireellä, on omien läheisteni joukko hiljaa. Keskellä kaunista valkoista tilaa on kaunis puinen arkku, kauniissa puisessa arkussa lepää yksi elämäni keskeisimmistä henkilöistä. Hän on saanut kiertää tämän planeetan pinnalla aurinkoamme lähes 94 kertaa, nyt hänestä kiertää enää hänen maallinen jäämistönsä. Kävelen kappelin keskikäytävää vanhempieni ja sisareni viereen, samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, samalla kun se kiertää itseään ympäri pyörien auringon ympäri, samalla kun koko aurinkokunta kiitää pitkin ei-mitään, ei-mistään, ei-mihinkään. Olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Jokaista elämänmuotoa syvästi rakastaen.

"There are times when rapidity of this passage across the earth is enough to exhaust and bewilder. You leave the continent and are at the next within quarter of an hour, and it's hard sometimes to shake the sense of that vanished continent, it sits on your back, all the life that happens there which came and went. The continent pass by like fields and villages from the window if a train. Days and nights, seasons and stars, democrats and dictatorships."

ÄITIYDEN KATUMISESTA

ORNA DONATH : REGRETTING MOTHERHOOD

243s.

North Atlantic Books 2017

Tehdään tämä jo heti aluksi selväksi: kun naiset puhuvat äitiyden katumisesta, he katuvat nimenomaan äitiyttä, eivät lapsiaan. Kun he kokevat, ettei heidän valitsemansa elämä sovi heille, he puhuvat roolistaan äitinä, eivät lastensa persoonallisuuksista, oikeudesta olla olemassa. Kyllä, kaikki tähän kirjaan haastatellut naiset ovat vastanneet kysymykseen "jos saisin näillä tiedoilla mitkä minulla nyt on, palata ajassa taaksepäin ja päättää uudelleen hankinko lapsia, en todennäköisesti tekisi niin" myöntävästi. Ja kyllä: jokaisella äitiyttään katuvalla ihmisellä on täydellinen ja täysi oikeus näihin tunteisiin. Ne ovat totta, ne ovat valideja. Ne eivät määritä häntä ihmisenä millään tapaa. Ja se, että asiaa tutkitaan, on joka ikisen lapsen vanhemman ja lapsia hankkimattoman ihmisen etu.

Ja sitten varsinaiseen asiaan: Orna Donath on israelilainen aktivisti, sosiologi, feministi ja äitiyden katumista tutkinut akateeminen tutkija, jonka laajasta tieteellisestä tutkimuksesta Regretting Motherhood -kirjakin on koottu. Tutkimus on tärkeä, kaivattu. Se on herättänyt tunteita, hämmentävän suuriakin, aina tappouhkauksista muuhun laittomaan väkivaltafantasiointiin Donathia kohtaan. Ja samalla: yhteiskunta, jossa naisella on edelleen, 2020-luvulla velvollisuus joko hankkia lapsia, äitiytyä tai vähintäänkin selittää aktivismiin asti omaa lapsettomuuttaan, ei-äitiytymistään, ei ole mikään ihme, että tällaisesta myyttisestä äitikäsityksestä lähtien ajatus naisista*, jotka todella katuvat äitiyttään, on radikaali. Jopa vaarallinen – uhkaahan se huolella ja pieteetillä ylläpidettyä naista alistavaa normia, jossa kohdullisen tehtävä on synnyttää ja kasvattaa lapsia ja tuntea tämän tehtävän äärellä ainoastaan ylimaallista kiitollisuutta kehollista kohtaloaan kohtaan. 

(*Donath toteaa itsekin, että binäärinen sukupuolikäsitys on sosiaalinen konstruktio, mutta tässä tutkimuksessa mukana olevat henkilöt määrittävät kaikki itsensä naisiksi. Donath huomauttaa myös, että näin sukupuolittuneista yhteiskunnallisista kysymyksistä on oleellista edelleen puhua niillä sanoilla, joita se itse ylläpitää. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vanhemmuutta katuu varmasti moni muukin. Äiti-myytti koskee kuitenkin vahvemmin ja vangitsevimmin juurikin naisiksi koodattuja ihmisiä, joten näkökulma muuttuisi tutkimuksen kannaltakin toiseksi, jos puhuttaisiin vanhemmista ylipäätään.) 

Donath argumentoi vahvasti, että itseasiassa ajatus äidinrakkaudesta on melko moderni ja toisaalta myös normatiivinen: se sisältää paitsi hyvin kapean käsityksen siitä, mitä ja millaista äidin lastaan kokeman rakkauden tulee olla ollakseen oikeanlaista ja normaalia ja toisaalta se sisältää myös vahvan kontrollin: äidinrakkaus on vahvasti sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten intressien muovaama instituutio, jota käytetään tietoisesti ylläpitämään tiettyä sosiaalista normaalia. Se käyttää yhtä hyvin klassista legitimointikeinoa, luonnollistamista itsensä ylläpitämiseksi, ja päätyy määrittämään hyvinkin kapean luonnollisuuden käsitteen äidinrakkauden tavoista ja muodoista. Näin yhteiskunta saa naiset hoivaamaan lapsiaan kaiken muun työn päälle ilmaiseksi, sillä se väittää sen olevan ikään kuin koodattu naiseuteen. Todellisuudessa se on koodattu lähinnä kapitalistiseen riistoon, kuten Nancy Fraser Kannibaalikapitalismi-teoksessaankin osoittaa, mutta tämä totuus on niin taiten rakenteisiin piilotettu, ettemme tule lopulta koskaan edes kyseenalaistaneeksi sitä, mikä taho ja millä tavoin tätäkin ilmaiseen hoivaan tähtäävää rakennelmaa todellisuudessa ylläpitää. 

“The American feminist philosopher Diana Tietjens Meyers refers to this as the colonization of our imagination, whereby we absorb the notion that motherhood is the only path to the point that we cannot conceive of other available options, making the only decision that can be imagined appear to have come from a “pure space.”

Ylläolevan lainauksen pohjalta voidaankin esittää, että ajatus normatiivisesta äidinrakkaudesta, johon ei kuulu minkäänlaisia negatiivisia tunteita, kolonialisoi mielemme ja naiskoodatut kehomme. Donath näyttää vahvana esimerkkinä, miten itseasiassa katumisen käsitettä käytetään juuri tämän lopputuloksen ylläpitämiseksi. Jo katumisen uhka on validi peruste esimerkiksi perheen perustamiselle tai vaikkapa abortin tekemättä jättämiselle: kadut kuitenkin myöhemmin. Katumuksen potentiaalisuus on jopa peruste lasten hankkimiselle. "En tiedä haluanko lapsia, mutta en halua ainakaan vanhana katua", on myös omassa tuttavapiirissäni täysin läpimenevä ja käytetty syy äiytydelle. Lapseton nainen on vielä surullisempi kuin miehetön nainen – ja katumisella aidosti omia haluja tutkivalle puheelle ei edes jätetä tilaa. Puhumattakaan siitä, miten totaalisen tukahdutettu edes ajatus äitiyden katumisesta nyky-yhteiskunnassa onkaan, kaikkein 'edistyksellisimmät' yhteiskunnat mukaan luettuina. Se kun on yllämainitun hoivatyön "luonnollisuuden" vastaista – kun äidinrakkaus esitetään jonain evoluution antamana faktana, saa äitiyden katuminen tällaisen luennan kautta ainoastaan tulkinnan epäonnistuneesta tavasta rakastaa. Siksi, niin surullista kuin se onkin, naisen täytyy aina erikseen muistaa mainita, että rakastaa kyllä lapsiaan, vaikkei koskaan äitiyttä uudelleen haluaisikaan valita. Nämä kaksi asiaa täytyy lokeroida kahdeksi eri totuudeksi, jotta ne mahtuvat olemaan näin ahtaassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä yhtaikaa olemassa. 

Ei ole myöskään sattumaa, että mies saa paitsi katua myös kadota lastensa elämästä ilman sosiaalista rangaistusta: se voi joissain tapauksissa katsoa olevan jopa luonnollista. On luonnollista, että mies valitsee työn/uuden suhteen/oman elämänsä, on luonnollista, ettei isä osallistu palkkatulojaan enempää. Ei, vaikka perheen molemmat huoltajat kävisivät töissä. Eikä miestä kaduta kuin elämätön elämä, oli siinä lapsia tai ei. Sillä kuten Donath argumentoi, isää ei velvoiteta jatkuvaan symboliseen rintaruokintaan, lastensa ja heidän tulevaisuuden ajatteluun jopa silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Äidille se on taas jopa pakollista – äitiydestä ei voi olla hetkeäkään lomalla. Ja tässä sukupuolittuneessa jaossa piileekin nimenomaan äitiyden katumisen ydin: se, mitä naiset katuvat, on juurikin se yhteiskunnallinen, äärimmäisen kapea rooli, sen roolin yksinäisyys, rajattomuus ja täydellinen päättymättömyys. Ja se rooli on, kuten Donath osoittaa, tosiaan siis sosiaalinen rakennelma. Jotain, mikä on luonnollistunut ainoastaan puheissa ja tarpeeksi useina toistoina, ei jonain, jonka välttämättä tarvitsisi olla näin. 

x

On yleinen narratiivi, faktana kulkeva kiistaton käsitys, että nainen on kokonainen vasta äitiydyttyään. Tätä vasten yksi lohdullisimpia ja samastuttavimpia ajatuksia tuleekin tämän kirjan sivuilta: moni näistä äideistä oli kokonainen jo ennen lapsia. Itseasiassa kokonaisempi. Kokemukset olivat rikkaampia, intensiivisempiä ja tyydyttävämpiä ennen lapsia. Nämä äidit saivat olla ennen kaikkea ihmisiä. Ilman sitä. valtavaa, alistavaa ja yhteen muottiin pakottavaa roolia jota äitiydeksikin kutsumme. Kuten Donath yhdessä alaluvussaan toteaa, yksi syy äitiyden katumiseen löytyykin uusliberaalista yhteiskunnasta, jossa hoiva paitsi kaatuu yhä yksin jäävempien äitien harteille myös vaatii äidiltä täydellisyyttä ja jopa ylimaallista hyvyyttä. Armollisuuspuhe kun yltää vielä hädintuskin työelämään, mutta äitiyteen sitä ei meinata edes päästää.

LUKUVINKKEJÄ LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEESEEN, HUHTI-KESÄKUU

Lue maailma vuodessa -haaste jatkaa matkaansa, ja kolmas kuukausi jo mainiosti menossa. Listailin tammikuussa lukuvinkkejä afrikkalaiseen kirjallisuuteen sekä alkuperäiskansoihin kuuluvien kirjailijoiden kirjoista, ja nyt olisi vuorossa seuraavat kolme haastekohtaa. Lisää saa vinkata taas tuttuun tapaan kommentteihin!

LÄHI-ITÄÄN KUULUVAN MAAN KIRJAILIJAN KIRJOITTAMIA KIRJOJA

Marjane Satrapi : Persepolis-sarjakuvat / Iran

Soaud Al-Sabah : Alussa oli nainen / Kuwait

Susan Abulhawa : Jeninin aamut & Rakkaudetonta maailmaa vastaan / Palestiina

Adania Shibli : Sivuseikka / Palestiina

Zeina Abirached : Pääskysen leikki / Libanon

Rajaa Alsanea : Riadin tytöt / Saudi-Arabia

Azar Nafisi : Lolita Teheranissa / Iran

Hassan Blasim : Allah99 / Irak

Balsam Karam : The Singularity / Kurdistan

Marjan Kamali : The Lion Women of Tehran / Iran

Shahrnush Parsipur : Women Without Men / Iran

Layla Alammar : Silence Is a Sense / Kuwait

Samar Yazbek : The Crossing / Syyria

Zeyn Joukhadar : The Map of Salt and Stars / Syyria

Zebra Talkhani : My Past Is a Foreign Country / Saudi-Arabia

Zahra Hankir : Our Women on the Ground / kirjoittajat useasta eri Lähi-Idän maasta

SUORAAN JAPANISTA, KOREASTA TAI KIINASTA SUOMENNETTU TEOS

JAPANI

Shei Shōnagon : Tyynynaluskirja / suom. Miika Pölkki

Sayaka Murata : Maan asukit & Lähikaupan nainen / suom. Raisa Porrasmaa

Yoko Ogawa : Muistipoliisi / suom. Markus Juslin

Toshikazu Kawaguchi : Ennen kuin kahvi jäähtyy / suom. Markus Juslin

Banana Yoshimoto : Kitchen / suom. Kai Nieminen

Emi Yagi : Tyhjyyspäiväkirja & Venus ja minä / suom. Raisa Porrasmaa

Shikibu Murasaki : Genjin tarina 1 - kirsikankukkajuhla / suom. Martti Turunen

Mestarietsivä Peppunen -sarjakuvat / suom. Mayu Saaritsa

KOREA

Gu Byeong-Mo : Nainen ja veitsi / suom. Taru Salminen

Kyung-sook Shin : Pidä huolta äidistä / suom. Taru Salminen

Han Kang : Vegetaristi, Ihmisten teot, Valkoinen kirja & Älä jätä hyvästejä / suom. Taru Salminen

Chung Serang : Sisunin maailma / suom. Riina Vuokko & Janne Tynkkynen

KIINA

Kevin Chen : Aavekaupunki / suom. Rauno Sainio

Yu Hua : Elämänkaari / suom. Rauno Sainio

Chi Ta-Wei : Kalvot / suom. Rauno Sainio

Yan Lianke : Neljä kirjaa / suom. Riina Vuokko

KIRJASSA KÄSITELLÄÄN MAAHANMUUTTOA TAI SE ON DIASPORAKIRJALLISUUTTA

Bernardine Evaristo : Tyttö, nainen, toinen

Golnaz Hashemzadeh Bonde : Olimme kerran

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen : Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Yaa Gyasi : Maa ja taivas

Akwaeke Emezi : Makeaa vettä

Nura Farah : Aurinkotyttö

Jhumpa Lahiri : Tulvaniitty

Sara Al Husaini : Huono tyttö

Fariha Róisín : Survival Takes a Wild Imagination

Jessica Hernandez : Fresh Banana Leaves – Healing indigenous landscapes through indigenous science

Hala Alyan : The Arsonists' City

Zain Arafat : You Exist Too Much

Etaf Rum : Evil Eye

Ayesha Manazir Siddiqi : The Centre

Lamya H. : Hijab Butch Blues

Noor Naga : If an Egyptian Cannot Speak English

Ja täälläpä vielä elämänmittaisen lukuprojektini kirjalista, josta saanee vielä muutaman vinkin lisää: 

x Lue koko maailma x

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

ELLA-MARIA NUTTI : 

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

206s.

Johnny Kniga 2023

Alkuteos: Kaffe med mjölk, 2022

Suomennos Jaana Nikula

Nuori, vielä alle 50-vuotias äiti on sairastunut parantumattomaan syöpään. Vielä nuorempi, itsenäsitä elämäänsä Tukholmassa jo joitain vuosia elänyt tytär ei tiedä. Ei, vaikka kertomaan painostaa psykologi ja äidin ystävä. Äiti yrittää kertoa. Yrittää, muttei kuitenkaan. Ja tulee sitten sanoneeksi puhelimeen, että tuleekin käymään. Viikonlopuksi. Jällivaarasta.

Ruotsalaisen, saamelaiskirjailija Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana on häilynyt lukulistallani jo kauan, sillä sitä on joku minulle muistaakseni aivan henkilökohtaisesti suositellut. Nyt kun Ella-Maria Nutti on tulossa myös kevään Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleille, sain viimein varattua teoksen kirjastosta. Visuaalisesti kaunis kirja vetää puoleensa, lyhyet, usein alle sivun mittaiset luvut saavat ahmimaan romaanin muutamassa päivässä.

"Muuan tytär näkee äitinsä. Hän rypistää otsaansa nähdessään liian laihan hahmon, mutta hymyilee sitten."

Nuttin romaani on puhuttu, käännetty ja suositeltu, eikä syyttä. Se käsittelee traagista aihettaan, lähestyvää kuolemaa sekä äidin ja tyttären hankalaa suhdetta helpostilähestyttävällä ja empaattisella otteella. Romaani vetää kuin itsekseen, Nutti kirjoittaa etenkin kaikkein tunnepitoisimmat kohtaukset taiten, ei suoraan pyri vetoamaan lukijan tunteisiin, mutta tulee tehneeksi niin yrittämättäänkin. Hankala, huomautteleva ja haparoiden lastaan lähestyvä äiti on hahmona lempeän raivostuttava, tunnistettavan ärsyttävä, inhimillisen rikkinäinen. Nutti tuo teokseen paloja äidin historiasta ja menneisyydestä, Jällivaaran kaivokset ja muistisairaat isät taustoittavat monimutkaista ja hankalaakin äiti-tytär-suhdetta.

...ja ehkä ihan himpun liikaakin, tai liian alleviivaten. Vaikka romaanissa on paljon hyvää, ja voin vilpittömästi suositella sitä eteenpäin, näkisin ettei se kirjallisesti ehkä aivan yllä sille tasolle, jota siltä jostain syystä odotin. Ehkä ihan omaan täyteen potentiaaliinsakaan? Nutti kirjoittaa hyvin, mutta yhtaikaa hieman turhia kikkaillen – ymmärrän vieraannuttamisen ja etäännyttämisen keinot, jota romaanissa käytetään, mutta nyt osa niistä tuntui hyvinkin päälleliimatuilta - ja samalla toisaalta henkilöhahmojen psykologinen syvyys jää näinkin suurten ja rankkojen aiheiden alla varsin ohueksi. Jos kerronnan ylimääräiset twistit olisi käytetty hahmojen terävöittämiseen ja syventämiseen, oltaisiin jo paljon vahvemmilla vesillä. Nyt monimutkaisuus ja suhteen ristiriitaisuus tulee näytetyksi hieman alleviivatuin keinoin ja se jättää sen kuitenkin yksioikoisemmaksi kuin tällaiset suhteet ovatkaan.

Ja silti: tätä kirjaa suosittelen, kun kaipaa tunteikasta ja inhimillistä tarinaa. 

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut alkuperäiskansaan kuuluva kirjailija

GHOSTROOTS

'PEMI AGUDA : GHOSTROOTS

208s.

Virago 2024

Lue maailma vuodessa -lukuhaaste jatkuu, ja sain taas kirjan juuri ennen kuun loppua luettua. Ei näiden kanssa ole kiire, huomaan valinneeni kahteen ensimmäiseen kuuhun kumpaankin viipyilevän ja aikaa vaativan teoksen. Nigerialaisen 'Pemi Agudan esikoisnovellikokoelma Ghostroots on ollut minulla lainassa aiemminkin; nappasin sen viime vuoden lopulla kirjaston suositushyllystä Helmet-haasteeseen, mutta se jäi vielä silloin lukematta. Nyt varasin sen itselleni uudelleen, vaikka nigerialaista kirjallisuutta olen aiemminkin lukenut. Ilman tätä haastetta tämä olisi ehkä jäänytkin muiden varjoon, tai jopa kesken. 12 novellin kokoelma päästi hitaasti luokseen.

Rakastuin siis näihin tarinoihin pikkuhiljaa - kirja kun taisi olla taas jonkinlaisen maagisen realismin ja kauhun rajapinnoille genretetty, mikä jotenkin täällä meillä globaalissa pohjoisessa tuntuu olevan vakio kaikelle muulle kuin reaalikirjalliselle Valkoisen Miehen Kirjallisuudelle. Ilmiö on jännä, ja ohjaa lukemista jo valmiiksi vinoon. Se eksotisoi ja laittaa magiaa sinne, missä lähtömaassa kyse on enemmän aivan oman arjen omista uskomus- ja maailmankatsomusjärjestelmistä. Eksitisoinnin voi käsittää esimerkiksi tätä kautta: entä jos vaikkapa aasilainen kirjallisuus käsittelisi meidän jouluamme maagisena realismina? Tai juhannusjuhlaamme fantasiana, onhan meillä kokkoja ja kukkia tyynyjen alla? Tätä genrettelyä ja magiasoimista tehdään kaikelle ei-valkoiselle kirjallisuudelle Afrikasta Aasiaan, Polynesiasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Että on tämä Meidän Realismi ja muu on eksoottista magiaa.  

"'Let the past stay there, abed. There are stories we leave buried so our children can move without weight.' 

'But why?'

'Why what?'

'Agnes. Why she was wicked? What happened to her, to make her be that way?'

Your aunt laughs the way she does when she thinks you've been brainwashed by 'the West', like the time you said having house girls was modern slavery. 'O, ọmọ mi,' she says now, 'not everyone needs a reason.'"

Kun tästä ennaltaolettamastani, itselleni päähän jumahtaneesta lukutavasta ja genrettelystä pääsee yli, kirja on juuri omanlaisenaan, ilman Valkoisen Miehen määritelmiä upea. Se kuvaa erilaista nyrjähtänyttä arkea, yllättäviä kohtaamisia, lapsen menetyksen surua, isiä kaikennielevien pienokaisten äärellä. Aguda kirjoittaa suoraa, taitavaa proosaa, novellit vangitsevat, jättävät länsimaalaisen lukijan osin ulkopuolelleenkin, mikä on hyvinkin tervehdyttävää. Niin ikään nigerialainen Akwaeke Emezi on kirjoittanut aiemmin afrikkalaisten länsimaalaisten odotuksiin kirjoittamasta kirjallisuudesta, kirjallisuusmaailman vaatimuksesta taipua stereotypiaan - ja hänen lisäkseen muun muassa ’Pemi Aguda osaa kieltäytyä tästä roolista taiten.

Agudan tarinoita yhdistää jonkinlainen surumielisyys, ulkopuolisuus tai novellien kertoja- tai päähahmojen herkkyys nähdä asioita, joita ympärillä olevat eivät huomaa. Tarinat ovat meluisan Lagosinkin keskellä hiljaisia ja hienovaraisia, ulkopuolelta omaa arkea tarkkailevia. Aguda selittelee hyvin vähän, jättää paljon lukijalle itselleen löydettäväksi. Tavallaan näitä olisi helppo lähteä tulkitsemaan laajemman symboliikan kautta, mutta väittäisin, että myös silloin kompastuisimme ennen kaikkea Valkoisen Miehen symboliikkaan: tunkisimme oman uskomus- ja symbolijärjestelmämme Agudan teksteihin. Yritän välttää sitä, yritän lukea nämä tarinat sellaisina kuin ne ovat. Se ei ole aina helppoa, sillä kuten sanottu, Aguda ei kirjoita ensisijaisesti länsimaiselle yleisölle. Nigerian omien kielien sanat, oma englanti, oma maailma on vahvaa ja voimakasta. Maagisuuskin on tummaa, mutta senkin näkee enää ainoastaan ne, jotka on jollain tapaa syrjään jääneitä tai jätettyjä. 

Moni Agudan tarinoista vaatisi useamman lukukerran auetakseen, mutta voimakas tämä oli näinkin. Toivon tälle suurta kansainvälistä huomiota ja kenties jopa pikaista suomennostakin, Aguda kun kirjoittaa raikkaalla tavalla totuttua vastaan. Tällaista ei-länsimaista kirjallisuutta olisi upea saada käännettynä myös Suomeen huomattavasti enemmän.

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut keski- tai eteläafrikkalainen kirjailija, Nigeria 🇳🇬

SILLOIN ENNEN

  OLIVER LOVRENSKI : SILLOIN ENNEN 

277s.

Gummerus 2025

Alkuteos: Da vi var yngre, 2023

Suomennos: Onerva Kuusi

Olen viettänyt viime päivät Oslon kaduilla. Perjantaista asti, vaikka olen ollut lukujumissa jo useamman viikon. Aloin lukea tätä varovasti, ja yhtäkkiä olin sen pauloissa, luin ja luin ja luin, ja vaikka voisi kuvitella, ettei 277 sivussa riitä neljäksi päivää luettavaa tällä tahdilla, tässä riitti. Luvut, kappaleet ja hetket ovat lyhyitä, ei edes sivun mittaisia, ja silti niissä on sellainen paino, ettei kirjaa voi yhtaikaa olla ahmimatta ja toisaalta lukea liikaa kerrallaan, sillä näissä riveissä, pienin kirjaimin kirjoitetussa riimittelyä muistuttavissa kappaleissa on kokonaisten katunuorten elämä.

Kiinnostuin vasta 21-vuotiaan Lovrenskin esikoisteoksesta puhtaasti siksi, että tuo nuori norjalaiskirjailija on tulossa keväällä Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan. Kirja olisi mennyt muuten ohi, jäänyt aivan takuulla väliin. Ja nyt, viikonlopun kroatialaistaustaisen Ivorin, somalialaistaustaisen Marcon, intialaistaustaisen Arjanin sekä norjalaisen Jonaksen kanssa viettäneenä totean, että se olisi ollut tämän kirjavuoden suurin menetys. Jättää tämä teos lukematta.

"0 hugs

niin moni juttu on muuttunu aina vaan drugs

drugs drugs mut ei koskaan hugs, rahaa on vetää

huumeita niin paljon kun mieli tekee, mut enää ei

tee mieli, on pakko

yks sossu oli vaa mut sähän tiesit et ne oli kovia

huumeita kun alotit, mä sanoin et kukaa meist

tienny mitä ne oli ennen ku ei pystytty lopettaa"

Silloin ennen on fragmentaalinen katuromaani, vino kasvukertomus, pikkuhiljainen hipuminen huumeiden ja sekakäytön maailmaan 2010- ja 2020-lukujen vaihteen hyvinvointivaltiossa. Kirjan päähenkilön tavoin kroatialaistaustainen Oliver Lovrenski oli vain 19-vuotias tämän romaanin ilmestyttyä, ja hän kertoi tienneensä jo sen kirjoitusvaiheessa tästä tulevan sensaatio. Ja sehän siitä on tullut – vain muutama vuosi myöhemmin kirjaa on myyty himpu Suomea pienemmässä Norjassa yli 70 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 15 maahan. Romaani voisi ehkä olla jotain young adult - ja kasvukertomuskirjallisuuden välimaastossa, tai se voisi olla norjalainen versio Angie Thomasin Viha jonka kylvät -romaanista. Toisaalta se on kuin katuräppiä – veljeltä toiselle kirjoitettua autofiktiota. Tai meille nuorisokulttuurista kiinnostuneille ja sitä liippaavasti tutkiville täti-ihmisille kurkistus nuorten maailmaan nuorten omalla äänellä. Tai sitten se on kirjallisuutta raivolla uudistava z-sukupolven ääni, jonka edessä me kirjallisuusalaa eri tavoin vielä hallitsevat millenniaalit ja x-sukupolvelaiset saamme pian jo väistyä. 

Lovrenski kirjoittaa kadun, nuoren, maahanmuuttotaustaisen, lukioikäisen kieltä. Onerva Kuusen suomennos on täydellinen, ainakin näin yhtä sukupolvea vanhemman ihmisen näkökulmasta katsottuna: se tavoittaa harvinaisen hyvin nuorten kielen olematta päälleliimattu, yrittämättä liikaa. Kuusen ratkaisut vaihtaa monia norjankielisiä slangisanoja Helsinkin slangiin, nettislangiin, z-sukupolven omaan sanastoon toimii upeasti, rytmi kääntyy täydellisesti, Kalenterikarju-Mikko sanoo instagramissa tämän olevan kuin Suomi-räppiä, ja siltä se tosiaan tuntuu. Kieli vie suoraan kaduille ja nuorten omaan maailmaan, johonkin mitä me ylhäältä moraalihuolen kautta sanoisimme yksilön luisuksi mutta mikä kertojan näkökulmasta taas on maailma, joka vie mukanaan, kun muut eivät pidä huolta. Lovrenski käsitteleekin ystävyyden yhteisöjä lempeällä ja kipeälläkin kauneudella, näyttää aikuisten moraalipanikoinnin kohteena olevat "nuorisojengit" huoltapitävinä yhteisöinä kun muut ovat nämäkin alaikäiset oman onnensa nojaan jättäneet. Moni ajautuu kaduille, kun joku elämän tärkein tukihenkilö katoaa, niin moni tästäkin nelikosta. Toisilla sitä ei ole ollut lainkaan, eikä kontrolloiva sosiaalihuolto korvaa rajoituksillaan kuulluksi tulemista tai läheisyyden puutetta.

"viikkoo myöhemmin toinenkin frendi otettiin

huostaan, molemmat ollu mun veljiä from way

back, tyylii ekalta, ja nyt oltiin ysillä ja poof, ne oli

poissa

ennen pystyin laskee yhen käden sormil ketkä

lähetettiin laitokseen, nyt tarvii tyyliin mustekalan"

Lovrenskia lukiessa nuoria ja aggressiota tutkivana jatko-opiskelijana en voi olla yhdistämättä tätä kirjaa Hesarin eiliseen juttuun 1990-luvun nuorison alkoholikulttuurista. HS haastatteli artikkeliaan varten emeritusprofessoria Matti Rimpelää, jota nykyajan huumekulttuuri ei yllätä – ennen oli ahtaampaa, joten kännättiin, nykyään huumeiden saatavuuden helppouden vuoksi on aivan ennustettavissa ollutta, että alkoholi korvautuu muilla päihteillä. Ilmiö taustalla on silti sama, esittää Rimpelä: kun 1980-luvun jälkeen yhteisöllinen kulttuurimme on romuttunut, kasautuu myös sosiaaliset ongelmat yksittäisten perheiden päälle entistä herkemmin. Ja kuten HS kirjoittaa: "samalla kasvuyhteisö – siis aikuiset – lakkasivat antamasta sosiaalista tukea. Sen tilalle tuli persoonaton virallinen kontrolli: sosiaalityöntekijät, kuraattorit ja psykologit." Rimpelä muisutttaa, että kun ennen koko kylä kasvatti (koulut mukaan luettuina, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), ei paine yhden tai kahden vanhemman harteilla ollut niin suuri. Mutta kun nyt ollaan yksin (ja myös koulu painaa omaakin kasvatusvastuutaan kotien harteille, muistuttaa aggressiotutkija Laura Liukko), jää juurikin sosiaalinen tuki saamatta, jos joku/jotkut huoltajat eivät monista sosiaalisista, yhteiskunnallisista tai perusinhimillisistä syistä sitä pysty juuri tarvittavilla hetkillä antamaan. Lovrenskin romaanissa oslolaisnuoret elävät juuri tätä todellisuutta lihaksi. Ivor, Marco, Arjan ja Jonas tulevat kaikki eri tavoin isättömistä tai isiensä kaltoinkohtelemista oloista, väsyneiden ja pärjäämättömien äitien luota. Joidenkin vanhemmat käyttävät itsekin, toisen eivät pysty huolehtimaan kuin yhdestä lapsesta kerrallaan. Ja siinä missä ennen yhteisöllistä sosiaalista tukea tarjosi yhteisö ja yhteiskunta, nyt sitä löytyy enää kaduilta, kaltaistensa joukosta.

Tämä on kirja, joka jokaisen nuorten kanssa työskentelevän opettajan, nuorisotyöntekijän, sosiaaliohjaajan ja päättäjän tulisi lukea. Se muistuttaa tekojemme ja yhteiskunnallisten muutostemme seurauksista, yleisinhimillisen vaihtumisesta yleisrangaistukselliseksi. Se näyttää miten toimimattomia sosiaalihuoltomme keinot ovat, kun ne rankaisevat ja eristävät, kun ne eivät tarjoa nuorten eniten kaipaamia asioita tilalle. Monelle muulle tämä kirja on varmasti muutakin, suurempaa, samastuttavaa, sanoittavaa. Ja silti, Silloin ennen on ilmiö ajassa, jossa yhteiskunta vastuuttaa ihmisiä itse aiheuttamistaan ongelmista. Se on karuista aihesta huolimatta rakkauskirje ystäville, läheisille, omille juurille, itse rakennetuille yhteisöille, valituille perheille. Lovrenskin teksti on kaikessa nuorisolaisuudessaan kirkasta, terävää, eheää. Hän jättää valtavia teemoja rivien väliin, sanoo ääneen enemmän kuin yksikään nuoria paheksuva aikuinen elämänsä aikana koskaan. Silloin ennen oli 18-vuotiaan elämässä ehkä vuosi, kaksi sitten, mutta nuorelle muutakin vuosi voi olla kokonainen elämä. Siksi meillä, joiden käsissä heitä koskevat päätökset ja rajoitteet ovat, täytyy todella pitää se mielessä. 

"sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee,

sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta"

PACHINKO-KUULAT

ELISA SHUA DUSAPIN : PACHINKO-KUULAT

175s.

Siltala 2025

Alkuteos: Les billes du Pachinko, 2018

Suomennos: Anu Partanen

Saatu arvostelukappaleena

Dusapinin esikoinen, kaksi vuotta sitten niin ikään Anu Partasen suomentama Sokcho talvella oli ihanan viipyilevä, hento ja melankolinen pienoisromaani Koreoiden rajalta, nyt tänä keväänä suomennettu Pachinko-kuulat taas eloisampi mutta silti syvän kivulias tarina Sveitsistä korealaisten isovanhempiensa luokse Tokioon tulleen Clairen lomaviikoista helteisessä Japanissa. Clairen arki pyörii muutaman vaihtumattoman asian ympärillä kaukana kotoa: 10-vuotiaalle, hieman eriskummalliselle Mieko-tytölle ranskaa opettaen sekä korealaisten isovanhempien, yli 80-vuotiaiden pachinko-halliyrittäjien luona vierautta kokien. Korea on Clairelle lähinnä kuriositeetti, maa, josta isovanhemmat ovat paenneet sisällissotaa, mutta joihin liittyviä tarinoita ei ole kerrottu edes Clairelle, vain aiemmilla reissuilla tämän sosiaaliselle poikaystävälle. Claire on keskellä valtavaa megapolia, vieraampana ja ulkopuolisempana kuin missään muualla maailmassa.

"Istumme kylki kyljessä ja hörpimme vuoronperään Royal Milk teetä suoraan termoksesta. Taivaalle ilmestyy kuun sirppi, joka makaa selällään. Hämmästelen kuten aina miten Japanissa kuu tuntuu nukkuvan kun se Sveitsissä seisoo selkä suorana. Kerron sen Miekolle. Hän kallistaa päätään katsoakseen kuuta toisesta kulmasta."

Pachinko-kuulat on viiltävän surumielinen ja silti kaunis ja inhimillinen pieni romaani minuudesta suhteessa muihin – ja välillä vain suhteessa itseen muut unohtaen. 3-kymppinen Claire ajattelee elävänsä enemmän muille, muiden ehdoilla, muita ajatellen, mutta Dusapin kuvaa hienovaraisesti hänen inhimillistä törmäilyään niin Miekon kuin isovanhempienkin kautta. Miekon kanssa Claire tuntuu toistavan jollain tapaa omia lapsuudentoiveitaan Miekoa näkemättä, isovanhempien luona hän taas hämmentyy siitä muuttuneesta arjesta, jonka vanheneminen on tuonut tullessaan. Luen kirjaa kun oma, äärettömän läheinen ja rakas isoisäni tekee kuolemaa. Luen kirjaa ensisijaisesti sukupolvikuiluna, kipuiluna löytää paikkaansa aikuisen lapsenlapsen ja vanhuuteen uppoavien isovanhempien välillä. Lapselle isovanhempi on aina yhtaikaa niin tuttu ja totaalisen vieras, ja tätä vierautta Dusapin kuvaa todella kauniisti. Kun yhtäkkiä ollaankin aikuisia kaikki, olkoonkin että yli 50 vuoden ikäerolla, roolit sekoittuvat ja hähmäistyvät, isovanhemmat ovatkin yhtäkkiä ihmisiä omine elämäntarinoineen, suruineen ja vaiettuine kipuineen. Pienessä asunnossa on vaikea löytää paikkaa itsensä ja lapsenlapsiroolinsa välistä, ja kaikki tuntuu koko ajan epäonnistuvan uusilla, erilaisilla tavoilla.

Clairen isovanhemmat ovat paenneet Korean sisällissotaa Japaniin, entiseen miehittäjämaahan, kolonialistien maille. He saavat jostain isäntämaan oikusta pitää verottomasti pelihallia, paheksuttua ja alaspäin katsottua Pachinko-kuulapelisalia. Korea on kaukana, Clairen kotimaa Sveitsi vielä kauempana. Dusapinin vahvatunnelmainen romaani etsii paikkaansa, ja tavoittaa tässä toisinkoisessaan paljon sellaista, jonka kanssa ehkä aavistuksen verran vielä Sokcho talvella -romaaninsa kanssa haparoi. Dusapin ei kirjoita ylimääräistä, jättää sopivalla tavalla lukijan löydettäväksi ja pienistä paloista koottavaksi. Mitä pidemmälle romaani pääsee, sen surumielisempi se on, ja sitä enemmän haluan viipyä sen tarkkaan harkituilla sivuilla, pienillä inhimillisillä väärinkäsitysten jatkumoilla.

x

Me millenniaalit, ranskalais-korealainen Dusapin mukaan luettuna, olemme suurinpiirtein viimeiset länsimaalaiset, joiden isovanhemmat ovat kokeneet sodat henkilökohtaisesti. Meidän isovanhempamme ovat piiloutuneet pommisuojiin ja paenneet kokonaan toiseen valtioon sisällissodilta. Osa isovanhemmista puhui kokemuksistaan niin elävästi, että osaamme itse sijoittaa itsemme heidän kanssa sota-aikaan. Toiset taas eivät sano sanaakaan, he vain rakentavat uuden elämän, ehkä uudessa paikassa, ehkä jopa kolonialistinsa kielellä. Sota ja sen kauheudet alkavat kadota vuosi vuodelta yhä kauemmas ja kauemmas. Emme osaa enää edes suhtautua empatialla ja lämmöllä uusien, nuorempien ja tuoreempien sotien pakolaisiin. Emmekä toisiimme – historia on jälleen niin lähellä toistaa itseään, että olen melkein onnellinen, ettei isoisäni ole pian enää näkemässä sitä enää.

VENUS JA MINÄ

EMI YAGI : VENUS JA MINÄ

112s.

Otava 2025

Alkuteos: 休館日の彼女たち / 2023

Suom. Raisa Porrasmaa

Saatu arvostelukappaleena

Rika on nuori opiskelija, kylmävaraston osa-aikainen työntekijä, jota hänen latinanopettajansa on suositellut museon osa-aikatyöhön. Rika on hiljainen, hieman oudosti puhuva, mutta kuolleen kielen uskomattomalla taidolla eloon herättävä opiskelija, jonka vahvuus on keskustelussa. Näinpä hän onkin mitä oivallisin työntekijä juuri siihen työhön, johon häntä on ehdotettu: keskustelemaan latinaksi Venus-patsaan kanssa aina maanantai-iltaisin. Ja kyllä, Venus hyväksyy hänet täysin. Pitkästä aikaa hänkin pääsee keskustelemaan arvoisensa seuralaisen kanssa – kukin patsas kun puhuu kuka mitäkin kieltä, ja toisaalta museon tarkkaan vaalituissa tiloissa ihmisten katseiden keskellä aika käy hyvin pitkäksi. On yllättävän vaikea olla yli 2000-vuotinen veistos, jonka ainoa tehtävä on olla katseiden kohteena.

"Emme voineet puhua kovaa, joten nousin ylös ja menin kuiskuttamaan Venuksen korvan juureen. Sivusta päin hänen korvansa näyttivät kauniilta mutta jotenkin epämuodostuneitla, kuin kuivatuilta sieniltä, joita oli turvotettu vedessä. Piispan lähestyessä meitä katsahdimme äkkiä toisiimme. Mies kurkisti ihmettelevän näköisenä näyttelyhuoneeseen, ja Venuksen huulilta pääsi poskeani hivelevä huokaus, joka ei olut lämmin eikä kylmäkään."

Japanilaisen Emi Yagin toinen suomennettu teos, Venus ja minä, on pieni ja eriskummallinen absurdi, kiinnostava kuriositeetti ja kuitenkin omintakeisella tavallaan syvä tutkielma ihmisyyden ja inhimillisyyden rajoista. Yagi käsittelee yksinäisyyden kahta ääripuolta: kaiken keskellä olevaa jatkuvan katseen keskellä kulminoituvaa sisäistä tyhjyyttä ja toisaalta ikuiseen sadetakkiin piiloutunutta eristyneisyyttä, jossa etenkin naistyypillisillä kehoilla ei ole varaa kuin valita jompi kumpi. Olet aina katseen kohde ellet muutu täysin näkymättömäksi.

Rikan ja Venus-patsaan suhde syvenee pienoisromaanissa hiljalleen, ja yhtäältä Venus alkaa muuttua enemmän katseltavasta objektista subjektiksi ja toisaalta Rika sadetakkiin piiloutuvasta ulkopuolisesta vahvemmaksi toimijaksi. Romaanissa vilahtelee muutamia yksittäisiä muitakin hahmoja, eri tavoin yksinäisiä ja yleensä näkymättömiä. Jokainen tulee lopulta nähdyksi omalla tavallaan, mutta epäsymmetria syntyy siitä todellisuudesta, jossa näin harvoin oikeasti käy. Yagin romaani yltää rikkomaan näkymättömyyden, ja se muistuttaa lempeästi, että tosi elämässä siihen kykenee lopulta aina vain toinen ihminen.  Venuksen ja Rikan suhde kasvaa, ja se ylittää mahdottomat. Miltä tällainen ystävyys näyttäisi tosielämässä?

Yagi jättää jälkeensä litanjan pieniäsuuria kysymyksiä: mitä kirjasta pitää ymmärtää pitääkseen siitä? Pitääkö sitä ymmärtää? Pitääkö mitään ymmärtää? Tarvitseeko aina itseäänkään? Yagi pudottaa lukijansa suoraan tapahtumiin, jättää sen kummemmin taustoittamatta ja päästää Rikan ja Venuksen lopulta jälleen menemään. Rakastan tällaisia pieniä, irrallisia tuokioita, novellimaisia romaaneja, joiden keskiössä on tämä hetki, ei niinkään mennyt tai tuleva. Absurdismin/surrealismin/maagisen realismin/miksi me länsimaiset ikinä haluammekaan nimetä ja kategorisoida kaiken muun kuin puhtaan realismin avulla Rika ja Venus kulkevat ihanan unenomaisen tarinan, jossa heidän ennen niin kovin erillisistä poluista tuleekin hieman yhtä ihmiselämää suurempi kokonaisuus. Siitä tulee toinen toistaan kannatteleva syvä yhteys, ykseys, ystävyys.

LUKUVINKKEJÄ LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEESEEN, TAMMI-MAALISKUU

Ensimmäinen haastekuukausi alkaa olla jo lopuillaan, mutta aina mahtuu mukaan paitsi suosituksia myös uusia osallistujia. Kokoilin alkukuusta Lue koko maailma -haasteeseen suosituslistan kolmeen ensimmäiseen kohtaan, ja tässäpä lukuvinkkejä nyt myös tänne blogin puolelle. Lisää saa aina vinkata kommentteihin! 

HUOM: vasta haasteen lanseerauksen jälkeen hoksasin, et tää Afrikan mantereen jako haasteessa on aika hassu plus vielä maantieteellisesti epätarkka! Tarkoitin pohjoisella ja etelällä Saharan luomaa rajaa, eli Itä- ja Länsi-Afrikka ehdottomasti mukana! Kannustan myös soveltamaan ja jakamaan Afrikkaa joko näin tai vaikkapa päiväntasaajan pohjois- ja eteläpuoliin. Moninaisuus ennen kirjaimellisuutta!

POHJOIS-AFRIKKA

Leila Aboulela : Bird Summons / Sudan

Hisham Matar : My Friends / Libya

Nawal El Saadawi : Nainen nollapisteessä / Egypti

Leïla Slimani : Toisten maa / Marokko

Tahar Ben Jelloun : The Happy Marriage / Marokko

Amen Masai : The Ardent Swarm / Tunisia

Abdellah Taïa : Infidels / Marokko

Tahar Ben Jelloun : Lähtö / Marokko

Yasmina Khadra : Attentaatti / Algeria

Naguib Mahfouz : In the Time of Love / Egypti

Kamel Daoud : Tapaus Mersault / Algeria

ETELÄ- JA KESKIAFRIKKA (ja itä & länsi)

Ellen Johnson Sirleaf : Tästä tytöstä tulee jotakin / Liberia

Akwaeke Emezi : Makeaa vettä / Nigeria

Oyinkan Braithwaite : Sisareni, sarjamurhaaja / Nigeria

Maaza Mengiste : Varjokuningas / Etiopia

Taiye Selasi : Ghana ikuisesti / Ghana

Trevor Noah : Laiton lapsi / Etelä-Afrikka

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie : Aya / Norsunluurannikko

Abdulrazak Gurnah : Paratiisi / Tansania

Tomas Ávila Laurel : Yössä vuori roihuaa / Päiväntasaajan Guinea

Alain Mabanckou : Pikku pippuri / Kongon tasavalta

Ananada Devi : Näistä raunioista / Mauritius

Mohamed Mbougar Sarr : Miesten syvimmät salaisuudet / Senegal

Chigozie Obioma : Kalamiehet / Nigeria

Petina Gappah : Muistojen kirja / Zimbabwe

Gaël Faye : Pienen pieni maa / Burundi

Imbolo Mbue : How Beautiful We Were / Kamerun

 

ALKUPERÄISKANSAT

Amanda Peters : The Berry Pickers / Mi'kamaq

Danielle Geller : Dog Flowers / Navajo

Leslie Marmon Silke : Riitti / Laguna pueblo

Tommy Orange : Ei enää mitään / Cheyenne/Arapaho

Tanya Tagaq : Split Tooth / Inuiitti

Violet Duncan : Buffalo Dreamer / Kehewin

Nick Medina : Sisters of the Lost Nation / Cree/Taino

Toni Jensen : Carry / Tunica-Biloxi

Hawk & Alt : Never Whiste at Night / Antologia

Niillas Holmberg : Halla Helle / Pohjois-Saame

Kerttu Vuolab : Valon airut  / Pohjois-Saame

Natalie Diaz : Postcolonial Love Poem / Mojave/Latina

Tara June Winch : The Yield / Australian alkuperäiskansa

Jessica Hernandez : Fresh Banana Leaves / Maya

Shehan Karunatilaka : The Seven Moons of Maali Almeida / Singaleesi

Keri Hulme : Mauriora – maan voima / Maori

Niilo Aikio : Tanssi paholaiselle / Pohjois-Saame

Tayi Tibble : Puokahangatus / Maori

Ja täälläpä vielä elämänmittaisen lukuprojektini kirjalista, josta saanee vielä muutaman vinkin lisää: 

x Lue koko maailma x

MY FRIENDS // LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEEN ALOITUS

HISHAM MATAR : MY FRIENDS

457s.

Viking 2024

Nuori Khaled kuulee radiosta uskomattoman upean novellin, ja haltioituu kirjallisuudesta. Eletään 1970–1980-vaihteen Bengasissa, libyalaisessa satamakaupungissa, jossa teini-ikäinen Khaled elää vanhempiensa ja muutaman vuoden nuoremman siskonsa kanssa. Novelli on uskalias, onhan se kriittinen jo vuodesta 1969 asti diktaattorin ottein Libyaa hallitsevaa Muammar Qaddafia kohtaan. Jälki kuitenkin jää, ja Khaled pääsee skotlantilaiseen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Elämä näyttää upealta, vapaalta ja suurelta. Khaled tutustuu uusiin ihmisiin, kiivaaseen Mustafaankin, jonka kanssa he lähtevät eräänä huhtikuisena päivänä Lontooseen. On 17.2., vuosi 1984. Moni muukin libyalainen on kokoontunut Libyan suurlähetystön eteen osoittamaan mieltä diktaattoria, salamurhia ja pommituksia vastaan. Khaled ja Mustafa ehtivät paikalle hieman myöhässä, kun väki jo huutaa ja mylvii. Balaclavat päässään he työntyvät mukaan väkijoukkoon, tekevät historiaa, vastustavat julmaa hallintoa. Yhtäkkiä suurlähetystön ikkunasta näkyy kuitenkin aseen piippu. Eikä mikään ole enää sen jälkeen toisin.

Hisham Matarin uusin teos My Friends osui lukulistalleni viime kesän kirja-aleista, Booker Prizen pitkältä listalta. Poliittinen lukuromaani on runsas ja polveileva historiallinen fiktio Libyasta, pakolaisuudesta, diktatuurista ja omaan maahan palaamisen mahdottomuudesta, ja se yltää aina 1970-luvulta Arabikevääseen ja Muammar Qaddafin verisen historian päättymiseen asti. My Friends seuraa nuorta ja sittemmin vanhentuvaa Khaledia aina yliopistomaailmasta ammutuksi tulemiseen asti, poliittisen pakolaisuuden kivuista kahteen syvään ystävyyteen asti. Toinen ystävyys on mielenosoituksen ampumisissa niin ikään haavoittunut Mustafa, jonka kanssa yhteinen kohtalo kietoo Khaledin elämän yhteen. Toinen taas on tuon Libyassa aikoinaan kuullun novellin kirjoittaja Hosam, joka löytyy elämään yhtäkkiä, Pariisista, toinen toistaan vakoojaksi epäillen. Ystävistä kasvaa perhe, Lontoosta miten kuten koti.

“There are moments, moments like this, when an abstract longing overcomes me, one made all the more violent by its lack of fixed purpose. The trick time plays is to lull us into the belief that everything lasts forever, and, although nothing does, we continue inside that dream. And, as in a dream, the shape of my days bear no relation to what I had, somehow and without knowing it, allowed myself to expect.”

My Friends tiiliskivi hyllyni ohuiden kirjojen keskellä. Sen poliittisuus ja toisaalta Arabikevääseen asti ulottuva lähihistoria kiinnostaa, ja paikoin Matar näyttääkin muun muassa "radikalisoituvan" Mustafan ja kauempana pysyttelevän Khaledin kautta taiten kaksi vaihtoehtoista tarinaa siitä, miten diktatuurin alla kasvaminen vaikuttaa ihmiseen. Pakolaisuus ja kotiin palaamisen mahdottomuus kasvavat myös kirjassa kokoaan suuremmiksi teemoiksi, ja Matar kuvaa sydäntäraastavasti sitä todellisuutta, jossa Libyaan on mahdoton palata. Kokonaisuudeltaan kuitenkin hieman epätasainen ja fokuksensa kanssa karkaileva romaani olisi hyötynyt reippaasta tiivistämisestä ja toisaalta loistavien kohtien terävöittämisestä, mutta toisaalta moni näistäkin meni ns. genren piikkiin – suurissa lukuromaaneissa kun jollain tapaa on usein tapana kuvata kaunokielisesti kokonainen elämä, välillä ehkä hahmojen psykologisen kehittymisen ja käänteiden täydellisen siltaamisenkin sijaan. Luin ennen paljonkin tällaista poliittis-historiallista lukuromaanikirjallisuutta, ja niiden seurassa tämä on ehdottomasti vahva, tunteellinen ja samalla silti ajassaan ja paikassaan tärkeä teos. 

Matarin Suuri Tarina oli joka tapauksessa mainio Lue maailma vuodessa -haasteen aloitus, ja juuri tätä haasteelta kaipaankin: uudenlaisia, oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin olevia kirjoja, joihin tarttuminen saattaisi muuten jäädä. Vaikka tästä ei mitään uutta lempikirjaani tullutkaan, kiinnostus pohjoisafrikkalaista kirjallisuutta kohtaan kasvoi entisestään. Mutta seuraavaksi jotain etelämpää samalta mantereelta, heti helmikuun puolella siis.

Lue koko maailma: Libya

Lue maailma vuodessa: 1. Pohjois-afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

HEREILLÄ MUTTA MIHIN HINTAAN?

ROSA KUOSMANEN, SANNA LIPPONEN, ANU PASANEN & VIIVI POUTIAINEN (toim.) : 

HEREILLÄ MUTTA MIHIN HINTAAN –

NYKYTAITEEN MILLENNIAALIANTOLOGIA

109s.

Khaos Publishing 2024

Kirjan ulkoasu: Jaakko Suomalainen

Saatu arvostelukappaleena

Pienen helsinkiläisen indie-kustantamon Khaos Publishingin uusin teos, taideantologia Hereillä mutta mihin hintaan on pieni mutta sitäkin antoisampi katsaus modernin taiteen viimeisimpään vuosikymmeneen. Kirjan on toimittanut nykytaiteen verkkomedia EDIT, ja sen kirjoittajiin kuuluu niin kuraattoreja, kriitikoita, tutkijoita ja taidehistoroitsijoitakin. Kokoelma alkaa kirjan toimittajiin kuuluvan Rosa Kuosmasen tekstillä Eräs silminnäkijätodistus 2010-luvulta, jossa Kuosmanen kirjoittaa:

"Tietyn ajanjakson hahmottaa vasta kun se on päättynyt, jos silloinkaan. Asiat alkavat varovaisista enteistä, tapahtuvat ja jättävät jälkeensä merkityksettömiä tai mullistavia seurauksia. Ilmiöt alkavat vaivihkaa ja jatkuvat määrittelemättömän ajan, ennen kuin muuntuvat jälleen toisiksi. Ne todentuvat vasta kun niitä havainnoidaan välimatkan päästä. Kuten kerran merkityksellinen elämänvaihe myös tietyn aikakauden taide alkaa näyttää vanhentuneelta vasta, kun jotain uutta on tullut tilalle."

  Jonnekin sinne tavoittelemattomaan Hereillä mutta mihin hintaan -antologia hamuaa, etsii jotain tavoitettavaa ajasta, jossa ei koskaan voi vielä olla varma mikä vain kävi ja mikä jää. Osa antologian kirjoittajista kirjoittaa taiteesta, osa taiteesta kirjoittamisesta, osa siitä, ettei oikeastaan enää haluaisi kirjoittaa taiteesta. Kaikkia tekstiä yhdistää jokin välitilan tuntu, jossa taakse voi katsoa, mutta taaksen ja tämän hetken raja liikkuu jatkuvasti. Kaikkea leimaa myös antologian nimenmukainen hereillä olo ja uupumus – aikaan, ajattomuuteen, prekaariuteen, tulevaisuudettomuuteen, taiteeseenkin.

Vahvimmin teoksessa jää mieleen Päiviö Maurice Omwamin kirjoitus nykytaiteen ja -museoiden kompastelusta dekolonisaatiotyössä, Helen Korpakin teksti internetin kulun ja valokuvaustaiteen yhtymäkohdista, Anna-Kaisa Kosken muistiinpanot Susan Sontagille sekä Viivi Poutiaisen tekoälyn ja taiteen risteymien analyysi. Näitä kaikkia olisi voinut lukea pidemminkin – ja onni on, että näitäkin kirjoittajia voi etsiä muualta, Editin sivuilta, syventyäkseen ja laajentuakseen. Hereillä on enemmän herätys ja kurkistus kuin valmis keskustelu, ja siinä se onkin hienoimmillaan.

Hereillä mutta mihin hintaan kokoaa yhteensä kymmenen eri kirjoittajan tekstit kauniisiin, aikaansa kuvaaviin kansiin ja pehmeisiin, käsiä hyväileviin sivuihin. Käsitellään aikaa taiteessa ja taidetta ajassa, kolonialismia, taiteen prepresentaatiota, internetin tuloa ja kaiken nielevyyttä, tekoälyä ja sitä miten kapitalismi ja kaiken välineellistyminen alistuminen rahalle vie ilon, keveyden ja heleyden. Luin itse tätä antologiaa katsellessani koko viikonlopun yhtaikaa Käänne-festivaaleja, ja tunnistan sen apatian, ilon katoamisen, ajan alisteisuuden, taiteen ahtaan ahtaan olon. Toivoakin on, mutta tässä antologiassa ehkä hieman vähemmän.

(Eikä tarvitse toki ollakaan. Tämä on aikansa kuva tällaisenaan ja se saa sitä olla juuri niin kuin on.)

TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA

EMILIE PINE : TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA

204s.

Atena 2020

Alkuteos: Notes to Self, 2018

Suomennos: Karoliina Timonen

Irlantilaisen Pinen omaelämäkerrallinen/muistelmallinen esseeteos on näkynyt viime aikoina paljon kansainvälisessä kirjainstagramissa, ja se kävi hetken jo minullakin kirjastolainana englanniksi kääntymässä, mutten ehtinyt sitä laina-ajan puitteissa lukea. Hetki sitten huomasin, samaisen kirjainstagramin kautta, että tämä on itseasiassa myös jo lähes viisi vuotta sitten suomennettu, ja että tämän käännetyn version saa kirjastosta hakea milloin haluaa. Nappasin kirjan lainaan, ja ahmin sen kahdessa päivässä, sunnuntaina ja maanantaina työpäivän jälkeen odotettuani koko päivän, että pääsisin jo kotiin lukemaan. Harvoin näin intensiivistä imua tulee esseisiin, mutta Tästä on vaikea puhua todella vei alusta asti mukanaan.

Pine aloittaa kokoelmansa tarinalla Korfun saarella sairaalassa ulosteidensa ja muiden eritteidensä keskellä makaavasta sairaasta isästä, jonka luo Emilie on sisarensa kanssa juuri matkustanut. Sairaanhoidollinen romahdus on Kreikan saarilla nyky-Suomeakin valtavasti edellä: vuorossa on päivisin vain yksi lääkäri ja ilta- ja yöaikaan yksi hoitaja on vastuussa kaikista sairaalan potilaista. Isällä, jonka sisäelimet ovat pettämässä vuosikymmenten alkoholismin seurauksena, ei ole ulkomaalaisena lainkaan paikallisia auvoisempi asema. Sisätautienosasto onkin kuoleman osasto, paikka jonne mennään, mutta josta ei enää palata. Sieltä Emilie jatkaa Vauvavuosiin, Puhumiseen/puhumattomuuteen, verenvuodatukseen ja tarinaan "villistä nuoruusvuosistaan" – eli toisin sanoen teini-iän kapinasta, köyhän lapsuuden jättämistä jäljistä, ikuisesta ulkopuolisuuden tunteesta ja itsensä ruumiillisesta rankaisusta niin syömättömyyden kuin raiskaukseksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin ymmärretyn "seksin" merkeissä. Pine kuljettaa tasaisen rauhallisella kielellään lukijan yhden naisen omaelämäkerrallisten esseiden läpi näyttäen mitä henkilökohtainen on poliittista konkreettisesti tarkoittaa.

"Minulla on verta vuotava keho. Kerran kuussa se litisee verestä märkänä ja kuumana. Tuo veri valuu siteen ohi, se tahrii farkkujeni haarovälin, se tippuu kylpyhuoneen lattialle, kun unohdan vaihtaa tamponin. Se on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Ja se on räikeää. Se on minun."

Osa aiheista on suorastaan naiserityisiä sillä tapaa, kun feminismissä oli muodikasta vielä muutama aalto sitten. Tavallaan tekisi mieli sanoa – ei vaan toivoa –, että kuukautisverestä, kainalokarvoista ja vulvan ulkomuodosta käytävät kirjalliset keskustelut olisivat jo tarpeettomia, mutta tässä sitä jälleen ollaan. Eritteiden, kramppien ja kuukautisverta pelkäävän yhteiskunnan edessä. Ja jotenkin niin uudella, raikkaalla ja lempeällä tavalla ollaankin, että välillä on hieman haastavaa käsittää, että tosiaan eletään 2020-lukua. Että tämä aika on se, kun minä, naiseksi koodattussa kehossa jo 37 vuotta eläneenä luen itseasiassa ensimmäisen kerran elämässäni samastuttavaa, häpeääni ja toisaalta aiheeseen väsyneisyyttäni sanoittavaa esseetä. Onhan näistä kirjoitettu, toki. Mutta joko ne ovat niitä kirjahyllyn taakse piilotettuja salaisia terveysoppaita, jotka nimenomaan muistuttavat häpeän oleellisuudesta tai sitten niitä 🩸✨🦄 IHANIA GLITTERKANTISIA PIMPPIVOIMAKIRJOJA, JOTKA MAALAAVAT KUUKAUTISVERELLÄ SOTAMAALAUKSEN JA KAATAVAT SAMALLA PATRIARKAATIN 🦄✨🩸Kaikki rakkaus ja kunnioitus pimppivoimakirjoille, rakastan, mutta ne ovat kuitenkin eri asia kuin se, että esseekokoelmassa, ihmisen kokoisessa, näköisessä ja jotenkin yhtäkkiä kaiken muun keskellä saa lukea samastuttavaa tekstiä näistäkin aiheista, ilman että nimenomaan hakeutuu sen äärelle. 

Rachel Cusk käsittelee tätä(kin) aihetta esseissään, mm. suomennetussa Mykkäkoulu-kokoelmassa että vielä kääntämättömässä Aftermathissa. Cusk esittää oivallisesti, että esimerkiksi kirjallisuudessa tasa-arvo ei ole lainkaan mitattuna sillä, kuinka moni kirjailijoista tai kirjallisuusalan ihmisistä on naisia (tai ei-miehiä, oma lisäys), vaan oikeasti tasa-arvoista myös kirjallisuus on vasta sitten, kun myös tällaiset naiserityiset aiheet aina äitiydestä kuukautisesseisiin ja hoivasta esivaihdevuosikirjallisuuteen käsitetään samalla tapaa korkeakirjallisina teoksina eikä naiskirjallisuutena. (Jatkan itse Cuskin ajatusta vielä sen verran eteenpäin, että tätäkin pidemmälle päästään, kun kirjoitetaan myös menstruoivista miehistä, muistetaan sukupuolettomien kehon eritteet ja juhlitaan Finlandialla muunsukupuoliserityistä kirjallisuutta.) Ja täällähän me emme vielä lainkaan ole. Katsokaapa vaikka, kuinka monta äitiydestä kertovaa kirjaa HS:n oman raadin TOP 100 -listalla on. Kuinka monen keskiössä on hoiva, entä miehen hoivaavuus? Monessako on mainittu kuukautiset? Niinpä. Aika marginaalissa ollaan.

Ja juuri tähän väliin, tätä puutetta täyttämään osuu myös Emilie Pine tällä esseekokoelmallaan. Se antaa äänen ihmisille, jotka vuodattavat kuukausittain verta salassa, piilossa, aihetta häpeillen. Se tuo esiin pissaiset testitikut, isäänsä ulostekerroksen keskellä siivoavat siskokset. Se näyttää, miltä keskenmeno tuntuu maassa, jossa abortti on vanhoilliskatolisuuttaan kielletty, ja epämääräisessä tilassakin ollut sikiö menee äidin terveyden ohi, ja jossa jopa keskenmenosta kertominen vanhemmille on laitonta. Pinen Tästä on vaikea puhua on pieni suuri kirja, kokoaan valtavampi ja yhteiskunnallisesti niin merkittävä, että olen yhtaikaa yllättynyt, miten vähän tästä puhutaan ja samalla en lainkaan. Määrällisiin mittareihin unohtuva tasa-arvokeskustelu kun unohtaa juuri sen, millä oikeasti on väliä: sisällöllä, sen moninaisuudella, rikkaudella ja tavanomaisuudella. Sillä, että esivaihdevuosista ja sormella vaginasta vuotoa etsimisestä puhutaan yhtä tavanomaisesti kuin kuntosalikäynneistä, miehiä lyövistä miehistä ja tulppaanien ostamisesta kaupasta. Sillä, että seksuaalirikoksista muuttuisi miehen, ei uhrin häpeä. Sillä, että aiheista, joista on vaikea puhua, puhutaan kuin se ei olisi vaikea laisinkaan.

"Minua pelottaa kirjoittaa sivuuttamisesta ja tunteista ja ylitöistä ja masennuksesta ja hermoromahduksesta, koska olen yhä vakuuttunut siitä, että haavoittuvuuden myöntäminen saa minut näyttämään heikolta eikä vahvalta. Minua pelottaa vahvistaa, että olen nuori ja söpö eikä minulla ole valtaa. Minua pelottaa myöntää kaikki vaikeat asiat, kaikki pahat asiat, kaikki epämiellyttävät asiat. Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti."