MAARIA YLIKANGAS : KRITIIKISTÄ379s.
S&S 2025
Saatu arvostelukappaleena
Kritiikistä: Olen kirjoittanut kirjablogiani hieman yli yhdeksän vuotta, ja pitänyt siihen liittyvää kirjagram-tiliä
@mitaluimmekerran'ia kahdeksan vuotta. Olen kertonut kirjoittavani tunteistani, ajatuksistani ja kokemuksistani, "
kriittisesti, jos on tarve, kritiikittä, jos rakastan". Olen aina ajatellut, että oikea kirjallisuuskritiikki on kuitenkin lähes jonkun julkisen tahon suojaama ammattinimike, joka vaatii ihan vähintään kirjallisuustieteen maisteriutta sekä valtavia portinvartijaverkostoja, joiden avulla voi hilautua Hesariin kertomaan, miten väärin joku kirja on taas kirjoitettu, luettu tai koettu. Olen ollut tarkka siitä, etten missään nimessä kirjoita
kritiikkiä. Kriittisesti, kylläkin. Mutta en tätä nimikesuojattua Suurten Salien Ammattitekstiä.
Kysyn asiaa myös muilta kirjagrammaajilta. Heistä 99% on sitä mieltä, että hekään eivät missään nimessä ole kriitikoita. Ne, jotka kirjoittavat vain huvikseen, painottavat tekemisensä ehdotonta harrastajamaisuutta, omia tunteitaan, subjektiivisuuttaan tai objektiivisuutensa ja ammatimaisuutensa puutetta. Ne kirjagrammaajat taas, jotka kirjoittavat ihan (sivu-)työkseenkin kritiikkejä, erottavat kuitenkin sekä blogi- että kirjagrampostaukset oikeasta kritiikistä, paljolti jo muotonsakin takia. Samassa keskustelussa Maaria Ylikangas, siis ihan oikea kirjallisuuskriitikko!!, sanoo että moni kirjasomettaja tosiaan tekee pesäeroa juurikin harrastuneisuuden nimissä, osin myös välttääkseen kriitikkouden mukanaan tuomat velvoitteet. Kiistän väitteen, kunnes 20 minuuttia myöhemmin muiden kirjagraammaajien irtisanoutuessa ihan jo tekevänsä edes kirja-arvioita, ymmärrän ehkä sittenkin, mistä Ylikangas puhuu. Mutta vaikka kirjoittaisin kritiikkiä, en kai silti ole kriitikko?
Kriitikoista: Somen lisäksi Kritiikissä-kirjassaan Ylikangas argumentoi, että jokainen julkisesti taidepuhetta tuottava sisällöntuottaja on de facto kriitikko – halusi tai ei. Moni kanssakirjagrammaaja opponoi. Oma kumppanini, kirjallisuutta maisteriksi asti opiskellut kirjoittamisen opettaja ja kirjailija, opponoi. MuTtA kUn EmMe Me OlE aMmAtTiLaIsIa! Emme me sitä tätä tai tuota. Ylikangas argumentoi tätä vastaan kirjassaan: ei moni muukaan kriitikko sitä tätä tai tuota. Ei ole olemassa mitään tutkintoa, ja vaikka olisikin, taidekeskustelu on nimenomaan jotain, mihin moni on kaihtamatta tarttunut. Totta kai hyvä pohja kritiikille on kyvyssä ymmärtää, kontekstoida, analysoida ja laajentaa henkilökohtaisesta teoskohtaisempaan. Mutta kun! Emme me pyri objektiivisuuteen!
Objektiivisuudesta: Tässä vaiheessa palaan Ylikankaan kirjan kanssa myös aiempaan omaan tekstiini, jonka olen kirjoittanut pari vuotta sitten kriitikkonakin työskentelevän
Claire Dedererin Monsters: A Fan's Dilemma -kirjasta. Dederer nimittäin yhtyy Ylikankaan käsitykseen siitä, että itseasiassa objektiivista kritiikkiä ei ole olemassakaan.
Dederer itseasiassa huomauttaa, että kritiikkien objektiivisuusvaatimus on peräisin patriarkaalisesta käsityksestä, että (valkoinen hetero-)miehisyys on jotain universaalia ja samastuttavaa, ja kaikki muu halveksuttavaa identiteettipolitiikkaa, jonkun ominaisuuden läpi luettavaa tai lukevaa. Tämän logiikan mukaan jonkun ei-miehen kirjoittaessa elokuvakritiikkiä miesten tekemästä elokuvasta, hän ”sortuu subjektiivisuuteen”. Ja vastaavasti, kun mies kirjoittaa kritiikkiä ei-valkoisen ei-hetero-ei-miehen teoksesta, ei hän näekään universaalia, koska ei näe itseään – teoksen itsensä täytyy siis olla
subjektiivinen, eli ei-kiinnostava.
Ylikangas kirjoittajaa samaa: kritiikki lähtee aina kirjoittajastaan – eli kriitikosta. Se on aina yhden ihmisen käsitys, yhden ihmisen analyysi, yhden ihmisen tulkinta. Ja jos tuulkinnan luonne on jotain on, se on aina ehdottoman subjektiivista. Kuten Dederer osoittaa, on tosiaan kenties niin, että yhteiskunta, jonka entinen ainoa edustaja oli Valkoinen Mies, oli niin sokea omalle subjektiivisuudelleen, että se erehtyykin paitsi itsensä myös maailman kanssa ja pahasti. Juuri sellainen objektiivisuusnäkemys – tai pikemminkin; vaatimus – on se, millä pyydetään laittamaan tunteet sivuun, ja keskittymään kaksinapaisen maailman nerouden puoleen, ohittamaan tekijä ja ihailla vilpittömästi teosta. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole tunteiden sivuun laittamisesta, vaan siitä, että miehen miehiselle, Patriarkaaliselle Lausujalle toisen samanlaisen miehisen miehen ”yleisteos” ei herätä miehessä samoja tunteita, jolloin hän luulee katsovansa objektiivisesti vaikka todellisuudessa hän katsookin kaltaistaan, tai lähes itse itseään peilistä todeten, että juku, olenpa minä hieno tänään.
Hyvä on. Objektiivisuuskin on sittenkin vain harha. Mutta vaikka myöntäisimme, että subjektiivinen tekstikin voi olla kritiikki, ei kai kirjabloggaajalla ja kirjagrammaajalla sentään valtaa ole?
Vallasta: Kun pohdimme perinteistä kriitikkoa, mietimme siis Valkoista Miestä, joka pitää miesteoksia yleismaailmallisina ja ei-miesteoksia turhanpäiväisinä hupsutteluina, jonka kaltaista lätinää on luettu jo vuosisadat. Eli mietimme Kulttuurisetää, Antti Majanderia tai Herman Raiviota. Miehiä, jotka systemaattisesti pitävät kiinni omasta tavastaan kirjoittaa, eivätkä taivu kulttuuristen vaatimusten edessä. Miehistä, jotka kirjoittavat Helsingin Sanomiin, ja jollain logiikalla sanelevat tuleeko kirjasta koskaan mitään.
Mutta näinhän se ei siis aivan mene. Moni kriitikko tekee kritiikkejä enemmän tai vähemmän prekaarissa todellisuudessa ilman suurempaa jatkumoa, muistuttaa Ylikangas. Totta, moni kirjoittaa valtamediaan, ja totta, Hesarin kaltaiseen instituution sisältä Ylikangas huomauttaa kritiikin edustavan yksittäisen kriitikon lisäksi myös rakenteellista valtaa. Ei ole siis ihan sama mitä sanotaan ja missä. Mutta, tässä tuleekin se suurin mutta: onko itseasiassa niin, että sitä samaa valtaa on varsin paljon muullakin taidekeskustelulla? Ja juurikin näillä kirjablogeilla ja sosiaalisella medialla? Tai oikeastaan: digitaaliskapitalistisilla konserneilla kaikella tämän takana? Nimittäin jos jostain ei voi irtisanoutua edes harrastelijana, on se julkisen kirjoittelun tuomasta vastuusta. Jos aidosti haluaa kirjoitella itselleen, omista tunteistaan, kirjoittanee päiväkirjaa. Kun harrastuksen taas tuo päivänvaloon, on sille tarkoituskin saada yleisöä, vaikkei sitä aina halutakaan myöntää.
Kirjat ja kirjallisuus tunnetaan jotenkin yhtäältä Pyhänä Taiteena ja toisaalta arvostelukappaleineen ja pressikutsuineen myös Kaupallisena Vaikuttamisena. Tuohon välimaastoon ei ole aina kirjasomettajana helppo asettaa itseään: allekirjoittanutkin vastusti hyvinkin vahvasti KKV:n uusia mainonnan eettisiä ohjeita, joiden mukaan jokainen arvostelukappale pitäisi periaatteessa merkitä mainokseksi. (Periaatteessa siksi, että ihan näin suoraa ohjetta KKV ei antanut ja toisekseen, ohjeetkin koskivat ammattilaisvaikuttajia, mikä on jälleen ajassamme termi, jota on melkoisen vaikea määritellä. Mutta ajattelen, että koska minun somessani ei liiku raha, olen siis harrastaja?). Perustelin sitä taiteella ja toisaalta lukijan oikeudella pitää edelleen mainosta asiana, jonka takana liikkuu raha, ei pelkästään arvostelu-/markkinointikappale kirjasta. Ja samalla: teemme sitä kaikki läpeensä kaupallisella alustalla, jonka ansaintalogiikka perustuu yksityistietojen myymiseen ja toisaalta loputtomaan mainossisältöön, algoritmeihin, jotka tallaavat kyllä kirjallisuuden kaltaiset aiheet hyvinkin syvälle näkymättömyyden suohon. Niinpä opettelemme tekemään postauksistamme myyvempiä, mikä jälleen keikauttaa sen Pyhän Taiteenkin lähemmäs Kaupallista Vaikuttamista.
Joten kyllä. Myös meillä on valtaa. Voimme lähteä tai olla lähtemättä mukaan tiettyihin kirjahypeihin. Voimme mainostaa tai olla mainostamasta kirjoja. Voimme lukea tai olla lukematta erilaisia ihmisvihamielisiä ja transfobisia hahmoja ja joko kirjoittaa tai olla kirjoittamatta heidän teoksistaan. Mutta mitä emme voi tehdä, on sen kieltäminen, ettemmekö mekin olisi seuraajakunnaltamme pienilevikkisiä kulttuurilehtiä jopa laajemmalle leviäviä kirjoittajia, arvioijia ja kriitikoita. Ja niin kauan kun teemme sen julkisesti, vastuu monenlaisestakin läpinäkyvyydestä, omien mahdollisten jääviyssuhteiden avaamisesta sekä ylipäätään kirjallisuuspuheen sävyistä ja sävyttömyyksistä. Valta on monimutkaista ja hähmäistä, mutta siitä ei pääse vain kieltäytymällä tietystä nimikkeestä, Ylikangaskin tuntuu rivien välissä muistuttavan.
Kirjasta itsestään: Ja kun viimein tänne asti päästiin, niin kyllä, luin siis Maaria Ylikankaan Kritiikistä-kirjan, ja tässä nyt jonkinlaista arvioita, kritiikkiäkin siitä kirjoitan.
Kritiikistä on ihanan runsas, polveileva ja silti kauniisti kasassa pysyvä esseeteos, jossa Ylikangas antaa palaa kritiikin saralla. Hän taustoittaa, esittelee historiaa, lukee toisin. Ylikangas kirjoittaa oodeja vaikeudelle, muistuttaa velvollisuudestamme itseasiassa pitää kiinni sivistyksestä sen sijaan että helpottaisimme sitä loputtomiin eliittisyyden pelon nimissä. Ilman sanoja meillä ei ole todellisuutta, ja ilman uusia sanoja emme pysty nimeämään uusia todellisuuksia, Ylikangaskin muistuttaa. Toisaalta on myös vaarallista mennä siihen lankaan, että lukeminen yksin ylevöittäisi – tuskin Jordan Petersonit ynnä muut hahmot tahkoaisivat kirjoillaan edelleen rahaa, jos lukeminen ja kirjat itsessään olisivat jonkinlainen pyhä graalinmalja, josta nauttiessa kenestä tahansa tulee upeita ja empaattisia, vähän parempia ihmisiä.
Hän näyttää konkreettisesti omilla teksteillään, millainen kritiikki on kiinnostavaa, ja millainen unohtuu ehkä ennemminkin osoittelemaan omaa asemaansa kuin keskittymään käsillä olevaan teokseen. Hän muistuttaa kriitikon vastuusta, mutta toisaalta alleviivaa kritiikin ikuista subjektiivisuuden luonnetta. Kirjan rakenne on toimiva, viitteet muihin ajattelijoihin, kriitikoihin, kritisoituihin teoksiin ja teorioihin soljuu sujuvasti, ja Ylikankaalla onkin erityisen ihailtava tapa kirjoittaa runsaasti ilman että fokus katoaa, käyttää haastavana pidettyä sanastoakin menemättä vaikeilun puolelle.
Paljous on Ylikankaan tekstissä jatkuvasti läsnä, ja se tekee tästä juuri niin viehättävän kirjan. On ihanaa, ettei tällaisen esseemuotoisen teoksen tarvitse mahtua mihinkään ennalta määrättyyn raamiin, vaan omien mielenkiinnonkohteiden perässä saa tykitellä menemään satoja sivuja. Loppua kohden se tosin hieman löystyy ja alkaa väsyttää, mutta se nyt on toisaalta non-fiction tyyppivika: ehkä kustannustoimittaminenkin löystyy loppua kohden? Ylikangas tuntee selvästi aiheensa, ottaa kantaa ja perustelee näkökulmansa, ja antaa ajateltavaa paitsi kirjoista kirjoittaville, myös niitä lukeville. Kritiikistä onkin heleä puolustuspuhe paitsi kritiikille ja kriitikoille, myös taiteelle ja taidepuheelle sekä sen monimuotoisuudelle. Siksi se on oikeastaan aika ehdoton lukusuositus jokaiselle, joka kirjoittaa esimerkiksi taiteesta ja kirjoista ihan vain internettiinkin. Sillä kuten Ylikangas sanoo, "tietyllä arkisella tavalla, jokainen taiteesta keskusteleva on kriitikko. Sitten ei kuitenkaan ole. Kritiikki kun on julkista."
