EDISTYSINFONIA

NICOLETA ESINENCU & TEATRU-SPĂLĂTORIE :

EDISTYSSINFONIA

90s.

Poesia 2025

Suomennos Tuukka Tuomasjukka

miltä näyttää tuntuu kuulostaa kausityöntekijät

                                                  halpatyövoima

                                                  ihmiskauppa

                                                  ihmisoikeusrikkomukset

                                                  jälkikapitalistisen yhteiskunnan moderni orjuus?

"Don't complain

Let it go

Be the best version of yourself"

edistyssinfonia, moldovalaisen Nicoleta Esinencun & teatru-spălătorien monologi nykyajasta,

idästä, 

lännen määrittämänä

maailmasta, 

euroopan läpi katsottuna

suomesta, 

sortajana ja ihmiskauppaajana

vangitsee lukijan

(vaikka työnantajat sen pitäisi)

monologin (yksi) päähenkilö(istä), 

Corina, 

tekee töitä kurkunpoimijana jossa palkkaa maksetaan vain tunneista jolloin traktori on käynnissä

toinen

edistyksellisessä ravintolassa jossa vain maksetaan minimipalkka

amazonin kuljettajana jossa esihenkilö tarkkailee jokaista liikettä

luin Edistyssinfoniaa kun verotiedot tulivat julki

kun taas yksi alustataloudella rikastunut oli kärjessä

kun taas mediat ihailivat hänen verotulojensa luomia mahdollisuuksia

kun taas ihmiset hurrasivat hänen verotulojensa luomia teitä töitä työpaikkoja

samalla kun yritys kiertää työnantajavelvollisuuksiaan vastoin korkeimman oikeuden päätöstä

samalla kun ruokaa sinunkin ovellesi kuljettaa lääketieteen maantieteen taloustieteen maisterit

samalla kun kuljettajat saavat juuri ja juuri elämiseen riittävää palkkaa

samalla kun valtio ei katso heidän työtään vakituiseksi ja karkoittaa kuskeina toimineet maasta

samalla kun kaupunki ajaa pyörävarastossa tilauksia odottavat kuskit pois lämpimästä 

vaikka tila onkin muuten käyttämätön

sillä käyttämätönkin tila on parempi kuin marginalisoitujen tila

sillä käyttämätönkin tila on parempi kuin lämmin paikka ruokaamme ostoksiamme smoothieitamme kuljettaville

sillä käyttämätönkin tila on parempi kuin inhimilliset olot niille kenen työstä taas yksi alustataloudella rikastunut oli verotietojen kärjessä

"Tämä orjuuden muoto on nykyaikaista,

ekologista orjuutta

Tämä orjuuden muoto on nykyaikaista,

muovitonta orjuutta

Tämä orjuuden muoto on nykyaikaista,

hiilidioksidipäästöjä vähentävä orjuutta

Tämä orjuuden muoto on nykyaikaista,

ympäristöystävällistä orjuutta

Tämä orjuuden muoto on nykyaikaista,

kestävästi tuotettua orjuutta

Tämä orjuuden muoto on nykyaikaista,

eurooppalaista orjuutta"

jos sinulla ei ole kieltä

et ole mitään

sinun ei anneta opiskella kieltä,  sinun ei anneta ymmärtää omalla kielelläsi

koska sitten olisit jotain

ja sinua täytyisi alkaa kohdella kuin jonain

"ja hän sanoi: Corina, jos maksaisin kaikille niin kuin laissa sanotaan, tekisin konkurssin alle vuodessa!"

vaihtoehdot ovat illuusio, etuoikeutetun turva

minimipalkat työehtosopimukset työoikeus ihmisoikeudet, etuoikeutetun turva

oikeanlaisen eurooppalaisen turva

"Europe, do you hear me?

Finland, do you hear me?

I don't think so."

PINKISTÄ LIMASTA JA VÄHÄN GENREKIRJALLISUUDESTAKIN

FERNANDA TRÍAS : PINK SLIME

224s,

Scribe Uk, 2023

Alkuteos: Mugre rosa

Espanjasta englanniksi kääntänyt Heather Cleary

Uruguaylaisen Fernanda Tríasin ekokauhu-, dystopia- ja spefi-romaani Pink Slime on puhtaasti Lue maailma vuodessa -lukuhaasteen löytöjä. Jo oikeastaan viimevuotinen, vuosikymmen kerrallaan taaksepäin edennyt lukuhaaste aina 2010-luvun kirjallisuudesta 1900-luvun alun kirjallisuuteen näytti, että olen ns. dystopiatyyppejä. Esimerkiksi Marlene Haushofferin Seinä, Jaqueline Harpanin I Who have Never Known Men, Julia Armfieldin Our Wives Under the Sea ja jo aiemmin luettu Seidi Saikkosen Jälkeen ovat kaikki jättäneet niin lähtemättömän muistijäljen, että pystyn milloin tahansa palaamaan niiden pysähtyneeseen, kauhistuttavaan ja silti inhimilliseen maailmaan. Ja tähän samaan viiden lempi(-genre-)kirjan sarjaan nousee nyt myös tosiaan Pink Slime, jonka tunnelmassa jollain tapaa olen kellunut jo useamman päivän haluamatta lainkaan päästää irti.

“Memory is a broken urn: a thousand shards and fragments of dried mud. What parts of you remain intact? You slip in the mud, lose your balance. And it had been such a delicate balance, one you’d tried so hard to keep, only to fall flat on your ass.”

Pink Slime on ekokatastrofin keskellä sinnittelevän, nimettömän eteläamerikkalaissatamakaupungin nimettömän päähenkilön tarina, joka laajenee kokoaan suuremmaksi kommentaariksi niin pandemioista, ilmastonmuutoksesta, ruokateollisuudesta, perhesuhteista sekä niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät katastrofienkin keskelle. Kaupunkia piinaa punainen tuuli – tuuli joka sairastuttaa tappavasti sille altistuneet, siirtää myrkkylevän kukinnon ihmisiholle kuorien tämän lopulta kokonaan päällimmäisistä ihokerroksistaan. Joet ovat kirkaanpunaisia, pinkin liman täyteisiä – ja ne muistuttavat uuden keksinnön, meatriten, ällöttävästä hyytelömäisestä koostumuksesta. Ruoka alkaa käydä vähiin ja kaikki evakuoidaan sisämaahan, mutta päähenkilö jää. Hän jää, vaikka etäinen äiti painostaa lähtemään, hän jää vaikka hänellä on jonkinlainen pakofantasia. Hän jää, vaikka siinä ei ole mitään järkeä.

Vaikka romaani on vain muutaman sadan sivun mittainen, se sisältää valtavasti – sillä on yhteiskunnalliset, ilmastolliset, ekologiset ja teolliset kerrostumansa, mutta se kuljettaa niiden välissä myös tarinaa päähenkilön äitisuhteesta, avioerosta, suhteesta lapsuuden lastenhoitajaan ensisijaisena hoivan tarjoana sekä Maurosta, pienestä geneettisistä virhettä kantavasta hoitolapsesta, jonka elimistö käskee vain syödä syödä syödä. Tríasin taitavissa käsissä kaikki tämä kuitenkin pysyy yllättävänkin eheänä, loogisena kokonaisuutena, jossa yksilöpsykologian avulla näytetään laajempia hoivaan ja kiintymykseen liittyviä rakennelmia sekä toisaalta myrskyn silmässä pysymisen avulla tutkitaan pakolaisuutta, ennakkoluuloja ja yhteiskunnallista jakautumista. Kuka voi lähteä ja kenelle se ei ole edes mahdollista? Ja entä jos mahdollisuus onkin, mutta jokin oman maan, oman myrkkylevän täyttämän merenkin rannalla olevassa kodissa pitää silti kiinni, vaikka ruoka on loppu eikä edes mustan pörssin kauppoja enää löydy. 

“He remained transfixed by his game, cocooned in a space I couldn't enter. Years of life and mistrust separated me from that realm where everything was possible, from those fantasies that made the world a better, kinder place.”

Luen Pink Slimeä ennen kaikkea maailmankirjallisuutena ja toisaalta dystopiana, mutta koska luen sitä samaan aikaan kun kirjallisuusmaailma nahistelee siitä mitä pitää lukea, pitääkö lukea, kunhan lukee ja että eipäs ole sama että kunhan lukee (lähteet: Hosseini, Sevimli, Ylikangas, kirjagram viime viikkoina). En ota nyt keskustelun sinänsä kantaa uudelleen, olen tehnyt sen jo instagramissa, mutta sen juonne genrekirjallisuudesta limittyy hyvinkin paljon tämän kirjan lukemiseen. Moni kun, aivan ymmärrettävästi, tuohtui varsin kovastikin, kun sekä Hosseinin essee että moni viisas kollegani kirjagramissa muistutti, että ei tosiaan ole ihan sama mitä lukee, kunhan lukee, vaan viihdekirjallisuudella on oma funktionsa, viihdytys, ja sitten taas toisenlaisella kirjallisuudella omansa, ja se voi olla vaikkapa sivistys, kriittisyyden lisääminen, yhteiskunnallinen kommentaari tai vaikkapa taide. Mikäänhän ei tietenkään estä sitä, ettei näitä voi olla myös genrekirjallisuudessa eikä toisaalta yleinen kaunokirjallisuus ole automaattinen laadun tae – enkä usko että kukaan näin on sanonutkaan. Mutta jos on tyystin sitä mieltä, että viihdekirjallisuus myös yksin ja ainoastaan luettuna avartaa ja lisää, suosittelen lukemaan Sophie Gilbertin Tytöt vs. tytöt -kirjan: viihde myös vääristää, tekee yksittäisistä (kapitalistisista) totuuksista ainoita olemassa olevia ja toisaalta myös alistaa ongelmallisillekin yhteiskunnallisille kuvastoille. Ja jos taas on tyystin sitä mieltä, että genrekirjallisuus on helvettiin joutavaa roskaa, kannattaa ehkä aloittaa siihen tutustuminen. On eri asia lukea kioskiromansseja kuin dystopiaa, ja toisaalta niin sanotusta korkeakirjallisuudesta on aivan eri asia lukea sitä iän ikuista Sinuhea kuin vaikkapa uuskerronnan mestaria Maggie Nelsonia. Genrekirjallisuuden geneerinen haukkuminen on jopa, no, sivistymätöntä. 

Niinpä vielä loppuun sanon, että olen saanut dystopiaan, scifiin ja spefiin tutustumalla enemmän kuin olisin aiemmin uskonut. Olen ajatellut, etten todellakaan ole fantasiatyyppejä, mutta sitäkin genreä laajentamalla voi löytää maailmoja, jotka jäävät elämään mieliin pitkiksikin ajoiksi. Tríasin Pink Slime on ehdottomasti sellainen – hiljainen ja tyhjentyvä kaupunki, joka elää paikallaan pysyvän, kaiken peittävän sumun ja myrkyllisen tuulen vaihteluiden ehdoilla ilman linnunlaulua ja muita elollisia olentoja kuin ihmisiä ja viimeisiä torakoita näyttää ihmisyydestä enemmän kuin moni kaanoniin kuuluva klassikko. Pink Slime on älykäs, lyyrisesti kaunis, kirjallisesti korkeatasoinen romaani, jonka tutkielma hoivasta, riippuvuudesta, jäämisestä ja lähtemisestä paitsi koskettaa myös sivistää. Se on viiltävän hiljainen huuto ihmisen kyltymättömästä nähdyksi tulemisen tarpeesta ja toisaalta nyky-yhteiskunnan hähmäisten vastuu(ttomuus)verkostojen ongelmallisuuden puolesta. 

“The epidemic had given us back what we’d thought was lost forever: a country of readers buried away far from the sea, the wealthy in their hilltop estates or mansions, the poor overflowing the small cities we used to mock for being empty, lacking, dim.”

Lue koko maailma: Uruguay

Lue maailma vuodessa: Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

FOUCAULT: TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

 MICHEL FOUCAULT : TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

COLLÈGE DE FRANCEN LUENNOT 1977–1978

380s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos Sécurité, territoire, population 2004

Suomennos Antti Paakkari

Tutkijaliiton uusi painos Michel Foucault'n klassikosta Turvallisuus, alue, väestö on niin sanotusti paluu juurille. Muistan jo erityispedagogiikan perusopinnoissa kuulleeni sanan biovalta, ja hieman myöhemmin kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien kakkoskurssilla kriittisen diskurssianalyysin. Omaan graduseminaariin marssin itsevarmana, ja jo esittelykierroksella kerroin, että aion tehdä lopputyöni jotenkin käyttäytymisestä ja sen hallinnasta sekä opettajien puhetta kriittisesti analysoiden. Foucault tuli mukaan jo tuossa vaiheessa, mutta kunnolla hurahdin 2020-2021, kun tein gradustani tämän artikkelin nimenomaan Foucault'n kuri-, hallinta- sekä pastoraalisen paimenvallan käsitteitä käyttäen. Turvallisuuden, alueen ja väestön analyysit tulivat siis jo tutuiksi aiemman painoksen sekä useampien Foucault Reader -teosten kautta (suuri hurraahuuto Kai Alhasen Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa -kirjalle). Ihan tällä tapaa kannesta kanteen en ole ennen Foucault'ia lukenut, siis huvikseni ja niin sanotusti vapaasta tahdosta. Projekti hieman jännitti, koska entä jos a. olen ymmärtänyt aiemmin kaiken aivan väärin tai b. en ymmärrä enää yhtään mistään mitään. Mutta aiemmin tänä syksynä luetusta Adornosta innostuneena ajattelin, että nämä luennoista litteroidut ja kirjalliseen muotoon muutetut puheet ja esitelmät vetävät kyllä kirjoitettua ajattelua helpommin. Ja se oli totta myös Foucault'n kanssa.

Foucault'sta on toki kirjoitettu koko maailman sivu. Hänestä on tehty kirjoja, tutkielmia, tutkimuksia, kokonaiset koulukunnat perustavat toimintansa hänen ajattelulleen ja analyyseilleen. Sinänsä yksi kirjablogipostaus siis tuskin voi tuoda – eikä sitä tietenkään yritäkään – mitään lisää tähän keskusteluun. Kyllä Foucault'ia silti lukea kannattaa: hänen valta-analyysinsa, hallinnallisuuden ja hallinnan ja toisaalta muun muassa pastoraalisen paimenvallan käsitteet avartavat ymmärrystä yhteiskunnasta ja etenkin sen rakenteiden varjoon jääneistä vallan/hallinnan tekniikoista. Foucault itse kutsuu tätä tosiaan biovallaksi, hallinnaksi joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten syntyvyyteen, kuolleisuuteen, terveyteen ja hyvinvointiin – pitääkseen valtion pystyssä ja toimimassa. Kaikki tämä valta ja hallinta vaikuttaa myös ihmisen subjektiviteettiin, eli siis siihen, mitä yksilö ajattelee voivansa tehdä, haluavansa tehdä ja kykenevänsä olla. Hallintavalta liikkuu normalisoinnin keinoilla, ja vaikka Foucault tässä luentosarjassaan lähinnä taustoittaa historiallisesti hallinallisuuden syntyä, on tätäkin analyysia mahdollista käyttää vaikkapa kouluinstituution toimintojen kriittiseen analysointiin.

Koulu on yhteiskunnallinen paikka, joka koskettaa jok'ikistä väestöön kuuluvaa henkilöä ainakin jollain tapaa. Oppivelvollisuus takaa kaikille paitsi perusvalmiudet itsenäiseen elämään myös valtiolle lisää työntekijöitä, jotka ylläpitävät valtiota itseään. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin esittää, että siinä missä aiemmin koulukulttuuri perustui suoremmalle kurivallalle, valvonnalle, rangaistuksille tai niiden uhalle, pyrkii se nykyään sisäistämään hallintakeinot ihmiseen itseensä. Eli käytännössä manipuloimaan mieliä. Jotenkin näin: kurivaltaan kuuluva antaisi lasin seinään heittäneelle rangaistuksen, ja tekisi sen muiden edessä, jotta kaikki ymmärtäisivät miten väärin teko oli. Hallintavalta taas pyrkisi vetoamaan yksilöön, kertomaan että sinä et oikeastaan halua heittää lasia seinään, koska ymmärrät että hyvät ihmiset eivät toimi niin. Saattaa hallintavaltaa käyttäväkin torua ja rangaista, mutta pääsääntöisesti hän pyrkii palkitsemaan niitä, jotka käyttäytyvät toiveiden mukaisesti. Palkinto on yleensä sosiaalinen: lasia heittämättömästä tulee paitsi hyvä ihminen, hän myös saa hyvän ihmisen edut – helpommat tehtävät, vallan pitäjän suosion, enemmän sosiaalista näkyvyyttä ja suurempia etenemismahdollisuuksia. Lasin heittäjästä tulee siis huono ihminen, jolloin rangaistuskin on sosiaalinen – hän menettää kaiken sen, mitä hyvä ihminen itselleen kerää.

Tämä ei ole aivan ongelmatonta, voisi sanoa, ainakin näin käyttäytymistä ja koulun rakenteita tutkivana väikkärinkirjoittelijana. Kuten itse aiemmin mainitussa artikkelissani kirjoitan: "Tulosten perusteella toteamme, että normaalistava valta luo pohjaa hierarkkiselle kurivallalle, pedagogiselle asiantuntijavallalle ja hallintavallalle ja niiden varaan yksilölle rakentuu subjektiviteetti, joka odottaa oppilaan kykenevän omatoimisesti kannattelemaan itseään, säätelemään käyttäytymistään, sopeutumaan annettuihin sääntöihin niitä kyseenalaistamatta sekä hillitsemään erilaisia impulsseja, joita haastattelupuhe kuvaa arvaamattomuutena, häiritsevyytenä tai jopa aggressiivisuutena." Tällä tarkoitan käytännössä siis sitä, että kun lapsi ei kykene kouluarkeen, jossa hän olisi näyttämättä esimerkiksi negatiivisena pidettyjä tunteita, hänestä aletaan herkästi puhua haastavana, häiritsevänä tai jopa vaarallisena. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin sanoa, että koulu käyttäytyy tässä valtion jatkuvuutta turvaavana institutionaalisena keskittymänä, joka näin pyrkii ohjaamaan oppilaita hyvään ihmisyyteen. Yhteiskunnassa jossa elämme, vihaisuus, turhautuneisuus tai vaikkapa muita hitaammin kehittyminen eivät valitettavasti näin tarkastellessa mahdu tämän hyvän ihmisen kategorian sisälle.

Turvallisuuteen, alueeseen, väestöön palatakseni – tämä on ja ei ole välttämättä kaikkein paras Foucault'n kirjoista aloittaa ko. henkilön ajatuksiin. Sen puhe- ja luentomuotoisuus tekee siitä toisaalta saavutettavamman ja helpomman kuin kirjoitetut versiot, ajattelen. Luennot eli sitä kautta luvut ovat mukavan pituisia, ja kokonaisuus on sitä kautta selkeähkö ja helpohko hahmottaa – etenkin kun loppuun on vielä koottu keskeisiä käsitteitä ja pientä yhteenvetoa. Toisaalta taas TAV on hyvin kaukaa ponnistava, jopa antiikin ajasta analyysilleen tukea hakevaa maalailua, jota on helpompaa lukea jos jo tuntee Foucault'n ajatuksia (tai on lukenut Foucault Readereita tueksi). Jos haluaa ymmärtää valtaa ja hallintaa heti ja tässä ajassa, voi 1400-luvun vallan tekniikoiden kuvailu tai 1600-lukulainen käsitys poliisista puuduttaa. Ja samalla: vain historiaa tuntien voimme nähdä, miten tähän ja nyt on päästy, mitkä tekniikat, mekaniikat ja periaatteet ovat ohjanneet yhteiskuntamme tilaan, jossa hallinta on ihmiselämiin ja hyvinvointiin puuttuvaa, normaaliutta määrittävää ja toisaalta myös sitä kautta tasapainoa säilyttämään pyrkivää. 

Puheet kuitenkin inhimillistävät Foucault'ia jotenkin lempeällä tavalla – joskus hän on myöhässä ruuhkan takia, toisaalla hän on taas niin kovassa flunssassa, ettei luennoinnista tule mitään. Hän myös meinaa sanoa jatkuvasti vaikka ja mitä, ja korjaa itse itseään inhimilliseen tapaan, ja nautin kovin siitä, miten nämäkin on otettu litterointiin mukaan. Valtiojärjen tyyliset ajatukset tuntuvat haltuunotettavimmalta, kun tulee olo että Foucault puhuu myös minulle, että myös minä olen jollain kummalla tapaa osa 1977–1978 pidettyä 12 luennon sarjaa. Joten eiköhän meidän suhteemme edelleen jatku. Foucault on minulle merkittävä työväline, ja tuntui jotenkin yllättävän rohkaisevalta palata hänen pariinsa näin niinkuin 'vapaaehtoisesti. Sillä pelkoni eivät käyneet toteen: olin ymmärtänyt jo aiemmin aivan oikein (ja skipannut silloin sopivalla tavalla monet historialliset taustat) ja toisaalta ymmärsin edelleen (jopa ehkä vähän enemmän). Tästä on ihan mukavaa jatkaa myös oman kakkosartikkelin pariin, jossa yritän tuoda yhteen Goffmanin rooliteoriaa ja Foucault'n valta-analyysia koulukriittisestä näkökulmasta. Lycka till vaan sen suhteen, minä!

MELANKOLIAN PALUU

JAAKKO VUORI : MELANKOLIAN PALUU

64s.

Tutkijaliitto 2025

Tutkijaliiton uudessa Para-sarjassa julkaistaan kirjoja tai oikeastaan vihkoja, jotka jäävät artikkelin ja kirjan väliin. Sarjan aloitti Tanja Tiekson upea Dimi is died. Kokeellisen musiikin hiljaisuudet, josta kirjoitin Instagramiin joitain kuukausia sitten. Seuraava osa sarjaa on Jaakko Vuoren Melankolian paluu, teksti masennuksesta, aikalaissairauksista sekä suomalaisesta autofiktiivisestä kirjallisuudesta. 

Tämä teksti ei mahdu Instagramin kuvatekstiin, koska, no. Masennus – tai melankolia – niin sanotusti kiinnostelee, voihan sen hahmottaa olevan aggression kääntöpuoli. Masennus, ahdistuneisuus ja toisaalta myös koko kasvatusalaa niin kovin pelottava aggressiivisuus ovat meidän hetkemme aikalaissairauksia, siinä missä niitä aiemmin on ollut hysteria, neuroosit ja tuberkuloosikin. Kehitys kehittyy, ja lääketiede täsmentyy, mutta kuten Vuori esseessään tutkijoidenkin muistuttaa pointanneen, emme silti edelleenkään tiedä, mistä puhumme kun puhumme masennuksesta. Yksi ajattelee sen johtuvan persoonallisuuden piirteistä, alttiuksista ja riskitekijöistä. Toiselle se on aina jonkin lapsena koetun trauman myöhempi ilmentymä. Aikamme katsoo sitä niin läheltä, ettei se kuitenkaan tahdo erottaa sen kaiken nielevää normatiivisuutta, tai oikeastaan normatiivisuuden nielemää mielenterveyttä. 

"Emme elä enää bakteriologisa aikakautta – aikakausisairaus on nyt toisenlainen. Pikemminkin kuin bakteriologiset sairaudet alkavaa uutta vuosituhatta määrittävät Hanin mukaan neuraaliset häiriöt: ADHD, burn-outsyndrooma ja masennus. Neuraaliset häiriöt eivät kumpua enää immunologisen järjestelmän aktivoivan vieraan negatiivisuudesta vaan aikakautta luonnehtivasta 'positiivisesta ylijäämästä': alituisen aloitteellisuuden, kommunikaation ja kykenemisen ihanteesta. Paradoksaalisesti juuri nämä positiivisuutta hehkuvat ihanteet johtavat masennuksen murtautumisesta julkiseen keskusteluun ja lääketieteen huomion kohteeksi. Masennuksen luonnetta aikakausisairautena ja sen kulttuurista olemusta on siis tarkasteltava yhdessä."

On meillä selityksiäkin, tietenkin. Yhden teorian mukaan ajatellaan, että siinä missä aggressio kääntää koetun epäreiluuden, oman kyvyttömyyden, vertailun ja yhteiskunnan vallitsevaan hegemoniaan mahtumattomuuden muiden syyksi ja purkaa pahan olon heihin, on masennuksessa oikeastaan kyse aivan samasta tunteesta – se vain kääntää syyn itseensä ja purkaa pahan olon sisään, on vihainen itselleen omasta kyvyttömyydestään, kuten Vuorikin tekstissään kirjoittaa Freudin analysoineen. Yksilöpsykologisen selitysmallin mukaan aggressiivisesti käyttäytyvä käyttää siis tunnettaan usein ylilyönteihin asti muutosvoiman tapaisena korjausyrityksenä, mutta tulee jatkuvasti torjutuksi sosiaalisesti paheksutun käyttäytymisensä vuoksi ja tulee näin syventäneeksi kierrettään entisestään. Samaan tapaan masentunut taas käpertyy itseensä ja omaan voimattomuuteensa, ja tulee todistaneeksi kyvyttömyytensä uudelleen ja uudelleen. Kumpaankin tarjotaan tässä ajassa yhtä ja samaa "parannuskeinoa": olla enemmän kuin muut, löytää se "oma juttu", jolla toteuttaa itseään. Siis olla kuin ne ei-aggressiiviset ja ei-masentuneet, yrittää vielä ihan vähän enemmän. Oman paikan löytämisen vaatiminen ajassa, joka tarjoaa onnistumiseksi lähinnä kapeaan normiin mahtumista ja kuitenkin samalla vähän myös yli-ihmisyyttä, jonka palkinnot ovat sosiaalisessa näkyvyydessä, kuten Vuori oivallisesti tekstinsä alussa muistuttaa, palaa kuitenkin varsin usein vaatimaan yksilöltä jotain sellaista, joka hänet alun alkaenkin sai oireilemaan. Vuori palaa siihen kiinnostavimpaan ja laajanäköisimpään selitykseen: masennukseen ja melankoliaan ajan ilmiönä, joka on ennemminkin reaktio nykyajan vaatimuksiin (mahtumattomuudesta) kuin yksilöpsykologisista riskitekijöistä. Toki, jotkut masentuvat toista herkemmin. Samalla tapaa jotkut reagoivat aggressiolla toista helpommin. Mutta en tiedä mitä me lopulta teemme sillä tiedolla, mitkä tekijät lisäävät riskiä masentua/muuttua aggressiiviseksi jos emme ymmärrä niitä rakenteita, jotka näillä riskihenkilöillä masennusta ja aggressiota aiheuttavat.

Melankolian paluu on kuitenkin paljon enemmän kuin teoriaa. Se on älykäs, aiheeseensa syvästi paneutuneen kirjoittajan laaja tutkielma melankolian historiasta, nykyisyydestä ja toisaalta myös sen kulttuuria läpäisevästä luonteesta. Vuoren kieli on paikoin hyvinkin akateemista, toisaalla siihen pohjaavaa kirjallisuusanalyysia. Se liikkuu luontevasti, ei jämähdä kuivakkuuteen vaan tuo jollain hiljaisella tavalla melankolisen estetiikan näyttämölle, kriittisen tarkastelun alaiseksi. Kun 1900-luvun alun kirjallisuutta leimasi tuberkuloosi parantolatarinoineen, on 2000-luvun (kotimainen) autofiktio melankolian ja masennuksen läpäisemää. Kirjasen kolme aiemmin julkaistua, nyt tätä kokoelmaa varten muokattua ja yhtenäistettyä tekstiä tarjoaa laajan sekä syvällisen analyysin ajasta ja ajan sairauksista. Vuori kuvaa masennusta positiivisen ylijäämän tautina. Ajassa, jossa tosiaan ajattelemme kaiken olevan yksilöstä ja hänen henkilökohtaisesta kompetenssistaan sekä kehittymishalukkuudestaan kiinni, näyttäytyy kyydistä tippuvat henkilökohtaisesti epäonnistuneina eikä juuri kukaan kiinnitä huomiota niihin rakenteisiin, joita ihmisiä matkasta jättävät. Siinä missä melankoliaa ennen leimasi negatiivisuudessa piehtarointi ja jopa tähtitieeteellisiin ulottuvuuksiin yltävä merkityksettömyyden tunne, on nykymasennus enemmän mahtumattomuutta niihin odotuksiin, joita kukaan ei oikein osaa nimetä, mutta jotka kuitenkin olisi pitänyt saavuttaa tiettyyn aikaan mennessä.

"Myöhäismodernien länsimaisten yhteiskuntien perustava eettinen vakaumus on, että kysymys hyvästä elämästä on yksityinen ja yksilöllinen, jokaisen ihmisen yksin omista resursseistaan käsin ratkaistavissa oleva ongelma. 

– – – 

Jotta ei laiminlöisi omaa potentiaaliaan, on mahdollisuuksien silmänkantamattomassa moneudessa tehtävä yhä enemmän parhaita mahdollisia valintoja ja kerättävä erilaisia resursseja, joiden avulla tulevaisuuden kolonialisointi tulee mahdolliseksi."

Sekä toisessa että kolmannessa tekstissä Vuori ottaa esimerkikseen Sisko Savonlahden esikoisromaanin, Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat, Erkka Mykkäsen Sellaisen miehen sekä Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toisen.  Loppua kohden mukaan tulee myös Harry Salmenniemen autofiktiota parodioiva autofiktio, Varjotajunta. Kaikkia näitä yhdistää yksi ja sama – melankolia ja masennus aikalaiskuvauksena, masentuneisuus taidekuvauksena, prekaarin ja silti kulttuurista pääomaa hallitsevan luokan kipuilu omasta asemastaan ja asemansa näennäisen heikoista taloudellisesta resursseista. Tämän autofiktiivisen kirjallisuuden päähenkilöviisikon elämässä näyttäydytään kyllä Flow-festivaaleilla, harrastetaan onttoa seksia, käydään New Yorkissa elämässä ja haaveillaan Berliinistä, mutta mikään ei täyty, mikään ei tule miksikään, mikään ei pelasta – koska pelastus olisi jälleen oireen syy, eli jokin ulkoinen sisäisen tyhjyyden valtakunnassa.

Masennus on sairautena kaiken nielevä, kamala ja tietynlaisessa narsismissaan tuhoisasti itsensä ympärille murtuva mekanismi. Se on totta ja todellista  – kuten neuroosit, hysteria ja tuberkuloosikin aikoinaan niitä sairastaville olivat. Silti oma aikamme myös tuottaa ja jopa romantisoi masennusta ja melankoliaa: Lana Del Reyn kaltaiset kulttitähdet leikittelevät musiikkivideoissaan jatkuvasti itsemurhan tematiikalla, viikkolehdet rakastavat "masennuin mutta kannatti, koska löysin uuden suunnan" -narratiivia ja autofiktiokin lähinnä rypee ja pyörii sen mustuudessa astumatta askeltakaan kauemmaksi, näyttämättä taiteen voimin mitä kaikkea tuon myllerryksen taustalla on. Erkka Mykkäsen päähenkilön pelastaa diagnoosi, Sisko Savonlahden mahdollinen poikaystävä, huomauttaa Vuori. Yhteyttä ja syytä etsitään lähes neuroottisesti, mutta aina ulkoa.

Ihmisiä jatkuvasti kadottavassa ajassa Vuoren analyyttinen tekstitrio tarjoaakin masennukselle yhteiskunta- ja kapitalismikriittisen näkökulman. Vuori haastaa vallitsevat yksilökeskeiset paradigmat, ja tekee melankolialle sen, mitä olen aina haaveillut osaavani tehdä aggressiolle: ottaa sen pois ilmeisimmästä ja tarkastelee sitä askeleen kauempaa, nähden nykyajan rakenteita, haastaen myös lukijansa kyseenalaistamaan myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan kaappaamia selitysmalleja. Vuori näyttää, miten hallinnan mekanismit syövät ihmistä masennuslääke kerrallaan, ja piilottaa oman valtansa yksilön subjektiviteettiin, haluun tavoitella samaa kultaista polkua kuin ajan sankaritarinat antavat ainoiksi oikeiksi ymmärtää. Niin kauan kun yhteiskunnan tuottama epäonnistumisen tunne yksilöllistyy, ei kellään ole voimavaroja puuttua näiden rakenteiden kyseenalaistamiseen. 

FEMINISTISTEN KLASSIKOIDEN PERÄSSÄ – KUULOTORVI

 LEONORA CARRINGTON : KUULOTORVI

197s.

Kosmos 2025

Alkuteos: The Hearing Trumpet, 1974

Suomennos Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Marian Leatherby on 92-vuotias, huonokuuloinen isoäiti, joka asuu poikansa ja tämän perheen luona. Hän rakastaa elämäänsä: kissojaan, tyynylleen munivaa kanaansa sekä maanantaisia retkiä ystävänsä Carmellan luo sekä haaveilee pääsevänsä elämässään vielä Meksikon lämmöstä Lappiin, koiravaljakoiden ja loputtoman lumen keskelle. Eräänä päivänä Carmella antaa hieman enteellisestikin Marianille lahjaksi kuulotorven – sen samaisen, jonka ansiosta Marian saa kotonaan tietää hänen perheensä pitävän häntä täysin seonneena seniilinä höppänänä, josta täytyy ehdottomasti päästä jo pian eroon. Kuormittavaa vanhusta ei nyt kukaan jaksa, ei etenkään perheen moottoripyöriä rakastava poika eikä suklaitaan piilottava miniä, joten vanhainkoti saa nyt viimein kutsua. 

Vaikka Carmella jo kuvitteleekin vanhainkodin betonista rakennetuksi kalterein ja poliisikoirin varustetuksi vankilaksi, josta hän tulee konepistoolinsa kanssa jossain vaiheessa vapauttamaan Marianin, osoittautuu päähenkilömme sijoituspaikka hyvinkin eksentriseksi puutarhaksi, jossa jokaisella asukkaalla on oma asuinrakennuksensa – yhdellä se on kengän, toisella syntymäpäiväkakun muotoinen. Marian taas muuttaa korkeaan torniin, jonka alakerta on kalustettu vain seinämaalauksin, mutta ylempää jo löytyy aivan oma sänkykin. Ja tästä alkaa vanhojen naisten vanhainkodin hyvin vikuroiva, absurdi ja hulvatonkin seikkailu, jossa risteilee niin autoritaarinen vanhainkodin lääkäri tohtori Gambit kuin ruokasalin seinällä silmää iskevän maalauksen nunna Doña Rosalinda Alvarez della Cueva.

"Mikäli muistan oikein, kirjailijat keksivät usein jonkun tekaistun selityksen kirjoittamiselleen, vaikka en todellakaan ymmärrä miksi pitää selitellä jos saa tehdä niin hiljaista ja rauhanomaista työtä. Sotilashenkilöt eivät koskaan pyytele anteeksi sitä että tappavat toisiaan, mutta kirjailijoita hävettää, jos he kynäilevät jonkin kivan leppoisan paperikirjan, jota ei taatusti lue kukaan."

Yli 50-vuotiasta, viimein suomennettua Leonora Carringtonin Kuulotorvea on pidetty yhtenä surrealismin merkkiteoksena, ja tähän olisi varmasti helppo yhtyä, jos olisi koskaan ennen tutustunut näin surrealistiseen romaaniin. Surrealismi taidemuotona on allekirjoittaneelle nimittäin hieman vieras: siitä tulee mieleen lähinnä maalaustaiteen silmät väärissä paikoissa, valuvat esineet ja tietynlainen naivismi, jota ymmärtääkseen täytyisi osata jotain, mitä en todella osaa. Onnekseni käytiin kuitenkin viime keväänä kumppanini kanssa Tampereen taidemuseon surrealismi-näyttelyssä ja sain siellä jonkinlaisen oivalluksen: taidetta ei aina tarvitse ymmärtää, usein riittää ihan vain taiteen kokeminen. Ja tätä kokemusta kokemuksistani yritin käyttää hyväksi myös lukiessani Kuulotorvea, yritin nimittäin ensisijaisesti vain lukea kokeakseni, en ymmärtääkseni. 

Ihan aina Carrington ei lukijaansa päästä helpolla, ja välillä peruutin sivukaupalla huomatessani, etten enää edes tiedä mitä tai mistä luen. Kuulotorvi kun ei ole pelkkä absurdi ja surrealistinen, leikittelevä "satu", vaan se on luettavissa ehdottomasti myös yhteiskunnallisena kommentaarina vanhenevan naisen asemasta – tai ennen kaikkea asemattomuudesta – yhteiskunnassa. Vaikka romaanin päähenkilö Marian on lähinnä huonokuuloinen, tarkoittaa se lähipiirille seniiliyttä ja rasitetta, ja jos yhteiskunnassamme vain on paikka, mihin kuorman voi heivata, se sinne yleensä todella viedään. Carringtonin lempeä huumori, vinon terävä tarkkuus sekä jopa hullunkurisiin mittasuhteisiin päästetty kuvittelukyky tuo tämän puolen esiin kuitenkin niin voimauttavasti, ettei synkkyyteen missään nimessä pidä vaipua. 

Kirjan jälkisanoissa puolalaiskirjailija, Nobelillakin palkittu Olga Tokarczuk (osion suomentanut Tapani Kärkkäinen) kuvaa Kuulotorvea sekä rohkean, älyä haastavan avoimuuden että villin metafyysissyyden piirteillä. Tokarczuk huomauttaa kuitenkin, että Kuulotorvi "karkaa kaiken luokittelun ulottumattomiin" ja jatkaa kirjan "ensimmäisestä virkkeestä alkaen luovan sisäisesti koherentin universumin, joka toimii omien lakiensa mukaan ja asettaa levottomuutta herättäviä kysymyksiä kaikesta siitä, mitä pidämme itsestään selvänä". Carrington antaakin jo tässä puoli vuosisataa vanhassa mestariteoksessaan kyytiä niin patriarkaaliselle logiikalle kuin kapitalistiselle voitontavoittelulle, ja näyttää mitä kaikkea yhteiskunnat voisivat olla, jos ne käyttäisivät omaa energiaansa yhteisöjen olojen parantamiseen muutaman harvan rahakirstun paksuunnuttamisen sijaan.

"Ulkoa kuului yhä lauman ulvontaa, mutta kertosäe oli selvästi muuttunut. Päänahassani tuntui pientä kihelmöintiä, kun havaitsin jostain lähistöltä aivan uuden äänen, joka toi kumma kyllä mieleen jauhelihapasteijat. Juuri silloin minulla ei ollut kuulotorvea korvassa, mutta olin hiljattain kehittänyt kyvyn painaa mieleeni äänen ennakkoaavistuksen, jonka saatoin myöhemmin tulkita kuulotorven kautta."

Surrealistinen, selkeän korkeakirjallinen ja terävä romaani sekä sen suomennos ylipäätään tuntuu tässä ajassa tärkeältä kulttuuriteolta. Ajassa, jossa maailma arvostaa nopeutta, helppoutta, valmiiksi pureskeltua ja itsestään selvää Carrington tarjoaa oikeastaan kaikessa täysin päinvastastaista. Ja se on niin tervetullutta, että kirjan lopetettua sen lukemisen tekisi mieli aloittaa saman tien uudelleen, ihan vain saadakseen hymyillä kaiken tämän villin ja vapaan, määrittelemättömän ja avoimen keskellä.

TARTUNTA

ANTHONY PASSERON : TARTUNTA

259.

Gummerus 2025

Alkuteos: Les enfants endormis, 2022

Suomennos Sampsa Peltonen

Perheen hiljaisuus on korvia huumaava. Vanhoissa valokuvissa ja kaitafilmeissä näkyy kuitenkin henkilö, joku josta ei puhuta, joku jonka kohdalla isän leuat kiristyvät ja muutama pakonomainen sana tulee ulos vain pakon edestä. Samaan aikaan uusi ja järisyttävällä vauhdilla tartunnan saaneiden immuunijärjestelmän tuhoava tauti nostaa päätään, hieman hämmentävissä ihmisryhmissä: homoseksuaalien, heroiininkäyttäjien sekä haitilaisten keskuudessa. Tällä kertaa kärsimys on äänekästä, mutta yhteiskunta on kohtalokkaasti hiljaa – katolisissa maissa vanhoillisuus ja toisaalta ymmärtämättömyys tuhoaa tuhansien ihmisten elämän, jotka olisi aikaisemmilla varotoimenpiteillä voitu pelastaa.

Anthony Passeronin esikoisromaani Tartunta on hurmannut maailmalla niin kriitikot, lukijat kuin palkintoraaditkin. Tartunta seuraa vuorotellen kahta tarinalinjaa: oman isän puoleisen sukunsa tarinaa aina rakastetun ja suositun sedän nousuun ja tuhoon saakka sekä lääketieteellistä kujanjuoksua, jossa aidsiksi nimetty sairaus tappaa kantajansa ennätysvauhtia, eikä ensin edes ymmärretä millainen virus kyseessä on. Passeron asettuu kerrontatyyliltään Nobel-palkitun Annie Ernaux'n turvalliseen jatkumoon: tarina etenee raporttimaisesti, tunteet jäävät lähinnä julkilausumattomiksi rivien, tekojen ja sanomatta jätettyjen väliin. Toisaalta se on esimerkiksi Édouard Louisia etäämmällä aiheistaan: se ei takerru ja toista, vaan kertoo hieman kauempaa, lineaarisemmin, vähemmän henkilökohtaisesti. Uutta – tai ehkä ennemmin erilaista, omanlaistaan – Passeron tuo tarinaan liittämällä siihen noin joka toiseen lukuun 1980-luvun alun aids:n vastaiset lääketieteelliset taistelut, kiihkeät tutkimukset uuden ja erikoisen oirerykelmän edessä, epätoivoiset varoitukset, joita kukaan ei oikein tuon ajan Ranskassa ota kuullakseen – tai kiinnostu kuulla, puhutaanhan sairaudesta pitkälti vain seksuaalivähemmistöjen "syöpänä".

Vahvimmillaan Passeronin kiitelty romaani on sen alkupuoliskolla – Tartunta kuvaa taiten pientä kylää suuren kaupungin takana, jossa kehitys tulee hieman myöhässä, jossa maalaisuus näkyy pyhävaatteidenkin takaa ja jossa menneisyys silti koitetaan peittää viimeiseen asti oman luokkanousun esimerkillisillä merkeillä. Passeron käyttää omaa sukuhistoriaansa näyttämään nousuja ja laskuja, puurtamista ja viimein suotua turvallista elämää, jossa omilta lapsilta ei puutu mitään sellaista, minkä takia itse on jouduttu taistelemaan. Kaikkea tuota vasten nousee 1980-luvun heroiiniepidemia, ja sen perässä aids. Ja yhtäkkiä kukaan ei olekaan turvassa, ei edes "hyvien perheiden" pojat ja tyttäret, ei perijät eivätkä etenkään seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Elämänjano vie uusien kokemusten äärelle, heroiini vie sen kaiken pois. Ja yhteiskunta on hiljaa, sillä narkomania on rikos ja ihminen muuttuu ei-inhimilliseksi heti kun siihen liittyy jotain pelottavaa ja vierasta.

Virologien, monitieteellisten työryhmien ja tieteen ahdinko tulee alkuun myös vahvasti iholle, kun uusi virus haastaa kaikkien tutkijoiden ymmärryksen sairastumisen syistä ja etenkin sen seurauksista. Yksittäisten, auktoriteettiasemissa olevien tutkijoiden omat egot hidastavat viruksen tutkimista ja toisaalta lääketieteen kehitystä, koska oman virheen myöntäminen on vaikeampaa kuin selvien todisteiden uskominen – sairastuneidenkin kustannuksella. Passeron näyttää upeasti myös tämän maailman nurjan puolen – akatemian hitauden, sairaaloiden ennakkoluulot, viruksen kantajiin kohdistuvan äärimmäisen pelon ja ulossulkemisen. Yhteiskunnat, jotka eivät välitä tutkijoiden varoituksista, lääketeollisuuden ponnistelut hoidon kehittämiseksi. 1980-luvun dystooppinen tunnelma aids-tutkijoiden keskuudesta on vangittu näihin lukuihin erityisen upeasti. 

Ihan loppuun saakka Passeronin romaani ei kanna, mitä lähemmäs se tulee nykyhetkeä, kirjailijan oloisen minäkertojan omaakin lapsuutta, jokin voima alkaa hieman valua hukkaan. Joko ollaan liian lähellä tai yksi ja sama, monesti toistettu tehokeino alkaa menettää jo vaikutustaan, mutta jostain syystä toinen puolisko kaikessa sen traagisuudessa tuntuu ehkä hieman "ylimääräiseltä". Jotenkin juuri traagisuuden ja tunteenvetoavuuden vuoksi mukaan otetulta tai sitten kuitenkin liian lähellä olevalta, että siitä olisi enää voinut tehdä kovin teräviä yhteiskunnallisia havaintoja. Toki henkilökohtaisuus ja oman karttamiskäyttäytymisen havainnointikin on tässä kohden kuvattu melko näyttävästi, mutta jotain romaanin alkua vahvasti kannattelevaa puuttuu ja se etäännyttää vähän väärällä tavalla, tahtomattaankin lukijaa juuri sellaisessa kohdassa, jossa se on hieman kohtalokasta kokonaisuuden kannalta.

Kokonaisuutta loppu ei kuitenkaan onneksi täysin latista, ja vaikka hieman hiotummalla toisella puoliskolla tämä olisi ollut kirkkaasti viiden tähden kirja, ei sen taikavoima silti täysin himmene. Tartunta on juuri niitä kirjoja, joiden lukeminen parhaimmillaan lisää empatiaa – ja juuri sitä hoitavamman ja ennaltaehkäisevämmän politiikan lisäksi nykyisetkin päihdesairauksista kärsivät ihmiset kaduillamme tarvitsevat kurin ja piilottamisen sijasta.

STILL BORN

GUADALUPE NETTEL : STILL BORN

219s.

Fitzcarraldo Editions 2022

Alkuteos: La hija única, 2020

Espanjansta englanniksi kääntänyt Rosalind Harvey

Miltä tuntuu tulla äidiksi, kun on melkein koko elämänsä halunnut toisin? Entä miltä tuntuu saada tietää raskauden loppuvaiheella, että se sittenkin toivottu, yhdessä kumppanin kanssa maailmaan tuotu, ei välttämättä selviäkään? Ei elämästä, tuskin edes synnytyksestä? Että pienen, jo nimetyn ja niin kovin odotetun lapsen aivot eivät ole kehittyneet kuin pitäisi, ja lääkärit yksimielisesti antavat ennusteeksi varman kuoleman?

Ystävykset Laura ja Alina eivät ole koskaan halunneet lapsia. Romaanin pääkertojana toimiva Laura on haluamattomuudestaan niin varma, että hän käy sterilaatiossa. Alina taas muuttaa mielensä yhdessä kumppaninsa Aurelion kanssa, ja raskautuu jonkin ajan kuluttua. Raskaus muuttuu kuitenkin radikaaliksi suruksi, kun raskauden viimeisellä kolmanneksella pariskunta saa tietää, ettei heidän tulevalla tyttäreillään ole mahdollisuuksia selvitä edes synnytyksestä hengissä.

“It is easy, when we are young, to have ideals and to live according to them. What is more complicated is acting consistently over time, and in spite of the challenges life puts in our way.”

Meksikolaisen Guadapule Nettelin neljäs romaani Still Born on ensimmäinen jonka häneltä luen, ja jo paperilla sellainen, että ostin sen suoraan omakseni. Äitiyden, äitiytymättömyyden, lapsisuhteiden ja vanhemmuuden teemat kiinnostavat, olen jo tänäkin vuonna lukenut upean äitimiskirjan, Rachel Cuskin A Life's Workin sekä äitiyden katumisesta tehdyn tutkimuksen, Orna Donathin Regretting Motherhoodin. Näiden kahden ei-fiktiivisen kirjan jonkinlaiseen jatkumoon tarjoaa perspektiiviä nyt tosiaan tämä Nettelin kirja, romaani äitiydestä,  sen rakenteista, yhteiskunnallisuudesta, yhteisyydestä ja erityisesti kaikkein haastavimmista ja usein vaietuista puolista. Samalla kun Alina kamppailee surun ja irtipäästämisen kanssa syntymättömän, pian kuolevan vauvansa kanssa, tutustuu Laura naapurinsa Nicóon, raivoavaan ja huutavaan 9-vuotiaaseen, jonka käytös alkaa haastaa jo hänen omaakin äitiään. Romaanina Still Born asettuukin tietyllä tapaa lähelle aiemmin mainittuja Cuskin sekä Donathin teoksia, mutta toisaalta myös äitiytymistä pohtivaa Sheila Hetin Motherhoodia sekä Golnaz Hashemzadeh Bonden Luontaista käytöstä, joissa keskitytään (kerrankin) muuhunkin kuin niihin Suuriin Tarinoihin, eli joko Onnelliseen ja Elämäntarkoitukselliseen äitiyteen, john ei mahdu yhtä ainoaa rosoa tai Väsyneeseen Nykyvanhempaan, joka valloittaa erityisesti sosiaalisen median narratiivia.

Nettelin teksti on kaunista ja täynnä tunnetta. Yhdistelmä on omanlaisensa, sillä kauneus ja toisaalta emotionaalisuus ei synny sellaisesta tyypillisestä/tietynlaisesta päälleliimatusta kauneudesta, kauneudesta ja emotionaalisuudesta niiden itsensä vuoksi vaan ennemminkin syvyydestä, selkeydessä, uusista näkökulmista ja arjen pienistä, hienovaraisista huomioista, jotka jäävät suurimmalta osalta kokonaan näkemättä. Nettelin perustarina on periaatteessa selkeä – suurin piirtein vuorotellen Lauraa ja Lauran kautta Alinaa seuraava, mutta se rönsyää kauniisti ja hallitusti myös Lauran omaan äitisuhteeseen, toisten ihmisten intensiivisiin tunteisiin muitakin kuin omia lapsia kohtaan. Se pyöräyttää mukaan Tarot-kortit, mielenterveyden ja äitiyden yhteyden sekä parvekkeelle pesineen pulupariskunnan, pesäloisinnan ja ihmisyyden jotenkin paljaimmillaan. Lyhyet luvut näyttävät pieniä hetkiä, mutta muodostavat sanomatta jätetyn kanssa kauniin, harmonisen ja emotionaalisesti hyvin painavan todellisuuden. 

Nettel tuo siis paljon uusia nyansseja, näkökulmia, pohdintoja ja toisaalta myös tunteita siihen, kehen ja miten kukakin kiintyy, mitä kasvattajuus nyky-yhteiskuntamme sisällä on ja miten usein me typistämme äitiyden ainoastaan kahden ihmisen – äidin ja lapsen –väliseksi asiaksi, jossa edes isällä ei tahdo aina olla selkeää paikkaa. Lapsen potentiaalinen kuolema ja toisaalta kuolleen isänsä tavoin väkivaltaisesti käyttäytyvä alakouluikäinen poika tarjoavat kiinnostavia, teräviä ja moraalisesti olennaisia kulmia äitiys- ja vanhemmuuskeskusteluun. Kun pohdimme kuka lapsiamme kasvattaa, katsomme aivan liian usein ainoastaan yhtä tai maksimissaan kahta lähintä huoltajaa, ja vaadimme heiltä parempaa. Jos kysyisimme, ketkä kaikki lapsen kasvuun vaikuttavat, olisimme todennäköisesti huomattavasti lähempänä todellisuutta.

“Watching a baby as it sleeps is to contemplate the fragility of all life. […] The death of a newborn is something so common it surprises no one and yet, how can we accept it when we have been so moved by its beauty? I watch this baby sleep, swaddled in its green sleepsuit, its head to one side on the little white pillow, and I wish fervently for it to carry on living, for nothing to disrupt its sleep or its life, for it to be shielded from all the dangers of the world, and for it to be overlooked by the destructive path of life's whirlwind of catastrophes, 'Nothing will happen to you while I'm here,' I promise, knowing, even as I say it, that I am lying, for deep down I am as helpless and vulnerable as this baby.”

Lue maailma vuodessa: Väli-Amerikan (tai Karibianmeren valtion) kirjailijan kirjoittama kirja

KYMMENEN PUHEENVUOROA YHTEISKUNNASTA

THEODOR W. ADORNO : 

KYMMENEN PUHEENVUOROA YHTEISKUNNASTA:

1949–1963

288s.

Tutkijaliitto 2025

Suomennos & jälkipuheTaneli Viitahuhta

Theodor W. Adornon kirja kuuluu niihin teoksiin, joiden kanssa meinasi käydä kuin onnen kanssa konsanaan – oli hyvinkin lähellä, etten kävellyt kokonaan sen ohi. Olin kyllä jollain tapaa noteerannut sen Tutkijaliiton julkaisuissa, mutta ehkä ajatellut, ettei tämä nyt kuitenkaan ole minun kirjani, ihan kaikkea minäkään en ehdi enkä jaksa lukea. Ihan täysin en muista, milloin ja missä kuitenkin kiinnitin katseeni kanteen tarkemmin, mutta kun huomasin yhden tekstin olevan Koulutustavoitteet ja opiskelijoiden odotukset, tajusin olevani enemmän tai vähemmän ns. ammattikirjallisuuteni parissa. Ja niinpä juuri pahimman lukuperformanssikeskustelun keskellä nappasin sen käteeni ja suuntasin suoraan vallilalaisen Roots-kahvilan terassille lukemaan kirjaa – tietenkin vegaanisen kahvin ja gluteenittoman mutakakun seurassa. Oi sitä tuon nimenomaisen hetken itsetietoisuutta, hesulilaisten pahinta vihollista.

No, hesulilaisuudesta ja performansseista voidaan keskustella toistekin, sillä nyt reilu kuukausi myöhemmin sain viimein luettua tämän loppuun – osan teksteistä jopa kahteen kertaan. Aloitin särppien, luin ihan ensin tekstit Autoritaarisesta persoonallisuudesta sekä jo yllämainituista koulutustavoitteista, ja sitten aloitin vielä näiden lukemisen järjestyksessä uudelleen. Jotain kolahti ja loksahti – suuresti. Paitsi oman tutkimuksen kannalta, myös tulevien tutkimusajatusten kanssa. Nyt 10 puheenvuoroa yhteiskunnasta on niin täynnä muistilappuja ja marginaalihuomautuksia, että se muistuttaa enemmän päiväkirjamaista keskustelua kuin tietokirjaa, ja silti (vai juuri siksi?) kirjasta tuntuu olevan vaikeahko kirjoittaa. Se on niin laaja, se liippaa niin läheltä omia työkirjoituksiani ja se on silti ihan omanlaisensa, etten tiedä miten vangita tällaiseen pieneen blogitekstiin sen syvempää olemusta. Mutta yritän.

Theodor W. Adorno on nimenä tuttu, jos tuntee kriittisen teorian ja yhteiskuntakritiikin historiaa. Olen itse enemmän ns. foucault'laisia, humpsahtanut ranskalaisen Foucault'n valta-analyyseihin ja yhteiskuntateorioihin. Adorno edustaa taas Frankfurtin koulukuntaa, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Frankfurtin yliopistoon perustetun sosiaalitutkimuksen instituutin ajattelijoita. Moni ko. koulukunnan ajattelija – Adorno mukaan lukien – pakeni maasta kuitenkin toisen maailmansodan ajaksi, ja tutki Yhdysvalloissa ollessaan juurikin totalitarismin syntyä. Maanpaosta palattuaan tutkimusaihe kiinnosti Saksassa – hyvinkin ilmeisistä syistä. Miten mitään niin julmaa pystyi tapahtumaan ja miten mitään näin julmaa voisi estää tapahtumasta koskaan uudelleen?

10 puheenvuoroa yhteiskunnasta: 1949–1963 on teoksen suomentajanakin toimineen Taneli Viitahuhdan muutamasta eri teoksesta kokoama kymmenen puheen kokoelma, joka käsittelee paitsi totalitarismia ja yhteiskuntaa myös tosiaan koulutuspolitiikkaa, kaupunkisuunnittelua kuin taikauskon (eli tässä tapauksessa astrologian) ongelmallisuuttakin. Laadukkaasti kuratoitu tekstikokoelma päästääkin Viitahuhdan jälkisanojakin lainaten Adornon aidosti ääneen – litteroidut ja puheista kirjoitetut tekstit soljuvat luentomuotoisesti ja puhuttelevat yleisöään/lukijaansa aivan eri tavalla kuin tavanomainen, esseemuotoinen kirjoitus. Kokonaisuus on onnistunut, harkittu ja hiottu, ja vaikka osaan teksteistä jää vähemmille merkinnöille, on Adornon laajaan tutkimus- ja ajattelutyöhön tutustuminen kaikkinensa erityisen mielekästä.

Ja jos jotain voisin tämän teoksen kanssa tehdä, niin pakottaa kaikki suomalaiset opettajat, yhteiskunnalliset toimijat, (Hesarin) toimittajat sekä äärioikeiston nousun "loukkaantumispolarisaatioksi" typistävät kommentoijat lukemaan nämä puheet. Ja ihan etenkin sen Autoritaarnen persoonallisuus -puheen. 

Adorno laajan tutkimustiedon perusteella nimittäin antaa kyytiä liberalistien lempilapselle, eli tolkun ihmiselle, ja muistuttaa, ettei mikään ääriliike poistu silittelemällä totalitaristista valtiota havittelevia fasisteja myötäkarvaan eikä toisaalta autoritaarinen persoona muutu "suvaitsevaiseksi" vain kertomalla hänelle, että itseasiassa meillä kaikilla on ihmisarvo. Tämä nykyäänkin vahvasti elävä ajatusharha, joka typistää paitsi laajat ja monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja toisaalta auktoriteerin vallasta haaveilevat yksilöt "kahden ääripään erimielisyyksiksi", joista voi parantua "suuttumalla vähemmän" on nimittäin paitsi vaarallinen ja totalitarismille sekä fasismille tilaa antavaa politiikkaa myös aivan väärässä. Adorno esittääkin puheessaan Autoritaarinen persoonallisuus, että itseasiassa tällainen psykologinen taipumus saa vain bensaa liekkeihinsä, kun siihen suhtautuu myötämielisesti, kun sitä pitää yhtenä legitiiminä ajatusmallina. 

Adorno muistuttaa, että autoritaarisia persoonallisuuksia on ja tulee olemaan joka ajassa, mutta tietyt yhteiskunnalliset riskitekijät voivat saattaa heidät valtaan – kuten viime vuosikymmeninä on käynyt paitsi Yhdysvalloissa ja Manner-Euroopassa myös enenevissä määrin pohjoismaissa Suomi mukaan lukien. Tällaiset persoonat, sanotaan nyt vaikkapa eräiden rasististen ja äärioikeistolaisten puolueiden kannattajat, ovat Adornon mukaan auktoriteettiin ja korkeisiin hierarkkioihin jossain aiemmassa kehitysvaiheessaan vahvasti tarttuneita henkilöitä, eikä heidän taipumuksensa poistu, vaikka miten heitä yritettäisiin ymmärtää ja kuunnella. Mekanismi menee nimittäin tiivistetysti jotenkin näin: 1. autoritaarinen persoonallisuus samastuu kurittavaan vallanpitäjään, koska samastaa kurin ja vallan toisiinsa. 2. autoritaarinen ihminen ei välitä, vaikka kuri osuu häneen, koska hän ajattelee, että heikompia kuuluu kurittaa, mutta hän ei voi olla heikko, koska hänellä on (harhainen kuvitelma, että hänellä on) valtaa 3. Adorno esittää, että juuri tämä sisäinen ristiriita on polttoainetta sille, miksi fasistiset ja totalitaristiset puolueet pääsevät valtaan: autoritaarinen persoonallisuus ei pysty käsittelemään sitä vihaa, jonka hänen ja hänenkaltaistensa kurittaminen hänessä herättää vaan kääntää tämän nimenomaisen aggressioenergian alaspäin, vielä itseäänkin heikompien vihaamiseen. 4. Näin kierre on valmis – kun vaikkapa eräs valtioinvarainministeri saksikäsiensä kanssa poseeraa leikattuaan juurikin omien kannattajiensa sosiaalituista, samastuu kannattaja saksikäsiministeriin ja suuntaa sisäisen ristiriidan herättämän vihan maahanmuuttotaustaisiin ihmisiin, joita syyttää oman elämänsä kurjistamisesta. Ja kun tähän soppaan vielä lisää autoritaarisen persoonallisuuden kyvyttömyyden muuttaa omia ennakkoluulojaan saati ottaa vastaan uutta, oman tiedon kanssa ristiriidassa olevaa informaatiota, on fasistisen puolueen pohjakannatus valmis.

Eli palatakseni tolkun liberalismin ajatusharhaan – niin sanottu polarisaatio ei katoa hyysäämällä ääriajattelijoita ja autoritaarisen yhteiskunnan sekä kurin havittelijoita vaan nimenomaan estämällä tällaisten voimien yhteenliittoumat ja pahoinvoinnin purkaumat. Autoritaarinen persoonallisuus – tai hallitus – toimii ainoastaan kostajana ja kurittajana, ja kun Adornoa lainaten tällainen ajattelu yhdistyy vielä pääsääntöisesti aina nationalismiin, ei yksikään yhteiskunta ole voinut äärioikeiston nousun jälkeen paremmin, päin vastoin. Siksi Martti Luther Kingiä mukaillen voisikin sanoa, ettei äärioikeisto nouse pahojen pahuudesta vaan nimenomaan hyvien hiljaisesta hyväksynnästä.

x

10 puheenvuoroa yhteiskunnasta onkin tietyllä tapaa jopa pelottavan tarkkanäköinen ja enteellinen kokoelma Adornon luentoja ja puheenvuoroja, mutta profetaalisena sitä ei kannata lukea – jos jotain tästä juuri toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen pidetystä puhekokoelmasta voisi yleisesti ottaa mukaan, niin sen, että tietyt yhteiskunnalliset epätasapainot, objektivoiva yhteiskuntamuoto, ihmisyksilön merkityksettömyyden tunne ja kaiken jyräävien markkinatalouslakien sekä niiden luoman epävarmuuden aiheuttama ahdistus ja toivottomuus on juurikin omiaan synnyttämään paitsi nationalismia että ääriajattelua myös totalitaristisia yhteiskuntia, joiden ansiosta holokaustin tapaiset tapahtumat ovat tässäkin ajassa mahdollisia. Me elämme tällä hetkellä aikaa, kun Israel suorittaa silmiemme alla kansanmurhaa, Trump ja Putin rapauttavat tahoillaan demokratiaa ja koko eurooppalainen yhteisö on aivan hukassa mihin suuntaan kumartaisi ja mihin pyllistäisi. Pahimmillaan kumarrus tapahtuu jälleen sen raaimman suuntaan, ja olemme pian entistä pahemmin rähmällään fasismin edessä. Vaihtoehtojakin olisi, mutta se vaatisi ryhtiliikettä nimenomaan vastavoimilta – eikä tämänhetkisen hallituksen kurittava kurjistamispolitiikka ja lehdistön sitä legitimoiva dogmaattisuus ainakaan paranna asiaa.

VIIMEISET LUKUVINKIT // LUE MAAILMA VUODESSA, LOKA-JOULUKUU

Lue maailma vuodessa -vuosi alkaa olla vetää jo loppusuoraansa! Tänä vuonna on yhdessä luettu satoja kirjoja ympäri maailman, osa kanssani samaan kuukausitahtiin, osa hypellen kohtien väliltä omaan makuunsa. Vääriä tapoja ei ole, ja yksikin luettu kirja, johon ei ilman haastetta olisi tarttunut, on jo suuri onnistuminen. Tässäpä kuitenkin vielä vuoden viimeisen kirjavinkit haastetta varten:

KIRJOJA VÄLI-AMERIKASTA JA KARIBIAN MERELTÄ

Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar / Puerto Rico
Kincaid: Lucy / Antigua & Barbuda
Asturias: Herra Presidentti / Guatemala
Danticat: Verestä viljava maa / Haiti
Belli: Asuttu nainen / Nicaragua
Avecado: Runoilija X / Dominikaaninen tasavalta
Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen / Meksiko

Rhys: Siintää Sargassomeri / Dominica

Garcia: Of Women and Salt / Kuuba
Banwo: When We Were Birds / Trinidad & Tobago
Sinclair: How to Say Babylon / Jamaika
Nettel: Still Born / Meksiko
Walcott: White Egrets / Saint Lucia
Phillips: The Atlantic Sound / Saint Kitts & Nevis
Jones: How the One-Armed Sister Sweeps Her House / Barbados
Donaldson: Greenland / Bahama
Adams: Jackal / Haiti
Zamora: Solito / El Salvador
Arias: Where There Was Fire / Costa Rica
Henríques: The Great Divide / Panama

KIRJOJA ETELÄ-AMERIKASTA

Labatut: Maailman kauhea vihreys / Chile

Lispector: Tähden hetki / Brasilia

Sosa: Yöeläimiä / Argentiina

Reyes: Multasuu / Argentiina

Borgo: Caracasissa on vielä yö / Venezuela

Hasbún: Kiihtymyksiä / Bolivia

Restero: Intohimon saari / Kolumbia

Pueblo: Mielen hiljainen vallankumous / Ecuador

Quintana: The Bitch / Kolumbia

Villavicencio: The Undocumented Americans / Ecuador

Ibañez: What the River Knows / Bolivia

Zerán: Clean / Chile

Trías: Pink Slime / Uruguay

McWatt: Shame on Me / Guayna

Sauma: Everything You Ever Wanted / Brasilia

Wiener: Undiscovered / Peru

KIRJOJA MAISTA, JOITA EI OLLA (TÄYSIN) TUNNUSTETTU

Shibli: Sivuseikka / Palestiina

Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan / Palestiina

Mohammed: Kadotettujen hedelmätarha / Somalimaq

Lilin: Siperian opetukset / Transnistria

West: Puhu nukke / Saamenmaa

Adeyemi: Koston ja kunnian lapset / Joruba

Statovci: Lehmä synnyttää yöllä / Kosovo

Kemal: Haukkani Memed / Kurdistan

Zaher: The Coin / Palestiina

Casagrande & Gūndogdu : Kurdistan +100 Stories from Future State / Kurdistan

Miaojin: Notes of a Crocodile / Taiwan

Karam: The Singularity / Kurdistan

Hammad: Enter Ghoast / Palestiina

Azem: The Book of Disappearance / Palestiina

Shehadeh: We Could Have Been Friends, My Father and I / Palestiina

Ali: The Last Pomegranate Three / Kurdistan

Tammi-maaliskuun vinkit löytyvät täältä, huhti-kesäkuun täältä sekä heinä-syyskuun täältä. 

TYTÖT VS. TYTÖT

SOPHIE GILBERT : TYTÖT VS. TYTÖT

– KUINKA POPULAARIKULTTUURI KÄÄNSI 

YHDEN SUKUPOLVEN NAISET ITSEÄÄN VASTAAN

 309s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Girls on Girls, 2025

Suomennos Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Elämme tällä hetkellä sitä kulttuurista aikaa, kun ihan kaikki tasa-arvokamppailut niin seksuaalisesta suuntautumisesta maahanmuuttotaustaisten ihmisten oikeuksiin ja aina sukupuolivähemmistöistä sukupuolten väliseen yhdenvertaisuuteen tuntuu ottavan hurjia harppauksia taaksepäin. Osa yhteiskunnan kommentaattoreista näkee sen seurauksena #MeToolle; suurta kohua seuraa ajatellaan aina seuraavan suuri taantuminen (ajatus perustuu Susan Faludin ns. Backlash-teoriaan, mikä näkyy muun muassa YK: tutkimustuloksissakin). Toiset taas näkevät kyseessä olevan enemminkin jälkikapitalistinen luonnonvakio: mm. filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Nancy Fraser ehdottaa, että epätasa-arvo on aina kapitalistista  järjestelmää ylläpitävä voima, eikä se voi määräänsä enempää antaa tasa-arvokehityksen vaatimuksille periksi. 

Pitkään Yhdysvalloissakin opiskellut ja asunut, nykyään Lontoossa vaikuttava journalisti Sophie Gilbert lähti tutkimaan popkulttuurin näkökulmasta tämän ilmiön todenperäisyyttä. Juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Tytöt vs. tytöt hän kysyy, mitä feminismille on tapahtunut, ja miten popkulttuuri on vaikuttanut yhä kasvavaan naisvihaan yhteiskunnassamme. Hän kuljettaa tarinansa aina 1990-luvulta 2020-luvulle, ja onkin saanut aikaan vaikuttavan, kattavasti lähteistetyn ja populaarikulttuuria harvinaisen ansiokkaasti ruotivan esseekokoelman/tietokirjan. Kyytiä saa niin misogynia kuin #girlboss-ilmiöt, yhteiskunnan pornoistumisesta nyt puhumattakaan.

Gilbert lähtee liikkeelle sekä Aidsin jälkeiseltä ajalta 1980-luvun lopulta että 1990-luvulta, jonka keskellä naiset nousivat taiteen saralla ensimmäisiä omilla ehdoillaan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan myös populaarikulttuurin kentälle. Feministinen liike eli vahvaa elämää, ja sekä punk- että grunde-bändit ajoivat vahvaa tyttöenergiaa. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun heidät jo syrjätettiin – siinä missä 1990-luvun naiset osasivat jo vaatia oikeuksiaan, sen ajan tytöt vielä kilpailivat huomiosta ja mahdollisuuksista. Gilbert osoittaakin, ettei kulunut montaa vuottakaan, kun grungempi ja aidosti voimauttava girl power napattiin, ja annettiin keinotekoisesti pystytetylle tyttöbändille, Spice Girlseille, jonka voimautuminen muuttui yhteisöllisestä yksilölliseksi ja kuluttajakeskeiseksi. 2000-luvulle tullessa Spaissarit, panokomediat ja panokomedioiden seksistiset satiiriversiot Scary Moviet olivat ohittaneet ysärin yhteisöllisyyden ja vallanneet markkinat ja naisten paikat kaupallisuudellaan.

"Orjattaresi-kirjan tunnettua lainausta mukaillen riot grrrl -liike halusi vapauttaa naiset jostakin: seksuaalisesta väkivallasta, hyväksikäytöstä, epäoikeudenmukaisuudesta ja pelosta. Spice Girls puolestaan julisti vapautta johonkin: hauskanpitoon, tienaamiseen ja mielihyvän tavoitteluun. Ei liene vaikea arvata, kumpi ideologia oli helpompi paketoida myytäväksi."

Kuljin itse noihin aikoihin niin matalissa farkuissa, että niiden vetoketju oli lähinnä vitsi. Olin ehkä 15, mutta farkkujen alta kuului näkyä Lindexin stringit, tai oikeastaan se pakaroiden yläpuolelle tuleva pieni kangasperhonen, josta lähti sekä alas että kummallekin sivulle kaksi ohuen ohutta narua. Muutama vuosi myöhemmin pukeuduin penkkareihini mustiin saappaisiin ja verkkosukkahousuihin yhdistämäni sisäkköasun. Pidin pitkänä teininä lähinnä kiinnostavana kuriositeettina, että silloinen poikaystäväni kutsui lyhyitä tyttöjä suihinottotelineiksi. Hieman hämmentyneenpi olin, kun kerran hänen kisoja katsomassa ollessani nousin lähteäkseni, ja kuulin hänen sanovan kavereilleen minua osoittaen, että "katsokaan, noin voi olla yhtaikaa sekä pieni että leveä perse". Matikan miesopettajia kotipaikkakuntani yläasteella oli kolme: yksi kutsui minua ja ystävääni sutturoiksi, kun ihan vain istuimme koulun käytävällä. Toinen oli tunnettu viipyilevistä katseista tyttöjen paitojen kaula-aukossa ja kolmas lupasi näyttää ystävälleni tunnin jälkeen mieluusti, milloin yhteenlaskun yksi plus yksi lopputulos onkin kolme. Tyttöys ja naiseksi kasvaminen oli raakaa 2000-luvun alkupuolella, eikä Spaissareiden girl powerista ollut minkäänlaista vastavoimaa tuolle arjen joka paikassa lävistävälle seksismille.

Ja miksi tämä oli entinen normaali? Koska kaikki tämä toistui populaarikulttuurissa, esittää Gilbert. 300-sivuisessa teksti-/esseekokoelmassaan hän ruotii vapautuneen ja markkinapaikoista kilpailla alkaneen populaarikulttuurin kehitystä  terävästi ja älykkäästi analysoiden ja kiinnittäen tuon ajan hillittömän misogynian sekä mediakulttuurin, viihteen että yhteiskunnan pornoistumisen kaltaisten ilmiöiden ympärille. Gilbert kuljettaa lukijansa vahvasti lähteistäen, sekä sosiologisiin että mediatutkimuksellisiin ja feministisiin ajattelihoin nojaten läpi koko raa'an nollarin. Gilbert näyttää taiten, millainen merkitys Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisten henkilöiden esiinnousulla oli muun muassa juorulehtien yleistymiseen ja toisaalta myös tositelevision syntyyn – viime vuosikymmeninä kuva julkisuudesta on murtunut kertaheitolla, ja sekä tositelevisio että sosiaalinen media on siirtänyt kaikki naiset ja naistyypilliset kehot sen säälittämättömän tarkkailun ja kontrollin keskiöön, jonka kaltaista huomiota aiemmin "saivat" vain harvat ja valitut Marilyn Monroen kaltaiset superjulkkikset.  Siis näin:

"Anna Nicolen ja The Osbournesin kaltaiset sarjat olivat alkaneet nakertaa julkkisten ja tavisten välisiä rajoja. Siihen aikaan se tuntui melkeinpä demokraattiselta. Mutta näin jälkeenpäin katsottuna se valmisteli katsojia myös sellaiseen tulevaisuuteen, jossa heidän odotettiin tarkkailevan itseään, lähettämään elämästään hetkiä yleisölle – isommalle tai pienemmälle – ja huolehtimaan ulkonäöstään sen mukaisesti. Kun katseli tavallisia naisia altistamassa itseään jatkuvasti valvonnalle ja tulevan sitä kautta julkkiksiksi, ja kun katseli takarivin tähtiä nousemassa arvoasteikolla heidän esitellessä elämäänsä kameroiden edessä, sai vahvistusta ajatukselle, että nähdyksi tuleminen riitti tuomaan valtaa."

Vahvimmillaan Gilbert on ehdottomasti teoksen alussa, näyttäessään esimerkiksi miten viihteen pornoistuminen on ollut tietynlainen portti sille äärimmäisen raa'alle ja väkivaltaiselle pornolle, jota välillä saamme edelleen jopa peruselokuvissakin katsoa. Lähteisiinsä nojaten Gilbert näyttää huomiotalouden kilpailevan jatkuvasti suuremmasta ja shokeeraavammasta – ja viihteen alkaneen lainata suurempaa ja shokeeraavampaa pornokuvastosta. Tähän pornokuvaston täytyy itsekin vastata, jottei se menetä omia katsojiaan – tekemällä yhä suurempaa ja shokeeraavampaa. Kierre on ikuinen, esittää Gilbert, ja kietoo taiten yhteen Kardashianin klaanin nousun, Perez Hiltonin kaltaiset puhtaasti kiusaamiseen asti menevät juorusivustot, julkkisten vuodetut seksivideot, Irakin sotilaiden keskuudesta vuotaneet sotvankien kidutuskuvat sekä sen äärimmäisen naisvihan, mitä media ylläpiti hyvin pitkälle aina 2010-luvun alkuun saakka. 

Luinkin kirjasta kolme neljännestä täysin varmana, että olen löytänyt uuden feminismin kultakaivoksen, ajattelijan, joka onnistuu haastamaan nykyistä ajatteluamme niin pitkälle, että jokin oikeasti maailmassa taas liikahtaa eteenpäin. En perustanut odotuksiani tyhjälle: vaikka siihen astiset tekstit olivat kokonaisuudessaankin kultaa, parhaat koukut niissä oli aina aivan viimeisenä, juuri ennen luvun vaihtumista. Mutta. Sitten tuli mutta. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta olisin epärehellinen väittäessäni, että tämä kirja olisi ollut tätä kaikkea hehkuttamaani alusta loppuun – niinpä myönnän aivan suoraan pettyneeni mitä lähemmäs Gilbertin analyysi liikkui tätä päivää. Instagramia, #MeToota, Trumpin ensimmäistä ja tätä toistakin kautta. Yhtäkkiä Gilbert kutsuu itse Kardashianeita "lutkahtaviksi" ja 2000-luvun alun julkkiksia "kauniiksi tyhjäpäiksi." Jotain murenee, mutta ennen kaikkea jokin lässähtää.

Ja kun viimeisten lukujen lukemisesta on kulunut pieni hetki, heitän arvaukseni: nykyaika on aivan liian lähellä yhtä terävälle analyysille, sillä paraskin analyysi kaipaa aina aikaa ja etäisyyttä kohteeseensa. Mutta toinen vaihtoehto on Gilbertin kirjaa kuitenkin kauttaaltaan hieman vaivannut tutkimuksellisen ja etenkin yhteiskunnallisen teorian ohuus: hän tuntuu olevan niin kiinni populaarikulttuuriselityksessään, että muu terävyys ja älykkyys ei enää piilota sitä faktaa, että yhteiskunnan monimutkaisuus on päässyt unohtumaan tämän kirjan kohdalla liian monessa paikassa. Lopussa se tulee väistämättä ilmi, sillä esimerkiksi nyky-yhteiskunnan tilan Gilbert typistää seuraukseksi romanttisten komedioiden puutteesta. Siis jotenkin näin: erään tutkimuksen mukaan naisen asema yhteiskunnassa on verrannollinen hänen asemaansa avioliitossa – kun rakkausavioliitot saapuivat länsimaihin, parani myös naisen asema. Heikoimmillaan se taas on yhteiskunnissa, joissa nainen on ennemmin markkinatavara ja sukujen välisten sopimusten sinetti. Käy järkeen, eipä siinä. Mutta kun elää aikaa, jossa äärioikeisto on kiinni parlamentaarisessa vallan kahvassa, tasa-arvo oikein harppoo taakse päin aina vammaisoikeuksista transoikeuksiin, seksuaalioikeuksista lasten oikeuksiin, tuloerot kasvavat järisyttävää vauhtia, kansanmurhia tapahtuu kansainyhteisön silmien alla ja maailma tuntuu olevan ajautumassa yhä lähemmäs väistämätöntä tuhoaan, on aika paksua jättää kaikki tämä huomiotta, ja pohtia romanttisten komedioiden yhteyttä Trumpin uudelleenvalintaan.

Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla kaikkea. Populaarikulttuuria analysoivan kirjan ei tarvitse olla yhteiskunnan selittäjä, saati ottaa kantaa äärioikeiston nousuun. Mutta kun 2008 vuoden lamasta puhutaan vain viihteen näkökulmasta, ei kirjan lopullinen analyysi ole täysin kestävä. Toiseksi viimeisessä kappaleessa Gilbert esittää, että kulttuuri paitsi ennustaa myös muuttaa naisten ja muiden perinteisesti marginalisoitujen ryhmien asemaa. "Se, mitä katsomme, kuuntelemme, luemme, puemme, kirjoitamme ja jaamme, sanelee pitkälti sen, millaisena sisäistämme oman arvomme ja osoitamme sen", esittää Gilbert. Hän kuitenkin unohtaa kysyä, mikä meidän katsomis-, kuuntelemis-, lukemis-, pukemis-, kirjoitus- ja jakamishalumme määrää. Niinpä hän kompastuu hieman siihen, mistä popkulttuuria syyttää – yksilöllistämiseen yhteisöllistämisen kustannuksella.

WE HAVE ALWAYS BEEN HERE

SAMRA HABIB :

WE HAVE ALWAYS BEEN HERE – A QUEER MUSLIM MEMOIR

220s.

Penguin Canada 2019

Elokuussa luetaan Lue maailma vuodessa -haasteeseen kirjoja aasialaisilta kirjailijoilta, joiden kotimaan nimi loppuu -stan. Omaksi haastekirjaksi valikoitui pakistanilaistaustaisen, lapsena Kanadaan muuttaneen Samra Habibin muistelmateos We have always been here – a queer muslim memoir. Kahdeksankymmentäluvun alussa syntynyt Habib asui melkein kymmenvuotiaaksi Lahoressa, Punjabin provinssissa Pakistanista. Hän kuuluu perheensä kanssa ahmadimuslimeihin, muslimiyhteisössä syrjittyyn ja hyljeksittyyn uskonnolliseen vähemmistöön. Köyhyydestä isän maa- ja talokaupoilla rikastunut perhe joutuukin pakenemaan Pakistanin kiristyneen poliittisen tilanteen ja suoran uskonnollisen vainon vuoksi globaaliin pohjoiseen, aloittamaan alusta täysin vasten tahtoaan. Samra ei olisi halunnut muuttaa, hänellä oli Pakistanissa kaikki, mitä hän kaipasi.

Habibin muistelmissa Pakistan on toki arvoiltaan ja uskonnollisten säännösten vuoksi vanhoillinen, mutta solidaarinen maa, jossa naiset muodostavat oman sosiaalisen piirinsä, elävät ja kuuluvat näkyvimmin toistensa keskellä miesten kontrollin poissaollessa. Vähemmistöuskontoon kuuluva perhe ei kuitenkaan voinut elää enää turvassa, joten sijainti vaihtui pohjoiseen Torontoon – jonne perheen kanssa muutti myös Samran serkku, jonka kanssa hänet myöhemmin naitetaan. Torontossa elämä onkin kaksijakoista: koulussa Samra elää vapaampaa, vahvaa ja omaäänistä elämää, kun kotona hänen taas odotetaan perheen esikoisena asettuvan perinteiseen naisen rooliin, miehen hallinnan alle, edustamaan sekä lapsuudenperheensä että uuden avioliittoonsa kunniaa. Vahvalle ja määrätietoiselle Samralle tämä ei riitä – länsimaiden vapaus on jo näyttänyt hänelle mitä kaikkea muuta hänen elämäänsä voisi mahtua.

Kirjana We have always been here on vahva ja omaääninen emansipaatiotarina, omilla jaloillaan täysin seisovan aikuisen Habibin muistelmat siitä, miten juuri hänestä on tullut hän – queer-muslimi, uskontonsa vakaa edustaja ja silti sen tiettyihin konservatiivisiin sääntöihin sulloutumaton oma itsensä. Habibin rikas kieli pitää lukijan koko kirjan ajan mukanaan, ja vaikka hän käsitteleekin rankkoja aiheita aina itsetuhoisuudesta perheen hylkäämiseen, olemus on kuitenkin enemmän raporttimainen kuin tunnepitoinen. Tunteet näkyvät järkeistyksen ja etäisyyden kautta, mikä on raikas tuulahdus laajempaan, vallalla olevaan tunne- ja traumapohjaiseen kirjallisuuteen. 

Tietty ajallinen ja tyylillinen etäisyys on toimiva, mutta toisaalta jättää mielenkiintoisen asetelman kertojan luotettavuuden näkökulmasta: muistelmien Habib kun on omassa vahvuudessaan aina oikealla tiellä, tavallaan sillonkin kun ei ole. Hän kokee vääryyttä, mutta oikeuttaa toimintansa omilla kerronnallisilla keinoillaan. Kaunokirjallisuudessa tällainen jättäisi kenties jälkeensä laajemmankin kyseenalaistuksen – voiko sellaiseen kertojaan luottaa, joka on itse aina tietyllä tapaa oikeassa, aina se, jota gashlightataan, aina se, joka osaa ajatella parhaan mahdollisen lopputuloksen kaikille? Tuskin – ja samalla Habibin muistelmissa epäluotettavaksi julistaminen tuntuisi vähintäänkin epärehelliseltä.

Kyllä muistelmien Habib oman toimintansa seuraukset ymmärtää, ja on kenties jo käsitellytkin, etenkin suhteessa lapsuudenperheeseensä. En tiedä mitä ja mistä oma itsekriittisyyden kaipuuni kertoo, sillä en kuitenkaan mitään nöyristelyä minäkään tähän kaipaa. Habib on joko tietoisesti tai tiedostomatta valinnut vahvuus- ja vahvistavuuskeskeisen tulokulman, ja näinkin moneen marginaalin marginaaliin kuuluvan ihmisen tarinassa sekin on raikasta, ihanaa ja voimauttavaa – ja ihan ennen kaikkea varmasti kaikille muille, ketkä vastaavissa asemissa yhteiskunnassa elävät. Habibin kerronta onkin raikasta ja voimakkuudessaan myös tietynlainen kieltäytyminen uhriasemasta. Ehkä se onkin enemmän vaatimus lukijalle – miten luottaa kertojaan, joka ei suostu asettumaan valmiiksi annettuihin lokeroihin. Ja laajemmin: ehkä se onkin vaatimus globaalin pohjoisen lukijoille, opetella näkemään kaltaistaan itseluottamusta ja vahvuutta sielläkin, mitä on ennen pyrkinyt ainoastaan näkemään alisteisen aseman kautta.

Lue maailma vuodessa: Kirjailija on Aasian maasta, joka loppuu -stan

THE BOOK OF NON-BINARY JOY

BEN PECHEY : THE BOOK OF NON-BINARY JOY

224s.

Jessica Kingsley Publishers, 2022

Luin aiemmin tänä kesänä, juuri ennen lomaa Paul B. Preciadon Voiko hirviö puhua – selonteko psykoanalyytikkojen akatemialle (Tutkijaliitto 2023), joka jollain tapaa nyrjäytti paitsi aivoni myös käsitykseni omasta sukupuolestani. Nähdyksi, tunnustetuksi ja ihan ennen kaikkea p u o l u s t e t u k s i  tulemisen kokemus oli niin valtaisa, että kirjasta itsestään oli mahdotonta pientä Instagram-arviota pidemmin kirjoittaa – kun kokemus on niin kehollinen, ei siitä pysty sanoin puhumaan. 

Ja silti puhuin: puhuin kumppanille, puhuin ystäville, puhuin vähän perheellekin. Puhuin ja sanoitin itseäni, omaa kokemustani, jolle Preciado on viimein antanut ne sanat, jotka minulta on puuttunut. Ja koska olen puhunut tästä kesällä paljon, sain myös alkukuusta syntymäpäivälahjaksi kumppaniltani mitä ihanimman kirjan Preciadon akateemisen puheen jatkoksi: Ben Pecheyn The Book of Non-Binary Joyn (tästä eteenpäin ihan vain Non-Binary Joy).

Siinä missä Voiko hirviö puhua oli tosiaan akateeminen puhe akateemisille ihmisille, Non-Binary Joy taas on vertaistukikirja muunsukupuolisille/sukupuolibinäärin ulkopuolisille ihmisille sekä sukupuolen moninaisuutta paremmin ymmärtää haluaville. Se on lempeä, kansankielinen ja teoriaton, ja silti sekä Pecheyn että Preciadon kirjoja yhdistää yksi ja sama vire: suuri gender joy, transilo, valtaisa onni, kun itsetuntemus ja itsemääräämisoikeus ovat niin pitkällä, että oman sukupuolikokemuksensa kanssa on viimein tosiaan tunnistavia ja näkeviä sanoja ja yhteisöjä, muotoja ja tapoja, joilla ilmaista itseään tässä muuten niin kahteen fakkiintuneeseen sukupuoleen, mieheen ja naiseen hahmottavassa maailmassa edelleen pääsääntöisesti unohdutaan.  Sukupuoli- tai ihan vain transilo kuvaa täydellisesti sitä tunnetta, kun on ensimmäistä kertaa melkein neljäänkymmeneen vuoteen kehonsa ja oman kokemuksensa kanssa sinut, samalla sivulla, paikassa, jossa entisellä oudolla ja piinaavalla ulkopuolisuudella on nimi – mikä se kenelläkin sitten sukupuolen moninaisuutensa kanssa binäärisessä maailmassa onkaan.

Ja vertaistuki- sekä transilon kirjana Non-Binary Joy onkin ehdottomasti vahvimmillaan. Vaikka Pechey käykin kirjan alussa läpi myös joitain yhteisiä negatiivisia kokemuksia aina rakenteellisesta sorrosta yhteisiin traumaattisiin kokemuksiin, keskittyy hän pääsääntöisestä oman sukupuolen, itsemääräytymisen ja ennen kaikkea sisäisen hyvinvoinnin vahvistamiseen sateenkaariyhteisön sisältä – meiltä meille. Hän neuvoo, kannustaa ja opastaa. Hän näyttää etuoikeuksia, vahvuuksia ja iloitsemisen arvoisia hetkiä. Hän muistuttaa The queer culture gapista, kuilusta joka syntyy sekä oman transilon ja sateenkaariyhteisön tuoman onnen, kuulumisen tunteen ja arvostuksen sekä laajemman yhteiskunnallisen asenneilmapiirin välille. Kirjan tyyli jakaa varmasti lukijoita: joita kuita Pecheyn Hey darlingit häiritsivät, minä pidin niitä sympaattisina hellyydenosoituksina, sellaisina, jota saamme tässä maailmassa ihan jokainen ihan liian vähän. Yleisesti ottaen se on kuitenkin hyvin helposti lähestyttävä, aloittelevallekin liittolaiselle hyvin käsitteitä avaava itseaputeos, jonka pohja on nimenomaan itsearvostuksen vahvistamisessa maailmassa, jossa sukupuolen moninaisuus ei vielä juuri ulkoista vahvuusprensentaatiota osakseen saa. 

Kriittisemmin luettuna kirja on toki varsin ohutta itseapukirjallisuutta, joka mainitsee rakenteet, mutta tarjoaa 99 %:sti vastaukseksi silti vain yksilökeskeisiä ratkaisuja. Heikoimmillaan se myös toistaa itse myöhemmin kritisoimiaan totuuksia – yhtenä esimerkkinä yhteiskunnan trauma- ja terapiakeskeisyyden Pecheyn mainitessa että on jokseenkin väistämätöntä, että jokaisella meistä kun olisi joku trauma – tällainen puhe on omiaan nimittäin paitsi luomaan hieman vinoa ja traumakeskeistä todellisuutta sukupuolenmoninaisuudesta myös typistää elämän normaalit vastoinkäymiset yksilön traumaksi, josta kukin täytyy terapoida irti¹. Ensimmäinen on jo yksi suuri syy sille, miksen aiemmin ole itse voinut ajatella kuuluvani sukupuolivähemmistöön, toinen taas yksi suuri syy sille, miksi jatkuvasti itseään möyhivä todellisuus pikemminkin tuottaa pahoin- kuin hyvinvointia, kuten Pechey itsekin myöhemmin samassa teoksessa oivallisesti muistuttaa.  Näinpä traumaosuus onkin hyvä esimerkki siitä, miten kirja olisi vertaistukiteoksenakin hyötynyt (kriittisestä) teoriataustasta menettämättä silti helppolukuisuuttaan. Vahvempi pohjustus oli myös ollut mitä mainioin ratkaisu monessa muussakin kohdassa, jossa ilon ja esimerkiksi mielihyvän käsitteiden ympärillä pyörittiin syventymättä kuitenkaan ihan suoraan sanottuihin totuuksiin. Jos jotain on vaikea sanoa itse, saa usein muiden kirjoittamasta teoriatiedosta jo hyvää vahvistusta, jolloin kaikenlaisesta ympäripyöreästä kiertelystä päästään mainiosti eteenpäin.

Tästäkin huolimatta Pecheyn teos on symbolisesti tärkeä sekä ei-fiktiivisen kirjallisuuden kentällä että henkilökohtaisena lukukokemuksena. Se vahvistaa, iloitsee ja vapauttaa siellä missä sukupuolibinääriin nojaava yhteiskunta vielä aivan liian usein heikentää, masentaa ja vangitsee. Pecheyn muistutukset ovat lempeitä ja pehmeitä, ja otan tästä erityisesti mukaan vahvistuksen sille, etten ole sukupuoleni kanssa kenenkään opettaja ja kouluttaja, ja että ilo ja onni kuuluu ihan jokaiselle, kehoon, sukupuoleen ja identiteettiin katsomatta. Ja kuten Pecheykin sanoo: kaikesta ei tarvitse tehdä identiteettiä. Sukupuoli on osa minua, mutta minun ei tarvitse olla yhtä kuin sukupuoleni. Meissä kaikissa kun on niin paljon kiinnostavampiakin asioita kuin se, mihin kohden sukupuolen moninaisuutta asetumme.

¹Tällaisesta traumakeskeisyydestä ja sen ongelmallisuudesta lisää nopeasti haltuunotettavalla otteella myös mm. Pontus Purokurun Traumasubjektin raunioilla -esseessä sekä Liv Strömquistin Pythia puhuu -sarjiskokoelmassa. 

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

 

IRENE KAJO : 

YHDELLÄ MEISTÄ ON KOKEMUS EPÄASIALLISESTA KOHTELUSTA

224s.

WSOY 2024

Kun googlettaa Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta -romaanin, törmää lähes poikkeuksetta arvioihin, jotka painottavat romaanin omakohtaisuutta, todenperäisyyttä, tottaolemista. Yksi arvio kertoo kirjan näyttävän, ettei #MeToo ole vieläkään ohi, toinen taas etsii koko tekstinsä ajan todisteita siitä, miksi on ihan ehdotonta, että tämä romaani on tositarina. Myös Goodreadsissa kirjaa luetaan faktana, kostotarinana, jota ainoastaan anonyymiys heikentää. Jos en olisi lukenut kirjasta juuri sattumalta muutamaa kuuakutta aiemmin Maaria Ylikankaan Kritiikistä-teoksesta, olisin takuulla mennyt itsekin samaan lankaan. Niin monet ovat. Sekä lukijat että ihan ammattikriitikotkin tuntuneet päättäneen jo heti alkusivuista lähtien (osin kustantamon harhaanjohtavan markkinoinnin takiakin?) tämän olevan anonymisoitu tositarina, ja lukevan tätä muistelma- ja kostokirjana, tositapahtumiin perustuvana faktana tai korkeintaan autofiktiona. Kirjailija itse taas nimenomaan on haastatteluissaan painottanut Yhdellä meistän olevan fiktiivinen teos, romaani, epätotta, epätosiin asioihin perustuva kaunokirjallinen tutkielma seksuaalisesta väkivallasta. Miksi meillä on sitten niin valtava tarve haluta uskoa, että juuri tämä kirja on totta? Että jossain Teatterikorkeakoulussa on mies, H, joka tekee tällaista seksuaaliväkivaltaa muille opettajille ja oppilaille? Miksi totuus on juuri tässä teoksessa se ehdottomasti korostettavin osuus? 

Kenties siksi, että niin usein nämä ovat totta. Vielä todennäköisemmin siksi, että tunnumme tässä ajassa rakastavan true crimeä, mehukkaita paljastuksia ja oikeita rikoksia. Osin varmaan myös siksi, että kirjailija ja teos on nyt jostain syystä vain niin viehättävää lukea yksi yhteen, kertomuksena oikeista tarinoista, oikeista rajattomuuksista, oikeasta seksuaalisesta väkivallasta. Koska fiktio ei nyt vain juuri tällä hetkellä ole muka muodikasta, paitsi Suurten Kirjallisuusportinvartijoiden mielestä, tietenkin. Ylikankaan kirjakritiikin luettuani yhdyn kuitenkin hänen näkökulmaansa: tämä kirja antaa enemmän juuri siksi, että se on romaani, ei siksi, että se on yksi yksittäistapaus tai kostokirja. Irene Kajon Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on taitava tutkielma vallasta, sen väärinkäytöstä sekä instituutioiden rakenteellisesta tavasta lakaista ikävät hyväksikäyttötapaukset pöytien alle vuoraten ne yhdenvertaisuus- ja suostumusjargoniin, ohjeistuksiin ja toimintaohjeisiin, pois silmistä ja pois jaloista. Sana sanaa vastaan -retoriikasta, joka toimii ainoastaan jo valmiiksi valtaa pitävien ja toisaalta kulttiasemaan päässeiden Suurten Henkilöiden eduksi, jossa ei lopulta ollakaan yhtään sana sanaa vastaan, vaan rakenteet yksittäisen ihmisen kokemaa hyväksikäyttöä vastaan.

"Näytän opiskelijoilleni Hertzogin Karhumies-dokumentin. Olen nähnyt sen aikaisemminkin, mutta nyt katson sitä toisin. Dokumentti kertoo miehestä, joka eli karhujen läheisyydessä. Hän katsoi niiden pistäviin neulasilmiin ja tahtoi nähdä siinä kontaktin. Kuolemanvaara oli koko ajan läsnä. Hän kosketteli karhuja, meni lähemmäs, seurasi niitä, pakeni niitä naureskellen. Hän puhui karhuista kuin ystävistään. Hän katsoi iskuun kohoavaa tassua ja kätteli sitä. Hän iloitsi ja luuli olevansa karhujen ystävä. Hän katsoi tyhjää ja nälkäistä katsetta, makasi teltassa, keskellä suurta metsää, ystäviensä keskellä. Hän nukkui, kun karhu tunkeutu hänen telttaansa, raateli ja lopulta söi hänet."

Kajo kuvaa ansiokkaasti sitä todellisuutta, mikä yhtäältä ajaa suuret yhteisöt suojelemaan väärinkäytöksiin syyllistyineitä jäseniään että myös toisaalta saa yksittäisen ihmisen sokaistumaan vallan rajapinnoilla leikittelevien väärinkäyttäjien edessä – miten pelkkä valtaa pitävän itseensä kohdistuva katse tällaisessa hierarkisessa järjestyksessä altistaa väärinkäytöksille. Nähdyksi tulemista käsitteltiin myös hieman juuri tätä ennen lukemassani Helen Garnin kirjassa Vierashuone: Kajon keskittyessä seksuaaliseen väkivaltaan Garner taas näyttää katkeransuloisella tarinallaan miten helppoa palliatiivista hoitoa tarvitseva syöpäpotilaskin on saada täysin toimimattomien vaihtoehtohoitojen pariin ihan vain kuulemalla, kohtaamalla ja näkemällä ihminen sairauden tapaan. Sama psykologia vanginnee myös seksuaaliseen väkivaltaan pikkuhiljaa kaltevalla pinnalla valuvan uhrin – juuri sinä olet erityinen, kun tämä hoito/akti aiheuttaa sinussa juuri tällaisia tunteita, juuri sinun ahdistuksesi/kipusi/kärsimyksesi kertoo kaiken sen toimivan. Juuri sinussa on tämän kaiken salaisuus, kuiskaa puoskarilääkäri otsonisaunottaessaan kuolemansairasta syöpäpotilasta tai seksuaalinen vallankäyttäjä sitoessaan työparinsa taiteen nimissä ruoskattavaksi lattialle. H:n penis "elää omaa elämäänsä, siitä ei kannata välittää", Garnerin romaanin Nicolan lähes katatoniseen tilaan heittävät kivut C-vitamiinihoidon jälkeen itseasiassa kuuluvat asiaan vitamiinin pirstoessa syöpää palasiksi. 

Ihmismieli, etenkin nähdyksi ja kuulemattomaksi jäänyt sellainen, on siis helppo saada uskomaan asioita, kun sille sanoo asioita, joita me lajimme edustajina haluamme kaikista eniten kuulla – että juuri me merkitsemme, olemme merkityksellisiä ja olemme jotain, mitä muut eivät ymmärrä. Ja tätä hyväksikäyttää niin puoskarit kuin seksuaalisen väkivallan harjoittajat. Oli Kajon romaani sitten omakohtainen muiltakin kuin uraa koskevilta osilta, seksuaalista väkivaltaa joko muiden tai omien kokemusten avulla ammentava, on se romaanina joka tapauksessa hieno ja vimmainen näyte patriarkaatisen yhteiskunnan pimeistä puolista, jossa totuuden sana on aina valta-asemassa olevalla. Lukee tätä sitten kostoromaanina tai tietynlaisena pastissina tyylilajin kirjallisuudesta, on se voimakas, monikerroksinen ja onnistunut taideteos taiteen nimissä tehtävästä hyväksikäytöstä, kulttuurimaailman vinoista valtarakenteista ja yhteiskunnasta, joka suojelee vain omiaan.