keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN

J.R.R. TOLKIEN : HOBITTI - ELI SINNE JA TAKAISIN
♥ ♥
331s.
WSOY 1985
Alkuteos: The Hobbit or There and Back (1937)
Suomennos: Kersti Juva
Kuvitus: Tove Jansson

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postausta nyt kolme kertaa. Olo on yhtä ristiriitainen kuin tämä lukukokemuskin, ja tuntuu haastavalta edes aloittaa mistään. Kertoako, mistä Hobitista on kysymys, vai olettaa, että kyllä te tiedätte? Luonnehtiako sitä fantasiakirjallisuutena vai lasten- ja nuortenkirjallisuutena, jonkalaisena se jotenkin minulle enemmän mieleen jäi? Pureutuako niihin ongelmakohtiin, jonka takia en tästä oikein pitänyt, vai koittaa löytää Tolkienin luoman maailman hienouksia? Sohaista jonkinlaista keskimaalaista muurahais- (vai hiisi-?) pesää, ja sanoa, että minusta tämä oli vähän huono? Mutta pitääkö sekään paikkaansa, en ihan rehellisesti tiedä.

No. Jos aloitetaan nyt vaikka asioista, jotka tämän kirjan pohjalta tiedän. Vaikka näin omakohtaisesti. Tiedän, että tämä on jonkinlainen klassikko, ja sen hienous perustuu paljon siihen yksityiskohtaisuuteen, siihen maailmaan, jonka omine kielineen, maantieteineen, otuslajeineen J.R.R. Tolkien on kunnianhimoisesti luonut, ja jotka tästä nimenomaan suuremmin jatkossa jatkuvat. Mutta minulle, ainakaan tässä Hobitissa se ei auennut. Tiedän myös, että olen perusteellisen kirjallisuuden ystävä, sellainen, joka löytää nautintonsa huolella rakennetuista taustoista ja syy-seuraus-suhteista, ja tästä kirjasta ne minusta puuttuivat, koin, että tätä kirjaa on melkein tunnuttu keksivät samaa tahtiin kuin sitä on kirjoitettu, niin ohuilta tietyt risteyslangat tuntuivat. Ja tiedän myös, että sellaisesta oma lukukokemukseni kärsii.

Häiritsevistä yksityiskohdista vähän huteran juonikuvion ja "kappas, nämä asiat nyt vain sattuivat tapahtumaan ja taas oltiin pulassa ja pelastuttiin täpärästi, jouduttiin taisteluun ja pelastuttiin täpärästi ja sodittiin ja pelastuttiin täpärästi" -asetelman ärsyttävyyden lisäksi minua häiritsi myös hahmojen suunnaton persoonattomuus. Ainoa, kehen kunnolla tutustuttiin, oli Bilbo, mutta sekin oli jotenkin kovin ristiriitainen tyyppi, eikä siis sellaisella inhimillisellä tavalla vaan vähän huitaistenkirjoitetulla tavalla. Kääpiöt taas olivat vain joukko epämääräisiä tyyppejä, joista ei saanut mitään otetta. Gandalfista ja haltioista sun muista puhumattakaan. Tai siitä, että tämä tarina oli oikein klassinen congratulations, you have an all male panel -kirja, lue tämä nyt sitten nykylapsille, juupa juu. Eikä se edes selity hei ajankuvalla, kyllä 30-luvun muissakin saduissa on sentään ollut naisia.

Noin satukirjojen suhteen olen mielestäni aika kokenut lukija. Harmillisen vähän tuota puolta olen tänne blogiin saanut aikaiseksi tuoda, mutta kun olen lukenut vuoden sisään 40 eri lastenromaania ääneen eskariryhmälleni, 30-45 minuuttia päivässä, voinen sanoa tietäväni, miltä niitä näin aikuisena tuntuu lukea. Miltä tuntuu lukea uudelleen lapsuuden klassikoita ja miltä tutustua tuohon maailmaan aikuisena ensi kertaa. Joten jos tätä lukukokemusta suhteuttaa siihen, ja niin minun tämän kirjan kielen ja juonikuvioiden takia tekee eniten mieli tehdä, en oikein saanut Hobitista otetta. Jos ajatellaan, että tämä on suunnattu nuorehkoille lukijoille, en itse sitä silti heille ehkä lukisi. Juu, jännät käänteet toki olisi varmasti vedonneet edellislukuvuotiseen kuulijakuntaani, mutta olen huomannut, että jos minulle ei tarina uppoa, en osaa sitä lukea eteenkäänpäin kovin tunteella, ja kokemuksesta tulee yhteisesti latteahko.

Ja silti. Haha, kuten aina, niin silti. Tahmailin ja taistelin tämän kanssa, sain vertaistukea instagramissani, meinasin luovuttaa ja lopulta pakotin itseni lukemaan loppuun, jotta voin sanoa lukeneeni. Ja silti lopussa, toisin kuin niiden varsinaisten huonojen kirjojen kanssa, huomaan edelleen eläväni esimerkiksi monia metsäkohtauksia, niitä loputtomia polkuja, joita vaelsin Bilbon ja kääpiöpoppoon perässä. Tai kohtausta, jossa Bilbo saa arvuutteluleikin päätteeksi paettua Klonkulta. Hassua. Ja hieman ristiriitaista. Mutta niin kai se aina vähän on, kun lukee jotain ei-laadutonta, muttei koe sitä omakseen. Että juu, kai minä nyt vähintään ymmärrän, mikä tässä viehättää. Mutta vähän kyseenalaistan silti, että kannattaakohan Taru sormusten herraa edes kokeilla, jos tämä jo oli tällaista tahmaamista? Vai annetaanko suosiossa olla, heitetään sarjaan "klassikot, jotka eivät ole kirjoitettu minua varten"?


Helmet-haaste 2017: 22. Kuvitettu kirja

6 kommenttia :

  1. Mulle tuli melkein samanlainen fiilis TSH-kirjaa lukiessani. Sormuksen ritarit -osa oli yhtä tuskaa (en pidä edes leffasta), mutta muut osat sentään menivät! Meinasin monta kertaa jättää kirjan Sormuksen ritareiden osalla kesken, mutta sitten ajattelin: "tämähän on klassikko, ei tätä voi kesken jättää!"

    Puolitoista kuukautta mulla siihen meni, mutta voinpahan ainakin sanoa lukeneeni. Toista kertaa en lue.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus tekee kyllä hyvää taistella loppuun nekin, jotka eivät aivan maistu, onpahan sitten luettu ja arvostaa paremmin niitä, jotka sujuvat ja maistuvat. :D Mutta onnea hienosta suorituksesta, yksi aukko sivistyksessä paikattu hienosti!

      Poista
  2. Minähän siis olen niitä, joka luki tämän 11-vuotiaana ja hullaantui täysin. Ja luki siihen perään Tarun sormusten herrasta ja hullaantui vielä enemmän niin kritiikittömästi ja hurjan innokkaasti kuin esiteini vain voi. Sittemmin on kehittynyt aika paljon kriittisempi ote lukemistoon, mutta näissä Tolkieneissa ei kyllä mahda mitään, että sen vanhan tunnejäljen ja nostalgian voima on yhä olemassa. Voisin sanoa muotoiluusi viitaten, että voin kyllä puolestani ymmärtää, miksi se ei jotakuta viehätä, mutta sitä kokemusta on mahdoton tavoittaa.

    Tuosta satukirja-luokituksesta aloin pohtia, että olen tämän aina mieltänyt saduksi, mutta onkohan se sitä sittenkään. Siinä on kyllä vivahteita nonsense-kirjallisuudesta, joka on olennaisesti Tolkienin "satutuotantoon" kuulunut, mutta nonsense-kirjallisuuden piirteet eivät tee siitä suoraan satua, vaikka ne usein yhdistyvätkin. Mutta ehkä juuri nuo toimintaa-toiminnan-vuoksi-käänteet ja yksinkertaiset hahmot ovat juuri se, joka tuo sadun mieleen. Kiinnostava kysymys.

    Ja itse sanoisin tuosta laajemmasta kokonaisuudesta, että nähdäkseni se ei ole - tai ei sen ainakaan pitäisi olla - läsnä Hobitissa lainkaan. Vaikka Sormusten herra on jatko-osa, se on täysin toista kirjallisuuden lajia, nimittäin pikemminkin jonkinlainen tarueepoksen fantasiaversio. Nähdäkseni Hobitissa on vain iloteltu nonsense-hengessä ja räiskitty juttuja iloisesti sitä mukaa kun on keksitty (näin Tolkien on ilmeisesti tehnyt aiempien lastenkirjojensa kohdalla - ne ovat olleet aluksi suullisia improvisaatiosatuja hänen lapsilleen), ja sitten Sormusten herrassa niiden - ja Tolkienin aikaisempien, Silmarillion-henkisien sankarirunoelmien ja -tragedioiden - välille on rakenneltu merkityksiä ja yhteyksiä. Ne on helpompi etsiä retrospektiivisesti Tolkienin muuta Keski-Maahan liittyvää kirjallisuutta lukeneena, kun Hobitissa esiintyy koko maailmasta vähän proto-versio ja merkityksiä luodaan myöhemmin niille siinä esiintyville jutuille lisää, ei niinkään että ne merkitykset olisivat tuossa jo olemassa yksittäisenä teoksena. Eli oman tulkintani mukaan tässä ei edes kuulu niitä yhteyksiä juurikaan olla. Joten ei ihme, jos ne eivät auenneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän täysin, ja samalla ymmärrän myös ihmisiä, jotka ovat lukeneet (aikuisiällä ehkä) Harry Pottereita, mutta eivät ole pitäneet, sillä minulla lienee niihin vastaava tunneside kuin sinulla Tolkienin maailmaan. :) Ja se hullaantuminen onkin sitä kaikkein ihaninta lukiessa, se niin vahva, että se tunne pitää vaikka lukisi uudelleen ja uudelleen, sillä sitähän kirjallisuus parhaillaan on, omaan rakastamaansa maailmaan palaamista uudelleen ja uudelleen.

      Eli en missään nimessä ihmettele tosiaan miksi tästä pidetään, en vain ehkä tässä vaiheessa ensikertaa lukiessa pääse siihen samaan tunnelmaan, minkä tämä joskus toiste olisi voinut aiheuttaa. Ja koska siihen en pääse, en tiedä uskallanko kokeilla seuraavaakaan trilogiaa, sille tuskin oikeutta tekee se, että sitä jo valmiiksi lukee nihkeästi, maailmaansa ymmärtämättömästi. :) Mutta hyvä tietää, etten ihan hukassa itse lukijana ollut, että se myöhempi maailma vasta niitä osia yhteyksistä tuo, näin irrallaan lukiessa kun tämä ei tosiaan ihan hirveästi nyt itselleen onnistunut antamaan!

      Poista
  3. Olen itse lukenut tämän joskus tosi nuorena, lapsena, enkä muista kirjasta juuri mitään - joskus epäilen, etten edes ole lukenut tätä, mutta kyllä vain olen. Serkulta lainasin vanhan painoksen ja isäni luona sen luin, sängyssä maaten, mutta ei hajuakaan mitä haha :D Mutta sen muistan, että tämän jälkeen päätin jättää Taru Sormusten herrasta lukematta. Ei siis tainnut minuunkaan ihan iskeä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha juu, ymmärrän, minulla oli täysin sama fiilis sen jälkeen kun näin tästä tehdyn elokuvan! Tiedän sen nähneeni, mutten olisi ennen tätä kirjaa osannut kertoa lainkaan mistä se kertoi. :D Ehkä olisi pitänyt ymmärtää, että jos se jo oli minulle outo ja sekava, saattaisi se pohjana ollut kirjakin olla sitä... :D

      Poista