Martyr!

Kaveh Akbar : Martyr!

330s.

Picador 2024

Huomaan itsekin vinouman: kun kirjoitan enää vain harvasta kirjasta (enkä instagramiin enää ollenkaan), tulen kirjoittaneeksi lähinnä niistä, joista aivan erityisesti pidän. Niistä, jotka haluaisin kaikkien lukevan. Niistä, joista ei ole kamalasti kriittistä sanottavaa.

Onhan sekin ihan ok, valinta, josta vaan täytyy olla tietoinen, ja joka täytyy kirjoittaa näkyvälle ylös. Lukijan on reilua tietää, mikä kirja ylittää julkaisukynnyksen, ja mistä taas kirjabloggaajana en jaksa kirjoittaa. Mutta se ei ehkä ole ihan täysin minua, kirjoittaa vain hehkuttaakseni. Niinpä, kun pitkästä aikaa luin kirjan, josta on a. sanottavaa ja b. muutakin kuin hyvää sellaista, ajattelin kirjoittaa tänne hieman Kaveh Akbarin hurjaa somesuitsutusta keränneestä Martyr!:sta. 

Martyr! on runoilija-Akbarin esikoisromaani. Se kertoo kolmikymppisestä Cyruksesta, jonka äiti on kuollut USA:n "vahingossa" alas pommittamalla lennolla Cyruksen ollessa vauva, ja jonka isä muutti itsensä ja pienen poikavauvansa Yhdysvaltojen keskilänteen jättääkseen taakse Iranin vallankumouksen palauttaman vanhoillisuuden ja näköalattomuuden. Cyrus on toipuva addikti, jonka elämässä on yllättävän vähän merkityksellisiä asioita. Hänen isänsäkin kuoli Cyruksen aloitettua yliopisto-opinnot, ja ainoa Iraniin jäänyt setä kärsii mielenterveyden haasteista, post-traumaattisesta stressihäiriöstä Irak-Iran-sodan jäljiltä. Jäljellä on ystävä-kämppis Zee sekä pohjaton halu, jos nyt ei kuolla, niin ainakin ei-elää.

“there was a word for this: sonder. “The realization that each random passerby is living a life as vivid and complex as your own.” Incredible, how naming something took nothing away from its stagger. Language could be totally impotent like that.”

Jos elämä on merkityksetön, oman äidin kuolema on ollut täysin merkityksetön ja isääkään ei enää ole, voisiko edes omalla kuolemalla olla jotain merkitystä? Tätä kysyy Martyr! ja Cyrus sen sisällä. Merkityksellisyyden, toipumisen, ulkopuolisuuden ja queeriuden teemoja kaleidoskooppimaisesti yhdistelevä romaani onkin alkuun vahva juuri pienten nyanssiensa voimasta: se käsittelee toisaalta yksityistä ja kipeää ja toisaalta taas yleistä ja inhimillistä kipua, surua ja juurettomuutta maailmassa, jossa yhteisöt ovat pienentyneet pienimmiksi mahdollisiksi yksiköiksi, jolloin oman paikan löytäminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä. Kun Cyrus alkaa työstää kirjaa marttyyreista, hän törmää internetissä taitelija-Orkidehin viimeiseen installaatioon: death-speak-teokseen, jossa viimeisen vaiheen syöpää sairastava, iranilaistaustainen taiteilija viettää elämänsä viimeiset päivät brooklynilaisessa museossa tavaten ja keskustellen sen vieraiden kanssa.

Ja tähän asti nautinkin romaanista valtavasti. Sen pienistä, arkisista, runollisistakin huomioista, elämäänsä kipuilevan Cyruksen inhimillisestä kuvaamisesta, kuivahkosta addiktiohuumorista, omituisista unista joissa kuollut äiti keskustelee Lisa Simpsonin kanssa. Mutta mitä pidemmälle romaani etenee, sen vähemmälle käyvät herkät, mutta terävät huomiot pienestä elämästä ja sen Suuremmaksi Tarinaksi Suurine Käänteineen koko kokonaisuus muuttuu. Keskiössä ei olekaan enää yhden suvun, yhden perheen, yhden nuoren elämä, vaan mieltä kiihottavat yllätyselementit, jotka kaatuvat sitten kuitenkin hieman banaaliuteensa. Ja harmillisesti rikkovan myös romaanin niin toimivan rakenteen tehden kokonaisuudesta herkän inhimillisyyden sijaan elokuvamaisen Hollywood-pläjäyksen.

Toisin sanoen, luulin lukevani kirjaa surusta ja toipumisesta, mutta sainkin iranilais-amerikkalaisen lukuromaanin, jota joku nykynuorisolainen saattaisi kuvata sanalla CINEMA. Eihän siinäkään mitään väärää ole, vaikka turhauttaakin tulla johdetuksi näin paljon harhaan. Ja harmittaa se, miten hiomattomalta, jopa hieman huolimattomalta teoksen loppuosa tuntui sen vahvaan alkuun nähden, miten yksityiskohdat saivat väistyä tehoste-efektien tieltä.

Osin kömmähdykset ja "kaikki täytyy tunkea tähän nyt ehdottomasti mukaan" -ratkaisut menenevät esikoisuuden piikkiin, osin (tämän lukijan?) väärän genrevalinnan alle. Martyr! onkin kirja, josta olisin ihan kamalasti halunnut pitää aivan loppuun asti, mutta joka ei ehkä kuitenkaan ollut allekirjoittaneelle mitenkään kovin osuva valinta. Vaikka tekeepä sitä välillä hyvää poistua omalta lukumukavuusalueeltakin päästäkseen sitten seuraavan kirjan kanssa sinne taas takaisin.

“When I say “nations,” I mean “armed marketplaces.” Always.”

The Anthropologists

AYŞEGÜL SAVAŞ : THE ANTHROPOLOGISTS

186s.

Scribner UK, 2024

Turkkilaistaustaisen, englanniksi kirjoittaman Ayşegül Savaşin The Anthropologists -romaani on erityinen tapaus. Ajassa, jossa kaikki on yleensä Suurta, Nopeaa ja Katkonaista, on jopa mullistavaa kirjoittaa pientä, hidasta ja arkisen lineaarista.

The Anthropologists on kirja, jota yleensä kuvailen pieneksisuureksi kirjallisuudeksi. Se kuvaa nuorista asti yhdessä olleen pariskunnan, Asyan ja Manun suhdetta ja elämää maassa, joka ei ole kummankaan kotimaa, jossa ei puhuta kummankaan äidinkieltä. Heillä on muutama ystävä; Asyan kotoa välillä vierailemaan tuleva Sara, paikallinen Lena sekä niin ikään samaan kaupunkiin muualta muuttanut Ravi, joka on oikeastaan kuin kolmas henkilö Asyan ja Manun suhteessa. Silloin tällöin kylässä käy myös pariskunnan vanhemmat, mutta enemmän heidänkin kanssa eletään suhteessa etänä, puheluiden ja pienten videonäyttöjen välityksellä.

Uudessa maassa, kummallekin tai kaikille vieraassa on aina oma taikansa. Kaiken näkee hieman toisin – ihmiset, ruokakaupat, puistot, baarit ja kotikadut ovat jotenkin enemmän, näkyvämpiä, jopa todellisempia. Kun vierauteen vielä yhdistää kaikkiin paikalla oleviin ihmissuhteisiin limittyvän kielen, joka ei ole ensimmäisenä opittu, ei ole tunnekieli, on moni asia aina juuri ja juuri ulottumattomissa. Ne tuntuvat, näkyvät ja kuuluvat, ovat toki totta. Mutta sekä vieraan maan ja kielen keskellä, miten hyvin ne osaakin ja tunteekin, on ulkopuolisuus aina tunne, jota vastaan joutuu aivan eri tavoin taistelemaan kuin eläessään tunnekielensä ja lapsuuden kotikaupunkinsa kaduilla.

““Throughout my childhood, I’d thought of these friends’ intimacy as an archetype of friendship. I’d imagined I would have friends of my own, from whom I could ask anything in my adulthood: people of character, which was a denomination my father used. Being without character was how he damned anyone he found lacking in integrity.””

Tällaiseen vierauteen ja pieneen sivullisuuteen pohjaava, Savaşin kauniiseen ja rauhalliseen kerrontaan yhdistyvä tyyli imaisee mukaansa jo aivan ensimetreillä, kirjan pienissä ja lyhyissä kappaleissa. Romaani saa kehyksensä sekä Asyan apurahalla työstämästä puistodokumentista että pariskunnan yhteisestä asunnonetsinnästä – vuokralla asuva pari pohtii, miten ja mihin kaupungissa asettua. Ja isommassa mittakaavassa, riveillä ja sen välissä: miten ja mihin asettua, kun ainoa tuttu asia on vieraus, ainoa koti on parisuhde, ainoa perhe on muutamat, harvakseltaan vastaan tulleet ja elämään jääneet ystävät, jotka aiheuttavat ihania, pieniä ja inhimillisiä draamoja sekä erikseen että keskenään. Puistoa ja sen kävijöitä kuvaavana Asya taas näyttää vierauden tunteeseen liittyvän tarkkailijaposition – miten elämä vieraassa kaupungissa ja vieraassa maassa on usein vuosienkin jälkeen hieman sivussa, hieman toisella reitillä kuin paikallisilla. Miten mikään paikka ei ole ihan täysin oma, ihan täysin otettavissa, vaan kaikkeen jollain muulla on aina suurempi sisäänpääsyoikeus.

“During my interview at the park I was mesmerized by the routines of strangers. I wanted to ask questions that borrowed deeper into the fabric of a single day. As I continue filming I was also beginning to articulate a feeling I had had dormant for a long time . Everyone It seemed to me has something truly weird about them something unique and bizarre. This uniqueness was most apparent in everyday act, in the banal rather than the extraordinary : the way to pick clothes for the day, the things they ate, how they spent a free hour. This was their compass. It seemed to me, more so than any more abstraction”

 

The Anthropologists on hurmaava kuvaus asettumisesta, rakkaudesta ja toisaalta myös sen helppoudesta ja silti ikuisesta mystisyydestä – miten toinen ihminen ei uuden kaupungin tapaan voi koskaan olla aivan tuttu, aivan ennalta-arvattava ja oma. Savaşin vahvuus on konstailemattomuudessa: elämä on juuri niin pientä tai suurta kun sen kokee olevan. Rauhallinen, tarkkaileva kertojapositio paljastaa ajatusmaailmoja tekojen ja tekemättä jättämisten kautta, ja kirjan sivuilla saakin olla etuoikeutettu kutsuvieras kahden ennaltatuntemattoman ja niin todentuntuisen henkilöhahmon elämässä. 

Lue koko maailma: Turkki

THE BOOK OF DISAPPEARANCE

IBTISAM AZEM : THE BOOK OF DISAPPEARANCE

239s.

And Other Stories, 2024

Alkuteos: سفر الاختفاء, 2014 

Arabiasta englanniksi kääntänyt Sinan Antoon

Vaikka lukisi neljästäkymmenestä seitsemäänkymmentä kirjaa vuodessa, kuten yleensä itse teen, jokaiseen mahtuu silti ihan muutamia, jopa vain yksi tai kaksi maagisen upeaa kirjaa – kokonaisvaltaista taideteosta, jonka jälkeen on aika ennen ja aika jälkeen kyseisen kirjan. Tänä vuonna sellainen on ollut maaliskuussa luettu Samantha Harveyn Orbital. Ja nyt tämä, joulukuun alussa loppuun saatu palestiinalaiskirjailija Ibtisam Azemin The Book of Disappearance. Ja kuten tällaisten kirjojen kohdalla yleensä, on tästäkin haastavin kirjoittaa: mikään ei tunnu olevan niiden rinnalla tarpeeksi ja toisaalta haluaisin säilyttää mahdollisimman monelle mahdollisuuden lukea tämän samalla tavalla kuin luin sen itse – ilman oikein minkäänlaisia ennakko-odotuksia.

"I used to wonder: Should I tread lightly? Was I walking over the corpses of those who have passed trough, and who were decimated in the nakba? Was I walking over a land, made of decomposed bodies? When I walk in Palestine I feel that am walking on corpses. The images of multitudes of people escaping in terror are always on my mind." 

Kun Jaffa ja Tel Aviv eräänä aamuna heräävät, on ilmassa jotain outoa. Ensin ajatellaan, että kaikki arabit ovat lakossa – yksikään ei ole saapunut töihinsä tavalliseen tapaan. Seuraavaksi ajatellaan, että armeija on onnistunut viimein jossain salaisessa operaatiossaan. Ja viimein ymmärretään vain, että kaikki palestiinalaiset Israelin "valtion" rajojen sisäpuolella ovat kadonneet, kokonaan. Jäljelle jääneet juutalaiset ovat hämillään, he pelkäävät pahinta. Mutta pikkuhiljaa outous ja hämmennys vaihtuvat mahdollisuuksien tieltä.

Azemin ensimmäistä kertaa vuonna 2019 englanninnettu, ja nyt And Other Storiesin uutena painoksena International Booker Awardsien lyhytlistalle päässyt tieteis-/spekulatiivisfiktiivinen romaani The Book of Disappearance nousi palkintolistauksen kautta omaankin tietoisuuteeni, ja kolmatta vuotta kansanmurhan keskellä elävien ihmisten tarinoihin sijoittunut romaani ei juuri ajankohtaisempi voisi olla. Se on hyytävä, sydämen särkevä ja yhtaikaa silti raivon valtaan saava. Azem kirjoittaa lyyrisen kauniisti, vaihtaa taiten kielen ja kerronnan rekistereitä kertojasta riippuen, tarjoaa upean ja kipeän taideteoksen keskelle koko läntisen maailman sormien välistä katsomaa Israelin hirmuhallintoa. Azem käsittelee aihettaan viiltävän tarkalla otteella – sekularisoituneen juutalaisen Arielin sekä hänen alakerrassaan ennen katoamistaan asuneen ystävänsä Alaan ja tältä jääneen muistikirjan kautta pääosin vuorotellen. Jaffa ja sen esikaupunkien päälle kolonisoiden rakennettu Tel Aviv muuttuvat kirjassa eläväksi historiaksi, kuvaksi politiikasta ja tarinoista, jotka tämän hetkenkin ovat mahdollistaneet.

Azemin tapa käsitellä Israelin juutalaisten tarinallistettua oikeutta "pyhälle maalleen" toteutuu kriittisen ja väkevän kerronnan kautta, joka ei juurikaan lukijaansa säästele. Azemin taituruus on kuitenkin näyttämisessä, ei valmiiksi ajattelemisessa ja alleviivaamisessa. The Book of Disappearance on älykäs ja kiihkoton tutkielma tarinoiden vallasta, sekulaarinkin kansanosan syötin kohoineen nielemisestä. Kun se yhdistyy Alaan luvuissa lyyrisen kauniisiin muistelmiin, nakban kokeneen isoäidin kuoleman käsittelyyn ja haavoittuvaan ylisukupolvisen traumaan, ei selvemmin lännen silmien ummistusta voisi nähdä. Jopa "suvaitsevaiset" ja maallistuneet juutalaiset kääntävät katseensa omilta teoiltaan, oman pyhän maan satunsa ja modernin valtion perustustarinoiden pauloissa. Kun ensimmäinen osa kansanmurhasta on tehty itsenäisyyssodan nimissä, kokonaisia kyliä ja kaupunkeja väkivalloin itselleen siirtäen, on usko moderniin demokratiaan yhtaikaa naiivi ja pelottava. Journalistina toimiva Ariel toimii äärettömän brutaalina ja häiritsevänä vertauskuvana koko yhteiskunnasta, joka näkee oikeuksia sielläkin, missä kuuluisi olla velvollisuutta ja aitoa syyllisyyttä.

Ibtisam Azemin romaani onkin voimakas Lue maailma vuodessa -haasteen lopetus. Se on niin osuva tarina palestiinalaisten katoamisesta ja kadottamisesta, että se tekisi mieli luetuttaa ihan jokaisella. Vuosi 2023 ja sen jälkeisen ajat ovat näyttäneet, ettei tämä todella ole niin spekulatiivista saati fiktiota kuin ensin saattaisi ajatella.

Lue maailma vuodessa: 12. Kirjailija on maasta, jonka valtiota ei olla (täysin) tunnustettu

SILENCE IS A SENSE

LAYLA ALAMMAR : SILENCE IS A SENSE

256s.

The Borough Press, 2021

“Religious conflict is sexy. It’s easy to sell, the way it fits into the simple, dichotomous way people prefer to view the world. It’s easy for news producers and politicians to frame it in terms of a cosmic war being waged in a land far, far away. But it isn’t real. This isn’t a religious conflict—or if it is now, it certainly didn’t start out that way.”

The Voiceless, äänetön on nuori syyrianpakolainen Isossa-Britanniassa. Hän asuu pienessä asunnossa tornitaloissa, joiden ikkunoista hän seuraa muiden asukkaiden elämää. Hän nimeää naapurinsa heidän ominaisuuksien perusteella: on No-lights-Man, The Juicer, The Dad. Nimetön kertoja seuraa koko elämää sivusta nyt kun hän on viimein päässyt turvaan. Ainoana läheisistään.

Kuwaitilaisen väitöskirjatutkija Layla AlAmmarin romaani Silense is a sense on pienistä paloista koostuva kertomus pakolaisuudesta, traumoista, Syyrian sisällissodasta ja uudesta elämästä turvassa. Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Euroopan läpi salakuljettajien mukana Isoon-Britanniaan saapunut syvästi traumatisoitunut henkilö, joka on sekä sodan kauhujen että pakomatkan epäinhimillisyyden vuoksi menettänyt kokonaan kykynsä puhua. Uudessa kotimaassaan hän lähinnä tarkkailee, niin naapureitaan kuin maailmaakin. Samalla hän alkaa myös kirjoittaa The Voiceless-nimimerkillä lontoolaiselle lehdelle kolumneja pakolaisarjesta ja ajatuksista sen takana. Erilaiset sattumukset naapurustossa pakottavat kuitenkin päähenkilön päättämään, miten pitkään hän voi olla vain tarkkailija ja milloin hänen täytyy olla myös osallinen.

AlAmmarin romaani käsittelee suuria teemoja, eikä se päästä lukijaansa kaikkein helpoimmalla. Tarina kulkee useammassa aikajanassa, ja se vaatii etenkin alkuun hieman keskittymistä sen suhteen kuka kertoo nyt ja mistäkin. Minua se ei tempaa oikein missään vaiheessa mukaansa, ja sen lukeminen on hieman hankalaa - osin siksi, että kaikki on hieman palasina mutta enemmän siksi, että pienen paineen alla lukemisesta tulee keskittymätöntä harppomista. Tuntuu, että tämä kirja joko ansaitsisi enemmän lukijaltaan tai kaipaisi ihan hieman vähemmän kirjoittajaltaan: kunnianhimoisesta kokonaisuudesta olisi saanut jo tällaisenaan kaksikin erillistä tarinaa niin, että pääteemat olisivat saaneet suuremman rauhan rakentua.

Kiinnostavimmillaan romaani kuitenkin kysyy tärkeitä kysymyksiä, jotka AlAmmar tuo lontoolaislehden editorin ja päähenkilön kirjeenvaihdon muodossa näkyviin: teos pohtii vaikuttavasti sitä narratiivia, joita me valkoiset länsimaalaiset haluamme aina pakolaistarinoista kuulla. The Voiceless haluaisi käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, uskontoa ja sotaa ilmiönä, mutta editor painostaa häntä jatkuvasti antamaan enemmän henkilökohtaista, enemmän tunnetta, enemmän samastuttavaa. Ja kun kertoja viimein tekee niin, täyttyvät kommenttikentät epäilyksestä: ei näin kuuluisi tuntea ja nähdä. Tämä on epäuskottavaa.

Ja tätä tematiikkaa olisin suonut kirjaan vielä enemmänkin: minkä me uskomme todeksi ja miksi yksilön yksittäinen, tunteisiin vetoava tarina on aina suurempi kuin se ihmismassoja koskeva totuus pommituksiin, kansanmurhiin ja eurooppalaisiin meriin hukkuneista elämistä? Miksi nimettömyys ei saa olla ihmisen suoja, vaan meidän täytyy aina tuntea kirjoittaja tekstien takaa? Miksi me elämme ainoastaan karuista, traumatisoivista tarinoista, mutta käännämme katseemme muualle, kun traumatisoivat tapahtumat tapahtuvat parhaillaan tuhansille ja tuhansille ihmisille? 

AlAmmar käsittelee teemaa taiten romaanissaan, mutta sitten tulee mutta: hän sortuu Silence is a sensen kokonaisuudessa hieman samaan, mitä päähenkilö tarkasti teoksen sisällä kritisoi. Hän antaa tälle fiktiiviselle teokselleen nimenomaan sen tunteisiin vetoavan, henkilölähtöisen voiman, traumat traumojen perään, mikä usein, väitän, kääntää lukijan itseasiassa tarkoituksellista sanomaa vastaan. Sillä sen sijaan, että yksittäisen ihmisen tarina kääntyisi suureksi esimerkiksi ja laajennettavaksi empatiaksi, typistyy se juuri siksi mitä se on: yksittäisen ihmisen tarinaksi, yksittäistapaukseksi. Tragediaksi, jolla on selkeät käännekohdat ja onnellinen loppu. Eli toisin sanoen, saduksi maailmassa, jossa sekä Syyrian sisällissodassa että tälläkin hetkellä sen naapurimaassa Palestiinassa yksilön loppu on todennäköisesti raaka kuolema ja joukkohauta kuin kenenkään onni.

Lue maailma vuodessa: 4. Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja // Kuwait

ÄITIYDEN KATUMISESTA

ORNA DONATH : REGRETTING MOTHERHOOD

243s.

North Atlantic Books 2017

Tehdään tämä jo heti aluksi selväksi: kun naiset puhuvat äitiyden katumisesta, he katuvat nimenomaan äitiyttä, eivät lapsiaan. Kun he kokevat, ettei heidän valitsemansa elämä sovi heille, he puhuvat roolistaan äitinä, eivät lastensa persoonallisuuksista, oikeudesta olla olemassa. Kyllä, kaikki tähän kirjaan haastatellut naiset ovat vastanneet kysymykseen "jos saisin näillä tiedoilla mitkä minulla nyt on, palata ajassa taaksepäin ja päättää uudelleen hankinko lapsia, en todennäköisesti tekisi niin" myöntävästi. Ja kyllä: jokaisella äitiyttään katuvalla ihmisellä on täydellinen ja täysi oikeus näihin tunteisiin. Ne ovat totta, ne ovat valideja. Ne eivät määritä häntä ihmisenä millään tapaa. Ja se, että asiaa tutkitaan, on joka ikisen lapsen vanhemman ja lapsia hankkimattoman ihmisen etu.

Ja sitten varsinaiseen asiaan: Orna Donath on israelilainen aktivisti, sosiologi, feministi ja äitiyden katumista tutkinut akateeminen tutkija, jonka laajasta tieteellisestä tutkimuksesta Regretting Motherhood -kirjakin on koottu. Tutkimus on tärkeä, kaivattu. Se on herättänyt tunteita, hämmentävän suuriakin, aina tappouhkauksista muuhun laittomaan väkivaltafantasiointiin Donathia kohtaan. Ja samalla: yhteiskunta, jossa naisella on edelleen, 2020-luvulla velvollisuus joko hankkia lapsia, äitiytyä tai vähintäänkin selittää aktivismiin asti omaa lapsettomuuttaan, ei-äitiytymistään, ei ole mikään ihme, että tällaisesta myyttisestä äitikäsityksestä lähtien ajatus naisista*, jotka todella katuvat äitiyttään, on radikaali. Jopa vaarallinen – uhkaahan se huolella ja pieteetillä ylläpidettyä naista alistavaa normia, jossa kohdullisen tehtävä on synnyttää ja kasvattaa lapsia ja tuntea tämän tehtävän äärellä ainoastaan ylimaallista kiitollisuutta kehollista kohtaloaan kohtaan. 

(*Donath toteaa itsekin, että binäärinen sukupuolikäsitys on sosiaalinen konstruktio, mutta tässä tutkimuksessa mukana olevat henkilöt määrittävät kaikki itsensä naisiksi. Donath huomauttaa myös, että näin sukupuolittuneista yhteiskunnallisista kysymyksistä on oleellista edelleen puhua niillä sanoilla, joita se itse ylläpitää. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vanhemmuutta katuu varmasti moni muukin. Äiti-myytti koskee kuitenkin vahvemmin ja vangitsevimmin juurikin naisiksi koodattuja ihmisiä, joten näkökulma muuttuisi tutkimuksen kannaltakin toiseksi, jos puhuttaisiin vanhemmista ylipäätään.) 

Donath argumentoi vahvasti, että itseasiassa ajatus äidinrakkaudesta on melko moderni ja toisaalta myös normatiivinen: se sisältää paitsi hyvin kapean käsityksen siitä, mitä ja millaista äidin lastaan kokeman rakkauden tulee olla ollakseen oikeanlaista ja normaalia ja toisaalta se sisältää myös vahvan kontrollin: äidinrakkaus on vahvasti sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten intressien muovaama instituutio, jota käytetään tietoisesti ylläpitämään tiettyä sosiaalista normaalia. Se käyttää yhtä hyvin klassista legitimointikeinoa, luonnollistamista itsensä ylläpitämiseksi, ja päätyy määrittämään hyvinkin kapean luonnollisuuden käsitteen äidinrakkauden tavoista ja muodoista. Näin yhteiskunta saa naiset hoivaamaan lapsiaan kaiken muun työn päälle ilmaiseksi, sillä se väittää sen olevan ikään kuin koodattu naiseuteen. Todellisuudessa se on koodattu lähinnä kapitalistiseen riistoon, kuten Nancy Fraser Kannibaalikapitalismi-teoksessaankin osoittaa, mutta tämä totuus on niin taiten rakenteisiin piilotettu, ettemme tule lopulta koskaan edes kyseenalaistaneeksi sitä, mikä taho ja millä tavoin tätäkin ilmaiseen hoivaan tähtäävää rakennelmaa todellisuudessa ylläpitää. 

“The American feminist philosopher Diana Tietjens Meyers refers to this as the colonization of our imagination, whereby we absorb the notion that motherhood is the only path to the point that we cannot conceive of other available options, making the only decision that can be imagined appear to have come from a “pure space.”

Ylläolevan lainauksen pohjalta voidaankin esittää, että ajatus normatiivisesta äidinrakkaudesta, johon ei kuulu minkäänlaisia negatiivisia tunteita, kolonialisoi mielemme ja naiskoodatut kehomme. Donath näyttää vahvana esimerkkinä, miten itseasiassa katumisen käsitettä käytetään juuri tämän lopputuloksen ylläpitämiseksi. Jo katumisen uhka on validi peruste esimerkiksi perheen perustamiselle tai vaikkapa abortin tekemättä jättämiselle: kadut kuitenkin myöhemmin. Katumuksen potentiaalisuus on jopa peruste lasten hankkimiselle. "En tiedä haluanko lapsia, mutta en halua ainakaan vanhana katua", on myös omassa tuttavapiirissäni täysin läpimenevä ja käytetty syy äiytydelle. Lapseton nainen on vielä surullisempi kuin miehetön nainen – ja katumisella aidosti omia haluja tutkivalle puheelle ei edes jätetä tilaa. Puhumattakaan siitä, miten totaalisen tukahdutettu edes ajatus äitiyden katumisesta nyky-yhteiskunnassa onkaan, kaikkein 'edistyksellisimmät' yhteiskunnat mukaan luettuina. Se kun on yllämainitun hoivatyön "luonnollisuuden" vastaista – kun äidinrakkaus esitetään jonain evoluution antamana faktana, saa äitiyden katuminen tällaisen luennan kautta ainoastaan tulkinnan epäonnistuneesta tavasta rakastaa. Siksi, niin surullista kuin se onkin, naisen täytyy aina erikseen muistaa mainita, että rakastaa kyllä lapsiaan, vaikkei koskaan äitiyttä uudelleen haluaisikaan valita. Nämä kaksi asiaa täytyy lokeroida kahdeksi eri totuudeksi, jotta ne mahtuvat olemaan näin ahtaassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä yhtaikaa olemassa. 

Ei ole myöskään sattumaa, että mies saa paitsi katua myös kadota lastensa elämästä ilman sosiaalista rangaistusta: se voi joissain tapauksissa katsoa olevan jopa luonnollista. On luonnollista, että mies valitsee työn/uuden suhteen/oman elämänsä, on luonnollista, ettei isä osallistu palkkatulojaan enempää. Ei, vaikka perheen molemmat huoltajat kävisivät töissä. Eikä miestä kaduta kuin elämätön elämä, oli siinä lapsia tai ei. Sillä kuten Donath argumentoi, isää ei velvoiteta jatkuvaan symboliseen rintaruokintaan, lastensa ja heidän tulevaisuuden ajatteluun jopa silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Äidille se on taas jopa pakollista – äitiydestä ei voi olla hetkeäkään lomalla. Ja tässä sukupuolittuneessa jaossa piileekin nimenomaan äitiyden katumisen ydin: se, mitä naiset katuvat, on juurikin se yhteiskunnallinen, äärimmäisen kapea rooli, sen roolin yksinäisyys, rajattomuus ja täydellinen päättymättömyys. Ja se rooli on, kuten Donath osoittaa, tosiaan siis sosiaalinen rakennelma. Jotain, mikä on luonnollistunut ainoastaan puheissa ja tarpeeksi useina toistoina, ei jonain, jonka välttämättä tarvitsisi olla näin. 

x

On yleinen narratiivi, faktana kulkeva kiistaton käsitys, että nainen on kokonainen vasta äitiydyttyään. Tätä vasten yksi lohdullisimpia ja samastuttavimpia ajatuksia tuleekin tämän kirjan sivuilta: moni näistä äideistä oli kokonainen jo ennen lapsia. Itseasiassa kokonaisempi. Kokemukset olivat rikkaampia, intensiivisempiä ja tyydyttävämpiä ennen lapsia. Nämä äidit saivat olla ennen kaikkea ihmisiä. Ilman sitä. valtavaa, alistavaa ja yhteen muottiin pakottavaa roolia jota äitiydeksikin kutsumme. Kuten Donath yhdessä alaluvussaan toteaa, yksi syy äitiyden katumiseen löytyykin uusliberaalista yhteiskunnasta, jossa hoiva paitsi kaatuu yhä yksin jäävempien äitien harteille myös vaatii äidiltä täydellisyyttä ja jopa ylimaallista hyvyyttä. Armollisuuspuhe kun yltää vielä hädintuskin työelämään, mutta äitiyteen sitä ei meinata edes päästää.

MITÄ ISRAEL PELKÄÄ?

RAJA SHEHADEH : MITÄ ISRAEL PELKÄÄ? 

ISRAEL-PALESTIINA KYSYMYKSEN HISTORIA, NYKYHETKI JA TULEVAISUUS

127s.

Kosmos 2024

Alkuteos: What Does Israel Fear From Palestine? 2024

Suomennos: Koko Hubara, suomenkielinen esipuhe: Noora Dadu

Saatu arvostelukappaleena

Ihmisoikeusjuristi, yksi aikamme merkittävimpiä edelleen elossa olevia palestiinalaiskirjailijoita, Raja Shehadeh on kirjoittanut tiiviin, mutta sitäkin informatiivisemman kirjan Gazan sodasta, joka on nyt hyvinkin tuoreeltaan saatu jo suomeksi Koko Hubaran taitavana suomennoksena, Noora Dadun upealla esipuheella. Kun Israel on lännen silmien alla paitsi miehittänyt, sortanut ja ajanut maanpakoon palestiinalaisia viimeiset 76 vuotta myös nyt viimeisen vuoden kansanmurhannut ihmisiä Gazassa, alkaa tilannetta seuranneena ihan tavan kansalaisenakin olla usko ihmisyyteen ja länsimaiseen oikeudentuntoon varsin vähissä vesissä. Gazan sota ja Israelin systemaattisesti toteuttama kansanmurha tulee silmille ihan jokaiselle, joka ei erikseen ole asialta silmiään sulkenut, mutta silti länsimedia, Suomi mukaan luettuna, puhuu siitä epämääräisenä sotilasoperaationa, suoraan Israelin sotapropagandaa myötäillen. Vaikka alueen todellinen historia on kaikkien saatavilla, juuri kukaan Palestiinaa tukevien aktivistijoukkojen ulkopuolella ei tunnu olevan siitä kiinnostunut. Vähintäänkin etnistä puhdistusta toteuttava Israel tekee tätä valkoisen lännen tuella, ja Suomi on osaltaan mukana tukemassa kyseissä hirmuvaltaa asekaupoillaan. Asia on monimutkainen, väittävät. Ihmisiä mystisesti, passiivimuodossa kuolee, kirjoittavat. Mutta yksittäisiä ääniä lukuunottamatta meilläkään ei sotarikoksista saati kansanmurhasta vieläkään suostuta puhumaan, vaikka monet ihmisoikeusjärjestöt ovat siitä jo lähes vuoden ajan vedonneet kirjoittamaan.

Shehadehin kompakti teos Mitä Israel pelkää? jakautuu kahteen osioon: tilanteeseen, joka on johtanut meneillään olevaan silmittömään ja edelleen länsimaiden osin kieltämäänkin kansanmurhaan sekä itse tapahtumaan, joka myös nimellä Gazan sota tunnetaan. Shehadeh on itse syntynyt muutama vuosi nakban, vuoden 1948 suuren katastrofin jälkeen, mutta elänyt paitsi sen jättämän trauman varjoissa että myöhempien Israelin laajentumisten, tuhovoiman ja apartheid-hallinnon paaluttamisen aikana. Shehadehin katse on Israelissa: siinä, mitä Israel on tehnyt, tavoitellut ja missä se on onnistunut. Shehadeh avaa selkeästi, miten alueen historia kirjoitettiin uudelleen. Hän näyttää, missä rauhanneuvottelut epäonnistuivat, ja miksi Etelä-Afrikan apartheidin murtuessa Israelissa ei kyetty samaan – vaan siellä itseasiassa oltiin juuri käyty ottamassa bantustaneista mallia, ja pyrittiin vakiinnuttamaan tuota samaa järjestelmää omille alueille. Israelia johtaa vähintäänkin laita- ellei jopa äärioikeistolainen hallitus, mutta se ei ole liittolaisia – Yhdysvaltoja ja Suomeakaan – koskaan häirinnyt. Shehadeh muistuttaa, että itseasiassa juuri israelilaisvasemmiston rapistuminen ja Yhdysvalloista valuva rahavirta ovat mahdollistaneet laajamittaiset siirtokuntalaisäänestäjäblokit, jotka paitsi pitävät Netanjahua vallassa varmistavat myös ettei minkään israelilaishallituksen ole mahdollista vetäytyä laittomasti miehitetyiltä alueilta. Ennen Gazan sotaa toki sisäinen liikehdintä ja jakolinja maltillisempien vasemmistoisraelilaisten sekä kiihkeiden ja fasististen äärioikeistolaisisraelilaisten kanssa on uhannut maan tilaa, mutta mikäpä muukaan kuin yhteinen vihollinen, palestiinalaiset, yhdistäisikään paremmin ja nostaisi sisällissodan partaalla olevan israelilaisväestön paremmin saman linjan taakse. 

"Väliaikaista sotitaallista miehitystä voidaan perustella välttämättömyydellä tai jopa laillisena, mutta kolonialismi ja apoartheid ovat laittomia sekä epädemokraattisia. Sen sijaan, että Oslon rauhanprosessi olisi tehnyt miehityksestä lopun, se vain vakiinnutti sen. Kansainvälinen yhteisö on yli viidenkymmenen vuoden ajan suvainnut Israelin tekemiä kansainvälisen oikeuden rikkomuksia ilman, että se on koskaan langettanut seuraamuksia, kuten se on tehnyt lukuisille muille maille niiden rikottua kansainvälistä humanitaarista lakia."

Kirjassa valoitetaan myös tähänastisia rauhanneuvotteluita, ja esimerkiksi sitä, miksi Oslon rauhansopimus itseasiassa jopa saattoi pahentaa alueen tilannetta parantamisen sijaan. Shehadeh muistuttaa, että vaikka suurin osa siirtokunnista on kansainvälisen oikeudenkin laittomaksi tuomitsemia, tällä hetkellä (tai ainakin ennen Gazan sotaa) Israelin suhde palestiinalaisalueisiin muistuttaa enemmän kolonialismia kuin pelkkää miehitystä. Oslon sopimus junttasi paikalleen tilanteen, jossa esimerkiksi Länsirannalla asuu rinnakkain kaksi yhteisöä, Israelin juutalaiset ja Palestiinan arabit, mutta heitä koskee eri lait ja oikeusjärjestelmä. Palestiinalaisilla on omalla maallaan ainoastaan osittainen kansallisuus, ja ihmisestä/ryhmästä riippuen hyvinkin erilaisia oikeuksia ylipäätään liikkua kaupunkien välillä. Osalle kyseistä oikeutta ei ole myönnetty laisinkaan. Siinä missä israelilaissiirtokunnat on yhdistetty moderneilla teillä, tunneleilla ja muilla jo 1980-luvulta asti valmistelluilla verkostoilla, on Israel samalla eristänyt palestiinalaisalueet toisistaan enklaaveiksi, jossa muurit ja tarkastuspisteet valvovat ja säätelevät palestiinalaisten kulkemista ihan jo omien perheiden luokse ja takaisin. 

"Todellinen rauha - - tarkoittaisi, että myytti, jolle koko Israelin valtio on perustettu, pitäisi luoda uudelleen. Siitä saattaisi seurata valtavia vahingonkorvauksia palestiinalaisille, jotka menettivät omaisuutensa, kotinsa ja oikeutensa valtiota perustaessa, sekä tietenkin myös maan jakaminen heidän kanssaan."

Israelin valheeseen ja historian vääristelyyn (& raamatun tarinoihin) perustuva olemassa olo on siis mennyt jo niin pitkälle, että sen myöntäminen myytiksi alkaa olla aivan liian kallista kyseiselle valtiolle. Ja mitä keisari tekee, kun huomaa olevansa todellisuudessa alaston? Ei, hän ei myönnä virhettään, vaan kukistaa viimeisenkin totuuden kertojan, jotta voi säilyttää maineensa ja kasvonsa hirmutuhojenkin keskellä. Mikään ei uhkaa autoritäärista hirmuvaltiasta yhtä raa'lla tavalla kuin totuus.

Tämä ajassa hyvinkin tärkeä kirja muistuttaa, että vaikka asia todella on monimutkainen, monitasoinen ja historian saatossa hyvinkin sotkuisten elementtien, aina holokaustista syvään rasismiin ja arabien toiseuttamiseen, varaan rakennettu, yksi asia on kuitenkin hyvin selkeä: se, mitä Israel tällä hetkellä Gazassa, ja nyt jo Länsirannalla sekä Libanonissa tekee, on kansainvälisten oikeuksien vastaista, sotarikos, ihmisoikeusrikos ja hyvin todennäköisesti rikos ihmisyyttä vastaan. Ja sen ääneen sanomisen ei pitäisi olla niin mahdottoman vaikeaa, kuin se lännen Israel-liittolaisille on. Koska jos jokin mittaa todellisia arvoja, niin se on tilanteet, joissa ne arvot maksavat jotain. On helppo tuomita kaukaa, kun tilanne ei ole aktiivinen, mutta on toista toimia kun tilanne on päällä. Ja kun Suomi valitsee asekauppatoveruuden Israelin kanssa, on ulkopoliittiset arvomme kaikkkien nähtävillä: oma perse ja talous on muiden ihmisten olemassaoloa ja kansanmurhan estämistä tärkeämpiä.

x

Ja silti, samalla: kun siirrymme kirjan viimeiseen osaan, jossa Shehadeh kuroo yhteen nykytilannetta, kansainyhteisön reaktioita sekä syitä, miksei kansainvälinen oikeus edelleenkään päde tai velvoita israelilaisia palestiinalaisten suhteen, näkyy rivien välissä muutakin kuin mustaa, muutakin kuin huutavia lapsia räjähdysjätteen harmaaksi värjääminä. Loppusummaus on terävä, kipeä mutta silti jollain mystisellä tavalla äärimmäisen toiveikas. Parempaa näkevä, toivoa ylläpitävä. Ja se tuntuu jopa ihmeelliseltä, kauniilta ja uskomattomalta, näinkin kaukaa sivusta tilanteen synkkyyttä katsoen. Mutta niin kauan kun on toivoa, on elämää. Ja jos Israel ja sen suorittama kansanmurha ei ole sitä pystynyt nujertamaan, voi toisenlainenkin lopputulos olla mahdollinen. 

Meitä kaikkia, koko maailman yhteisöä, sen luomaa painetta, taloudellista apua ja aktivismia se kuitenkin tarvitsee. Palestiinalaisten tuki on juuri nyt vähintä, mitä voimme tehdä.

FREE PALESTINE,

auta ihmisiä sodan keskellä

Auta Gazan lapsia - UNIFEC

SPR-katastrofirahasto

Pelastakaa lapset Gazassa

Lääkärit ilman rajoja

Lisätietoa tilanteesta

Sumud.fi

SIVUSEIKKA // MINOR DETAIL

ADANIA SHIBLI : MINOR DETAIL 

(SUOM. SIVUSEIKKA 2024, OTAVA)

112s. 

Fitzcarraldo Editions 2020

Alkuteos: تفصيل ثانوي, Tafṣīl Thānawī, 2017

Arabiasta englanniksi kääntänyt Elisabeth Jaquette

(Suomennos arabiasta Sampsa Peltonen)

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat tyhjentävät palestiinalaisia kyliä Negevin autiomaan liepeillä. Toinen maailmansota on ohi, ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Sellaiseksi, jota me parhaimmillaankin todistamme, etenkin sosiaalisen median kautta, sillä Suomi Israelin enemmän tai vähemmän liittolaisena ei uutisoi kauheuksista kovinkaan aktiivisesti.

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat kohtaavat joukon beduiineja kameleineen, ja ottavat yhden tytön näistä vangiksi. Toinen maailmansota on ohi, ja ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Tästä alkaa myös palestiinalaisen Adania Shiblin juuri myös suomeksi ilmestynyt, mutta minun englanniksi loppuun saama romaani Minor Detail/Sivuseikka.

“By the way, I hope I didn’t cause any awkwardness when I mentioned the incident with the soldier, or the checkpoint, or when I reveal that we are living under occupation here.” 

Huomenna Helsinki Lit -tapahtumassa vierailevan Adania Shiblin romaani tarttui mukaan Rosebudin kirjakaupan pöydältä, uutuutena viehättävän Fitzcarraldo Editionsin painoksena. En ollut kuullut siitä aiemmin, en edes tiennyt, että se on juuri käännetty suomeksi, saati että Shibli tosiaan sattuu olemaan juuri sen päivän yksi esiintyjistä, jolloin itsekin Helsinki Lit:iin olen menossa. Mutta sattuma kuljetti minut yhteen tämän vaikuttavan, hurjan ja vakavan pienoisromaanin kanssa, ja nyt toivon, että jok'ikinen ihminen, jolla on sydän, lukisi tämän tarinan. Muistaisi, että tämä ei ole vain romaani, että tämä on totuus, todellisuus ja aika, jossa Välimeren rannoilla juuri tälläkin hetkellä eletään. Eikä tämä romaani edes sijoitu Gazan sotaan, vaan aikaan ennen sitä, näennäiseen rauhaan ja hetkeen, kun kansanmurha ei ole vielä kärjistynyt täyteen vauhtiin, vaan se on lievimmillään. Lievimmilläänkin toki miehityksen alla elämistä ja puhdasta apartheidia, mutta sellaista, johon on totuttu, turruttu. Ainakin länsimaissa, turvallisissa paikoissa, jossa tilanne on vakio, normi, jotain kaukaista eikä ehkä edes totta, kuvittelemme.

Shibli aloittaa tiiviin ja tiheän romaaninsa etnistä puhdistusta ja kansanmurhan alkuhetkiä suorittavan ja todistavan sotilaan majasta, hetkestä kun jokin liikkuu sotilaan silmäkulmassa. Romaani jakautuu kahteen lähes yhtä pitkään puolikkaaseen, israelilaisten sotilaiden kulkuun Negevin autiomaan liepeillä ja vuosikymmeniä myöhemmin nimettömäksi jääneen naishenkilön arkeen, hetkeen, jossa hän saa tietää eräästä raa'asta murhasta, joka on tapahtunut tasan 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä, Negevin autiomaan liepeillä. 

Sotilaiden arkeen sekä kidnappaaman nuoren beduiinitytön päiviin sijoittuva osuus on kylmäävä, jopa hyytävä kuvaus siitä todellisuudesta, jossa valloittaja päättää siitä kuka elää ja mikä maa on hänen arvoistaan. Kolonialismi kukoistaa, ja itseään täytyy välillä muistuttaa, että näistäkin tapahtumista on vasta 75 vuotta, siis lyhyempi aika kuin kokonainen ihmisikä. Tai länsimainen ihmisikä, korjaan, sillä israelilaiset ovat kyllä pitäneet valtavan hyvin huolta siitä, ettei palestiinalaisten keski-ikä muistuta heidän omaansa. Ei muistuttanut 75 vuotta sitten eikä muistuta nytkään, kun suurin osa Gazan kansanmurhan uhreista on naisia ja lapsia. Shibli kuvaa ihmismielen sisältä löytyvää raakuutta peittelemättä, ja muistuttaa, että tähän me pystymme. Me länsimaiset, me valkoiset, me valloittajat, me, joiden sukulaisia on juuri tapettu miljoonittain keskitysleireillä. Ensimmäisessä osassa Shiblin kappaleet ovat lyhyitä, toisteisiä, tunteettomina eteenpäin tikkaavia.

Toisessa osassa Shibli kuvaa lähimenneisyyttä, Länsirannalla juuri uudessa työssä aloittaneen naisen elämää miehityksen alla. Nainen kiinnostuu paikallisuutisesta, luoteihin kuolleen beduiinitytön arvoituksesta, ja lähtee selvittämään tapausta itse tarkemmin. Matkaan päästäkseen hän tosin tarvitsee työtoverinsa kulkukortin, sillä hänen omilla henkilöllisyystodistuksillaan Länsirannalta ei saa poistua. Päähenkilö yrittää ymmärtää, selvittää, pysyä rauhallisena, mutta saada tietää. Ynnätä yhteen beduiinitytön kohtalon omaansa, kuoleman ja syntymän välisen 25 vuoden eron innoittamana, pieneen sivuseikkaan tarttuen. Hän kulkee taukoamatta, aina valppaana ja valmiina rauhoittamaan paitsi itsensä myös miehittäjäsotilaat, jotka valvovat jokaista liikettä. Toisessa osassa Shiblin teksti on pitkää, kappalejakoa ei ole.

"Besides, sometimes it’s inevitable for the past to be forgotten, especially if the present is no less horrific”

Minor Detail on koruton tutkielma vallasta, miehityksestä, etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhaa enteilevästä politiikasta. Minor Detail on kipeä muistutus kaikkein raa'immankin muuttumisesta arkipäiväiseksi, pommituksista, joissa eniten harmittaa särkyneet ikkunat ja räjähdyspölyn laskeutuminen työpöydälle. Minor Detail on still-kuva hetkestä juuri ennen. Ja siksi jokaisen, joka on tällä hetkellä elossa ja turvassa, tulisi lukea tämä kirja.

Helmet-haaste 2024: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

384s.

Like 2021

Alkuteos: Against the Loveless World, 2019

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta

NAISIA ETURINTAMALLA – OUR WOMEN ON THE GROUND

 

ZAHRA HANKIR (toim.) : OUR WOMEN ON THE GROUND

ESSAYS BY ARAB WOMEN REPORTING FROM THE ARAB WORLD

288s.

Penguin 2019

Irakin sota, Afganistanin sota. Palestiinalaisten kärsimys, ja uusimpana Gazan sota, jossa kaikkien aikojen äärioikeistolaisin Israel kansanmurhaa silmittömällä ja jopa ennennäkemättömällä voimalla viattomia siviileitä pommittaen Gazan kaistaletta aina sairaaloista pakolaisleireihin. Arabikevät, sen onnistumiset, vallanvaihdokset ja toisaalta Syyrian sisällissodan kaltaiset tapahtumat. Al-qaida, ISIS ja ultravanhoilliset eliitit Saudi-Arabiassa. Tämä kaikki ja niin paljon muutakin on tapahtunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, oikeastaan koko sinä aikana kun olen itse seurannut globaaleja uutisia. Olen kuitenkin seurannut sitä lähinnä länsimaisen uutisoinnin kautta: olen "oppinut", että Lähi-Itä tarkoittaa lähinnä alistettuja naisia, sortuneita rakennuksia ja yhteiskuntoa, sortoa, kaaosta ja kriisiä toisensa jälkeen. Yhä tänäkin päivänä mediaan eksyy kommentoijia, yleensä jostain syystä valkoisia miehiä, jotka eivät ole historian tutkijoita, jotka väittävät levottomuuksien ja sotien syyksi uskontoa, islamia. Hyvin harvassa on lähi-itäläisten oma ääni, kertomukset, kirjallisuus, tarinat ja näkökulmat. Elämme niin euro- ja amerikkakeskeisen maailmankatsomuksen äärellä, että kaikki muu tuntuu Toiselta, joko eksotisoidulta tai uskonnollisen uhrin asemaan laitetulta.

"Five long, shapeless tops; a pile of loose-fitting, dark-colored jeans; a knee-length coat; and a video camera. Those were the contents of my wardrobe for more than two years, when I lived in the rebel-held are of Aleppo, known as eastern Aleppo city. Few things changed between the seasons, as we had to dress conservatively year-around. However, at some point, I decided to settle my camera into a large safety box we'd bought to protect our passports and precious belongings from being destroyed should the house be bombed."

Ja silläpä yksi parhaita lukukokemuksia, mitä aiheeseen liittyen on hetkeen vastaan tullut, on tämä libanonilaisen Zahra Hankirin esseekokoelma Our Women on the Ground, joka kokoaa yhteen yhteensä 19 eri maasta tulevan journalistin tekstit. Naiset Palestiinasta Sudaniin, Libanonista Libyaan, Jemenistä Irakiin, Saudi-Arabiaa, Syyriaa, Irakia, Marokkoa ja Egyptiä unohtamatta kertovat oman tarinansa, omasta näkökulmastaan, omien kokemustensa keskeltä. Itse ääneen pääsevinä, itse ääntä pitäneinä. Kaikki kirjoittavat ovat joko teksti- tai valokuvajournalisteja, osa lisäksi myös aktivisteja, kirjailijoita ja sotareporttereita. 

Kokoelman tekstejä yhdistää kaikkia sama asia: rakkaus sanoihin, intohimo tietoon, palo näyttää, korjata ja paikantaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Moni kirjoittaja jakaa samantapaisen taustan; enemmän tai vähemmän vanhoillisen perheen tai lähiyhteisön, jonka keskeltä he ovat määrätietoisesti raivanneet tiensä journalismin pariin. Perheet ovat suhtautuneet mitenkuten. Eikä heitä yhdistä vain tausta ja ammatti, heitä yhdistää myös ammatin vaarallinen, aito kuoleman uhan jokapäiväinen läsnäolo. Se tulee joko taivaalta vierasvallan raketti-iskuina, viereltä jihadistien tekeminä terrori-iskuina tai oman yhteisön sisältä, kun patriarkaaliset yhteiskunnat yrittävät hiljentää epäkohdista puhuvia naisia. 

"By the time the conflict had been raging for a few years, Syrians had perfected the coy game of finding out strangers' political views without asking. Only a straight-up rebel supporter, some would say, would still refer the conflict as a 'revolution'. Regime backers tented to call it 'the war', while those in the hazy area between regime and its opponents reverted to the conspicuously broad term 'the events'". 

Zahra Hankirin toimittavan teoksen tekstit ovat vaikuttavia ja voimakkaita. Kokoelma jakautuu viiteen osaan: muistamiseen (remembrances), ristituleen (crossfire), sinnikkyyteen (resilience), maanpakoon (exile) sekä muutokseen (transition). Kussakin osassa eri kirjoittaja käsittelee omaa uraansa kulloisenkin yläaiheensa kautta, yleensä joko sodan keskellä tai maanpaossa, selviytyjän lähes lamauttavaa syyllisyyttä kokien. Kokoelman vahvimmat tekstit vievät keskelle Palestiinan pommitusta sekä Syyrian sisällissotaa, jossa seurataan sotilaana vastoin tahtoaan toimivan nuoren yhteyshenkilön lyhyttä elämää aina armeijaan pakkoliittämisestä ISIS:n teloitukseen saakka. 

Vaikka tarinat ovat jokainen täynnä jonkinlaista taistelua, pommitusta, uhkaa kuolemasta ja pelkoa läheisten puolesta, ne ovat myös kaunis taideteos kaikesta siitä, mitä Lähi-Idän sotien ja diktatuurien keskellä niin sanotusti tavalliselle ihmiselle kuuluu. Ne sisältävät rakastumisia, perheen perustamisia. Ne näyttävät lempikahvilat, arjen resilienssin, kuolemaan liittyvän mustan huumorin, journalismin ja toimijuuden voiman. Yksikään kirjoittaja ei ole uhri, ei tarjoa tarinaansa kauhisteltavaksi, vaan kuultavaksi ja kuulluksi. Nähdyksi omista ehdoistaan, näyttäen oman maansa tilanteen epäjärjestyksen omin silmin ilman eurooppalaisen valheellisen moraalin ja toiseuttamisen vääristäviä linssejä. Vaikka teksteistä paistaa suunnaton suru ja välillä voimattomuuskin  luhistuneiden haaveiden ja valtioiden keskellä, ne eivät ole toivottomia. Ne huutavat välillä ehkä tuuleen, mutta lopulta jossain on aina se kallio, joka voimistaa huudon takaisin. Antaa äänen ja tilan heille, kenen puolesta joko puhutaan tai jotka yleensä kokonaan hiljennetään.

Tulevaisuus on näiden sinnikkäiden, eturintamassa seisovien naisten, heidän siskojensa, tyttäriensä sekä näitä tukevien miesten käsissä.

Lue koko maailma: Libanon

SOUAD AL-SABAH : ALUSSA OLI NAINEN

SOUAD AL-SABAH : ALUSSA OLI NAINEN

271 s.

Ammatour Press 2006

Alkuteos:فى البدء كانت الأنثى

(1988) 

Suomennos: Sari Kuustola

Tämä vuosihan on alkanut vastoin kaikkia suunnitelmia hyvin runollisesti. Viimeksi oli vuorossa Nelli Ruotsalaisen feministisiä runoja viime vuodelta, tällä kertaa Souad Al-Sabahin feministisiä runoja 1980-luvun lopulta. Kumpaankin törmäsin kirjablogosfäärin kautta, ja ne ovat olleet omaksi yllätykseksenikin ainoaa kirjallisuutta, mitä kirjatenttipakettien ja gradutuskan väliin olen saanut luettua. (Ja tässä täysin ohi aiheen tahtoisin huomattaa, että tästä gradutuskasta saatte kuulla vielä kauan. Todennäköisesti koko tämän vuoden. Olkaa hyvät vaan!)

"Euroopan kahviloissa

luen sanomalehteäni yksin

Arabialaisissa kahviloissa

kaikki lukevat sitä minun kanssani"

Souad Al-Sabah on vuonna 1942 syntynyt kuwaitilaisrunoilija. Hän on valmistunut taloustieteen maisteriksi Kairon yliopistosta ja myöhemmin väitellyt tohtoriksi Englannissa. Lisäksi Al-Sabah toimii aktiivisesti erilaisissa ihmisoikeusjärjestöissä. Alussa oli nainen on Sari Kuustolan suomentama sekä Faruk Abu-Chacran toimittama teos, joka avaa tämän arabimaailmassa merkittävän runoilijan tuotantoa myös suomenkieliselle lukijakunnalle. Toimii tämä nimenomainen laitos tosin myös arabiaa osaaville, sillä jokaisen suomennoksen rinnalla kulkee kauniisti arabiankielinen versio. Se antaa varmasti paljon kumpaakin kieltä taitavalle, ja visuaalisesti se tuo alkuteoksen lähemmäs myös meille, jotka eivät arabiaa valitettavasti osaa edes lukea.

"Kun arabitar matkustaa

Pariisiin, Lontooseen tai Roomaan

Hän ottaa välittömästi kyyhkysen muodon

räpyttelee patsaiden yllä

siemailee vettä suihkulähteistä

ruokkii hanhia kädestään

Paluumatkalla

kun lentokapteeni pyytää kiinnittämään

turvavyöt

ja olemaan tupakoimatta

unelma haihtuu

suihkulähteiden musiikki kuivuu pois

hanhien valkoiset sulat sirottuvat hujan hajan

ja hän palaa muiden kanojen kanssa

takaisin kennoonsa"

Al-Sabahin runoja voisi melko hyvällä omallatunnolla nimittää pääosin rakkausrunoiksi, mutta ei niistä politiikka ja naisen aseman pohdintakaan puutu. Näistä runoista kuultaa läpi vapauden kaipuu. Vapaus ei välttämättä ole edes sitä miksi etuoikeutettu länsimaalainen sen mieltää, vaan esimerkiksi vapautta rakastaa. Näiden runojen kanssa tuleekin olla tarkka omasta asemastaan: siinä, missä Al-Sabahin runot näyttäytyvät 2010-luvun lopun Suomessa hyvinkin konventionaalisilta sekä sukupuolieroja essentialisoivilta, ne tuskin sitä ovat julkaisuaikanaan olleet. Souad Al-Sabah näyttääkin naisen aseman eurooppalaista ja arabialaista kulttuuria vertaillen, mutta silti hyvin suurella, roihuavalla rakkaudella omaansa kunnioittaen. Eurooppa ei ole mikään automaattinen paratiisi, jossa kaikki on paremmin, mutta vapaus rakastaa on jotain, minkä kautta koko feministinen näkökulma tähän runoteokseen rakentuu.

"Ei ole demokratiaa se

että mies sanoo mielipiteensä politiikasta

ilman että kukaan häntä vastustaa

Demokratiaa on se että nainen sanoo

mielipiteensä rakkaudesta

ilman että kukaan tappaa häntä!"

Toin vuosi sitten blogiini jo jonkin aikaa keräilemäni maailmanvalloitushaasteen, ja täytyy myöntää, että yksi suurin syy tähän runokokoelmaan tarttumisessa oli saada valloitettua uusi maa. Kuwaitista en mitään ollut ennen lukenut, mutta tämä teos antoi juuri sitä, mitä kyseiseltä lukuhaasteelta haenkin: uusia kokemuksia, naisten aseman historiaa ja ikkunaa kulttuuriin, johon en muuten kovin autenttisesti pääse tutustumaan. Kirjallisuuden ja runouden kautta maailmasta tulee yhtaikaa sekä pienempi että suurempi, ja sitä tämä runoteos teki mitä mainioimmin. Nämä runot olivat helppoja myös kaltaiselleni aloittelijalle, ja voin suurella lämmöllä suositella niitä myös eteenpäin. Tämä tuntuu monella tapaa myös sisarteokselta kotimaiselle klassikolle, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinalle. Toisessa paikassa, toisesta näkökulmasta kirjoitettuna vain.

Muissa kirjablogeissa: Sivutiellä, Kirjarikas elämäni & Kosminen K
Lue koko maailma -haaste: Kuwait

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : OLIMME KERRAN

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : OLIMME KERRAN

224s.

Otava 2018

Alkuteos: Det var vi 2017

Suomennos: Jaana Nikula

Arvostelukappale 

Itken kirjojen kanssa hyvin harvoin. En siksi, etten olisi kovinkaan herkkä, ei lainkaan. Eikä siksikään, etteikö lukukokemukset liikuttaisi, sitä ne suurimmaksi osaksi tekevät. Jostain syystä, en täysin tiedä itsekään mistä, en kuitenkaan pääse lukiessani sellaiselle tasolle, että tuntisin kirjan hahmojen surut, ilot ja pelonsekaiset ajatukset. Tunnistan, mutta en tunne puolesta. 

Mutta silloin kun itken, itken niin sanotusti huolella. Ja kuten ehkä arvata saattaa, tämä kirja kuuluu juuri tähän nimenomaiseen kategoriaan. Minun itkettäjiini. Kyynelkanavien avaajiin, kirjoihin, joita oikeasti elin.

"Minulle sanottiin: Sinulla on syöpä ja sinä kuolet. Ja minä halusin kamppailla kuolemaa vastaan sen sijaan että olisin puristanut viimeiset mehut elämästä. Miksi minä tämän tien valitsin, sitä en oikein ymmärrä. Mutta valitisisin sen uudelleen, jos valita pitäisi, sen minä tiedän. Huomaan pelkääväni kuolemaa enemmän kuin sitä, etten eläisi kunnon elämää."

Olimme kerran pääsi todella yllättämään. Olen saanut tämän kirjan yllätyksenä postilaatikosta, kustantajan pyytämättä lähettämänä arvostelukappaleena. Ajattelin, että tämä on joko hieman hömppää tai sitten laskemoitu myyntimenestys, onhan kyseessä syöpään suhteellisen nuorena sairastuneen maahanmuuttajanaisen tarina. Kyllähän sellainen myy - lukea nyt mukava pieni selviytymiskertomus, jossa takuulla on onnellinen loppu ja mitä kaikkea muuta oikein sympaattista. Vähän hoitoja ja kaljuuntumista, sellaista, joka on omasta arjesta tarpeeksi kaukana, ettei siitä tarvitse kärsiä, mutta sellaista, johon oikein mainiosti muka-samaistuu, vaikka samalla tulee lähinnä onnelliseksi, kun omassa elämässä kaikki on tosi ok.

Mutta ei. Sellainen kirja Olimme kerran ei ollut, ei ainakaan minulle. Se oli vihainen, katkera, rikkinäinen ja ihan helvetin kipeä. Se oli niin itsekeskeinen, että pisti vihaksi, ja silti kaikki sen sapekkaat tunnemyrskyt tuntuivat niin valtavan inhimillisiltä, että omatkin kielletyt, pois suljetut tunteet olivat kerrankin sallittuja. Kerrankin olemassa. Nahid on yksi kirjallisuuden historian - siis minun lukemani kirjallisuuden historian, tokikin - raivostuttavampia, moniulotteisimpa ja kompleksisimpia hahmoja, ja juuri siksi rakastan häntä yli kaiken. Rakastan sitä, miten aito, inhimillinen, herkkä ja tarvitseva hän on. Paljas. Sellainen kuin ihminen kuoleman edessä on, kuoleman, joka voi ottaa muodon kasvaimista tai epäonnistuneista vallankumoushaaveista.

Olimme kerran ei ole mikään hyvänmielen parantumistarina, eikä se myöskään ole mikään liikuttava kertomus sankarillisesta maahanmuutosta, jossa kaikki muuttuu napista painamalla paremmaksi kun turvapaikka vauraasta länsimaasta tipahtaa kohdalle. Se näyttää pakolaisuuden, pakoon lähtemisen kaikki puolet harvinaisen rehellisesti, ja se tekee aiheelleen erityisen hyvää. Toki välillä pysähdyn itse pohtimaan, onko se jopa liiankin rehellinen, ei kai tästä nyt joku saa pönkitystä omille ennakkoluuloilleen, vahvistusta stereotypioilleen, mutta sitten palaan takaisin siihen suurimpaan vahvuuteen, jonka kirja sivuillaan kantaa: maahanmuuttajuus ei ole teema, sisältö tai rakenne, se on jotain luonnollista ja normaalia, jotain elämään kuuluvaa siinä missä muilla se saattaa olla traumaattinen isä-tytärsuhde tai lapsuus uskonnollisessa yhteisössä. Se vain on. Ei selitä mitään, ei ole syy mihinkään. Ihmiset ovat yksilöitä, heidän kohtalonsa ovat heidän omiaan, oli heidän juurensa missä tahansa.

Vaikka kirja on toki kertomus myös äiti-tytärsuhteesta, ennen kaikkea äidin odotusten ja toiveiden näkökulmasta, pidin itse erityisesti Hashemzadeh Bonden tavasta kuvata päähenkilön omaa sisäistä kamppailuaan niin syöpää kuin menneisyyden haamujakin vastaan. Ne loivat pohjan Nahidin ihmissuhteille, tytärsuhteellekin, mutta ennen kaikkea ne loivat inhimillisen tarinan, jossa elämä ei anna aina sitä, mitä siltä eniten toivoo. Kun kukaan ei kanna huolia puolestasi, vaikka miten toivoisit, kun maailma pysyy vain omilla hartioillasi silloinkin kun tahtoisit levätä. Kun vahva täytyy olla silloinkin, kun elää elämänsä viimeisiä hetkiä. 

Se on raastavaa, mutta niin järisyttävän todellista, että hetkittäin unohdin lukevani. Tuntui kuin olisin elänyt vieressä, ja se jos mikä tuntuu valtavalta. Joltain, mihin harva kirja todella sanoillaan pystyy. Lukekaa siis tekin tämä. Piditte tai ette, tämä ei mitään pois vie. Antaa, enimmäkseen, ja upeita, raastavia hetkiä antaakin.

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Nanna kirjakimara & Kirja hyllyssä

LÄHI-IDÄN SUOSIKKINI

Lukiessa tulee välillä hassuja kausia, niitä sellaisia, kun yhden kirjan luettuaan tekee mieli lukea seuraavat kymmenenkin samasta aiheesta. Se ensimmäinen vie niin mukanaan, että aiheen ei osaa enää antaa olla, eikä mikään muukaan sen jälkeen säväytä samalla tavalla. Näitä uppoutumiskausia ei varsinaisesti ole nyt ihan lähiaikoina ollut, paitsi ehkä hieman Murakamin kirjallisuuden suhteen, mutta parasta onkin kun vanhasta kaudesta käteen jää pino ikilemppareita. Ja niitä jälkeensä jätti ehdottomasti vahviten muutaman vuoden takainen sukellus Lähi-Idän maisemiin.

01. KAMILA SHAMSIE : POLTETUT VARJOT

Shamsien Poltetut varjot luin viitisen vuotta sitten, muistaakseni silloisen blogini kautta saadun suosituksen perusteella. Kirja olisi sopinut myös edelliseen kaukoaasialaisempia lempikirjojani listanneen postauksen jatkoksi, se kun lähtee liikkelle toisen maailmansodan aikaisista raakuuksista, valonvälähdyksistä, atomipommista, joka jättää Hiroko Tanakan selkään vain linnunmuotoiset paloarvet kaiken muun tutun kirjaimellisesti hajottua ympärille. Tarina jatkaa matkaa Delhiin, ja sieltä myöhemmin Pakistaniin, jossa elämä muotoutuu aivan erilaiseksi kuin kukaan alussa olisi uskonut. Tämä kirja on voimakas ja raju, mutta silti jotenkin todella kaunis, sellainen, jota suosittelisin varauksetta oikeastaan kaikille. Ainakin viisi vuotta sitten se avasi kovasti silmiäni ja sai tuntemaan ihan jotain uutta, mutta uskon vahvasti, että se siihen kykenisi vielä nytkin uudelleen. Myös Shamsien Kartanpiirtäjä oli ihana ja lämmin teos, ei tosin yhtä vahva, mutta oikein luettava sekin.

02. KHALED HOSSEINI : TUHAT LOISTAVAA AURINKOA

Tuhat loistavaa aurinkoa on varmaan lähes jokaisen luettujen listalla jo pyörinytkin, mutta pakko tästä silti on mainita, jos se vaikka joltain on väliin jäänyt. Hosseinin kirjoittama tarina kahden afgaaninaisen kohtaloista burkien alla oli niin värisyttävä ja voimakas kirja, että se minut tämän Lähi-Idän teeman sisälle aikoinaan, jo seitsemisen vuotta sitten, totaalisesti imaisikin. Tämä teos laittaa hieman sitä länsimaista maailman voivottelua taas omaan mittakaavaansa, ja muistuttaa niistä kohtaloista, joita muualla eletään meidän oman yltäkylläisyytemme aikana. Hosseinin Leijapoika sekä Ja vuoret kaikuivat oli molemmat ihania kirjoja myös, ei niin väkeviä kuin tämä, mutta ehdottoman luettavia kyllä.

03. SUSAN ABULHAWA : JENININ AAMUT

Ja sitten on Abulhawan Jeninin aamut. Tämän luin muistaakseni niin ikään blogiin saadun suosituksen perusteella, enkä aloittaessa osannut arvatakaan miten voimakas lukukokemus minulla edessä olisi. Näistä kaikista tämä kirja on ehdottomasti vahvoin ja ajatuksia herättävin, sellainen, joka  pitäisi mielestäni kuulua jokaisen luettujen kirjojen listoille. Se on tarina Palestiinan ja Israelin konfliktin juurista ja historiasta, mutta se on myös tarina yhden perheen järkyttävistä kohtaloista ja elämästä pakkosiirtojen ja sorron keskellä niillä samoilla mailla, jossa oma suku on asunut jo vuosisatoja. Se on myös tarina, joka saa ymmärtämään jopa länsimaalaista terroristi-osoittelua hieman kriittisemmästä näkökulmasta, pohtimaan asioita välillä myös ainaisten kauhukuvien takaa yksittäisten ihmisten kannalta. Tämä on onneksi nykyään omani, koska tämän pariin haluan palata vielä monta kertaa.

+ JEAN SASSON : MAYADA: SADDAMIN VANKI

& 

JENNY NORDBERG : KABULIN TYTTÖJEN SALAISUUS: VAIETUN VASTARINNAN JÄLJILLÄ AFGANISTANISSA

Ja vielä ekstravinkkeinä nämä kaksi. Mayada, Saddamin vanki on vaikuttava tarina Saddamin hirmuhallinnon jalkoihin jääneestä naisesta, joka ennaltamäärätyn rikkeen vuoksi työnnetään vankilaan kidutettavaksi muiden kohtalontovereidensa keskelle. Kirja on toimittajan kertoma tositarina 1990- ja 2000- lukujen taitteiden Irakista, ja vaikka se tuntuikin aikoinaan varsin haastavalta ja vaikealta, antoi se lopulta hurjasti enemmän kuin otti. Ehdottoman suositeltava, jos elämäkerralliset teokset kiinnostavat.

Lisäksi viime vuonna lukaisin tuon kovasti hehkutetun niin ikään toimittajana tunnetun Nordbergin teoksen Afganistanista, ja heidän pikkutyttöjensä selviytymistarinoista pojaksi pukeutuneina jopa raa'ankin patriarkaalisen kulttuurin keskellä. Yleistunnelma kirjasta oli varsin vaikuttunut, vaikka yhtaikaa teos ei ihan hirveästi uutta antanutkaan. Se oli tutkivaa journalismia, rohkeaa ja valaisevaa faktaa, joka oli kirjoitettu niin sen verran koukuttavasti, että draamankaaren olisi voinut ajatella olevan kaunokirjallista. Romaanina sen tietynlainen naiivius ja tapa selittää Lähi-Idän kulttuureita länkkärilasit silmillä ei ehkä olisikaan ollut niin häiritsevää, mutta toisaalta, jos ajattelee, että kirjan tarkoitus oli valoittaa asiaa tietämättömille, siinä se onnistui varsin mainiosti. Itse aiheesta ennenkin lukeneena ja muutenkin Lähi-Idästä erityisen kiinnostuneena monetkin kirjan teemat olivat ainakin jo jollain tasolla tuttuja, ja siksi ehkä shokeerauksen sijaan jäi enemmän aikaa analyysille, mutta ei se tässäkään valossa valjuksi jäänyt. Tämä on kirjoja, joita useamman ihmisen pitäisi lukea, mutta tämä on myös kirjoja, joita pitäisi ajatella syvemmin myös feminismin kautta ihan täällä pumpulisessa ensimmäisessä maailmassakin. Koska keitä me olemme kauhistelemaan ikiaikaisia bacha posh -perinteitä Afganistanissa, kun sama Madonna-huora -naisjako pätee varsin paljon edelleen myös omassa kulttuurissamme? Ja mikä pelottavinta, mitä enemmän äärioikeisto nousee, sen suurempaa jalansijaa se tuntuu jatkuvasti täällä länsimaissakin takaisin saavan. Historia todellakin toistaa itseään, oli mistä kulttuurista kyse tahansa.

NADEEM ASLAM : SOKEAN MIEHEN PUUTARHA

NADEEM ASLAM : SOKEAN MIEHEN PUUTARHA

♥(♥) 

400s.

Like 2014

Alkuteos: The Blind Man's Garden (2013)
Suomennos: Kirsi Luoma

Kirja on paperilla minulle aivan täydellinen, ei siis ihme, että asiaan ihan oikeastikin panostamaan pyrkinyt puolisoni oli tämän juuri lahjaksi minulle valinnut. Ja heti kantensa ja takakansitekstinsä kanssa se tempaisikin minut mukaansa, taisin syöksähtää suoraan sitä sohvannurkkaan lukemaan, kun käsiini vain sain.

Pakistanilaissyntyisen Aslamin romaani luo tarinaa synnyinmaastaan WTC-tornin iskujen jälkeisenä aikana. Lääkäriksi opiskeleva Jeo ja hänen kasvattiveljensä Mikal päättävät lähteä perheeltään salaa Afganistaniin auttamaan sodan uhreja. Tarina kulkee niin näiden kahden parikymppisen miehen alun kuin heidän yhteisen rakastettunsa Naheedinkin kautta, mutta se seuraa myös Mikalin veljen ja Jeon sisaren tarinaa, sekä tuo mukaan myös vanhemman sukupolven Jeon isän Rohanin sekä Naheedin äidin Taran muodossa. Sota Lähi-Idässä, rakkaus kulttuurissa, jossa avioliitto on lähinnä sosiaalisen aseman kauppatavaraa, vankileirit ja raa'at ihmiskohtalot, kyllä, näiden todella pitäisi olla minulle juuri sen täydellisesti osuvan kirjan ainekset. 

Mutta kun ei toiminut. Jo suhteellisen alussa jokin alkoi tökkiä, ja pahasti, mutta epäilin sen lähinnä johtuvan siitä, että olin varsin vahvasti edelleen Pulkkisen Totta -kirjan tunnelmissa. Noinkin tietoisen kauniin tekstin jälkeen Aslamin tyyli tuntui lähinnä tylyjen faktojen latomiselta toinen toisensa jälkeen, historian kuvauskin tuntui lähinnä päälleliimatulta faktadroppailulta. Mutta kun kirja eteni, enkä siihen edelleenkään päässyt oikein sisään, aloin huomata, ettei tämä ehkä ollutkaan ihan sillä tasolla, mitä tällaiselta kirjalta olisin toivonut.

Kaikki traaginen sodan kuvaus ja selviytymistarina vankileirien keskeltä takaisin rakastettunsa luokse sai tällä kertaa minut lähinnä turhautumaan. Aivan varmasti aidon oloiset tarinat sodan keskeltä jäivät laskelmoivan tuntuisen paukutuksen alle, ja sinne ne litistyivät pääsemättä enää lainkaan ylös. Niin hassulta kun se romaanista tuntuukin sanoa, tämän kirjan tarinaa vaivasi hyvin vahvasti se, miten kirjoiteltulta se tuntui. Puhumattakaan siitä, miten päästäkeksityltä tämän kirjan henkilöhahmot tuntuivat. Miespuoliset nyt vielä menivät, mutta naisten kuvaus oli mennyt niin kauas metsiin, että minua lähinnä raivostutti hahmojen ohuus, mustavalkoisuus ja päälleliimattu traagisuus. Oli raiskauksen jälkeen vankilaan huoraamisesta joutunutta äitiä ja kiellettyjä rakkauksia, vähän yksinkertaisia naisia, jotka ovat vain vaimoja ja puhuvat ohi suunsa Eli juuri niitä suurimpia Lähi-Idän naiskliseitä, mutta ilman mitään uutta tai syvää. Oli raakuutta, koko suvun kamalia kohtaloita ja kuolemia tarinan kannalta juuri sopivilla hetkillä. Oli lyöty yhteen se kaikki mitä länsimaalainen tarvitsee vaikuttuakseen terrorismin vastaisen sodan uhrien puolesta, puitteet oli kyllä taidokkaasti kasassa, mutta itse sisältö puuttui. Tarttumapinta, jokin mihin samaistua. Ja tunne. Sitä en tästä kirjasta löytänyt valitettavasti lainkaan. 

Flopiksi en ehkä haluaisi sanoa, ei tämä huono ollut. On myös mahdollista, että luin tämän itse huonosti. Mutta tämä kirja on vähän kuin poikaystävän kaverin puoliso, se mimmi, jonka kanssa minulla pitäisi olla paljon yhteistä. Rakastamme samoja asioita, olemme opiskelleet toisiaan liippaavia aloja, ajattelemme maailmasta samalla tavalla ja nuo puolisommekin ovat varsin samanhenkisiä. Kaikki natsaa, mutta siihen se sitten jääkin. Varsinaista yhteyttä ei synny, sisältöä ei tule, ja lopulta välillä häilyy vain hieman päälleliimattu tunne, se sellainen, josta puuttuu oma-aloitteisuus ja spontaanius kokonaan. Eli ei, tämä ei nyt tällä kertaa siis vakuuttanut minua lainkaan. (Mutta esimerkiksi Main vakuutti, jos haluatte lukea kirjasta hieman eri näkökulmasta!) Seuraavan kerran taas jotain muuta.